torstai 30. tammikuuta 2020

Kim Fay: Kadonneiden muistojen kartta

Kadonneiden muistojen kartta on kiehtova jännäri, joka vie lukijan vuoden 1925 Shanghaihin, Saigoniin ja Kambodzan viidakoihin. Amerikkalainen Irene Blum on omistanut elämänsä itämaisen kulttuurin tutkimukselle, ja erityisesti Kambodzan muinaiset khmerit, heidän kadonnut kulttuurinsa ja aarteensa ovat lähellä hänen sydäntään. Häntä kiinnostaa khmerien arvoitus: mihin he ja heidän loistava kulttuurinsa katosivat aivan äkkiä?

Irene kokee harmillisen takaiskun työssään seattlelaisessa museossa, jolle hän on antanut kaikkensa. Hänelle avautuu kuitenkin elämänsä tilaisuus lähteä Kambodzaan etsimään kadonnutta temppeliä, jossa pitäisi olla kymmenen mittaamattoman arvokasta kuparitaulua. Niissä olisi vastaus khmerien arvoitukseen - ja niiden löytäminen toisi Irenelle hänen kaipaamaansa arvostusta. Hänellä on suoraan sanoen todella itsekäs syy lähteä matkaan: hän haluaa pelastaa oman uransa, ja sen hän aikoo tehdä varastamalla kuparitaulut. Hän veisi ne Amerikkaan ja saisi siellä mainetta ja kunniaa.

Niin Irene lähtee ensin Shanghaihin, josta hän aikoo saada mukaansa temppelinryöstäjänä kunnostautuneen ranskalaisen Simonen. Se ei tapahdukaan aivan helposti, mutta lopulta naiset pääsevät matkaan. Saigonissa he saavat matkaseurakseen vielä kaksi miestäkin. Kaikilla on lopulta omat motiivinsa kuparitaulujen löytämiseen.

Tarina on monivaiheinen, ja yllättäviä käänteitä tulee jatkuvasti. Esteitä, hidasteita ja mitä milloinkin. Seikkailua ja jännitystä Fayn romaani tarjoilee runsain määrin. Nautinnolliseksi lukuelämyksen tekee kaunis kieli, 1920-luvun ajankuva ja kiehtova itämainen tunnelma. Kansilehden mukaan Kim Fay on elänyt vuosia Vietnamissa, joten Aasia on hänelle tuttu ympäristö. Ripaus rakkauttakin tarinassa on mukana.

"Tuuli puhalsi raskaita sadepisaroita sisään rikkinäisestä ikkunasta, myrsky tuntui kylmältä, ilma metallinkovalta. Kynttilöiden valo värisi seinillä. Baarimikko viritti gramofonin koneiston kammesta veivaamalla, ikään kuin Rhapsody in Blue voisi tyynnyttää myrskyn tempoilevan rytmin. Irene piti katseensa pöydän pinnassa ja käänsi kämmenensä ylöspäin niin, että heidän sormenpäänsä hipaisivat toisiaan." 

Yleensä tässä kirjassa on kyllä koko ajan kuuma ja hikoillaan, mutta miten tulikin valittua tähän se ainoa kohta, jossa puhutaan jotain kylmästä!

Mitä kauniiseen kieleen tulee, suomennoksen osalta kiitos kuuluu Hilkka Pekkaselle. Nautin ympäristön, maiseman ja tunnelmien kuvauksesta, kuten tässä:

"Iltapäivä paisui auringossa sakeaksi ja kultaiseksi kuin hunaja. Sitten valo kalpeni ja ilta lysähti Saigonin ylle."

Myös yhteiskunnallista kannanottoa tulee vähitellen mukaan kuvaan. Kirja kritisoi kolonialismia, joka tulee esiin joka puolella, missä tarinan henkilöt milloinkin liikkuvat. Huomaamattaan Irene on itsekin melkoinen kolonialisti aikoessaan ryöstää kambodzalaisten arkeologiset aarteet Amerikkaan.

Minulla on ollut viime aikoina vaikeuksia keskittyä lukemiseen, joten tuntui että luin Kadonneiden muistojen karttaa lähes iankaikkisesta iankaikkiseen, vaikka todella pidin tästä romaanista. Jossain toisessa tilanteessa olisin ehkä ahmaissut sen melkein kertaistumalta.

Hieno romaani, nojatuolimatka ja aikamatka sadan vuoden takaiseen Aasiaan!

"Varjojen väri vaihtui harmaasta kultaan. Näkymättömissä auringon idästä kaartuva valo kiipesi pitkin temppelin takaseiniä. Valo piirsi valtavat nupunmuotoiset tornit esiin. Simone oli ollut oikeassa. Tämä oli Irenen Kambodzaan saapumisen hetki, ja hänen koko olemuksensa tiivistyi yhteen ainoaan odotuksen pisteeseen, kun tornien huiput alkoivat säkenöidä ja syttyivät liekkeihin. Irene nojautui eteenpäin ja näki kaupungin kohoavan maan uumenista. Samassa tuli sammui, ja aurinko valtasi taivaan. Angkor Wat paljasti mahtavat hiekkakivirakennelmansa ja näytti mikä oli: maailman suurin temppeli." 

Se viidakon kätköihin kadonnut temppeli, jota Irene lähti etsimään, ei tietenkään ollut Angkor Wat, mutta totta kai hän halusi nähdä myös tarunhohtoisen Angkor Watin ennen kuin lähti matkaan kohti tuntematonta.

Bazar Kustannus 2013 
391 sivua
Alkuteos The Map of  Lost Memories 2012 
Suomentanut Hilkka Pekkanen 
Kannen kuva Michael Trevillion / Trevillion Images 
Suomenkielinen kansi Carina Holtmon 

Kirjasta muualla:

Ja kaikkea muuta
Kirjavinkit
Kirjoihin kadonnut
Evarian kirjahylly

maanantai 27. tammikuuta 2020

Daniel D. Grippo: Miten pääsen irti stressistä?

Kun paksut kirjat etenevät nyt äärettömän hitaasti, lukaisin tähän väliin tällaisen todella ohuen ja pienikokoisen kirjan. Oikeastaan kirjasen. Stressistä irti pääsemistä käsitellään siinä kristillisen uskon näkökulmasta. Käytännössä teos onkin hyvin sielunhoidollinen.

Kirjan jokaisella aukeamalla on vasemmalla puolella Daniel D. Grippon ajatuksia tietystä aiheesta;  oikeanpuoleisella sivulla on sitten jokin siihen sopiva kohta Raamatusta.

Muutamat ajatukset ovat vähän sellaisia, jotka eivät ole tällaiselle ammattimurehtijalle ennenkään avautuneet. Silloin tällöin kuulee sanottavan, että me annamme kyllä huolemme Jumalan kannettaviksi, mutta otamme ne heti takaisin - mutta että ne pitäisi ihan oikeasti jättää Jumalan huoleksi. Tosi hieno ajatus - kukaan ei vain ole koskaan kertonut, miten sellainen temppu oikeasti tehdään. Mutta jotkut osannevat tuollaisenkin taidon. Hieno homma heille!

Muuten kirjassa on myös paljon sellaista, mikä avautuu jopa minulle ja toimii minunkin elämässäni. Grippolla on monia vinkkejä: keskity tekemään vain yksi asia kerrallaan, kerro tarpeesi muille ja pyydä apua, rukoile, etsi kiitosaiheita, kuuntele musiikkia, hakeudu hiljaisuuteen, hemmottele itseäsi, pelkistä elämääsi, keskity oleelliseen - ja paljon muuta.

Murehtimisen kohdalla on hyvä muistaa:

"Huolestumisesta on harvoin hyötyä - koska se ei keskity todellisiin vaan kuviteltuihin vaikeuksiin. Jos ihminen kohtaa karhun metsässä, pelästymisen aiheuttama adrenaliinin purkaus on aivan paikallaan. Mutta kuviteltujen karhujen ei kannata antaa vaivata mieltä ja riistää mielenrauhaa." 

Puhutteleva on muun muassa ajatus siitä, että ihminen on usein itsensä pahin vihollinen. Jos olemme sotkeneet asiamme, ei meidän kuitenkaan kannata ruveta ruoskimaan itseämme siitä. Mitä jos opettelisimme suhtautumaan itseemme yhtä lempeästi kuin suhtaudumme parhaaseen ystäväämme? Virheistä voi oppia, itselleen voi antaa anteeksi ja mennä eteenpäin.

Viisas on myös ajatus siitä, että oma akkunsa kannattaa ladata säännöllisesti:

"Pyri pääsemään hiljaisuuteen vähintään kerran kolmessa kuukaudessa - kerran jokaisena vuodenaikana. Mene hiljaiseen paikkaan, paikkaan joka on sinulle pyhä, ja lepää hetki 'vihreillä niityillä'. Tämän virittämisen jälkeen kelpaa kuunnella, miten sielu kehrää!" 

Kirjaan on valittu hyvin rohkaisevia jakeita Raamatusta. Esimerkiksi rukousta käsittelevällä aukeamalla on Ps. 32:6:

"Rukoilkoot kaikki palvelijasi sinua hädän hetkellä. Vaikka suuret vedet tulvisivat, ne eivät heihin ulotu." 

Musiikkia käsittelevällä aukeamalla puolestaan todetaan musiikin olevan balsamia sielulle, ja mukana on 1. Sam. 16. luvun jae, jossa kerrotaan, miten "Saulin ahdistus helpotti, hänen tuli parempi olla ja paha henki jätti hänet rauhaan", kun Daavid tarttui harppuunsa ja soitti. Musiikki onkin hyväksi havaittu lääke moneen mielentilaan!

Itse koin juuri tällä hetkellä tämän kirjasen lukemisen hyvin rauhoittavana. Sen lukemisesta tuli turvallinen olo. Ainakin minulle, ainakin juuri nyt.

Plussaa Grippon kirjasessa on sekin, että siinä on lyhyitä tekstejä, vain muutama rivi per sivu. Sitä jaksaa siis lukea väsynyt, stressaantunut ja kiireinenkin henkilö. Eikä ole pakko lukea kaikkea kerralla; voihan lukea aukeaman tai pari silloin kun jaksaa ja ehtii.

SLEY-Kirjat Oy 1999 
87 sivua
Alkuteos What Would Jesus Do to Rise above Stress? (1998)
Suomentanut Pekka Nieminen 

lauantai 25. tammikuuta 2020

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Blogini uhkaa kuolla pystyyn, mutta se johtuu vain siitä, että minä olen herännyt henkiin! Minna elää! Joten ei syytä huoleen. Milläs ajalla sitä istuisi lukemassa, jos on kovin kiire elää?!

Minullahan on parhaillaan kesken eräs aivan hurmaava romaani, mutta se on niin paksu ja minä niin hidas ja keskittymiskyvytön lukija, että lukaisin välipalaksi tämän Joel Haahtelan pienoisromaanin. Lopulta tästä ei kuitenkaan tullut pelkkä välipala, vaan huh, tämähän ampaisi suoraan lempiromaanieni joukkoon! 

Ehkä minulle onkin tulossa Haahtela-herätys vasta nyt, hiukan viiveellä. Olen muutenkin arvellut, että kun kerran yritin lukea hänen romaaniaan Tähtikirkas, lumivalkea, joka jäi sitten kesken, olin silloin todennäköisesti vain väärässä mielentilassa, koska uskon kyllä, että normaatilassa olisin pitänyt siitä. Aion siis lukea sen uudestaan ja lisäksi tietysti muitakin Haahtelan romaaneja.

"Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa."

Adèlen kysymys kertoo keski-ikäisestä miehestä, joka on sapattivapaalla työstään Helsingin yliopiston klassillisten kielten opettajana ja on palannut tekemään aikoinaan kesken jääneitä kirkkohistorian opintojaan. Hän matkustaa Ranskaan, vanhaan Pyreneillä sijaitsevaan luostariin tutkimaan 900 vuotta sitten pyhimykseksi julistetun Adèlen arvoitusta.

Tarina kertoo, että Adèle on aikoinaan pudonnut korkealta jyrkänteeltä varmaan kuolemaan, mutta jäänyt kuitenkin henkiin ja säilynyt vahingoittumattomana. Jopa eräs minäkertojan ystävä on kokenut ihmeparanemisen paikalle perustetussa luostarissa, joten mies lähtee sinne sekä tutkimaan Adèlen tapausta että itsekin etsimään ihmettä elämäänsä.

Luostarissa miehellä on aikaa pohtia syvällisesti omaa elämäänsä, parisuhdettaan, poikaansa - ja menneisyyttä, omia vanhempiaan. Hän osallistuu myös luostarin rukoushetkiin, vigilioihin ja mitä ne kaikki ovat. Pääseepä hän joskus kuorimaan perunoitakin ja oppimaan, että myös sellaisen monotonisen tehtävän voi muuttaa rukoukseksi.

Rakastuin teoksen haikeankauniiseen kieleen ja tunnelmaan, upeisiin kuvauksiin lumisateesta, appelsiinipuista, luostarin hiljaisuudesta ja jumalanpalveluksista. Rakastuin myös Haahtelan syvällisiin mietteisiin ja oivalluksiin elämästä, ihmisyydestä ja ihmissuhteista.

Tätä romaania ei oikeastaan voi kuvata; se pitää itse kokea. Kirjan loppupuolella ympyrä sulkeutuu ja salaisuudet raottuvat, jolloin lukija pääsee kokemaan ahaa-elämyksen siitä, miksi Adèlen kysymys lopulta olikin tälle miehelle niin tärkeä.

Kirjan välit pullistelevat nyt välimerkeistä, ja minun raukan pitäisi valita, minkä noista kaikista upeista kohdista vielä jakaisin tässä! Mission impossible! Minun pitäisi kyllä ostaa tällainen teos ihan omaksi; tämä oli niin helmi. Taideteos.

Haluaisin jakaa lisää esimerkkejä kauniista kielestä tai tunnelmakuvia hämärässä kirkkosalissa palavista kynttilöistä ja munkkien laulusta. Mutta ehkä jaan tähän pari minua puhutellutta syvällistä mietettä:

"Veli Paul kävelee vieressäni ja sanoo, että on ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät edes huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen." 

" ... meissä kaikissa on lommo valmiina. Lommo ei koskaan oikene, mutta meidän tehtävämme on löytää paikka, jossa sen kanssa voi elää. Ja kerätä ympärillemme ihmiset, jotka eivät välitä sen olemassaolosta, tuomitse meitä." 

Minulle Adèlen kysymyksessä oli jotain valtavaa lumousta ja taikaa, joka lennätti minut itsenikin sinne jonnekin kauas, Pyreneille, luostarin hiljaisuuteen miettimään syntyjä syviä. Kiitos tästä, Joel Haahtela!

Otava 2019 
188 sivua
Kansi: Päivi Puustinen 
Kuva: Time House/Alamy Stock Photo

Kirjasta on bloggauksia pilvin pimein, tässä niistä vain muutama: Kirjan pauloissaOksan hyllyltä ja Kulttuuri kukoistaa.
Hengellistä näkökulmaa tarjoaa Vartija-lehti, jossa kirjoittajana on TM, pappi Riina Saastamoinen.

lauantai 18. tammikuuta 2020

Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän

Ihastuin Leif Färdingiin ensimmäisen kerran vuosia sitten, kun opiskelukaverini päästeli tulemaan muistaakseni ihan ulkomuistista Färdingin runon Taivaanpunainen ilta, joka on tässä kokoelmassa viimeisenä. Minun pitäisi kyllä vihdoin etsiä käsiini Färdingin muutkin runokokoelmat, mutta Levoton oksa, keinuva sydän on ollut hyvä alku.

Tämä on oman hyllyni kirjoja (kirjaston poistomyynnistä löytynyt aarre), jonka olen lukenut jo muutaman kerran. Olen jopa blogannut tästä ensimmäisessä kirjablogissani Syksyn lehtiä, jota pidin vain puolen vuoden ajan neljä vuotta sitten. Koska en ole mikään tekniikan ihmelapsi, en tiennyt, olisiko siihenastiset postaukset voinut jotenkin siirtää tänne, ja niin annoin useimpien niistä mennä, kun minulla ei ollut varaa maksaa joka vuosi siitä käyttämästäni .fi-tunnuksesta, ja muutenkin olin kyllästynyt Wordpressiin.

Niinpä täältä hän nyt saapuu: Leif Färding! 

Luin netistä, että hänen ensimmäiset teoksensa, joihin tämäkin kokoelma lukeutuu, ovat kepeämpiä ja valoisampia kuin myöhempi tuotanto. Ilmeisesti myöhemmin mukaan tuli synkkiä sävyjä ennen kolmekymppisenä tapahtunutta kuolemaa?

Levoton oksa, keinuva sydän on juuri sellainen kaunis ja valoisa pieni taideteos. Jo kokoelman nimessäkin on jotain ihastuttavaa kepeyttä. Tosin nimiruno puhuu syksystä, johon ei aina liitetä kepeyttä; en sitten osaa analysoida, millaista tunnetta runo välittää. Tuulesta siinä puhutaan.

Runoissa on herkkiä tuokiokuvia, rakkautta, luonnosta nousevia kielikuvia. Nautin Färdingin kauniista kielestä, kuten "kun menin tuuleen, menin iltaan kuin ihmeeseen." 

Yksi monesta lempirunostani tässä kokoelmassa alkaa näin:

Yö yöltä jokin minussa kirkastuu, 
      yö yöltä jokin minussa muuttuu kauniiksi. 
        Minä eksyin tiheään sumuun 
              ja kuulin vain etäistä huuhkajaa. 
Kun tuli täydenkuun aika ja selkeiden öiden aika, 
       otin soittimeni ja runoilin...

On näissä runoissa kyllä myös kaipausta ja rakkauden menettämistä. Sekä ihanan humoristinen runo päihtyneestä taiteilijasta lehtien seassa sateenkeltaisessa vuodenajassa.

Tämän kokoelman tummimpia sävyjä on ehkä tässä runossa:

    ... ja kätkit yksinäisyytesi hetket, 
riemun joka ei ole yhteinen, ja poistuit nopeasti kaikkialta
                                                   eikä kukaan, ei kukaan
      nähnyt tulivuoren purkautuvan, 
sydämesi dynamiittia kun räjäyttelit rinteiden kallioita.

Levoton oksa, keinuva sydän on hurmaava herkkupala runojen nälkään. Kuin söisi hitaasti nautiskellen muutaman suussasulavan suklaakonvehdin.

WSOY 1977
56 sivua
Päällys Jukka Nuutila 

Kirjasta on blogannut ainakin Kahelin akan elämää taiteilijakodissa. "Kahelin akan" postaus on vähintään yhtä ihastuttava kuin tämä Färdingin teoskin, ja sieltä löytyy se mainitsemani runo Sateenkeltainen vuodenaika, joka kertoo päihtyneestä taiteilijasta.

perjantai 17. tammikuuta 2020

Armon koskettamat - Elämäntarinoita Uudelta Tieltä

Toim. Susanna Sarimaa
Kristillisellä Uusi Tie -lehdellä oli viime vuonna houkutteleva tarjous, jossa kestotilauksen tekijä sai kaupan päälle tämän kirjan. En tietenkään voinut vastustaa kiusausta, koska minusta Uusi Tie on hyvä lehti ja myös kirja kiinnosti.

Armon koskettamat - Elämäntarinoita Uudelta Tieltä liittyy Uusi Tie -lehteen siten, että siinä kerrotut elämäntarinat ovat alun perin olleet kyseisen lehden juttuja. Ne ovat ilmestyneet lehdessä parin viime vuoden aikana, kerrotaan tässä vuonna 2019 ilmestyneessä kirjassa.

Minua ovat aina kiinnostaneet ihmisten elämäntarinat iloineen ja suruineen. Kristilliset elämäntarinat ovat sikäli vielä kiehtovampia, että niistä näkee, kuinka monin eri tavoin Jumala toimii eri ihmisten elämässä. Miten he saavat kokea Jumalan huolenpitoa ja rukousvastauksia tai miten he selviytyvät vaikeuksista, joskus jopa täysin ylivoimaisen tuntuisista sellaisista. Miten Jeesus antaa ilon ja rauhan sydämeen ja miten jopa kärsimys, kipu ja tuska voivat jälkeenpäin muuttua siunaukseksi.

Armon koskettamat -kirjan elämäntarinoissa on mukana sekä tunnettuja että tuntemattomia suomalaisia sekä myös eräs afganistanilaissyntyinen kristitty ja somalitaustainen kristitty aviopari. Julkisuuden henkilöistä mukana ovat esimerkiksi laulajat Jippu Elorinne, Hanna Ekola ja Jaana Pöllänen, taikuri Miika Korkatti ja räppäri Mikaveli.

Näissä elämäntarinoissa tulee esiin elämän koko kirjo: on suurperheen äitiyttä, erilaisia töitä ja kutsumuksia, kiinnostavia uskoontulokokemuksia, omaa tai läheisen sairautta, kuolemaa ja surua, rikkinäisyyttä, uupumusta - ja paljon muuta. Kaiken keskellä on rakastava Jumala, joka on ollut läsnä omiensa elämässä niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Jumala, joka on auttanut selviytymään kipeidenkin kokemusten läpi, vaikka ne ovat voineet olla pitkiä prosesseja, niin kuin esimerkiksi suru puolison tai oman lapsen kuolemasta on.

Jaan pari otetta kirjasta. Tässä autistipojan vanhempien, Kaarina ja Anssi Savosen haastattelusta, jonka on kirjoittanut Virpi Kurvinen otsikolla "Ei tarvitse olla alkoholisti, narkkari tai väkivaltainen tarvitakseen apua lastensuojelusta":

  - Jos toivotamme seurakuntiin tervetulleiksi vain terveet ja onnistuneet, noudatamme tämän maailman kaavaa. Jumalalla on käyttöä myös hauraille ja heikoille, hän (Anssi) rohkaisee. 
  - Rosoinen ja meluisa perhe ei täytä normeja. Oma tilanne voi hävettää ja tuntuu, että seurakunta on vain täydellisille. On vaarana, että oma häpeä estää meitä esimerkiksi käymästä jumalanpalveluksessa, Kaarina pohtii. 
  Anssi nyökkää vieressä ja huomauttaa, että jäämällä pois kristittyjen yhteydestä vahvistamme kuvaa tietynlaisesta kristillisyydestä. Hän myös toteaa, että aika monilla sujuu hyvin, ja siksi työmuodotkin suosivat perusperheitä. 

Toinen ote on Mari Turusen artikkelista Kangasniemen kauppamies. Se kertoo rautakaupan myyjänä toimineen Pentti Pynnösen elämästä - vaiheesta, jossa hän oli kokenut loppuunpalamisen ja joutunut kuukausien ajaksi pimeyteen:

Miehen korviin kantautui muiden miettivän, että selviääköhän Pentti. Viimeisillä voimillaan hän meni Sanan Suvipäiville Heinolaan, missä Erkki Lemisen raamattutunnin aiheena oli Pyhä Henki Kristuksen kirkastaja. 
  - Sen raamattutunnin aikana Jumalan Henki kosketti minua valtavalla tavalla, ja minussa heräsi toivo: taidan sittenkin selvitä. 
  Nuo kuukaudet ahdistuksen laaksossa muuttivat miestä. Uskonelämä syveni, ja Jumalan rakkaus tuntui entistäkin suuremmalta. 
  - Jumalalla oli tällainen tarkoitus. Suhtautumiseni toisiin ihmisiin muuttui lempeämmäksi ja seurakunnasta tuli rakkaampi. Jumalan valtakunnan työnäky kirkastui. 

Näiden monien elämäntarinoiden ohella kirjassa on myös muutama muu kirjoitus, kuten "Aamen" ja myrsky yhä pauhaa, Risti paljastaa Jumalan rakkauden sekä Työ ei ole kirous. 

Nämä Uusi Tie -lehdessä ilmestyneet artikkelit ovat Leif Nummelan, Matti Korhosen, Mari Turusen, Susanna Sarimaan, Virpi Kurvisen ja Petra Paakkarin käsialaa. Teoksen on toimittanut Susanna Sarimaa.

Armon koskettamat - Elämäntarinoita Uudelta Tieltä on rohkaisevaa luettavaa. Tässä pystyin jakamaan vain pienen pintaraapaisun kirjasta, joten kannattaa tutustua siihen ihan itse. Suosittelen lämpimästi!

Kustannus Oy Uusi Tie 2019 
154 sivua
Kansi ja graafinen suunnittelu: DinoDesign 
Kannen kuva: Unsplash/Laura Vinck 

keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Elämäni kirjojen kertomana

Koska lukeminen on sujunut viime aikoina tavallista huonommin milloin mistäkin syystä, teen nyt tämän haasteen, jota näki syksyllä monissa blogeissa. Silloinkin se kyllä kiinnosti, mutta en saanut sitä tehtyä.

Elämäni kirjojen kertomana -haaste on ollut jo pari vuotta sitten Kirjat kertovat -blogissa, ja viime syksynä sitä jatkoi Kirjasähkökäyrä. Monista muistakin blogeista sitä varmasti löytyy.

Ideana on vastata kysymyksiin joko oman hyllyn tai oman blogin kirjojen nimillä - ja näin tulee samalla kertoneeksi jotain omasta elämästään kirjojen kautta.

Tässä minun vastaukseni oman hyllyni kirjoista. Jos olen blogannut kirjasta, voin laittaa siitä myös linkin. Joihinkin kysymyksiin oli vaikea löytää mitään järkevää vastausta oman hyllyn kirjojen nimistä, toisiin taas löytyi montakin vaihtoehtoa. En jaksanut aina valita vain yhtä, vaan saatoin laittaa pari kolmekin eri vastausta samaan kysymykseen. Mitä tulee työpöytään, sellaista minulla ei ole kotona eikä missään muuallakaan, joten en laittanut siihen mitään.


Elämäni kirjojen kertomana

Lapsena olin: Lumilapsi 

Nyt olen: Punaisen muistikirjan nainen

Haluaisin olla: ReppuselkägringoRanskattaret eivät liho 

Ominaisuuteni, josta en luovu: Uskollinen sydän 

Taito, jota haluan kehittää: Aurinkoinen mieli, Nuku! 

Kotini: Mistään kotosin 

Elämäni: Puhu minulle hiljaisuudessa

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Se tapahtuu kun lepäät 

Asia,  jota ilman en voisi elää: Taivaslaulu

Asia, jota en haluaisi kokea: Jäätyvä helvetti 

Työpöydälläni: -

Yöpöydälläni: Syvät vedet

Antavat voimaa: Lohdutuksen Jumala, Kannettava väsyy - Kantaja ei 

Vievät voimia: Pohjakosketuksia

Haaveilen: Elämäni nomadinaCafé MandarinErämaan armoille

Viestini ystävälle: Kaikki kääntyy hyväksi, Saat unohtaa eilisen

Minua mietityttää usein: Auringon täytyy nousta 

Minua pelottaa joskus: Keskivaikea vuosi Syytös

Tulevaisuudensuunnitelmani: Tyhjän paperin nautinto, Tie luovuuteen, Elämänmuutos 


Mitä lukurintamalla muuten? 

Minullahan olisi kyllä kasoittain houkuttelevia kirjoja luettavaksi - tavalliseen tapaan. Kunhan jaksaisin keskittyä. No, kyllä se sieltä taas tulee! Tässä muutamia lukuvuoroaan tällä hetkellä odottavia kirjoja:

John Kåre Raake: Jää 
Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä
Armi Toivola: Kaivo 
Satu Rämö ja Hanne Valtari: Unelmahommissa 
Tommi Koivu ja Susanna Sandhu: Elämisen arvoista

Ja kristillisiä:

Sinikka ja Mikko Aalto: Armo kadoksissa? 
Saara Karppinen: Ahtaasta uskosta avarammalle 
Teuvo V. Riikonen: Heti matkaan - Markuksen evankeliumi kiireiselle 
Susanna Sarimaa (toim.): Armon koskettamat - Elämäntarinoita Uudelta Tieltä
Susan Martins Miller: Jim Elliot - Missionary to Ecuador 
Miika Tynjälä: Kunhan vaellamme samaa tietä 

Osaa näistä olen jo aloittanutkin. Parempia lukufiiliksiä odotellessa siis!

Jos joku ei ole tehnyt tuota haastetta, tästä sen voi ottaa vastaan. 

Jorma Kalajoki: Fantastinen J. K.

Viime aikoina lukeminen on sujunut huonosti,mutta tässä tulee vielä yksi syksyn blogitauon aikana lukemani kirja. Syksyllähän bloggasin Jorma Kalajoen uusimmasta kirjasta Armollisesti keskeneräinen, ja vähän myöhemmin luin sitten myös Fantastisen J. K.:n. Tämä teos vuodelta 1991 edustaa Kalajoen varhaisinta tuotantoa.

Vanhoina hyvinä aikoina, kun kirjoitettiin kirjeitä, niiden lopussa saattoi olla jälkikirjoitus, J. K. Jorma Kalajoki kertoo kirjansa olevan "peräkaneetti todella mahtavaan teokseen, Jumalan ihmisille lähettämään rakkauskirjeeseen." Lisäksi teos kertoo tietysti siitä fantastisesta J. K:sta, joka on Jeesus Kristus. Kätkeytyypä kirjan nimeen myös Jorma Kalajoen omat nimikirjaimet, koska hän on halunnut kirjoittaessaan panna koko persoonansa likoon. Saammehan me myös terveellä tavalla rakastaa itseämme, koska jokainen meistä on arvokas, Luojan luoma ja Kristuksen lunastama ihminen. 

Kirjan luvut on jaettu viiden alaotsikon alle: Lepo, Kutsumus, Jeesus, Armo ja Taistelu. Omaan tuttuun tyyliinsä Jorma Kalajoki kirjoittaa ihmisenä ja uskovaisena elämisestä monesta eri näkökulmasta. Kaiken keskellä ykkösenä on tietysti Jumalan rajaton, ehtoja asettamaton armo ja rakkaus.

Kalajoki tunnetaan siitä, että hän puhuu paljon armollisesta keskeneräisyydestä. Hänen opetuksensa onkin terveellistä vastapainoa kaikelle lakihenkisyydelle, suoritusvaatimuksille, ylihengellisyydelle ja askeettiselle elämänkielteisyydelle. Kalajoki muistuttaa meitä siitä, että uskovaisetkin ovat ihmisiä, mikä saattaa aina joskus päästä unohtumaan kristillisissä piireissä. Emme ole mitään supersankareita, vaan heikkoja, keskeneräisiä, loppuun asti armoa tarvitsevia. Joskus meitä voidaan pudottaa kovastikin korkeuksistamme, koska Jumala haluaa kasvattaa meitä pienemmiksi - tulemaan itsemme kokoisiksi.

Koska ihminen ei ole vain henki, vaan myös ruumis ja sielu, on tärkeää pitää elämä tasapainossa. Ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, joten olisi osattava huolehtia kaikista osa-alueista. Lepo on tärkeää, samoin esimerkiksi liikkuminen ja urheilu.

Kirja puhuu siitä, että meillä saa ja pitää olla myös harrastuksia ja muutenkin ihan luonnollista, tervettä ihmisen elämää. Kalajoki kertoo surullisia esimerkkejä siitä, miten uskovaista on voitu vaatia kieltäytymään täysin normaaleista elämään kuuluvista asioista. Jotkut ovat joutuneet kuulemaan, että urheilu on syntiä. Joku luontorakas ihminen oli lopettanut lintujen kiikaroimisen, koska se vei muka ajatukset pois Kristuksesta, ja senkin ajan voisi kuulemma lukea Raamattua.

Erästä naista oli paheksuttu hänen taideharrastuksensa takia:

"Uskovat ystäväni paheksuivat hirveästi, kun kuulivat, että katselen kahdesti viikossa alastonta miestä ja oikein kynän kanssa mittaillen. Pistivät tekemään totista parannusta. Jokin minussa kyllä pani hanttiin, mutta se jokin oli liian heiveröinen, ja niin uskoin itseäni vanhempia uskovaisia ja sisimmässäni valmiina ollutta ääntä: syntiä taitaa koko taide olla, paitsi jos maalaa kristillisen kahvilan seinälle taulun Jeesuksesta ristillä. Se taas ei minua sytyttänyt, joten taiteelliset haluni kokivat kristillisen hautaamisen." 

Onneksi kyseinen nainen löysi kuitenkin vuosien jälkeen uudestaan taiteen ja sen persoonan, joksi hänet oli luotu ja tarkoitettu.

Kalajoki viitoittaakin kirjoissaan tietä kohti tervettä, tasapainoista ja armollista uskoa, jossa ihmisellä on tilaa hengittää ja olla oma itsensä.

Fantastinen J. K. käsittelee myös monta muuta aihetta, kuten tervettä itsensä kieltämistä, ristinsä ottamista, kutsumusta ja toisten hyväksi elämistä. Niin myös Jumalan tahtoa ja ihmisen tahtoa, erilaisia luonteita, erilaisia tapoja olla kristitty, väsymystä, masennusta, kärsimystä, kuolemaa, pahan todellisuutta.

Kaiken keskipisteenä kirjassa on se fantastinen J. K. ja hänen armonsa, joka riittää kurjimmallekin, kuten sille ristin ryövärille, joka ehti kuolemansa hetkellä sanoa vain: "Muista minua, Jeesus." Ei mitään omia ansioita eikä hienoja rukouksia. Mutta se heikko huokaus riitti, ja hän pääsi voittajana perille.

Karas-Sana 1991
175 sivua
Kansi: Osmo "Omppu" Omenamäki 

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Boualem Sansal: Hyvitys

Boualem Sansal on yksi Algerian merkittävimmistä nykykirjailijoista, ja Hyvitys on ensimmäinen häneltä suomennettu romaani. Takakannen mukaan se perustuu tositapahtumiin, mikä tekee siitä vielä järkyttävämmän kuin se muutenkin on. Teos on kielletty Algeriassa, koska se rinnastaa toisiinsa islamismin ja holokaustin. Sansal, joka oli aikaisemmin korkea virkamies Algerian teollisuusministeriössä, pantiin myös viralta kirjoitustensa ja kannanottojensa takia.

Hyvitys kertoo kahdesta Ranskassa asuvasta veljeksestä, Rachelista (Rachid Helmut) ja Malrichista (Malek Ulrich). Siinä on otteita vuorotellen kummankin veljeksen päiväkirjoista. He ovat kotoisin pienestä algerialaisesta Ain Debin kylästä, mutta heidät on lähetetty Ranskaan jo seitsemän- ja kahdeksanvuotiaina. Vanhemmat, saksalainen isä ja algerialainen äiti, jäivät Ain Debiin.

Isoveli Rachel on kunnon kansalainen, jolla on ura ja vaimo. Malrich puolestaan on kapinallinen lähiönuori, joka on käynyt lähiön moskeijassa, kunnes siellä alkoivat jihad-puheet mennä liian pitkälle. Nyt hän tappaa muuten vain aikaa kavereittensa kanssa.

Aivan yllättäen Rachel tekee itsemurhan. Hän on kyllä käyttäytynyt oudosti jo pari vuotta, mutta ei ole kertonut kenellekään mikä häntä vaivaa. Malrich lukee sitten Rachelin päiväkirjoja ja löytää järkyttävän totuuden, syyn sille miksi Rachel sekosi. Nyt Malrich joutuu vuorostaan kohtaamaan sen saman totuuden aivan yksin.

Eletään 90-lukua, Algerian verisen sisällissodan aikaa. Kaksi vuotta aikaisemmin Rachel on saanut tietää, että Ain Debiin on hyökätty ja monia kyläläisiä, myös heidän vanhempansa, on tapettu julmasti. Kun Rachel matkustaa Algeriaan, hänelle selviää isän jälkeenjääneistä papereista ja tavaroista, että tämä on ollut natsi ja on siksi paennut Algeriaan ja välttänyt rangaistuksen. Heidän arvostettu ja kunnioitettu isänsä!

En harrasta juonipaljastuksia, mutta isän natsimenneisyys tulee kirjassa ilmi melkein heti, ja myös takakannen rivien välistä sen pystyy arvaamaan, joten tämä ei liene paha spoilaus. Myös useimmissa muissa lukemissani bloggauksissa asia kerrotaan. Hyvitystä lukiessaan on sitä paitsi syytä olla kiinnostunut natseista ja holokaustista, koska lopulta niitä käsitellään paljon enemmän kuin Algeriaa tai islamismia.

Rachel alkoi pakkomielteisesti tutkia isän menneisyyttä. Hän kantoi syyllisyyttä isänsä hirmuteoista ja päätyi siksi lopulta tappamaan itsensä. Hänen kuolemansa jälkeen syyllisyyden taakka siirtyy Malrichin kannettavaksi. Miten voi elää toisen ihmisen syyllisyyden kanssa?

"On pahempi saada tietää olevansa kiduttajan poika kuin olla itse kiduttaja. Murhaaja löytää perusteluja teoilleen, hän voi suojautua tietyn diskurssin sisään, kieltää rikoksensa tai rehennellä sillä ja kohdata hirsipuun ylpeänä, hän voi piiloutua saamiensa käskyjen taakse, hän voi pelastautua, muuttaa henkilöllisyyttään, kehitellä uusia oikeutuksia ja parantaa tapansa. Hänellä on rajattomat mahdollisuudet. Mutta mitä voi tehdä poika - paitsi laskeskella isänsä rikoksia ja raahata palloa jalassaan läpi elämänsä?" 

Boualem Sansal pohtii kirjassaan syvällisesti myös tekijän omaa syyllisyyttä ja sitä, minkä verran yksittäinen natsi oli vastuussa holokaustista. Oliko hän pelkkä koneiston osa ja kunnon ihminen, joka vain totteli käskyjä - ja siinä kaikki?

Kirjan aihe on raskas, ja todella raskasta luettavaa se on monin paikoin. Jos kaipaat kevyttä lukemista, en suosittele Hyvitystä. Mutta jos voimia riittää paneutua näin syviin kysymyksiin, aihe on toki kiinnostava. Lukemista ei tosin helpota sekään, että kappaleet ovat usein pitkiä, ja muutamilla sivuilla ei ole kappalejakoa ollenkaan. Hyppäsin muutaman sellaisen aukeaman yli, kun kaiken lisäksi niissä joko Rachel tai Malrich pohti hirveän yksityiskohtaisesti keskitysleireillä tapahtuneita julmuuksia...

Holokaustin, Algerian sodan ja pariisilaislähiön jihadistien julmuudet tulevat kyllä tämän kirjan äärellä hyvin selviksi. Boualem Sansal tekee selväksi, miten mieletöntä sota, väkivalta, viha ja toisten ihmisten tuhoaminen on. Hyvitys on painava puheenvuoro rauhan puolesta.

Into Kustannus 2012
220 sivua
Alkuteos: Le village de l'Allemand ou Le journal des frères Schiller 2008
Suomentanut Aura Sevón 
Kansi: Elina Salonen 

Kirjasta muualla:

Kirjasähkökäyrä
Oksan hyllyltä
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjavinkit
Kiiltomato 

Huomasin muistakin blogeista, että Hyvitys oli koettu raskaana, ja olen samaa mieltä siitä, että ahdistuksessa ja synkkyydessä rypemistä sekä toistoa oli kyllä hiukan liikaakin. Vähemmälläkin asia olisi tullut selväksi.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Kirjaston hyllyssä tuli vastaan tällainen pienoisromaani. Alan Bennett oli minulle tuntematon kirjailija, mutta kansilehden mukaan hän on kuulunut Britannian arvostetuimpiin kirjailijoihin jo vuodesta 1960 lähtien. Bennett on Britannian tunnetuimpia humoristeja, ja Epätavallista lukijaa takakansi kuvaa herkulliseksi satiiriksi. Lisäksi kirja on todella ohut, mikä sopi hyvin minulle, kun takana on harvinaisen väsyttävä viikko, jonka takia blogikin hiljeni moneksi päiväksi.

Se kirjan epätavallinen lukija on itse Englannin kuningatar, joka hurahtaa yllättäen lukemiseen. Kaikki saa alkunsa siitä, kun kuningattaren koirat karkaavat nurkan taakse haukkumaan palatsin keittiön oven viereen pysäköityä Westminsterin kaupungin kirjastoautoa. Kuningatar ei ole tiennytkään, että siellä käy kirjastoautokin. Kun hän sitten menee sinne sisälle pahoittelemaan koiriensa riehumista, hän ei kehtaa olla lainaamatta samalla jotain, vaikka ei todellakaan harrasta lukemista.

"Hän ei ollut vieläkään ratkaissut ongelmaansa, sillä jos hän poistuisi ilman kirjaa, herra Hutchings varmasti ajattelisi, että kirjastossa oli puutteita. Sitten hän huomasi melko nuhjuisilta näyttävien kirjojen rivistöstä nimen, jonka hän muisti. 'Ivy Compton-Burnett! Tuon minä voin lukea.' Hän otti kirjan hyllyltä ja antoi sen leimattavaksi. 
  'Mikä löytö!' Hän puristi sitä epäuskottavasti rintaansa vasten ennen kuin avasi sen. 'Oi, edellisen kerran tämä on ollut lainassa vuonna 1989.' 
  'Hän ei ole kovin suosittu kirjailija, madam.' 
  'Miksiköhän? Minähän aateloin hänet.' 
  Hutchings pidättäytyi sanomasta, ettei se välttämättä ollut tie ihmisten sydämiin." 

 Kuningatar saa lukuharrastukseensa liittolaisen kirjastoautossa tapaamastaan pojasta, joka työskentelee palatsin keittiössä. Hän antaa pojalle ensi töikseen ylennyksen parempiin hommiin.

Mutta juuri kukaan muu hovissa ei katso hyvällä kuningattaren uutta harrastusta, joka nähdään hirveän paheellisena. Milloin milläkin keinolla hänen lähipiirinsä yrittää sabotoida harrastusta: kuningattaren kirjoja katoaa ja tapahtuu yhtä ja toista muutakin salaperäistä.

Kirjassa vilisee paljon kirjailijoita, joiden teoksiin kuningatar tutustuu. Ehkä ne, jotka ovat lukeneet Proustinsa, Balzacinsa, Beckettinsä, Munronsa ja monet muut vastaavat, voivat saada tästä romaanista irti enemmänkin kuin muut lukijat. No, oli siellä sentään muutama minullekin tuttu kirjailija (siis muutenkin kuin nimeltä tuttu), joten ehkä en ihan jää luokalle tästä hyvästä?!

Bennettin huumori ei ollut sellaista, että olisin juurikaan ääneen nauranut, vaikka ihan hilpeästihän hän kyllä irrottelee. Ehkä hänen satiirinsakin avautuisi paremmin Britanniaa tunteville - mene ja tiedä. Minulle tämä ei ollut mikään elämää suurempi teos, mutta leppoisaa luettavaa ja mukava välipala kyllä.

Tässä vielä ote, joka on tuttua meille muillekin bibliofiileille:

"Hän alkoi myös huomata kuinka yksi kirja johti toiseen, uusia ovia avautui kääntyi minne tahansa, eivätkä päivän tunnit enää tahtoneet riittää lukemiseen." 


Basam Books 2008 
115 sivua
Alkuteos The Uncommon Reader 2007
Suomentanut Heikki Salojärvi 
Kansi Ina Kallis

Kirjasta löytyy todella paljon bloggauksia, joista tässä muutama:

Lumiomena - Kirjoja & haaveilua
Ja kaikkea muuta
Tarukirja
Mummo matkalla

Kuten arvasinkin, erityisesti anglofiilit (kuten Lumiomena) ja monet muutkin hurmaantuvat Bennettin romaanista, joten kannattaa ehdottomasti tutustua siihen! Hieno lukuharrastuksen ylistyshän se on aivan ehdottomasti.

maanantai 6. tammikuuta 2020

Minna-Sisko Mäkinen: Sydän karrella

Minna-Sisko Mäkisen Sydän karrella (Karas-Sana 1998) on erilainen hartauskirja. Takakannen sanoin: Mäkinen "on koonnut sydämen vammoista kirjoitelmia, joiden avulla etsitään uutta luottamusta elämään, apua haavaiselle sydämelle."

Kirjassa on 24 lyhyttä lukua, joissa käsitellään erilaisia sydämiä. Siellä on haavainen, anova, masentunut, väsynyt, katkera, pelokas, yksinäinen, jaettu, syyllinen, ajattelematon ja etsivä sydän - ja monta muuta.

Karrelle palaneet sydämet saavat Minna-Sisko Mäkisen ajatuksista lohtua moneen erilaiseen elämäntilanteeseen. Monet luvut käsittelevät aihettaan ihan yleisellä tasolla, mutta esimerkiksi Pelokas sydän ei käsittele pelkoa yleisesti, vaan vain läheisen kuoleman aiheuttamaa pelkoa, ja luku Väsynyt sydän puhuu Jumalan työhön lähteneen ihmisen väsymyksestä.

Jaan muutamia ajatuksia kirjasta. Tässä luvusta Masentunut sydän:

"Helposti sanotaan, ettei saa olla masentunut, ei saa antaa sille valtaa. Masentuneesta saattaa kuulostaa siltä kuin hänet ehdollistettaisiin rakkaudelle. Reipasta ja iloista ihmistä on helpompi rakastaa, hän ei ole niin raskasta seuraa. Mutta masentunut mieli ei kestä vaatimuksia. Siksi piristymisen velvoite vain lisää taakkaa. 
--- 
  Masennuksen leimaa ei tarvitse hävetä. Herkkyys ja luovuus kääntyvät helposti masennukseksi. Vaikka olisit aina masentunut ja ympäristösi viestittäisi tyytymättömyyttään sinuun, saat olla sellaisena olemassa. Mutta elämän valopuoli on sinuakin varten. Harmaan ei tarvitse olla ainoa väri." 

Luvussa Odottava sydän Mäkinen kirjoittaa siitä, miten me ihmisetkin osaamme yllättää toisemme iloisesti, joten eikö sitten Jumala osaisi ja pystyisi ilahduttamaan meitä:

"Jos ihmiset kykenevät tekemään toisilleen hyvää niin että se tuntuu, eikö Jumala osaisi sitä vielä paremmin? Hän, joka on sinut luonut, tuntee tarpeesi. Hän tietää, mitä odotat, mutta osaa myös yllättää sinut hyvyydellään silloin, kun olet jo luovuttamassa. 
  Jumalan hyvyys voi näyttäytyä toisen ihmisen muodossa, mutta myös yllättävänä asioiden järjestymisenä, toiveen toteutumisena, hiljaisen kaipuun täyttymyksenä. Jumalan antama rakkaus ja elämänilo voi hiipiä elämään niin, että vain vähitellen huomaa näköalojen muuttuneen. Sydämen pohjalta on kasvanut ilo, joka on tullut hänen lahjanaan." 

Minna-Sisko Mäkinen kirjoittaa myös siitä, että me tarvitsemme apua ja tukea toisilta ihmisiltä, mutta toisaalta yhteenkään ihmiseen ei voi ripustautua. Ihmisiin ja heidän apuunsa voi myös pettyä. "Vain Jeesus on se puun runko, jonka varaan voimme laskea", hän toteaa. Monet joutuvat kokemaan yksinäisyyttä ja hylkäämistä, mutta Jeesus on sielläkin lähellä heitä. Jeesukselta tulee apu silloinkin, kun ihmisellä ei ole ketään toista ihmistä.

Kirjan saatesanoissa Minna-Sisko Mäkinen sanookin: "Sydän karrella on kirja niille, jotka tahtovat jättää mustelmaisen sydämensä Jeesuksen hoidettavaksi." 

Siitä tuleekin mieleen laulu Murtuneet sydämet, jossa niistä sydämistä sanotaan: "Tulkaa, tuokaa ne Jeesukselle..." 
Kirjassa on joidenkin lukujen lopussa myös rukouksia eri henkilöiltä ja eri kirjoista. Mukana on muun muassa Martti Lutherin ja Jörg Zinkin rukouksia. Lisäksi luvussa Yksinäinen sydän on Lintulan luostarin ortodoksinunnan, Äiti Marinan, ajatuksia luostarielämän yksinäisyydestä.

Jos luet tämän kirjan, toivon sinulle hoitavia lukuhetkiä sen parissa!

Karas-Sana 1998
120 sivua
Kansi: Riikka Tähtinen 

lauantai 4. tammikuuta 2020

Timo Parvela: Pelkotiloja

Pelkotiloja on takakannen mukaan neuroottisen hauska romaani, ja sitä se todella on - mutta kun lukee pitemmälle, huomaa, että kyllä se herättää myös paljon kipeitä ja surullisia tunteita. Joka tapauksessa se tarjoaa sekä huumorin että syvällisten ajatusten kautta loistavaa vertaistukea kenelle tahansa, joka on tavalla tai toisella neuroottinen. Siksi ihastuinkin tähän Parvelan romaaniin jo 90-luvulla, jolloin luin sen ensimmäisen kerran.

Päähenkilö Matias on äärimmäisen neuroottinen mies, jolla on vaimo Tuuli ja hyvä työ yliopistolla. Asiat ovat siis päällisin puolin kunnossa, mutta Matias on hirveän pelokas ja epävarma. Hän tarkkailee itseään jatkuvasti, sekä käyttäytymistään toisten seurassa että terveydentilaansa. Heti kun päässä vähän ritisee, hän on varma, että hänellä on vakava sairaus. Sosiaalisissa tilanteissa Matias jännittää joskus niin, ettei tiedä mitä sanoisi, ja jotain sanoakseen onnistuu sitten sanomaan jotain noloa.

Melkoinen tapahtumien ketju alkaa siitä, kun Matias unohtaa pankkikorttinsa tunnusluvun. Mies ei onnistu palauttamaan sitä mieleensä hyvällä eikä pahalla, ja niin hän vakuuttuukin välittömästi siitä, että hänen päässään on nyt jotain vialla:

"Voisiko jokin pieni, mutta ratkaiseva osa aivoistani olla tuhoutunut? Ehkä juuri tunnuslukuni kohdalla on mätäpaise, joka leviää hitaasti. Huomenna menevät kertolaskut ja puhelinnumerot. Ensin luvut, sitten kirjaimet ja sanat ja lopulta en enää kykene herättyäni päättämään, pitäisikö minun yrittää nukahtaa vai nousta ylös. 
  Työmatkallani pysähdyin jokaisen pankkiautomaatin luona ja kuivaharjoittelin erilaisia yhdistelmiä. Lähestyin automaatteja huolettomasti, viekkaudella, rynnäten, salakavalasti ja paniikinomaisesti. Luotin, että liikemuistini sentään vielä pelasi. Yritin näpytellä numerosarjoja ajattelematta ja toivoin sormieni muistavan oikeat liikeradat." 

Lopulta Matiaksen luulosairaudessa ja muissa peloissa on kysymys elämänpelosta. Hän ei luota itseensä eikä uskalla ottaa vastuuta elämästään. Siksi hän haaveilee sairauden tuomasta täydellisestä paosta - niin paljon kuin toisaalta pelkääkin kaikkia sairauksia. Mutta miten ihanaa olisikaan olla vain potilas, jota toiset hoitavat:

"Toisinaan taas palaa se kummallinen toive saada maata hyvinvarustetussa sairaalassa, missä henkilökunta huolehtii hyvinvoinnistani. He siellä kantaisivat vastuun elimistöni toiminnasta ja säätelisivät mielentilojani lääkkeillään. Hoitaisivat ja huolehtisivat, ja minä vain leijuisin ilman vastuuta." 

Matias ja Tuuli kipuilevat myös oman parisuhteensa kiemuroiden keskellä. Matias on salaa ihastunut Millaan, jonka kanssa hän juttelee aina töissä ruokatunnilla. Hän taistelee tunteitaan vastaan ja yrittää saada suhdettaan Tuulin kanssa toimimaan. Siellä täällä on myös Tuulin päiväkirjaotteita, joista näkyy muun muassa hänen väsymisensä Matiaksen kuviteltuihin sairauksiin ja koottuihin valituksiin. On Tuulillakin rankkaa, mutta koko elämä pyörii Matiaksen vaivojen ympärillä. Parvela kuvaa parisuhteen kipukohtia hyvin todentuntuisesti.

Miten kaikki sitten oikein päättyy? Uskaltaako Matias lopettaa pelkäämisen ja alkaa elää? Oli jännä nähdä, millaiseen loppuratkaisuun Parvela veisi tarinan, koska en enää muistanut sitä.

Ainakin Matias joutuu toteamaan:

"Minulla on alituiseen epämääräinen ja epämiellyttävä tunne siitä, että kaiken ratkaisu on omissa käsissäni. Kun yritän käydä siihen käsiksi, se sattuu enemmän kuin tautini yhteensä." 

Tarinan loppu on realistinen, eikä Parvela sorru tarjoamaan helppoja ratkaisuja. Itse en olisi osannut arvata, miten kaikki lopulta päättyy, mutta loppuratkaisu on mielestäni hieno ja paljon ajatuksia herättävä.

Parvelan romaani herättelee hienosti kaikkia meitä elämää pelkääviä miettimään, kannattaisiko ehkä tehdä jotain, muuttaa pelko toiminnaksi. Erityisesti Milla jakaa monesti Matiakselle syvällisiä viisauksia, joista itse otan mielelläni opikseni. Matiaksen omatkin ahaa-elämykset puhuttelevat.

Pelkotiloja on ainoa kirja, jonka olen koskaan lukenut Timo Parvelalta, mutta sen luin nyt jo kolmannen kerran! Minkäs sille voi: kun kirja on hyvä, niin se vain on hyvä! ❤

Kustannusosakeyhtiö Tammi 1992 
188 sivua
Kansi: Ilkka Kärkkäinen 

perjantai 3. tammikuuta 2020

Pohojalaasuuren käsikirja - Mitäs me eteläpohojalaaset

Eija ja Jukka Kuusisto, Anssi Orrenmaa 

Sain joululahjaksi mainion Pohojalaasuuren käsikirjan, jota olen siitä asti lueskellut. Se on hauska ja monipuolinen katsaus ennen kaikkea siihen, mitä on 2000-luvun eteläpohjalaisuus, mutta toki myös menneisyys ja juuret tulevat kirjassa esiin. Eikä kaikki ole muuttunut 2000-luvullakaan; paljon samaakin pohjalaisissa on edelleen, kuten yritteliäisyys ja uho.

En ole koskaan kokenut sopivani stereotypioihin eteläpohjalaisesta kansanluonteesta, mutta tämän kirjan äärellä löysin yllättäen itsenikin joistain asioista. Kyllä minäkin tiedän, että pitää selvitä ja näyttää vahvalta - ja että julkisivu olla pitää! Olen myös se ittellinen tyyppi. Ittellisyyden joku kirjassa määritteli osuvasti itsenäisyyden ja itsepäisyyden yhdistelmäksi. No juuri sitähän tässä ollaan sujuvasti!

Pärjäämistä, vahvuutta ja julkisivun tärkeyttä korostavat hauskasti muutamat eteläpohjalaiset sanonnat eli paukahrokset: "Ei tartte auttaa, sanoo lapualaanen, ku tervakuarman alla makas." "Kylän kohoralla komiasti, vaikka mualla kontaten."

Joku, en muista kuka, kertoo kirjassa osuvasti, että kun lakeudella ei pääse piiloon, ihmiset menevät piiloon itsensä sisälle. Monia muitakin kiinnostavia määritelmiä on tarjolla. Kuten Artturi Järviluoman näkemys vuodelta 1914:

"Nämä ihmiset ovat kuin tuo joki tuossa, joka tyynenä ja rauhallisena virtaa omaa uraansa, kunnes se syystä tai toisesta rupeaa tulvimahan, mutta silloin sillä ei olekaan mitään rajoja. Se särkee silloin kaikki, mitä sen tielle sattuu. Sentähden: älkää nostattako tulvaa."

Kirjassa lukuisat tunnetut eteläpohjalaiset kertovat omia näkemyksiään pohjalaisuudesta. Myös monia eteläpohjalaisia julkisuuden henkilöitä, yrityksiä ja yrittäjiä esitellään. Mukana on poliitikkoja, urheilijoita, taiteilijoita, kirjailijoita ja muusikoita. Kolme pappia (muun muassa arkkipiispa Tapio Luoma) sekä näyttelijä Hannu-Pekka Björkman pohtivat pohjalaista uskoa - mutta kertovat hekin ajatuksiaan pohjalaisuudesta myös aivan yleisesti.

Kirjassa tulee vastaan monia kiinnostavia henkilöitä Juha Miedosta Vesa Keskiseen, Duudsoneista Lauri Tähkään ja Elonkerjuuseen.

Ihmisten lisäksi kerrotaan muistakin asioista, kuten maisemasta, pohjalaistaloista, ruuasta (tarjolla on kaljavellin ja kropsun ohjekin), könninkelloista, Alvar Aallon arkkitehtuurista ja Seinäjoen kesätapahtumista: Provinssista ja Tangomarkkinoista.

Lukiessani alkoi tuntua, että mitä tahansa Etelä-Pohjanmaalla tehdään, se tuntuu olevan Suomen tai maailman parasta, suurinta, nopeinta tai erikoisinta. Onhan täällä Suomen suurin kyläkauppa, ja kurikkalaiskaverukset ovat kehittäneet maailman nopeimman leikkuupuimurin. Juuri täällä on Suomen legendaarisin viinatehdas Koskenkorva. Kaksi ensimmäistä naispääministeriämme olivat molemmat eteläpohjalaisia. Ja kun suomalaiseen eläinpuistoon tuotiin kaksi pandaa Kiinasta, sekin tapahtui tietysti Etelä-Pohjanmaalla. Ja niin edelleen... Yrittämisen rohkeutta tuntuu tosiaan olevan.

Suomen parhaat pesäpalloilijatkin ovat kaiketi monena vuonna olleet eteläpohjalaisia: Vimpelin Veto. Saarikentän pesäpallo-otteluissa väkimäärä saattaa parhaimmillaan ylittää Vimpelin asukasluvun. Vimpeliläiseen pesäpallohulluuteen liittyen on pakko lainata ote kirjasta:

"Vanha kasku kertoo emännän jääneen Saarikentän lähellä auton alle. Kuljettajan noustessa hätääntyneenä kysymään: 'Kuinka kävi?', emäntä huutaa ojan pohjalta 'Vimpeli voitti'."

Murre on tietysti yksi tärkeä asia tällaisessa kirjassa. Siihen liittyen Tapio Luoma toteaa osuvasti: "'Eikähän me sitte lähäretä' kehottaa pontevammin kuin yleiskielinen ilmaus 'Lähdetään jo.'" Aivan totta!

Kirjassa onkin paljon murresanoja ja -sanontoja. Oman esittelynsä saa luonnollisesti Jalasjärven lahja maailmalle eli Rehupiikles, joka tekee humoristista musiikkia eteläpohjalaisittain. Huumoria Pohojalaasuuren käsikirjassa viljellään paljon muutenkin.

Kirjallisuusihmiselle kiinnostavinta antia on kirjan melkein viimeinen luku Pohjalaisen kirjallisuuden kaanon. Siinä kerrotaan pohjalaisuuskuvan klassikoista ja siitä, miten aikaisemmin kirjallisuuden pohjalaiskuva tuli ainoastaan miesten kautta. Pohjalaisuuden moderneissa klassikoissa on mukana jo muutama nainenkin (Orvokki Autio ja Sisko Istanmäki), ja lopuksi on listattu pohjalaisuutta uudistavia 2000-luvun naiskirjailijoita.

Antti Tuurin mukaan Pohjanmaa on kirjailijan aarreaitta:

"Vaikka pohjalaisen panee kiipeämään tapulin katolle keskellä yötä, kaikki uskovat, että siellähän ne saakeli kaikki istuvat tapulin katolla. 'Kirjailija ei pysty keksimään mitään niin vauhdikasta kuin maakunnan väki itse keksii.'"

Paljon jää tietenkin kertomatta ja lukemattomia henkilöitä mainitsematta tällaisessa bloggauksessa, mutta siksipä kannattaakin lukea tämä kirja ihan itse! Tässä oli kuitenkin muutamia maistiaisia houkutukseksi kaikille kiinnostuneille.

Jussituotteet Art Tifani Oy 2018 
Kuvat: Jukka Kuusisto 
Kansikuva: Ensio Aalto 

Kimalteleva tomu - Valikoima suomalaista uskonnollista runoutta

Koonnut Mirjami Lähteenkorva 
Muutama vuosi sitten sain eräältä blogiystävältä ihanan yllätyslahjan: kauniisti paketoidun vanhan runokokoelman ja konvehtirasian. Lämmin kiitos sinulle vielä kerran! Aloin kyllä jo silloin lukea kirjan runoja, mutta vasta nyt sain luettua sen alusta loppuun asti. Tässä se nyt on: Kimalteleva tomu - Valikoima suomalaista uskonnollista runoutta.

Koska kirjassa on harmaa kansi ilman mitään varsinaista kansikuvaa, laitoin kuvitukseksi tuon kanssabloggaajalta saamani paketin. Minulla oleva kirja on neljäs painos vuodelta 1962. Alussa on myös kolmannen painoksen alkulause vuodelta 1954, mutta ensimmäisen painoksen ajankohtaa en tiedä.

Mirjami Lähteenkorva on koonnut kirjaan runoja kymmeniltä eri runoilijoilta. Mukana on monia hyvin tunnettuja nimiä, kuten esimerkiksi Eino Leino, Aino Kallas, Saima Harmaja, Aila Meriluoto, Kaarlo Sarkia, Mika Waltari, Aale Tynni, Aaro Hellaakoski ja Eeva-Liisa Manner.

Kristillisistä runoilijoista tunnetuimpia ovat muun muassa Hilja Aaltonen, Anna-Maija Raittila, Mirjami Lähteenkorva ja Vilho Rantanen.

Lisäksi kokoelmassa on mukana paljon, paljon muita runoilijoita, niin tunnettuja kuin tuntemattomampiakin.

Suuri osa runoista oli minulle ennestään tuntemattomia, mutta on mukana hyvin tuttujakin, kuten Aale Tynnin Kaarisilta. On myös monia runoja, jotka tunnemme virsinä, kuten Wilhelmi Malmivaaran Matkamies maan. Helmi Auvisen Joulun kellot on tuttu joululaulu. Uutta minulle oli, että runossa on kuusi säkeistöä, joista kahta ei ole laulussa - tai en tiedä, onko joskus ollut, mutta ainakaan nykyään niitä ei lauleta. 

Runot on jaettu aihepiireittäin, ja aiheita on paljon: esimerkiksi rukousta, kärsimystä, joulu- ja pääsiäisrunoja, kuolemaa, taivasta, luontoa, rakkautta, lapsista ja nuorista kertovia runoja sekä kirjan lopussa vielä äideistä kertovia runoja.

Kun kirja on näin vanha, suuri osa runoista on loppusoinnullisia. Myös kieli on monesti vanhahtavaa ja pateettistakin. On joukossa kuitenkin modernimpiakin runoja.

Paljon puhuttelevia ja koskettavia runoja tuli vastaan. Sai paljon mietittävää ja huomasi taas kerran, että kyllä runot ovat ravintoa sielulle.

Jaan otteita muutamista runoista, joista itse pidin. Nämä kaikki ovat vain osia runoista, eivät koko runo.

Mika Waltari: Pääsiäisyö

Niin yht'äkkiä on yö sininen ja soliseva, 
puistossa paisuvat jäisten oksien silmut, 
- sinä lähestyt meitä, oi Kristus, 
ja kadun asfalttiin puhkeaa jalkojesi jäljistä 
rivi hauraita, ihmeellisiä kukkia 
ja kalpean, ruoskitun ruumiisi lävitse 
loistaa ihana, palava sydän. 

Me katselemme sinun kulkuasi painunein päin, 
Maria Magdaleena ja minä, 
ja sinä rakastat meidän väsyneitä sydämiämme, 
nälkäisiä sydämiämme, oi Kristus.


Marja-Terttu Tolamo: Herran tiellä 

Mä suuremmaksi tahtoisin, vaan Herra pienentää. 
Hän tahtoo ottaa kaiken pois, niin että yksin jää 
Hän mulle kaikki kaikeksi. Muut tuet häviää. 

Mä voittajaksi pyytelin taistoissa elämän, 
vaan Herra hetkiseksi vei mun tieltä syrjähän. 
Sen, minkä luulin voitoksi, tappioks näki Hän. 

Mä kirkkauttaan kaipasin ja tietä valoisaa, 
vaan Herra näki parhaaksi pimentoon istuttaa
sen kasvin, jonka itseensä Hän tahtoi juurruttaa. 


Mirjami Lähteenkorva: Siivet 

Saan silloin siivet, hohtavammat unta 
ja pehmoiset ja valkeammat lunta 
ja kyllin vahvat minut kantamaan.  

En silloin muista huokausten syitä, 
en tuskiani maassa itketyitä, 
en ahdistavaa kaipaustakaan. 

Käyn kirkkain siivin luokse Jumalani. 
On puhtaat sanat rukouksessani 
ja lauluni on uudet kokonaan. 


Saima Harmaja: Tähdetön ilta 

Rakastan sua maassa pimeässä, 
rakastan sua ruumiissani tässä; 
siitä vapaana vain paremmin 
rakastaisin siivin valoisin. 
Onnellista oisi polullasi 
suojata sun joka askeltasi. 
Vaan jos riisuisin ma tomun pois, 
kipuun murtua sun mieles vois. 

Siksi pyydän taivaan enkeleitä, 
heitä, jotka kärsi ennen meitä, 
varjon teillä sua valvomaan, 
kunnes kerran silmäs nähdä saan. 
Pyydän, että yöstä kauheasta 
kotiin veisivät he kaksi lasta, 
jotka harhailuunsa tuskaiseen 
rukoilevat suojaa toisilleen. 


Saima Harmajalta olisin voinut lainata muutakin: myös hänen runonsa Rajalla ja On maa olivat puhuttelevia. Lisäksi muistan Harmajan jo nuoruudestani, jolloin luin hänen runojaan ja pidin niistä. Pitäisikin palata hänen runoihinsa pitkästä aikaa.

K. J. Gummerus Osakeyhtiö 1962 
312 sivua
 Tässä vielä kirjan kansi kaikessa vaatimattomuudessaan.