Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän

Ihastuin Leif Färdingiin ensimmäisen kerran vuosia sitten, kun opiskelukaverini päästeli tulemaan muistaakseni ihan ulkomuistista Färdingin runon Taivaanpunainen ilta, joka on tässä kokoelmassa viimeisenä. Minun pitäisi kyllä vihdoin etsiä käsiini Färdingin muutkin runokokoelmat, mutta Levoton oksa, keinuva sydän on ollut hyvä alku.

Tämä on oman hyllyni kirjoja (kirjaston poistomyynnistä löytynyt aarre), jonka olen lukenut jo muutaman kerran. Olen jopa blogannut tästä ensimmäisessä kirjablogissani Syksyn lehtiä, jota pidin vain puolen vuoden ajan neljä vuotta sitten. Koska en ole mikään tekniikan ihmelapsi, en tiennyt, olisiko siihenastiset postaukset voinut jotenkin siirtää tänne, ja niin annoin useimpien niistä mennä, kun minulla ei ollut varaa maksaa joka vuosi siitä käyttämästäni .fi-tunnuksesta, ja muutenkin olin kyllästynyt Wordpressiin.

Niinpä täältä hän nyt saapuu: Leif Färding! 

Luin netistä, että hänen ensimmäiset teoksensa, joihin tämäkin kokoelma lukeutuu, ovat kepeämpiä ja valoisampia kuin myöhempi tuotanto. Ilmeisesti myöhemmin mukaan tuli synkkiä sävyjä ennen kolmekymppisenä tapahtunutta kuolemaa?

Levoton oksa, keinuva sydän on juuri sellainen kaunis ja valoisa pieni taideteos. Jo kokoelman nimessäkin on jotain ihastuttavaa kepeyttä. Tosin nimiruno puhuu syksystä, johon ei aina liitetä kepeyttä; en sitten osaa analysoida, millaista tunnetta runo välittää. Tuulesta siinä puhutaan.

Runoissa on herkkiä tuokiokuvia, rakkautta, luonnosta nousevia kielikuvia. Nautin Färdingin kauniista kielestä, kuten "kun menin tuuleen, menin iltaan kuin ihmeeseen." 

Yksi monesta lempirunostani tässä kokoelmassa alkaa näin:

Yö yöltä jokin minussa kirkastuu, 
      yö yöltä jokin minussa muuttuu kauniiksi. 
        Minä eksyin tiheään sumuun 
              ja kuulin vain etäistä huuhkajaa. 
Kun tuli täydenkuun aika ja selkeiden öiden aika, 
       otin soittimeni ja runoilin...

On näissä runoissa kyllä myös kaipausta ja rakkauden menettämistä. Sekä ihanan humoristinen runo päihtyneestä taiteilijasta lehtien seassa sateenkeltaisessa vuodenajassa.

Tämän kokoelman tummimpia sävyjä on ehkä tässä runossa:

    ... ja kätkit yksinäisyytesi hetket, 
riemun joka ei ole yhteinen, ja poistuit nopeasti kaikkialta
                                                   eikä kukaan, ei kukaan
      nähnyt tulivuoren purkautuvan, 
sydämesi dynamiittia kun räjäyttelit rinteiden kallioita.

Levoton oksa, keinuva sydän on hurmaava herkkupala runojen nälkään. Kuin söisi hitaasti nautiskellen muutaman suussasulavan suklaakonvehdin.

WSOY 1977
56 sivua
Päällys Jukka Nuutila 

Kirjasta on blogannut ainakin Kahelin akan elämää taiteilijakodissa. "Kahelin akan" postaus on vähintään yhtä ihastuttava kuin tämä Färdingin teoskin, ja sieltä löytyy se mainitsemani runo Sateenkeltainen vuodenaika, joka kertoo päihtyneestä taiteilijasta.