lauantai 4. tammikuuta 2020

Timo Parvela: Pelkotiloja

Pelkotiloja on takakannen mukaan neuroottisen hauska romaani, ja sitä se todella on - mutta kun lukee pitemmälle, huomaa, että kyllä se herättää myös paljon kipeitä ja surullisia tunteita. Joka tapauksessa se tarjoaa sekä huumorin että syvällisten ajatusten kautta loistavaa vertaistukea kenelle tahansa, joka on tavalla tai toisella neuroottinen. Siksi ihastuinkin tähän Parvelan romaaniin jo 90-luvulla, jolloin luin sen ensimmäisen kerran.

Päähenkilö Matias on äärimmäisen neuroottinen mies, jolla on vaimo Tuuli ja hyvä työ yliopistolla. Asiat ovat siis päällisin puolin kunnossa, mutta Matias on hirveän pelokas ja epävarma. Hän tarkkailee itseään jatkuvasti, sekä käyttäytymistään toisten seurassa että terveydentilaansa. Heti kun päässä vähän ritisee, hän on varma, että hänellä on vakava sairaus. Sosiaalisissa tilanteissa Matias jännittää joskus niin, ettei tiedä mitä sanoisi, ja jotain sanoakseen onnistuu sitten sanomaan jotain noloa.

Melkoinen tapahtumien ketju alkaa siitä, kun Matias unohtaa pankkikorttinsa tunnusluvun. Mies ei onnistu palauttamaan sitä mieleensä hyvällä eikä pahalla, ja niin hän vakuuttuukin välittömästi siitä, että hänen päässään on nyt jotain vialla:

"Voisiko jokin pieni, mutta ratkaiseva osa aivoistani olla tuhoutunut? Ehkä juuri tunnuslukuni kohdalla on mätäpaise, joka leviää hitaasti. Huomenna menevät kertolaskut ja puhelinnumerot. Ensin luvut, sitten kirjaimet ja sanat ja lopulta en enää kykene herättyäni päättämään, pitäisikö minun yrittää nukahtaa vai nousta ylös. 
  Työmatkallani pysähdyin jokaisen pankkiautomaatin luona ja kuivaharjoittelin erilaisia yhdistelmiä. Lähestyin automaatteja huolettomasti, viekkaudella, rynnäten, salakavalasti ja paniikinomaisesti. Luotin, että liikemuistini sentään vielä pelasi. Yritin näpytellä numerosarjoja ajattelematta ja toivoin sormieni muistavan oikeat liikeradat." 

Lopulta Matiaksen luulosairaudessa ja muissa peloissa on kysymys elämänpelosta. Hän ei luota itseensä eikä uskalla ottaa vastuuta elämästään. Siksi hän haaveilee sairauden tuomasta täydellisestä paosta - niin paljon kuin toisaalta pelkääkin kaikkia sairauksia. Mutta miten ihanaa olisikaan olla vain potilas, jota toiset hoitavat:

"Toisinaan taas palaa se kummallinen toive saada maata hyvinvarustetussa sairaalassa, missä henkilökunta huolehtii hyvinvoinnistani. He siellä kantaisivat vastuun elimistöni toiminnasta ja säätelisivät mielentilojani lääkkeillään. Hoitaisivat ja huolehtisivat, ja minä vain leijuisin ilman vastuuta." 

Matias ja Tuuli kipuilevat myös oman parisuhteensa kiemuroiden keskellä. Matias on salaa ihastunut Millaan, jonka kanssa hän juttelee aina töissä ruokatunnilla. Hän taistelee tunteitaan vastaan ja yrittää saada suhdettaan Tuulin kanssa toimimaan. Siellä täällä on myös Tuulin päiväkirjaotteita, joista näkyy muun muassa hänen väsymisensä Matiaksen kuviteltuihin sairauksiin ja koottuihin valituksiin. On Tuulillakin rankkaa, mutta koko elämä pyörii Matiaksen vaivojen ympärillä. Parvela kuvaa parisuhteen kipukohtia hyvin todentuntuisesti.

Miten kaikki sitten oikein päättyy? Uskaltaako Matias lopettaa pelkäämisen ja alkaa elää? Oli jännä nähdä, millaiseen loppuratkaisuun Parvela veisi tarinan, koska en enää muistanut sitä.

Ainakin Matias joutuu toteamaan:

"Minulla on alituiseen epämääräinen ja epämiellyttävä tunne siitä, että kaiken ratkaisu on omissa käsissäni. Kun yritän käydä siihen käsiksi, se sattuu enemmän kuin tautini yhteensä." 

Tarinan loppu on realistinen, eikä Parvela sorru tarjoamaan helppoja ratkaisuja. Itse en olisi osannut arvata, miten kaikki lopulta päättyy, mutta loppuratkaisu on mielestäni hieno ja paljon ajatuksia herättävä.

Parvelan romaani herättelee hienosti kaikkia meitä elämää pelkääviä miettimään, kannattaisiko ehkä tehdä jotain, muuttaa pelko toiminnaksi. Erityisesti Milla jakaa monesti Matiakselle syvällisiä viisauksia, joista itse otan mielelläni opikseni. Matiaksen omatkin ahaa-elämykset puhuttelevat.

Pelkotiloja on ainoa kirja, jonka olen koskaan lukenut Timo Parvelalta, mutta sen luin nyt jo kolmannen kerran! Minkäs sille voi: kun kirja on hyvä, niin se vain on hyvä! ❤

Kustannusosakeyhtiö Tammi 1992 
188 sivua
Kansi: Ilkka Kärkkäinen 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti