Jaakko Pirttiaho: Armo - kadotettu aarre

Arvostelukappale kirjailijalta

Jaakko Pirttiaho pitää vaimonsa Iiriksen kanssa suosittua kristillistä Yksin armosta -blogia. Luin keväällä heidän yhteisen kirjansa Säröistä loistava Kirkkaus, johon he ovat koonneet juuri noita blogitekstejään. Tämä nyt lukemani Armo - kadotettu aarre on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo vuonna 2006, mutta nyt alkukesästä siitä on tullut uudistettu painos, johon on lisätty muutamia uusia tekstejä ja kieliasua on tarkistettu.

Kirja oli samaa tuttua, taattua armon julistusta, jonka tunsin ennestään blogista ja Säröistä loistava Kirkkaus -kirjasta. Kuten kieliasun tarkistanut Maiju Ollilainen toteaa esipuheessaan:

"Kirjaa lukiessani huomasin alusta loppuun saakka iloitsevani tekstin sisällöstä, terveestä teologisesta pohjasta, ristin teologiasta, joka kaikkialla korottaa yksin ristiinnaulittua Kristusta, ei ihmistä. Kirjat ja saarnat, joissa laki ja evankeliumi erotetaan kirkkaasti, ovat harvinaisia, ainakin koko maailman mittakaavassa. Tästä kirjasta aistii, että kirjoittaja on kyllästänyt sydämensä Paavalin, Lutherin ja Roseniuksen teksteillä."

Juuri siitä syystä Pirttiahon tekstiä on minustakin ilo lukea. Hänen julistuksensa tekee lopun kaikesta ihmisen omasta yrittämisestä ja näyttää, mikä on ihmisen osuus pelastuksessa. Eräs henkilö oli nimittäin kerran sanonut, että kyllä ihmiselläkin jokin oma osuus on siinä. Kuten niin helposti julistetaan ja ajatellaan: kyllä Jumala tekee 99 %, mutta myös sinun pitää silti tehdä oma osasi, se yksi prosentti pelastuaksesi. Tällaisen ajattelun Pirttiaho kumoaa ja toteaa:

"... ihmisen osuus on aina olla vain vastaanottamassa. Tämä ajatus saattaa olla joillekin uskoville vastenmielinen ja jopa herjaava. Mutta juuri tässä onkin evankeliumin valtava kirkkaus: Kristus on jo tehnyt kaiken, eikä ihmisen enää tarvitse olla mitään. Jumalan armo on kuin suuri peitto, jonka alle kristitty menee lepäämään."

Sellaiset omaan erinomaisuuteensa ja tekoihinsa luottavat kristityt, jotka eivät ole joutuneet näkemään, miten läpeensä syntisiä hekin todellisuudessa ovat, saattavat kyllä hyvinkin hermostua näin ehdottomasta armon julistuksesta. Mutta jokainen, joka on joutunut käymään Jumalan kouluja, joissa on epäonnistuttu uudestaan ja uudestaan ja joissa heikosta vaeltajasta on otettu pois viimeisetkin luulot itsestään - jokainen sellainen saa osakseen todellisia aarteita tämän kirjan äärellä. Tässä tarjotaan armoa runsain määrin juuri heikoille, huonoille, epäonnistuneille ja langenneille.

Myös jos olet lakihenkisen julistuksen ahdistama - tai jos omassa päässäsi kaikuvat ne lain vaatimukset - sinulle tämä kirja tarjoaa ihanaa armohoitoa.

Kirjassa on myös hoitavia ajatuksia Hyvästä Paimenesta ja Jumalan rakastavasta sylistä, jossa saamme levätä. Esimerkiksi siitä ns. syntisestä naisesta fariseuksen huoneessa (kuten synnintunnustuksen sanamuoto kuuluu) Pirttiaho kirjoittaa kauniisti. En ollut itse tullut ajatelleeksikaan - niin ilmiselvää kuin se onkin - että tietysti naisen täytyi tuntea ympärillään olevien fariseusten paheksunta siinä tilanteessa, josta Raamatussa kerrotaan. Kuitenkin hänen oli pakko päästä kohtaamaan Jeesusta mistään sellaisesta välittämättä:

"Nainen koki varmasti paikalla olleiden fariseusten paheksunnan ja jopa vihan, mutta siitä huolimatta hän pysyi Jeesuksen jalkojen juuressa ja itki. Hän kasteli Jeesuksen jalat kyynelillään, suuteli niitä ja kuivasi ne hiuksillaan. Miksi nainen riskeerasi henkensä tullessaan katsomaan Jeesusta, ja miksi hän alkoi itkeä sanomatta sanaakaan? Hän löysi Rakastavan Sylin! Luulen, että nainen oli hyvin väsynyt elämäänsä ja halusi kokea jonkun rakastavan häntä ja osoittavan hyväksyntää. Jeesuksen läheisyydessä nainen sai koskettaa jotakin, mikä oli kuin puhdasta unelmaa: lihaksi tullutta rakkautta!"

Eräs mielenkiintoinen luku kertoo uskon harha-askeleista: tyypillisistä alueista, joilla saatamme väsyttää itsemme yrittäessämme miellyttää Jumalaa. Näitä ovat: Antaudu! Ole palava! Muista suorittaa! Vastusta syntiä! Ne tuttuakin tutummat monille meistä...

Itselleni yksi puhuttelevimmista luvuista oli Murtumispisteessä; siinä Jaakko Pirttiaho nimittäin kirjoittaa Pietarista, joka on jo vuosikausien ajan ollut lempihenkilöni Raamatussa. Pietarin tarinan kautta Pirttiaho kertoo siitä, miten hengelliseen kasvuumme täytyy kuulua tietty murtuminen, jossa suuret luulot omasta itsestä otetaan pois. Se murtuminen tapahtuu hyvin kipeiden ja raskaiden kokemusten kautta, joissa ihminen joutuu näkemään totuuden itsestään pohjaan saakka. Näinhän kävi myös Pietarille. Kyseinen luku on hyvin lohdullinen sellaiselle kulkijalle, joka on Pirttiahon sanoin jäänyt Jaakobin tavoin loppuelämäkseen ontumaan.

Niiden "erinomaisten" ja huonojen kristittyjen eroa kuvataan hyvin luvussa Pyhän läheisyydessä:

"Sanotaan, että ne, jotka elävät aidossa yhteydessä Jeesukseen, tuntevat syvimmin oman kehnoutensa. Miksi näin? Silloin ollaan lähinnä Taivaallista Valoa. Vain ne, jotka ovat kaukana valosta, voivat ylpeillä omalla hengellisyydellään, puhtaudellaan tai tahdon lujuudellaan: hämärästä käsin ei voi nähdä selvästi omaa pimeyttä."

Tämä kaikki ja paljon muuta siis tässä kirjassa. Ehkä osasin kertoa vain hyvin hajanaisia huomioita sieltä täältä, mutta jos armo on sinullekin kadotettu aarre, suosittelen lämpimästi sekä tätä kirjaa että Säröistä loistavaa Kirkkautta! Itse sain kokea hyvin hoitavia lukuhetkiä tämän kirjan äärellä.

Books on Demand 2019
Uudistettu painos
136 sivua
Piirroskuvat: Eerika Omiyale
Kansi ja taitto: Mia Kujala