torstai 31. maaliskuuta 2022

Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua


Pari päivää sitten bloggasin Heidi Liehun runokirjasta Surusta vesilintu nousee siivilleen. Ihastuin Liehun kauniisiin ja herkkiin runoihin, ja tämä toinen kokoelma olikin minulla sopivasti jo odottamassa. 

Vaikka tuon edellisen lukemani kirjan nimessä on surua, sen runoissa oli minusta vain ripaus melankoliaa. Luumupuu kukkii, se muistelee sinua sen sijaan on alusta loppuun asti täynnä läheisen kuoleman jälkeensä jättämää surua. Kaikille sururunoja kaipaaville tämä onkin aivan upea teos. Jos ihastuin edelliseen Liehun kirjaan, tämän toisen kohdalla jo suorastaan mykistyin. 

Ehkä en kuitenkaan osaa jakaa täällä blogissa sitä, mitä näiden runojen äärellä koin. Varsinkin jos nyt  yritän olla jakamatta kokonaisia runoja, niin eiväthän ne avaudu. Mutta tässä otteita muutamasta runosta: 

Talon ikkunat ovat tulessa 
Ei siellä ole ketään 
Vain aurinko 
Et sinä 
siellä ole 
   Muutit 
   valon syliin ... 


Eikä mikään 
ollutkaan minun 
   Vain tämä 
kipu 
Kaikki mikä minulla on jäljellä 
                             sinusta ... 


Runoissa tuskan läpi kuljetaan, ja valoakin alkaa sitten jo näkyä. Lähtösi tuska / teki maailmasta / vain kauniimman, Liehu kirjoittaa. Varovaista valon aavistusta on tässä runossa: 

Aurinko 
nousee kyllä 
  ilman tuskaasi 
Ole 
rauhassa 
Anna kukan kasvattaa 
     sinua terälehdellään 
            kohden valoa ...

Siinäkin vain osa runosta. 

Tässä jotain aivan pientä tästä kirjasta, joka on niin paljon enemmän kuin osaan sanoin kuvata. Nämä ovat runoja, jotka täytyy itse kokea. 

WSOY 2011 
53 sivua 
Päällys Marjaana Virta 

Kirjasta muualla: 

keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Kirjallisuushaaste


Löysin tämän haasteen Kirjasähkökäyrä-blogista. Sitä ennen se on ollut Kirja jonossa -blogissa. Osa kysymyksistä vaikutti kyllä sellaisilta, etten ihan heti keksinyt niihin vastausta, mutta katsotaan kuinka tässä käy! 


1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan elämääsi? 

Johanna Venhon romaani Syntysanat. Kirjan henkilöt asuvat maalla, kuten minäkin, ja sekä Hannassa että Mesissä on paljon minua, vaikka he ovatkin keskenään hyvin erilaisia. Ne syntysanat minulta vain ovat vielä hukassa. 


2. Luetko runoja? 

Kyllä luen ja nautin niistä. Nyt maaliskuussa olen lukenut Heidi Liehun kirjan Surusta vesilintu nousee siivilleen ja latvialaisen Aleksandrs Čaksin Sydän jalkakäytävällä, ja pidin molemmista todella paljon. Lempirunoilijoitani ovat muun muassa Niilo Rauhala, Lassi Nummi, Pablo Neruda, Edith Södergran ja Katri Vala. 


3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa? 

Olisi kiva käydä joskus kirjamessuilla, mutta aika vähiin se on jäänyt, milloin mistäkin syystä. Pidän asian kuitenkin edelleen mielessä. 


4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan? 

Jos Linda Olssonin romaaneista Laulaisin sinulle lempeitä lauluja tai Kun mustarastas laulaa ei ole vielä tehty elokuvaa, ne olisivat ihania. 


5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea, mutta et ole saanut aikaiseksi? 

En tiedä onko tämä ihan sellainen "aina halunnut lukea", mutta hyllyssäni on Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, joka olisi kyllä teoriassa ihan kiinnostava, jos joskus jaksan käydä tuollaisen järkäleen kimppuun. Nyt ei tule heti mieleen mitään sellaista "aina halunnut lukea" -klassikkoa. Nuorena luetuista klassikoista haluaisin kyllä lukea uudestaan F. E. Sillanpään Ihmiset suviyössä ja Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla

EDIT 2.4.2022: Muistin vasta nyt, minkä klassikon olen oikeasti aina halunnut lukea. Aloitin kerran nuorena Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta, ja se kyllä kiinnosti, mutta jäi kesken paksuutensa takia, kuten minulle helposti käy. Toivottavasti saan sen joskus luettua! 


6. Onko sinulla lempikirja, jota et kehtaa kysyttäessä (paitsi nyt) tunnustaa? 

En äkkiä keksi mitään niin noloa tai salaista lempikirjaa. Mutta kun viihdekirjallisuutta pidetään kai helposti pelkkänä kevyenä hömppänä, niin se täytyy kyllä sanoa, että useamman kerran on jostain viihderomaanista löytynyt hyviä ahaa-elämyksiä omaan elämäntilanteeseen liittyen. Eli ei viihdekään välttämättä ole ihan aivotonta kirjallisuutta. 


7. Kenen kirjailijan haluaisit tavata? 

Johanna Venhon kahdesta syystä. Hän on nuoruuden kirjekaverini, mutta emme ole koskaan tavanneet toisiamme livenä. Kaiken lisäksi hän on myös yksi lempikirjailijoistani. 


8. Minkä romaanihenkilön haluaisit tavata? 

Hermann Hessen "arosuden", olikohan hänen nimensä Harry Haller. Olen lukenut Arosuden joskus 90-luvulla ja olen jo kauan aikonut palata siihen uudestaan, mutta vielä se on jäänyt toteuttamatta. Niin, tässäkin muuten yksi sellainen uudestaan luettava klassikko. 


9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikka et välttämättä hänen kirjoistaan pitäisikään)? 

En tiedä olenko kiinnostunut kenestäkään sellaisesta, jonka kirjoista en pidä. Tai jos olenkin, niin ei vain tule heti mieleen. Joel Haahtela on kiinnostava ja on myös yksi lempikirjailijoistani. 


10. Minkä kirjan ostit viimeksi? 

Tämä on kiperä kysymys, koska viime aikoina olen ostanut todella vähän kirjoja. Kirpputorilta ostin kirjoja ehkä tammikuun alussa ja sitä ennen ainakin kerran viime kesänä, mutta mitä ne olivat? Olisinko ostanut tammikuussa ainakin Jan-Philipp Sendkerin Sydämen ääntä ei voi unohtaa. Viime kesänä ostin Leena Laulajaisen toimittaman Sota-ajan lapset - Kirjailijat kertovat lapsuudestaan sodan varjossa. Molemmat ovat vielä jääneet lukematta. 


11. Mitä luet juuri nyt? 

Heidi Liehun runokirjaa Luumupuu kukkii, se muistelee sinua ja Mervi Viuhkon toimittamaa hartauskirjaa Sydänääniä korona-aikana


Olipa kiva haaste! Kun oikein pysähdyin miettimään, alkoi niitä vastauksiakin löytyä näihin kysymyksiin. Lähtekää mukaan haasteeseen, kirjabloggaajat ja muut, olisi kiva lukea teidänkin vastauksianne! 

tiistai 29. maaliskuuta 2022

Heidi Liehu: Surusta vesilintu nousee siivilleen


Viikko sitten bongasin tämän runokirjan Ankin kirjablogista. Jo vuosia sitten nautin Heidi Liehun romaanista Café Mandarin niin paljon, että olen lukenut sen useita kertoja, mutta en ollut tiennytkään, että hän on myös runoilija. Liehu näyttää julkaisseen useita runokokoelmia, joten hyvää on luvassa vielä tämän jälkeenkin. 

Ankin bloggauksen perusteella päättelin, että nauttisin varmasti myös Liehun runoista, ja niinhän siinä kävikin. Nämä olivat aivan minun tyyppistäni luettavaa. 

Kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, osa runoista on surumielisiä, mutta eivät läheskään kaikki. Eikä se melankoliakaan ole mitenkään raskasta eikä ahdistavaa, vaan ennemmin siinäkin on kaunista keveyttä - kuin perhosen lennossa. Heidi Liehun runot ovat herkkiä ja hoitavia. Niissä on paljon upeaa luonnon ja vuodenaikojen kuvausta; ne henkivät syvää luonnon rauhaa. Voi aivan kokea lepäävänsä jossain hiljaisessa paikassa luonnon kauneuden keskellä. 

Runoissa on hyvin oivaltavia kielikuvia. Esimerkiksi: Kevään viimeiset paljaat hetket / ennen kuin vihreä puku / pujotetaan morsiamen ylle. Toisessa runossa taas: Ensilumen lakana / on vedetty maan kasvoille / Palellen / valvon sen unta. Ja vielä: Yhä uudelleen koivut / hyvästelevät tulisin oksin. Vuodenaikoja näissäkin kaikissa. 

Kaunista melankoliaa on suruaiheisessa runossa, josta tässä alkuosa: 

Kiire surra - 
surra joen pakahduttavaa voimaa 
           sen luodessa yltään jäänsä 
kuten perhonen kuoriutuu 
heittäytyäkseen sinisyyteen 
  Surra 
pianon ääntä 
hämärässä 
    valon alakuloa ...

Tämän kirjan myötä Heidi Liehu päätyi yhdeksi lempirunoilijoistani, joten aion ehdottomasti lukea jatkossakin hänen runojaan ja suosittelen niitä lämpimästi muillekin! 

WSOY 2009 
63 sivua 
Päällys Marjaana Virta 

Ankin lisäksi kirjasta kertoo Sinisen linnan kirjasto

keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Kamel Daoud: Tapaus Meursault


Suomentanut Leena Rantanen 

Algerialaisen Kamel Daoudin palkittu romaani Tapaus Meursault, joka on äskettäin ilmestynyt suomeksi, käy kriittistä vuoropuhelua Albert Camusin Sivullisen kanssa ja tuo siihen algerialaista näkökulmaa. Sivullisessahan Algeria on kyllä tapahtumapaikka, mutta siinä ei ole juuri muuta algerialaista kuin herra Meursaultin tappama arabi, joka hänkin jää nimettömäksi. Muuten kaikki on kovin ranskalaista, ja tärkeämpää kuin joku satunnainen arabi on Meursaultin oma sisäinen maailma. 

Daoudin teoksessa surmatulla arabilla on nimikin. Hän on Moussa, jota hänen veljensä Haroun muistelee. Moussa on Mooseksen arabialainen nimi, Haroun Aaronin. Koraanissahan on paljon Raamatun henkilöitä, joten lienevätkö siellä hekin ja mitäkö heistä siellä kerrotaan? En tiedä, mutta hehän olivat veljeksiä, joista Mooseksen rooli oli näkyvämpi, ja Aaron jäi siis tavallaan veljensä varjoon. Ehkä jotain tällaista symboliikkaa tässä haetaan; jäähän Haroun kuolleen veljensä varjoon, kun äiti suree Moussaa, josta on tullut sankari ja marttyyri. Haroun ei riitä äidilleen, koska ei ole veljensä, ja toisaalta äiti ylisuojelee ainoaksi jäänyttä poikaansa eikä halua päästää häntä itsenäistymään. 

Äitisuhde on yksi kuvio, joka yhdistää Daoudin teoksen Sivulliseen. Mutta en lähde avaamaan sitä tämän enempää, ettei mene liian pitkäksi. 

Sivullista lukiessani minuakin vaivasi tuon tapetun arabin nimettömyys ja merkityksettömyys, ja koska Daoud on algerialainen, häntä se on tietysti vaivannut vielä enemmän. Hän palaa siihen toistuvasti. Sivullisessa tapettu arabi oli toiseksi tärkein henkilö, mutta hänellä ei ole nimeä, ei kasvoja, hän ei puhu, Haroun protestoi. 

Jos oltiinkin omille ja omassa kaupunginosassa Moussa, heti kun mentiin ranskalaisten osaan, heidän yksi ainoa katseensa riitti riistämään kaiken, alkaen etunimestä joka jäi leijumaan maiseman kuolleeseen kulmaan. 

Haroun kysyy myös: 

Miksi oikeusjutussa tuomittiin mieluummin mies joka ei itkenyt äitinsä hautajaisissa, kuin mies joka tappoi arabin? 

Hyvä kysymys. Arabin tappamisella ei ollut niin väliä, Meursaultin muu käyttäytyminen kiinnosti oikeudenkäynnissä enemmän. 

Daoudin teoksessa Haroun paljastaa vähitellen tarinansa ja salaisuutensa, sen, että myös hän tappoi. Hänen osakseen tuli kostaa veljen kuolema, ja sen hän teki tappamalla erään ranskalaisen: 

No niin, siellä, Hadjoutissa, eräänä kaameana yönä kuu pakotti minut viemään loppuun teon jonka sankarisi oli aloittanut auringossa. Kumpikin voi syyttää taivaankappaletta ja äitiään. 

Tässä hän vertaa Meursaultin tekoa ja omaansa löytäen niistä jotain yhtäläisyyttä. 

Harounin osaksi tulee se, että hänen kostonsa tapahtuu väärään aikaan. On vuosi 1962, ja Algerian itsenäisyyssota on päättynyt. Sodan aikana hänen olisi ollut suotavaa olla mukana tappamassa ranskalaisia, mutta nyt hänet vedetään tilille teostaan. 

Daoud käy tosiaan läpi koko kirjan vuoropuhelua Sivullisen kanssa, ja se huipentuu viimeiseen lauseeseen, joka muistuttaa Sivullisen lopetusta. Kaikesta tästä huolimatta Tapaus Meursault on oma erillinen tarinansa, ei mikään jäljitelmä. Se on myös kielellisesti upea mestariteos. Kun Camusin romaanista puuttuu kaikki algerialaisuus, Daoudin versio on luonnollisesti myös erittäin algerialainen, ja siinä tulevat vahvasti esiin kolonialismin haavat. Ihastuinkin hienon kielen ja syvällisen ajattelun ohella myös tuohon aitoon algerialaiseen näkökulmaan, jota Camusin ranskalaisessa romaanissa ei luonnollisestikaan ollut. Tunnustan, että minä henkilökohtaisesti pidin Tapaus Meursaultista paljon enemmän kuin Sivullisesta

Ilman Sivullisen lukemista tämä kirja ei kuitenkaan olisi avautunut. Kannattaakin lukea se ensin, jos Daoudin teos kiinnostaa. Hän on muuten tulossa Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan toukokuussa; kannattaa siis suunnistaa myös sinne. 

Leena Rantasen suomennos on kielellisesti todella nautinnollista luettavaa. 

Aviador 2022 
112 sivua 
Alkuteos: Meursault, contre-enquête 2014
Kansi: Satu Enstedt 

maanantai 21. maaliskuuta 2022

Minä olin sairas - Kristittyjen lääkärien sanaa sairaille ja kärsiville


Suomentanut Aune Krohn 

Nyt lukemani kirja on vanha ja harmaa eikä siinä ole ollenkaan kansipapereita, siispä kirjakuvan sijaan tällainen omakuva vuosien takaa. Muistelen hämärästi, että olin silloin ehkä flunssassa ja otin tuon kuvan Instagramiin, jossa olin vielä silloin. 

Kysymyksessä on siis hartauskirja, jossa lohdutuksen sanaa sairaille eivät jaakaan papit, vaan kristityt lääkärit. Eräs heistä on kylläkin sekä lääkäri että pappi. Kolmesta kirjoittajasta kerrotaan, että heillä oli itselläänkin krooninen sairaus, ja yksi näistä kolmesta oli kuollut vuonna 1948, joten alkuteoksen ensimmäisen painoksen täytyy olla melko vanha. Kyllä kirjan huomaakin eri aikakauden tuotteeksi; luultavasti nykyään sairaille suunnatuissa hartauskirjoituksissa olisi paikoitellen hiukan toinen sävy. Suurin osa on kuitenkin ihan ajatonta sanomaa, kuten tähän postaukseen jakamissani otteissa. 

Kirjaan kirjoittaneet lääkärit ovat Suomesta, Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta. Tämä on siis hyvin yhteispohjoismainen teos. 

Kirja on jaettu neljään osaan: Jumalan odotushuoneessa, Jumalan käsiteltävänä, Jumalan jälkihoidossa ja Takaisin elämään. Teksteissä puhutaan muun muassa kivusta, unettomuudesta, erilleen joutumisesta, yksinäisyydestä, miksi-kysymyksistä, levottomuudesta ja toivosta. Kannustetaan kärsivällisyyteen ja luottamukseen, muistutetaan että Jumala ymmärtää kaiken, hän voi kaiken ja säälii heikkouksiamme. 

Kirjoittajat muistuttavat, että Jeesukselle sairaat ja heikot olivat aina erityisen läheisiä. Hän voi parantaa suoraan tai lääkärien kautta - tai sitten hän antaa voimaa kestää sairautemme. Eli kuten ruotsalainen ylilääkäri Carl Löwenhjelm toteaa: 

Joko hän on vapauttajamme tai meistä hänen avullaan tulee niitä, jotka kestävät

Löwenhjelm jatkaa: 

Kun hän kuljettaa meidät sellaisia teitä, joita emme käsitä, eikä edes anna tiedoksemme menettelynsä syitä, osoittaa se, että hän luottaa meihin, uskoo meihin. 

Puhuttelevia olivat joidenkin kirjoittajien kertomukset heidän tuntemistaan sairaista, jotka olivat esirukoilijoina tai rohkaisijoina siunaukseksi toisille. Eräs tätä aihetta käsitellyt kirjoittaja oli itse joutunut keskeyttämään lähetyslääkärin työnsä Kiinassa kroonisen sairauden takia ja suri sitä, ettei osannut olla tuolla tavalla esikuvana muille. Eräs toinen lääkäri toteaakin, että sairaus tekee ihmisen helposti itsekeskeiseksi: rukouksissa pyörivät vain omat tarpeet. Tämähän on aivan inhimillistä. 

Loppuun pari otetta kirjasta. Ensio Kurki-Suonio rohkaisee: 

On hyvä hiljentyä Jumalan odotushuoneessa. Sillä joskin hänen ovensa on kiinni, se ei koskaan johdu siitä, että hänellä ei olisi aikaa minua varten tai että hän olisi minut unohtanut (Jes. 49:15). Hänen hoitosuunnitelmaansa liittyy myös juuri tämä odotukseni. Niin kummalta kuin kuuluukin, saan juuri näin tilaisuuden kohdata salatun Jumalan kasvaakseni hänen tuntemisessansa, omista tuntumisistani riippumatta. Uskohan sisältää juuri hiljaista Jumalan odottamista ja häneen suostumista silloinkin, kun ei näe, ei käsitä mitään. Jeesus, ristillä verensä minun tähteni vuodattanut Vapahtajani, on tässä tilanteessani salaa läsnä. 

Helsinkiläinen lääkäri ja pappi Assar Stenbäck kirjoittaa: 

Kun sitten sairasvuoteelta luomme katseemme tulevaisuuteen, niin tiedämme: tulimmepa terveiksi tai kuoleman portille, meillä sittenkin on tosi elämä. Muista, että vaikka ruumiin heikkous riistää meiltä varmuuden Jeesuksen läsnäolosta, meillä sittenkin on iankaikkinen elämä omanamme. Tärkeintä ei ole tunteemme, vaan hän itse. 


Suomen Kirkon Sisälähetysseura 1961, 2. painos 
119 sivua 
Alkuteos: Jag var sjuk, 5. painos 1960 

Asbjörn Kvalbein: Tony

Kurdisotilaasta Kristuksen todistajaksi 


Suomentanut Raimo Mäkelä 

Vuonna 1952 Iranin luoteisosassa, Kurdistanin maakunnassa heimopäällikkö Ahmad Alille syntyi poika, joka sai nimen Golam Hossain. Kun vauva jouduttiin viemään sairaalaan ja jättämään sinne, eikä siellä saatu hänen nimestään selvää, hänen nimensä luultiin olevan Allah Yar, Allah auttaa, ja sillä nimellä poika eli pitkään.  Myöhemmin hän otti itselleen nimen Tony Estaidi. 

Tämä kirja kertoo Tonyn monivaiheisen elämäntarinan, mutta vuonna 1987, jolloin kirja ilmestyi, hän täytti vasta 35 vuotta, joten paljon on varmasti tapahtunut sen jälkeenkin. 

Tony Estaidin elämässä sattui varsin dramaattisia käänteitä jo hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Kirjan alkupuolella kerrotaan myös jotain kurdien luonteesta ja elämäntavasta, mikä onkin kiinnostavaa, koska heistä en ole paljoa lukenut. Esimerkiksi uskollisuus ja lupauksensa pitäminen ovat kurdeille kunnia-asioita. He ovat myös äärimmäisen vieraanvaraisia. Sotaisan maineensa kurdit ovat ehkä saaneet siitä syystä, että he ovat aina olleet sorrettuna vähemmistönä maissa, joissa he ovat asuneet, ja ovat joutuneet taistelemaan poliittisen itsemääräämisoikeutensa puolesta. 

Nuorena Tony koki traagisen menetyksen, joka täytti hänet vihalla ja kostonhimolla. Hän liittyi Iranin armeijaan vain päästäkseen kostamaan niille, jotka olivat tappaneet hänen isänsä. Yllättävän tapahtumasarjan seurauksena Tony löysi kuitenkin Jeesuksen, vapautui vihasta ja halusi luopua sotimisesta. 

Hän alkoi sitten kulkea muutaman työtoverin kanssa Irania ristiin rastiin myymässä Raamattuja. Se oli vaarallista työtä, jossa vastoinkäymisiltäkään ei aina vältytty. Tony oli monet kerrat pidätettynä ja vankilassa. 

Myöhemmin hänelle avautui mahdollisuus lähteä opiskelemaan teologiaa Yhdysvaltoihin. Sen jälkeen hän alkoi vielä opiskella radio- ja televisioviestintää eikä ollut itsekään varma siitä, miksi hän aloitti nuo kurssit. Mutta juuri tämä kaikki valmisti Tony Estaidia tulevaan tehtäväänsä. Kun häneltä aivan yllättäen evättiin Iranin kansalaisuus eikä hän voinutkaan enää palata kotimaahansa, kuten oli aikonut, hän pystyi tekemään lännestä käsin Iraniin suunnattua kristillistä radiotyötä farsin ja kurdin kielillä. 

Suomalaisille lukijoille kirjoittamassaan tervehdyksessä Tony Estaidi toivoo, ettei tätä kirjaa luettaisi vain kuvauksena siitä, miten toisessa kulttuurissa eletään. Sen sijaan: 

Tämä kirja kirjoitettiin osoittamaan Sinulle, ettei mikään yksittäinen tapahtuma, joka elämässämme sattuu, ole kätkössä Jumalan silmiltä. Jos sallimme Jumalan hallita elämäämme, hän kääntää kaiken meidän hyväksemme. Tämä kirja osoittaa Jumalan laupeuden ja armon, joka ilmenee elämässämme jokaisena päivänä. Jumala ei ole koskaan sulkenut armonsa virtaa minulta kokemieni vaikeuksienkaan keskellä. Jos hänellä on ollut näin paljon kärsivällisyyttä ja rakkautta minua kohtaan, että hän veti minut luokseen, eikö hän tekisi samoin Sinulle, ystäväni? Minä olin "syntisistä suurin", ja kuitenkin Jumala pelasti minut ja valitsi minut tekemään hänen työtään. Jumalalla on ihmeellinen suunnitelma Sinunkin elämääsi varten. 


Julkaisija: Sanansaattajat ry 
Kustantaja: Perussanoma Oy 1988 
128 sivua 
Alkuteos: Tony (1987) 
Päällys: Hannu Kaukonen 

lauantai 19. maaliskuuta 2022

Voimaa! Oman tarinani mahdollisuudet

Antero Katajainen, Krisse Lipponen, Anneli Litovaara 


Tämä kirja tarjoaa apua jaksamiseen ja elämänlaadun parantamiseen ratkaisukeskeisen lähestymistavan kautta. Ei siis jäädä pohtimaan ongelmia ja niiden syitä, vaan etsitään ratkaisuja, tietä kohti tyydyttävämpää elämää. Kirjan sanoin: ei etsitä syyllisiä tai epäonnistujia, vaan päästään puhumaan ihmisten kokemista vahvuuksista ja heidän toiveistaan ja unelmistaan. Mietitään, mikä meille on tärkeää ja miten voisimme vaikka vain pieninkin askelin muuttaa elämäämme toivomaamme suuntaan. Vaikka emme läheskään aina voi vaikuttaa ulkoisiin olosuhteisiin, voimme vaikuttaa omaan asenteeseemme. 

"Jos en pysty vaikuttamaan olosuhteisiin, miten voin voida - kaikesta huolimatta - parhaalla mahdollisella tavalla tässä tilanteessa?" 

Kirjan mukaan meistä jokainen kertoo itselleen ja toisilleen jotain tarinaa omasta elämästään. Mutta se mitä kerromme onkin ehkä vain yksi mahdollinen tarina. Katsomme elämäämme tiettyjen silmälasien läpi, jolloin ehkä muistamme pelkästään kaikki negatiiviset asiat, pettymykset ja epäonnistumiset ja samalla unohdamme kaiken tapahtuneen hyvän ja kaikki omat onnistumisemme. Kerromme silloin Traagista tarinaa. Mutta meidän ei tarvitse jäädä sen vangeiksi, vaan voimme muuttaa tapaa kertoa omasta elämästämme. Voimme löytää sieltä Selviytymistarinan, Kasvutarinan ja Itseen tutustumisen tarinan. Eikä vaikeuksien tarvitse määrittää minuuttamme; ne ovat vain asioita, joita meille on tapahtunut. Emme ole yhtä kuin epäonnistumisemme; sen sijaan niitä voi pitää kasvu- ja oppimiskokemuksina. 

Kun itse päätin lukiessani listata viimeisten 30 vuoden ajalta muistamani hyvät asiat ja onnistumiset, yllätyin siitä, miten pitkä ja positiivinen lista siitä tuli. Pessimistinä on tosiaan tullut muistettua vain kaikki epäonnistumiset ja muut ikävät asiat. On todellakin terveellistä muistuttaa itselleen, ettei se itselle kerrottu Traaginen tarina olekaan koko totuus omasta elämästä. 

Kirja auttaa työstämään omaa ajatteluaan, kirjoittamaan omaa tarinaa uusiksi sekä kiinnittämään huomiota omaan sisäiseen puheeseen ja kielteisiin uskomuksiin. Kielteisillä uskomuksilla ihminen kapeuttaa omaa elämäänsä ja rajoittaa mahdollisuuksiaan. Kirjan äärellä pääsee myös unelmoimaan; kirjassa on hyviä, käytännöllisiä harjoituksia liittyen unelmiin ja tavoitteisiin. Unelmaharjoituskin oli ainakin minulle mullistava. Tulin listanneeksi yllättävän paljon tavoittelemisen arvoisia asioita. 

Lisäksi kirjoittajat käsittelevät stressiä, rentoutumista, itsestään ja rajoistaan huolehtimista, arvoja, tunteita ja vuorovaikutusta. Mukana on kysymyksiä pohdittavaksi ja harjoituksia tehtäväksi. Lisäksi siellä täällä on terapiatyössä kohdattujen asiakkaitten kokemuksia, jotka havainnollistavat hienosti kirjassa kerrottuja asioita. Heidän nimensä ja henkilötietonsa on luonnollisesti muutettu, joten heitä ei voi tunnistaa. 

Itse koin kirjan hyvin voimaannuttavana, rohkaisevana ja innostavana. Se sai näkemään ongelmien sijaan mahdollisuuksia, se rohkaisi unelmoimaan ja tavoittelemaan toivomiani asioita. Jos ratkaisukeskeinen lähestymistapa kiinnostaa sinua, suosittelen kirjaa lämpimästi! 

Jokainen on itse vastuussa siitä, minkä tulkinnan asioille antaa. Toivottomuuden ajatukset näyttävät toivottoman maailman. Toivon ajatukset luovat toivorikkaan maailman. Todellinen muutos alkaa omista ajatuksista. Ihminen näkee sen, minkä hän ajattelee näkevänsä. 


Duodecim 2008 
229 sivua 
Ilmestynyt aiemmin Hippokrates / Duodecim -sarjassa nimellä Voimavarat käyttöön 
Ulkoasu ja kansi: Capa & Colina 


Paras aika istuttaa puu oli 20 vuotta sitten. 
Toiseksi paras aika on nyt. 

Kiinalainen sananlasku 

keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

Lukukuulumisia


Tässä vaihteeksi lukukuulumisia ja vähän muutakin. Join tuossa äsken kahvia ja lueskelin vähän tuota kuvan kirjaa, josta myöhemmin lisää. Tuli siinä mieleen naputella blogiin muutama ajatus.  

Joskus on aivan pakko saada lukea tietty kirja heti kun sen saa käsiinsä. Silloin ei ole ongelmaa kirjan valinnassa. Sen sijaan ajoittain minulle käy niinkin, että on useita kiinnostavia tai suht kiinnostavia vaihtoehtoja, joista mikään ei kuitenkaan nouse yli muiden. Sellaisessa tilanteessa ajaudun suuren päättämättömyyden valtaan enkä osaa aloittaa mitään. Tai no, saatan lukea muutaman sivun jostain kirjasta ja sitten taas muutaman toisesta, eikä mikään etene. 

Viime päivinä olen lukenut muutaman sellaisen must read -kirjan, mutta nyt on vaihteeksi monta vaihtoehtoa, joista mikään ei kerta kaikkiaan nouse yli muiden. Ajattelinpa siis jaaritella tähän väliin jotain yleistä kirjarintamalta. 

Ukrainan sodan syttymisen jälkeen olen muun ohella aloittanut kolmea Ukrainaan tavalla tai toisella liittyvää kirjaa, mutta eri syistä ne ovat jääneet kesken. 

1) Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous on ollut hyllyssäni jo vuosien ajan, mutta on toistaiseksi jäänyt lukematta. Aloitin sitä vähän aikaa sitten, ja lukeminen eteni sinänsä sujuvasti, mutta ehkä minulla ei ollut nyt voimia kantaa kaikkia maailman painolasteja harteillani. Niin kuin ei ole aina muulloinkaan. Joutuu valitsemaan, mitä jaksaa lukea ja mitä ei. Ainakin toistaiseksi kirja jäi siis kesken. 

2) Kevyt ja hauska romaani on puolestaan ukrainalaistaustaisen brittikirjailija Marina Lewyckan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Lewyckan huumori on tosi railakasta, kun hän kuvaa nuorehkoa ukrainalaista peroksidiblondia, joka haluaa päästä kulissiavioliittoon kahden ukrainalaistaustaisen sisaruksen vanhan isän kanssa - vain päästäkseen asumaan Britanniaan. Sisarukset ovat olleet riidoissa keskenään, mutta nyt heidän on keinolla millä hyvänsä estettävä blondin aikeet, ja he yhdistävät voimansa. Huumorin ohella kirja kertoo yhtä ja toista Ukrainasta, myös hiukan historiaa. Aluksi kirja oli minusta hauska, mutta sitten jotenkin väsähdin; ehkä vitsi alkoi tuntua jo kerrotulta ja loppu pitkittämiseltä. Mutta moni muu voi varmasti nauttia kirjasta loppuun asti, joten kannattaa tutustua siihen. 

Joskus vuosia sitten minulla on myös ollut lainassa Lewyckan romaani Muu maa mansikka? jota en silloin saanut edes aloitettua (vaikka se kiinnosti kyllä). Vinkiksi sekin tässä joka tapauksessa. 

3) Nyt viimeksi aloitin ukrainanjuutalaisen, pitkään Moskovassa asuneen Anatoli Rybakovin romaania Raskasta hiekkaa, joka sekin on ollut omassa hyllyssäni jo vuosikaudet. Takakannen sanoin voimakas sukuromaani kertoo ukrainanjuutalaisen suvun vaiheet vuosisadan alusta toisen maailmansodan vainoaikaan. Sinänsä kiinnostavaa, ja kun nyt luin vähän alkua kirjasta, onhan se ihan hyvä, ei siinä mitään vikaa ole, paitsi että ehkä se ei vain ole minun tyyppistäni kirjallisuutta. Toki sen voisi joskus lukea, mutta ei välttämättä juuri nyt. 

Kyllä toisaalta vähän harmittaakin, etten jaksanut keskittyä tuohon kirjaan, mutta onhan maailma täynnä kirjoja, jotka vievät heti mennessään, joten täytyy keskittyä niihin. 

Lopulta täytyy todeta, että olkoon joku maa tai aihe kuinka ajankohtainen tahansa, jos ei siihen liittyen löydy mitään omantyyppistä luettavaa, niin antaa olla. Ei minun blogini ole pakko olla ajan hermolla joka asiassa. Olen niin fiilispohjainen lukija muutenkin. Kun esimerkiksi neljä vuotta sitten kaikissa blogeissa luettiin Suomen vuoden 1918 sodasta, minäkin aioin kyllä osallistua, mutta en ole vieläkään päässyt aiheeseen käsiksi. Jos itsellä fiilikset ja mielenkiinto suuntautuvat ihan muualle, niin täytyy jättää muille nämä tällaiset ja odotella, josko tuuli joskus toisella kertaa puhaltaisi toisesta suunnasta. 

Ukraina toki kiinnostaisi minua, jos löytäisin kirjan, jossa olisi muutakin kiinnostavaa kuin tapahtumapaikka. En välttämättä jaksa lukea esimerkiksi historiaa tai politiikkaa. 

Muutenkin on niin, että vaikka tykkään kirjallisesta maabongailusta, en jaksa lukea jotain kirjaa pelkästään siksi, että kyseinen maa kiinnostaa minua, ellei itse kirja innosta minua millään tavalla.  

No, tässä tulikin jo kirjoitettua niin paljon noista Ukraina-kirjoista, ettei kannata jauhaa enää muusta tällä kertaa. Paitsi että näin talvella on ollut ihanaa hiihdellä. En toki ole hiihtänyt läheskään niin paljon kuin mieheni enkä harmillista kyllä edes niin paljon kuin itse viime talvena hiihdin. Erinäisistä syistä. Mutta olen nauttinut joka kilometristä. Ei se määrä, vaan laatu! Kylläkin hiihtäjillä on pakkomielle mitata kaikki mahdollisimman monissa kilometreissä, ja toki ne kilometrit minullekin kelpaisivat. Itse asiassa onkin aika hassua, ettei kovin moni taida niin pakkomielteisesti laskeskella esimerkiksi kävelyllä käymisestä syntyneitä kilometrejä - tai en ole ainakaan törmännyt sellaiseen. Kukaan ei ole tullut hehkuttamaan minulle, kuinka monta kilometriä hän tänä keväänä, kesänä, syksynä tai talvena on kävellyt

Mutta laskettiinpa ne hiihtokilometrit kymmenissä, sadoissa tai tuhansissa, on se vain niin ihana harrastus. Kaikki paitsi hiihtäminen on turhaa! No, tiedän että te kaikki ette taatusti tykkää hiihtämisestä (jostain kumman syystä), mutta jokainen tehköön sitä mistä pitää. Joku toinen tykkää hikoilla tunkkaisissa sisätiloissa, ja se hänelle suotakoon. 

Tänä talvena en ole hiihtoreissuilla juuri kuvannut, mutta tässä muutama kuva vuosien takaa yhdestä lähialueen retkikohteestamme. 



tiistai 15. maaliskuuta 2022

Aleksandrs Čaks: Sydän jalkakäytävällä


Suomentanut Mirja Hovila 

Aleksandrs Čaks (1901-1950) on Latvian rakastetuimpia runoilijoita, maansa ensimmäinen kaupunkirunoilija ja modernismin edelläkävijä. Hänen syntymästään tuli viime syksynä kuluneeksi 120 vuotta, ja hänen runojaan ovat nyt suomentaneet sekä Heli Laaksonen että Mirja Hovila. Laaksosen ja Čaksin runovuoropuhelusta Poimit sydämeni kirjahyllystä bloggasin kuukausi sitten. Ihastuin silloin Čaksin runoihin niin, että nautin sydämeni pohjasta, kun niihin sai tutustua nyt myös Mirja Hovilan suomennoksen kautta. 

Talvella 1998 Hovila pääsi jopa vierailemaan Čaksin viimeisessä kodissa, jossa hän sai juoda kahvia Čaksin kupeista, nähdä runoilijan esineitä ja kuvata niitä. Noita kuvia on mukana tässä kirjassa, ja ne elävöittävätkin sitä hienosti. Čaksin kodista oltiin silloin tekemässä kotimuseota, ja siellä asui vielä siinä vaiheessa hänen etäinen sukulaisensa. 

Aleksandrs Čaksin runot ovat kiehtova yhdistelmä arkisuutta ja kauneutta. Siitä arkisesta ja tavallisestakin tulee hänen kirjoittamanaan jotain aivan erityistä. Runoissa on lämmintä tunnelmaa ja joskus huumoriakin. Koominen runo Pikkusieluisuus on aivan kuin vitsi runon muodossa. 

Se arkinen elämä tulee runoissa vastaan jatkuvasti. Niissä on junia, raitiovaunuja, savua, lemua ja sireenien ulvaisuja, katuojia, kellareita, höyrylaivoja, satamatyöläisiä, ajureita, juomareita, merimiehiä ja ilolintuja. Caksilta syntyy hieno runo jopa vesirännistä. Runo Agonia kertoo katukiville hienoimman kahvilan eteen tuupertuneesta ajurin tammasta. Runossa Requiem mies makaa kuolleena väkijoukossa, ja Čaks toteaa melankolisesti: 

Turhaan häntä odotti vuokraisäntä, jonka vekseli oli 
          vanha kuin murhe, 
          siellä kaukaisessa ja huonossa laitakaupungissa, 
          johon ei rahastakaan kulje ratikka, ja auto eksyy 
          sen kulmakunnan elämään harvoin kuin onni. 

Čaks kirjoittaakin paljon kaupunkielämästä, kotikaupungistaan Riiasta. Visuaaliset runot ovat kuin pieni nojatuolimatka 1900-luvun alkupuolen Latviaan. Esimerkiksi runossa Romantiikkaa on juuri sitä Čaksille tyypillistä arjen rujoa kauneutta, kun hän kirjoittaa muun muassa näin: 

Luonnosta muistuttaa 
vain jalkakäytävällä 
appelsiininkuori, 
retiisinnaatit roskalaatikossa. 

Ja öisin 
satakielten sijaan alla ikkunan 
tuulessa nitisevät kilvet 
ja katoilla taas mouruavat kissat. 

Ja silti kallis niin ja tärkeä 
kuin rakkaan läheisyys 
on keskustani tämä 
ja sen rikkonaiset kadut. 

Kaikessa rappioromanttisuudessaan runo on todellinen ylistyslaulu Čaksin kotikaupungille. 

Vaikka hänen runoissaan ollaan useimmiten kaupungissa, kokoelmassa on mukana myös runo Tänä iltana, jossa hän aukion penkillä, jonka ohi kolistelee raitiovaunu, haluaa haaveilla maaseudun rauhasta ja kauneudesta unohtaakseen arjen ongelmat ja toimeentulon huolet. Runo Luonto puolestaan kertoo olotilasta maalla vietetyn kesän jälkeen: miten mikään ei huoleta, kun on koko kesän vaeltanut metsissä ja niityillä, syönyt mustikoita, maannut sammalissa. Tämän runon loppu on minusta yksi kirjan kauneimmista kohdista: 

Koko kesän oli kuu kutonut kultaa silmiini 
ja ikuisuus levännyt otsallani kuin lehti. 

Vielä nytkin 
sormeni tuoksuvat hunajalta, 
sydämessäni on rauha kuin omenassa siemenet, 
mutta mielessäni keinuvat 
järvien hohtavat usvat ja keskipäivän huumaava tuoksu. 

Čaksilla on paljon mukavia, omaperäisiä kielikuvia, kuten: 

Ja tähdet, 
eivätkö ne ole kaupungin kaikkien poikien 
taskulamppuja, 
jotka etsivät kadonnutta koiranpentua? 

(Runossa Runo siitä, missä illalla istun

Mirja Hovilan hienosta suomennoksesta välittyy hyvin Čaksin ilmeikäs kieli. Mukana on muutamia samoja runoja kuin Heli Laaksosella; heidän käännöksiään olisikin ollut kiinnostavaa vertailla, mutta olin jo palauttanut Laaksosen teoksen kirjastoon. Useimmat runot olivat kuitenkin minulle aivan uusia. 

Kirjan lopussa on myös pari Čaksin novellia, Tuoksut ja Puolikas limppu. Niistä jälkimmäinen on suunnattu lapsille, joille hän kirjoitti myös paljon. Molemmat novellit ovat niin kiehtovia, että mielelläni lukisin Čaksin novelleja enemmänkin. 

Paperiporo 2021 
117 sivua 
Toimittaja Vappu Orlov 
Taitto ja kansien suunnittelu Ilva Lejina 

Kirjan kertoman mukaan vuonna 2022 on tulossa latvialaisen runouden antologia Omassa maassa vai vieraan vallassa? Runoja ja lauluja kolmelta vuosisadalta, perinteistä ja modernia, lapsille ja aikuisille. 

Kirsin Book Club kertoo myös tästä kirjasta postauksessaan, jonka alussa hän esittelee Heli Laaksosen teoksen. 

sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa


Algerialaistaustainen Anissa ja suomalais-ranskalainen Lea ovat parhaita ystäviä Nantesin kaupungissa Ranskassa. Lea on päässyt opiskelemaan pariisilaiseen huippuyliopistoon, mutta on tapaamassa ystäväänsä Nantesissa, jossa he osallistuvat yöllisiin reiveihin satama-alueella. Yllättäen poliisi tekee kuitenkin rynnäkön nuorisojoukkoon, ja väkivaltaisen iskun pyörteissä Anissan poikaystävälle Dariolle käy huonosti. 

Anissa yrittää kiihkeästi saada oikeutta, mutta poliisiväkivalta painetaan villaisella eikä tapausta aleta tutkia. Onhan teon uhri kaiken lisäksi tummaihoinen, joten mitäs hänestä, tuntuvat viranomaiset ajattelevan. Jotain on kuitenkin tehtävä; epätoivoisen Anissan on pakko saada rynnäköstä vastannut poliisi vastuuseen tavalla tai toisella. 

Kaiken tämän järkytyksen keskellä Lea ei pysty olemaan ystävänsä tukena, vaan joutuu palaamaan Pariisiin. Hänen on ollut vaikea päästä pariisilaisten eliittinuorten sisäpiireihin, mutta sitten hän tutustuu vallankumoukselliseen opiskelukaveriinsa Raphaëliin, jonka kautta tie avautuu. Suomesta teini-ikäisenä Ranskaan muuttanut Lea kokee kuitenkin ulkopuolisuutta noissa hienoissa piireissä, kun kaiken lisäksi Ranskassa pitäisi olla säkenöivä väittelijä eikä mikään hiljainen myötäilijä. 

Joka tapauksessa Lea on nyt mukana rikkaitten hienoissa piireissä, jotka ovat mahdollisimman kaukana siitä, mitä hänen ystävänsä Anissa joutuu kokemaan. Pohjoisafrikkalaisen ulkonäkönsä takia Anissa joutuu kohtaamaan rasismia eikä häntä hyväksytä ranskalaiseksi, vaikka hän on syntynyt ja kasvanut Ranskassa. Eikä hänen taistelunsa oikeuden saamiseksi tunnu tuottavan tulosta. 

Lea ja Anissa ovat molemmat omalla tavallaan ulkopuolisia ranskalaisessa yhteiskunnassa, mutta nyt heidän elämänsä ovat äkkiä niin kaukana toisistaan, että heidän välilleen repeää kuilu. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät näytä tarkoittavan kaikille samaa. 

Algeria oli sitä paitsi hylännyt isän perheen, kähmikööt eläkeikäiset poliitikot siellä siis keskenään. Sama koski Ranskaa: täkäläinen järjestelmä oli aivan yhtä mätä. Poliitikot olivat toistelleet komeita sanoja vapaudesta ja veljeydestä ja sulkeneet kymmenet tuhannet harkit piikkilanka-aitojen taakse. Hän mietti Leaa ja tämän uusia kavereita, jotka muka puolustivat tasa-arvoa, mutta illastivat korruptiorahoilla rakennetussa kulississa. 

Annastiina Heikkilä kertoo tarinaa vuorotellen molempien ystävysten näkökulmasta. Lisäksi tarina etenee kahdessa aikatasossa, kun mukana on myös otteita algerialaisen henkilön päiväkirjasta Algerian itsenäisyyssodan jälkeen. Ajan mittaan selviää, kuka tuo henkilö on ja miten hän liittyy tähän kokonaisuuteen. Algerialaiset ovat kokeneet vääryyttä ranskalaisten taholta niin Algeriassa kuin Ranskassakin. Yhä 2000-luvulla kolonialismin jälkeensä jättämät haavat ovat kipeitä. 

Annastiina Heikkilä on Ranskassa pitkään asunut uutistoimittaja, ja hän jos kuka pystyy kirjoittamaan näin vakuuttavan romaanin ranskalaisen yhteiskunnan kipukohdista. Tarina on myös hyvin rakennettu ja etenee sujuvasti. Se on niin mukaansatempaava, etten olisi juuri malttanut nostaa nenääni kirjasta niin kauan kuin sivuja oli vielä jäljellä. Siinä on ranskalaista tunnelmaa ja monenlaista pohdintaa ranskalaisesta elämänmenosta ja elämästä yleensäkin. Nautin tuosta kaikesta ranskalaisuudesta sekä esimerkiksi Lean ja Anissan ystävyyden herkkävaistoisesta kuvauksesta. 

Vapaus valita kohtalonsa on Heikkilän esikoisromaani. Aikaisemmin häneltä on ilmestynyt kaksi kehuttua tietokirjaa Ranskasta. Niitä en ole toistaiseksi lukenut. Mutta kun tämä romaani oli näin hieno lukuelämys, toivottavasti Heikkilä kirjoittaa näitäkin vielä lisää. Vahva suositus! 

WSOY 2022 
413 sivua 

Kirjasta kertoo myös Anun ihmeelliset matkat

perjantai 11. maaliskuuta 2022

Eveliina Talvitie: Kunniaton mutta vapaa - Erään afgaaninaisen tarina


Azadeh on nuori nainen, joka kasvoi afgaanipakolaisten lapsena Iranissa. Hänen ollessaan teini-ikäinen perhe sai turvapaikan Suomesta, jossa Azadeh olisi halunnut elää vapaana ja olla kuin muutkin suomalaiset. Mutta afgaaniyhteisöön kuuluva nainen ei saisi elää oman tahtonsa mukaan, vaan hänen kuuluisi vain kiltisti alistua, avioitua ja olla perheen miesten määrättävänä. Kaikessa pitää ottaa huomioon perheen maine ja ennen kaikkea miesten kunnia. 

Niinpä Azadeh pakotettiin kihloihin serkkunsa kanssa, ja häntä kohdeltiin väkivaltaisesti. Suomalainen yhteiskunta ei tuntunut voivan auttaa nuorta naista, vaikka hän voi niin huonosti, että joutui psykiatriseen hoitoon. Suomalaisten mielestä afgaanikulttuurissa nyt vain eletään tietyllä tavalla, eikä siihen voi puuttua. 

Azadeh sai kuitenkin lopulta taisteltua itselleen vapauden, mutta omiensa silmissä hän on nyt huono ja kunniaton nainen, kun elää itse valitsemaansa tavallista elämää. 

Kirjassa Azadeh, joka on siis todellinen henkilö, mutta ei esiinny omalla nimellään, pohtii paljon juuri väkivaltaa, naisen asemaa ja suomalaista feminismiä. Hän toteaa, ettei suomalaisillakaan ole asiat hyvin, koska maa on lähisuhdeväkivaltatilastojen kärjessä. Toisaalta Azadeh kritisoi kohtaamiaan suomalaisia feministejä, joita tuntuivat kiinnostavan enemmän pörssiyhtiöiden hallitusten naiskiintiöt kuin kunniaväkivalta. Suomalaiset eivät mielestään etuoikeutettuina valkoisina voineet puuttua asiaan, joka "rodullistettujen" ihmisten olisi heidän mielestään pitänyt itse hoitaa. Azadeh ihmettelee, miksi enemmistö vaiennetaan niin, etteivät he voi puolustaa vähemmistön oikeuksia - paitsi tietysti sitten, kun on kysymyksessä jokin muodikas vähemmistö. 

Kirja kuvaa aluksi kiinnostavasti Azadehin perheen arkea Iranissa ja myöhemmin muuttoa Suomeen sekä tänne sopeutumista. Suomalaisten tasapaksusta puheesta ei pystynyt tietämään, millä tuulella he olivat, suomalainen mausteeton ruoka ei maistunut miltään eivätkä naapurit tervehtineet. Ajan mittaan Azadeh on kuitenkin kotiutunut tänne, opiskellut ja tehnyt töitä. 

Kunniaton mutta vapaa on mukaansatempaava lukuelämys. Eveliina Talvitie kirjoittaa minämuodossa, ja hänen loppusanoissa mainitsemansa Azadehin ilkikurinen suoruus tulee tekstistä hyvin esiin. Azadeh tuntuu olevan vahva ja värikäs persoona, jolla on paljon painavaa sanottavaa ja rohkeus ilmaista mielipiteensä. 

Tallustaessani koulusta kotiin ensimmäistä kertaa huivittomana kuvittelin elämäni elokuvaksi ja itseni ohjaajaksi, jolla oli kaikki valta päättää mitä seuraavaksi tapahtuu: Äidille on kerrottu, että hänen uhmakas tyttärensä kulkee kodin ulkopuolella ilman huivia. Äiti on vastassa ovella ja hymyilee rohkaisevasti. Hyvä, Azadeh. Noin juuri. Olen ylpeä sinusta. Isäsikin olisi ylpeä. Sinä saat itse päättää. Sinulla on siihen oikeus. 
  Se oli mielikuvituselokuvaa. Kotona vastaanotto oli yhtä kylmäävä kuin ennenkin. 
  - Etkö sinä ymmärrä, että pilaat maineemme, äiti huusi. 
  - Me ollaan Suomessa. Mun ei ole pakko pitää huivia, yritin selittää. 
  Se oli liikaa, olisi pitänyt nöyrtyä, tunnustaa virhe. 
  Lyönti tuli usein niin varoittamatta, että en ehtinyt edes yrittää väistää. Niin silläkin kerralla. 

Kirjan lopussa on listattu aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, verkkotietoutta ja uutisointeja. 

Like 2022 
252 sivua 
Kannen valokuva: Jyri Pitkänen 
Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen 

P. S. Kirjasta tuli mieleen viime syksynä lukemani Anja Snellmanin romaani Parvekejumalat, jossa Helsingissä asuvan somaliperheen tytär haluaisi myös olla vapaa ja elää niin kuin itse haluaa. Tämä vinkiksi niille, joita aihe kiinnostaa. Kunniaväkivallasta olen lukenut myös Norma Khourin kirjan Kunniamurha - Rakkaus ja kuolema nykypäivän Jordaniassa

tiistai 8. maaliskuuta 2022

Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia - Vähäsanaista vertaistukea


Karoliina Korhonen tarjosi taas oivallista kevennystä. Arvasin, että pitäisin näistä suomalaisten painajaisista. Olenhan itsekin se stereotypioiden introvertti suomalainen, ja suuri osa näistä kirjan esittelemistä tilanteista osuu ja uppoaa erityisesti introverttiin lukijaan. Näistä niin löytää itsensä! On mukana toki hiukan muutakin kuin introverttijuttua. 

Kirjan päähenkilö on suomalainen Matti, joka arvostaa rauhaa, hiljaisuutta ja henkilökohtaista tilaa, mutta kaikki ei tietenkään aina suju aivan niin kuin hän toivoisi. 

Kirjassa on suomalaisten painajaisia suomalaisuudesta, naapureista, julkisista paikoista, asiakaspalvelusta, ruoasta, muista ihmisistä ja töistä. Lopussa on vielä suomalaisten päiväunia - eli jälkiruoaksi ja painajaisten vastapainoksi Korhonen tarjoilee kevyempiä unia. Synkkiä eivät kirjan painajaisetkaan luonnollisesti ole, vaan nostavat hymyn huuleen tai suorastaan naurattavat. 

Matin painajainen on esimerkiksi se, kun hän on lähdössä kotoa, mutta naapuri kuhnii rappukäytävässä. Tai kun joku istuu julkisessa kulkuneuvossa viereen ja alkaa höpöttää. Kun pitäisi jäädä pois bussista, mutta ei halua häiritä käytäväpaikalla istuvaa. Kun tuntee jonkun etäisesti, eikä ole varma, pitäisikö häntä tervehtiä. Kun tulee myöhässä palaveriin, ja kaikki tuijottavat. 

Mutta onhan suomalaisella muitakin kuin introverttipainajaisia. Stereotypian suomalaiselle on katastrofi, jos kahvi on loppu tai ruoan kanssa ei saa maitoa. Ikävä on sekin tilanne, jossa kaikki haluavat viimeisen kakunpalan, mutta kukaan ei kehtaa ottaa sitä. Tai kun ulkomaalaiset luulevat, että Suomessa ratsastetaan jääkarhuilla ja kuunnellaan pelkkää metallimusiikkia. 

Suomalaisen päiväuniin puolestaan kuuluu esimerkiksi se, että saa jotain ilmaiseksi, ja yleensä se jokin on ämpäri. Kiusallisista sosiaalisista tilanteista bussissa puolestaan pelastaa se toteutunut unelma, kun bussi onkin tyhjä. Ah ihanuutta! 

Tämän kaiken ja paljon muuta Karoliina Korhonen kertoo riemastuttavalla tyylillään sarjakuvan (tai ehkä ennemmin pilakuvan) keinoin. Hän on julkaissut suomalaisten painajaisista myös kakkososan, joka sekin on minulla parhaillaan lainassa. Kuvia en nyt jakanut, mutta kirjasta löytyy. 

Atena 2016 
Suomentanut Ville Lähteenmäki 

Muutama bloggaus kirjasta:  

maanantai 7. maaliskuuta 2022

Kai Kortelainen & Jippu: Jippu - Kun perhonen lakkaa hengittämästä


Tässä kevään uutuuskirjassa Jippu eli Meri-Tuuli Elorinne kertoo elämäntarinansa avoimesti, rehellisesti ja niin puhuttelevasti, etten tiedä onko minulla sanoja jakaa tästä lukuelämyksestä paljoakaan. Kirja kosketti minua enemmän kuin osaan tässä kertoa. 

Kaikki alkaa lapsuudesta ja nuoruudesta, joiden aikana tapahtui paljon sellaista, mikä rikkoi nuoren tytön sisintä, toi hänen elämäänsä turvattomuutta ja epävakautta. Perheessä oli paljon rikkinäisyyttä, mutta toisaalta kulisseja pidettiin tiukasti pystyssä. 

Jo yläkouluikäisenä Jippu pääsi mallitoimiston listoille ja mukaan päihdehuuruisiin mallibileisiin. Uskoontulokaan ei rauhoittanut elämää, koska Jippu päätyi hurmahenkisten lahkolaisten käsittelyyn, sitten maanisessa psykoosissa suljetulle osastolle ja sieltä lastenkotiin. Vuosien varrella viina virtasi, miessuhteita tuli ja meni, ja lopulta Jippu koki myös pelottavan väkivaltaisen parisuhteen. Kaiken tämän ohella Jippu teki kuitenkin myös uraa suosittuna laulajana. Hänen elämäänsä on mahtunut niin glamouria kuin pohjalla rypemistäkin. Ristiriitainen Jippu on ollut sekä herkkä ja hauras runotyttö että raju bitch.  

Myöhemmin Jippu löysi elämäänsä vakautta, kun löytyi armollinen, tervehenkinen usko ja turvallinen aviomies - vaikka sekin liitto päättyi lopulta eroon. 

Jippu kertoo avoimesti diagnoosistaan, joka on epävakaa persoonallisuushäiriö. On hienoa, että joku uskaltaa avautua tällaisestakin diagnoosista. Uskon, että moni voi saada Jipun tarinan kautta rohkaisua itselleen. Kirjan sivuilta välittyy minusta hienosti se, miten kaikesta elämän kaaoksesta ja rikkinäisyydestä huolimatta ihminen on kuitenkin kaunis ja arvokas, kuten Jippu, joka on herkkä taiteilijasielu. Mielenterveysongelmat eivät tee kenestäkään muita huonompaa. 

Kansilehdellä todetaan, että kirja saa unohtamaan kohuotsikot ja näkemään Jipun ihmisenä. Se on totta. Jippu on niin aito ja avoin, että kirja todella koskettaa. Se on niin mukaansatempaava, että luin sen loppuun ahmimalla ja melkein yhdeltä istumalta. 

WSOY 2022 
304 sivua 
Etukannen kuva: Juha Mustonen 
Takakannen kuva: Nina Nordin 
Kannen typografia: Jussi Karjalainen 

Kirjasta kertovat muun muassa Kupliva maailmani ja Seurakuntalainen

keskiviikko 2. maaliskuuta 2022

Albert Camus: Sivullinen


Suomentanut Kalle Salo 

Sivullisen päähenkilö on algerianranskalainen herra Meursault. Häneltä kuolee äiti, mutta hän vaikuttaa täysin välinpitämättömältä, ei sure eikä reagoi. Meursaultilla on naisystävä Marie, mutta omien sanojensa mukaan hän ei luultavasti rakasta naista. Voisi hän silti naimisiin mennä, hänelle se on yhdentekevää. Auringon paahteessa miehestä on yhdentekevää, jääkö siihen vai lähteekö pois. Ase kädessään hän ajattelee, että voisi ampua tai olla ampumatta, kaikki on samantekevää. 

Meursault päätyy epäonnisen tapahtumasarjan seurauksena ampumaan nimettömäksi jäävän arabin. Hän kuvaa kirjassa vankeuttaan ja oikeudenkäyntiään. Kun Meursaultilta kysytään, katuuko hän tekoaan, hän toteaa, että häntä pikemminkin harmittaa kuin kaduttaa. 

Meursault tuomitaan kuolemaan, mikä kerrotaan jo takakannessa. Siellä kerrotaan myös Camusin itsensä antaneen avaimen Meursaultin välinpitämättömältä ja apaattiselta vaikuttavaa persoonaan. Kuulemma Meursault on kaikkea muuta kuin tunteeton; häntä elähdyttää intohimo ehdottomuutta ja totuutta kohtaan. 

No, onhan hän hyvin totuudellinen siinä, ettei suostu teeskentelemään tunteita, joita hänellä ei ole. Mutta kun takakannen mukaan hän on valmis kuolemaan totuuden puolesta, niin minusta se kuulostaa kyllä kovin juhlalliselta. Jos on tappanut toisen ja saa kuolemantuomion, se on vain rangaistuksen kärsimistä, ei mitään sankarillista "totuuden puolesta kuolemista". 

Kirjassa ei ole kovin paljon muuta algerialaista kuin ne pari sattumalta tavattua arabia, joista toisen Meursault sitten ampuu. Hekin jäävät nimettömiksi. Sivullinen on täysin ranskalainen kirja, ja olihan Algeria toki tuolloin Ranskan siirtomaa. Tapahtumapaikkana tässä voisikin aivan hyvin olla Ranska. Ehkä tuo kaiken algerialaisuuden puuttuminen juuri kuvaa sitä, miten ranskalaisille Algeriakin oli vain Ranskan jatke. Ranskalaiset ovat leikkineet siellä kuin omalla hiekkalaatikollaan; heille arabit saattoivat hyvinkin olla pelkkiä nimettömiä ja merkityksettömiä vastaantulijoita, sivuhenkilöitä omassa maassaan. 

Tämä ei siis ollut yhtään minun tyyppiseni kirja - ja oli muuten varmaan joku älykkyystesti. Ne, jotka pitävät tästä, ovat niitä älykkäitä, minä puolestani en ole. Ei varmaan pitäisi edes blogata jostain klassikosta, jos joutuu tunnustamaan olevansa niin juntti, ettei pidä kirjasta. Koska klassikoistahan kuuluu olla ihan tohkeissaan. Mutta jos en ole kiinnostunut miehestä, jota ei kiinnosta mikään, eikö se ole yhdentekevää? 

Luin kirjan, koska minua on kiinnostanut tänä talvena suomeksi ilmestynyt algerialaisen Kamel Daoudin romaani Tapaus Meursault, joka käy kuulemma kriittistä debattia Sivullisen kanssa. Kun nyt luin pari ensimmäistä sivua Daoudin teoksesta, huomasinkin heti, että siinä minäkertoja puhuu suoraan Camusille ja Meursaultille, joten Sivullinen on tosiaan parasta olla luettuna, jos haluaa pysyä kärryillä. 

Mitä minuun tulee, en vanno, että Tapaus Meursault pääsisi koskaan blogiin asti. Väsähdin jo tästä Sivullisesta aivan tarpeeksi, vaikka se on toki ohut kirja, kuten Tapaus Meursaultkin kyllä on. Pidätän itselleni oikeuden jättää jälkimmäisen kesken, jos se ei innosta. Mutta tässä kirjavinkki niille, joita kiinnostaa pohdiskella Sivullista algerialaisen kirjailijan näkökulmasta. 

Joka tapauksessa olen nyt lukenut jo toisen romaanin Albert Camusilta. Joskus 90-luvulla luin Putoamisen, mutta en muista siitä enää mitään. Paitsi että siihen aikaan minäkin ehkä läpäisin älykkyystestin jos toisenkin, koska se silloinen minäni taisi tykätä kirjasta. 

Otava 2010, 4. painos 
Suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran 1947 
160 sivua 
Alkuteos: L'étranger 1942 

Kirjasta ovat bloganneet mm.  

tiistai 1. maaliskuuta 2022

Anna-Mari Kaskinen: Ikävän yli on silta - Lohdutuksen sanoja


Myös tällainen runokirja on ollut minulla työn alla jo muutaman viikon ajan. Anna-Mari Kaskisen uutuuskirjaan on koottu kuolemaa, surua ja lohdutusta käsitteleviä runoja hänen aikaisemmista runokokoelmistaan. 

Kaskisen runot ovat koskettavia, lempeitä ja lohdullisia. Ikävän yli on silta voikin olla hoitava lukuelämys läheistään surevalle. Kuten kirjan nimikin kertoo, kysymyksessä on tosiaan lohdutuksen sanat. 

Kokoelman ensimmäinen runo taitaa olla kaikkein kipein ja lohduttomin. Siinä on sitä tuskaa, kun läheinen onkin äkkiä poissa: 

Kun sinä lähdit 
maisema oli outo, 
linnut vieraita, 
tie kääntyi väärään suuntaan 
hukkasin itsenikin. 

Kun sinä lähdit 
irtosin elämästä 
jähmetyin jääksi. 

Yhdentekevää kaikki. 
Sinä et enää palaa. 

Monissa runoissa on kuitenkin surun keskellä myös lohdutusta, jota sureva voi saada esimerkiksi muistoista: 

Eivät unohdu 
pienet rakkauden sanat. 
Kääriydyn niihin 
yön pimeinä hetkinä, 
kun aamu on kaukana. 

Muistot näkyvät kaikessa, eräässäkin runossa tämä maisema on tulvillaan sinua. Koskettava on runo läheisestä, joka istutti sireenin ja odotti, että kesällä se kukkii. Kesällä hän oli jo poissa, mutta sireeni tuoksuu / kuin hän katsoisi meitä / lempeästi hymyillen. 

Mukana on myös ainakin kaksi runoa, joista on tehty kauniit laulutkin: Särkyneille ja Itkemättömät itkut. Ne löytyvät Lauluja särkyneille -nimiseltä cd:ltä. Runoista jälkimmäinen muistuttaa ihanasti: 

Kerran vielä merkityksen saavat 
kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat! 
Aika kutoo suurta salaisuutta: 
kivun kautta Jumala luo uutta. 
Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan, 
kyyneleetkin puhkeavat kukkaan. 
Vaikkei silmä vielä nähdä saata: 
tuskakin on toivon kasvumaata. 


Kirjapaja 2022 
48 sivua 
Ulkoasu ja taitto Satu Kontinen 

Kirjasta kertoo myös Mummo matkalla

H. E. Wisløff: Lupausten tähtitaivas


Suomentanut Sointu Rø 

Viime päivien sotauutisia seuratessa lukeminen ei ole sujunut. Luin yhtä romaania kolme päivää enkä sittenkään päässyt edes puoleenväliin (eikä se toki ollut mikään tiiliskivi). Siinä vaiheessa väsyin koko kirjaan ja jätin sen kesken. Tämä norjalainen hartauskirja sen sijaan on ensinnäkin ohut ja oli muutenkin jo loppusuoralla, joten jotain tässä on tullut valmiiksikin. 

Hans Edvard Wisløff oli netistä lukemani perusteella norjalainen teologi, piispa ja kirjailija, joka on kuollut syyskuussa 1969, joten Lupausten tähtitaivas on jo hiukan vanhempi hartauskirja. Näköjään Wisløff on kirjoittanut esipuheensa kesäkuussa 1969. Itse olen ostanut hänen kirjansa kirjaston poistomyynnistä joskus 20-30 vuotta sitten, mutta en ollut vuosiin lukenut sitä. 

Wisløffilla on valtavan rohkaisevia ja lohdullisia kirjoituksia. Hän kertoo Jumalan avusta hädän hetkellä, siitä miten enkeli voi vierittää pois kiven joka sulkee tien edessämme, miten Jumala voi luoda meidän elämämme sirpaleista jotain uutta, millainen voima on ristityissä käsissä ja miten kiitoslaulu voi nostaa meidän katseemme ylös masentavista olosuhteista. Tai miten meiltä, jotka tunnemme itsemme hyödyttömiksi Jumalan palvelijoiksi, ei kysytäkään muuta kuin uskollisuutta. Epäonnistumisten ja taistelujen keskelläkään Jumala ei kadu kutsumustaan eikä armolahjojaan, hän, joka tietää kyllä, millaista tekoa me olemme. 

Kaiken rohkaisun ohella Wisløff muistuttaa meitä myös kristityn vastuusta, Jumalan sanan esillä pitämisestä, lähimmäisen palvelemisesta ja hedelmän kantamisesta. 

Pitemmittä puheitta jaan lopuksi hiukan sitä kirjan kaikkein rohkaisevinta antia. 

Jokainen meistä on elänyt aikoja, jolloin epäusko on saanut otteen meistä. Istuimme teltassamme mieli täynnä raskaita ajatuksia ja kysyimme: Onko Jumala unohtanut meidät? Eikö hän pidä antamiaan lupauksia? 
  Jumala tulee sellaisen ihmisen luo. Hän ei koskaan unohda masentunutta, pettynyttä ja toivotonta. Hän kutsuu epäilevää mukaansa "teltan ulkopuolelle" katsomaan lupausten tähtitaivasta. Lue tähdet, jos taidat. Taivaan tähtiä pysyvämmät ovat Herran ikuiset lupaukset. Usko Jumalaan, niinkuin Aabraham teki, ja niin se luetaan sinullekin vanhurskaudeksi. 

Luvusta Lupausten tähtitaivaan alla 

Vain sanallaan hän loi maailman. Kun pimeys oli syvyyden päällä ja kaikki oli kaaosta, hän huusi luovat sanansa: Tulkoon valkeus! Ja valkeus tuli! Hän voi tänäänkin sanoa saman luovan sanan. Meidän kaaoksessamme, koskipa se sitten yhteiskuntaa kokonaisuutena tai yksityisen ihmisen salattua maailmaa, hän voi huutaa "tulkoon valkeus!" Sen sanan edessä täytyy kaiken pimeän väistyä. Tämän Jumalan luo me tulemme uskoen ja luottaen ristityin käsin! Hänelle ei mikään ole mahdotonta. 
  Ristityt kädet liikuttavat Jumalan kaikkivaltiasta, oikeaa kättä ja saavat sen toimimaan. Tapahtuu aina jotain, kun ristit kätesi rukoukseen. 

Luvusta Ristityissä käsissä on voimaa 

Kirjapaja, 4. painos 
100 sivua 
Alkuteos: Under løftenes stjernehimmel