Ankin bloggauksen perusteella päättelin, että nauttisin varmasti myös Liehun runoista, ja niinhän siinä kävikin. Nämä olivat aivan minun tyyppistäni luettavaa.
Kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, osa runoista on surumielisiä, mutta eivät läheskään kaikki. Eikä se melankoliakaan ole mitenkään raskasta eikä ahdistavaa, vaan ennemmin siinäkin on kaunista keveyttä - kuin perhosen lennossa. Heidi Liehun runot ovat herkkiä ja hoitavia. Niissä on paljon upeaa luonnon ja vuodenaikojen kuvausta; ne henkivät syvää luonnon rauhaa. Voi aivan kokea lepäävänsä jossain hiljaisessa paikassa luonnon kauneuden keskellä.
Runoissa on hyvin oivaltavia kielikuvia. Esimerkiksi: Kevään viimeiset paljaat hetket / ennen kuin vihreä puku / pujotetaan morsiamen ylle. Toisessa runossa taas: Ensilumen lakana / on vedetty maan kasvoille / Palellen / valvon sen unta. Ja vielä: Yhä uudelleen koivut / hyvästelevät tulisin oksin. Vuodenaikoja näissäkin kaikissa.
Kaunista melankoliaa on suruaiheisessa runossa, josta tässä alkuosa:
Kiire surra -
surra joen pakahduttavaa voimaa
sen luodessa yltään jäänsä
kuten perhonen kuoriutuu
heittäytyäkseen sinisyyteen
Surra
pianon ääntä
hämärässä
valon alakuloa ...
Tämän kirjan myötä Heidi Liehu päätyi yhdeksi lempirunoilijoistani, joten aion ehdottomasti lukea jatkossakin hänen runojaan ja suosittelen niitä lämpimästi muillekin!
WSOY 2009
63 sivua
Päällys Marjaana Virta
Ankin lisäksi kirjasta kertoo Sinisen linnan kirjasto.
Voi kiitos linkityksestä! :) Tämä oli tosiaan varsin hyvä. Se uudempi kokoelma Luumupuu kukkii, se muistelee sinua on myös tosi hyvä!
VastaaPoistaTykkäsin tästä tosi paljon, siis kiitos hyvästä lukuvinkistä! Tuo Luumupuu minulla on myös nyt lainassa, luen senkin varmasti lähiaikoina. Kirjastossa huomasin, että Liehulla on useita muitakin runokokoelmia, joten niistä on hyvä jatkaa!
Poistakirjis
VastaaPoistaolin lähes lääpälläni Heidin 1100-sivuiseen kirjamöhkäleeseen 'Perhosten valtakunta - manifesti viimeisestä valtakunnasta' vuosituhannen vaihteessa, jolloin kaikki oli niin patriarkaalista niin patriarkaalista.
Nyt kun kaikki on kääntymässä, niin enpä enää taida suositellakaan. ;)
Vuonna 2009 näyn kirjoitelleeni siitä näin ikkään Keskenjääneiden kirjojenjoulukalenteriin Kauppalehdessä (https://hikkaj.blogspot.com/2009/12/):
Heidi Liehu (1967 - ) Helsinki
Manifesti viimeisestä tulevaisuudesta - 1137 s.!/1998
Yksi parhaista tiiliskivistä, joilla olen itseäni muurannut, vaikuttaa vielä enemmän kuin Pekka Kuusen Tämä ihmisen maailma.
Heidi Liehu, nuorena väitellyt (Kierkegaard-Hegel), käy tieteen yksipuolisen mittausjärjestelmän kimppuun, mittatouhuissa unohtuu puolet elämän mitasta mittaamatta: tunne. Emansipaatio, naisen alistaminen, patriarkaalisuuden ylivalta, matriarkaalisuuden vaje ja sen toisarvoisuus - kiinnostavaa. Mutta silti tuhannestasadasta sivusta yli puolet lukematta. Tuntuu että kaikki tarpeellinen on jo siihen mennessä sanottu, paljon toistoa toiston perään.
Yksi parhaista keskenheitetyistä kirjoista. (Kustantaja saa käyttää slogania vapaasti myyntipuuhiin. )
"Todellinen älyllisyys on todellista uteliaisuutta, joka hyväksyy tunteenkin tuomat uudet ajatukselliset maisemat." HL
No hui! Minut saa säikäytettyä jo puolikkaallakin tuosta tuhannesta sivusta. Tiiliskivistä harvoin suoriudun. Juuri jäi kesken yksi 500-sivuinen romaani. Toki joskus voin 500 sivustakin suoriutua, riippuu kirjasta.
PoistaMyöskään filosofian lukemiseen minulla ei taida rohkeus riittää. Mutta hienoa kuulla, että tuo oli sinulle yksi parhaista keskenheitetyistä kirjoista. Mielenkiintoista.