Minähän päätin viime kesänä aloittaa kerrankin jotain dekkarisarjaa aivan alusta, ja luin sarjan ensimmäisen osan Syvissä vesissä. Toisen osan aihe, mikä ikinä se olikaan, kuulosti minusta tylsältä, joten hyppäsin nyt suoraan kolmanteen osaan. Kerrottakoon tähän väliin jotain kirjan juonesta ennen kuin jatkan mielipideosastolla!
Myrskyisenä yönä marraskuussa 2006 Sandhamnin saarella katoaa nuori tyttö, eikä häntä onnistuta etsinnöistä huolimatta löytämään. Helmikuussa 2007 Nora Linde lähtee kahden poikansa kanssa aviokriisiään pakoon Sandhamniin, jossa hänellä on isovanhemmiltaan perimänsä talo. Pojat, Adam ja Simon, eivät tosin tiedä vanhempien avioliiton tilanteesta, mutta lähtevät mielellään reissuun.
Pojat leikkivät sitten kavereineen piilosta lumisessa metsässä, kun törmäävät siellä äkkiä ruumiiseen - tarkemmin sanottuna jätesäkistä tulee esiin vain ruumiin käsi. Tämä metsäkohtaus oli minusta sikäli epäuskottava, että vaikka pojat leikkivät paikassa, jossa ei juuri liikkunut ihmisiä, ja lunta oli niin paljon, että he joutuivat kahlaamaan, Adamilla ei silti ollut aavistustakaan, mistä hän lähtisi etsimään piiloutuneita kavereitaan. Jälkiähän olisi ollut helppo seurata... vai olivatko he jo tehneet niitä niin paljon, ettei jäljistä ollut apua? No, sivuseikkahan se toki on...
Kun Noran poliisiystävä Thomas kollegoineen aloittaa murhatutkinnan, siinäkään ei tunnu jälkiä löytyvän mihinkään suuntaan. Mutta vähitellen kehittyy joitain epäilyjä, ja yllättäen jäljet sitten johtavat jo sata vuotta sitten saarella alkaneisiin tapahtumiin. Noita sadan vuoden takaisia tapahtumia kirjassa kerrotaan vuorotellen nykyhetken kanssa.
Minusta kuulosti oudolta, että nuo kerrotut oudot tapahtumat sadan vuoden takaa voisivat liittyä mihinkään 2000-luvulla tapahtuvaan murhaan, mutta loppua kohti se alkoi sittenkin vaikuttaa ymmärrettävältä. Mutta ei murhan syy toki ole pelkästään kaukaisessa menneisyydessä, vaan lähimenneisyydestäkin löytyy jotain, mikä oli se viimeinen pisara murhaajalle.
No, sitten lisää mielipiteitä. Sama vika kuin Syvissä vesissä oli: arvasin murhaajan aivan liian helposti. Sen suhteen ei ollut mitään jännitystä. Lieneekö Sten kehittynyt ovelammaksi siinä suhteessa myöhemmissä teoksissaan?
Toiseksi varsinkin se sadan vuoden takainen tarina oli hirveän ahdistava ja vastenmielinen. Siinä oli myös se klisee, joita kirjoissa joskus näkee, että tarinan pahis oli tietenkin Raamattuun uskova kristitty, ja hänen paskamaisuutensa oli luonnollisesti hänen uskonsa seurausta. No, uskovaisia on tietysti yhtä monenlaisia kuin ihmisiä muutenkin, mutta useimmat sentään ihan mukavia. Totta kai myös hirviöitä ja patologisia tyyppejä mahtuu joukkoon, enkä tarkoita, että heidän vääryyksistään pitäisi vaieta, mutta tuntuu kuin tällaisissa kirjoissa haluttaisiin antaa se kuva, että juuri sairas uskonnollisuus on normaalia kristillisyyttä.
Selvähän sekin on tietysti, ettei dekkareissa yleensä kerrota kovin normaaleista tyypeistä (siellä pahisosastolla), uskoivat he sitten johonkin tai eivät. Tämänkin kyllä ymmärrän.
Mutta eipä tässä koko kirjassa ollut muutenkaan mitään sellaista, mikä olisi tehnyt tästä lukunautinnon. Valitettavasti näin tällä kertaa. Kaikki oli vain ankeaa, harmaata ja ikävää. Jännitystä oli minusta hyvin vähän.
Mutta joku muu voi hyvinkin pitää tästä kirjasta, joten jokainen muodostakoon oman mielipiteensä. Itse en ole varma, jaksanko enää antaa Stenille uusia mahdollisuuksia, varsinkin kun dekkaristeja on maailmassa pilvin pimein. Sellaisiakin, jotka eivät mässäile ahdistuksella ja väkivallalla.
WSOY 2014 (1. painos)
Alkuteos I grunden utan skuld (2010)
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Kansi Anna Makkonen
Kannen kuva Imagebroker / Matton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti