keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle - Ajopäiväkirja

"Vilkku sinne minne aiot kääntyä, vaihde kakkoselle,
ja kaasua. Havaitse ja näe. Luoja varjelkoon sinua."

Näin päättyy tämän ajopäiväkirjan ensimmäinen runo Kuinka auto lähtee liikkeelle. Runot ovat syntyneet Arja Tiaisen käydessä autokoulua keski-ikäisenä. Itsekin kävin autokoulun nelikymppisenä (ja naisena!), mikä oli silkkaa draamaa, tuskaa ja kauhunhetkiä, kuten Tiaisellakin ilmeisesti. Jouduin ottamaan monta ylimääräistä ajotuntia ennen kuin ajaminen alkoi sujua sen verran, että uskaltauduin inssiin.

Muistaakseni noin viikon päästä tulee viisi vuotta siitä, kun sain ajokortin (ensimmäisellä yrityksellä, yllättävää kyllä). Ajopelko loppui kuitenkin vasta, kun älysin ostaa automaattivaihteisen auton, ja nykyään nautin ajamisesta. Lähestyvän "viisivuotispäivän" kunniaksi palasin tähän autokouluaikojen terapiakirjaani!

Hassu yhteensattuma nimittäin oli, että vaikka tämä Arja Tiaisen runokirja oli ilmestynyt jo vuosia aikaisemmin, jostain syystä satuin kuulemaan siitä ensimmäisen kerran vasta käydessäni itse autokoulua. En kuitenkaan autokoulussa kuullut teoksesta, vaan ehkä siitä vinkattiin jossain lehdessä juuri niihin aikoihin. Kaiken huipuksi ajoin itsekin autokoulussa tojotaa. Tiaisen runot olivat siis minulle todellista vertaistukea siinä tilanteessa!

Tiainen kirjoittaa autoista, ajamisesta, autokoulusta ja naisen suhteesta autoihin riemastuttavasti ja suorasanaisesti. Huumori kukkii. Esimerkiksi runossa Kun lähdet baanalle hän luettelee pitkän listan tavaroita, joita pitää ottaa mukaan ajomatkalle, koska "ei pidä noin vaan mennä liikenteeseen, ties mitä sattuu. / Lehmä lentää konepellille. Tuliko haulikko mukaan? / Ampumalupa? Teltta ja makuusäkki?" Pitää varustautua "kuin lähtisit Tundralle".

Autoihin voi liittyä rakkaustarinoitakin. Pari sellaista on kirjassa. Toisaalta äidin hautajaisissa otetussa kuvassa "me näytämme... keski-ikäisiltä, / jollaisia me myös olemme. / Jälkipolvi ylioppilaita. / Monella kissa ja koira kotona, / ärsyttävän monella ajokortti."

Ajamisesta voi haaveilla ja ehkä jopa nauttia, ainakin jos poistettaisiin risteykset, vanhukset, vammaiset, pihoista tielle juoksentelevat lapset ja perjantairuuhkat, Arja Tiainen toteaa. Jos vain saisi ajaa autiomaassa! Mutta missä se autiomaa on?

Toisaalta jotkut naiset ajavat rekkoja ja työkoneita tai menevät asentajalinjalle opiskelemaan. Eikä tunnu missään.

Tuosta omasta autokoulutaustastani johtuen juuri kirjan autokoulurunot kolahtivat minuun silloin ja kolahtavat edelleen. Teoriakoe-nimisen runon jälkeen seuraa kolme sivua ajoaiheisia kysymyksiä ja mitä hauskimpia vastauksia niihin. Teoriakokeeseen liittyen arvatenkin. Ne ovat kirjan herkullisinta antia. Jaan tähän loppuun muutaman otteen sieltä:

MITÄ TIEDÄT KATALYSAATTORISTA? 
En todellakaan mitään. Onks tässä semmonenki?

                      ******************

MIKÄ KUULUU TALOUDELLISEEN AJOTAPAAN?
Muut maksaa bensakulut.

                      ******************

KUKA MYÖNTÄÄ AJOKORTIN?
Sen on syytä olla huolissaan. Jahka pimeällä kujalla vastaan tulee.
Tartun raiveliin ja sanon, jätkä pane se kortti tähän kouraan.


Huikea runokirja! Osoitus siitäkin, ettei runojen tarvitse olla pelkästään vakavia. Taidanpa lukea lisää Arja Tiaista, kunhan ehdin. Muutenkin olen suunnitellut, että lukisin pitkästä aikaa myös runoja; niitä kun tulee monesti luettua aivan liian vähän.

WSOY 2006
75 sivua
Päällys Sanna Sorsa
Etukannen teos Miina Äkkijyrkkä, 2000. Kuvaus Anita Kokkila

lauantai 27. lokakuuta 2018

Masaji Ishikawa: Pako helvetistä - Kohtalona Pohjois-Korea

Masaji Ishikawa syntyi Japanissa vuonna 1947 ja eli siellä elämänsä kolmetoista ensimmäistä vuotta. Hänen äitinsä oli japanilainen, mutta korealainen isä oli nuorena kidnapattu nykyisen Etelä-Korean alueelta Japaniin töihin, mistä hän oli katkera.

Korealaiset olivat Japanissa pohjasakkaa, ja lisäksi heille alettiin syöttää propagandaa siitä, että Pohjois-Korea olisi maanpäällinen paratiisi, johon kannattaisi "palata" (vaikka esimerkiksi Masaji Ishikawan isä ei edes ollut sieltä kotoisin). Niinpä moni nieli syötin ja lähti matkaan - näin myös Ishikawan perhe,

Kuitenkin heti kun laiva tuli perille satamaan, kaikki näkivät jo siellä, että heitä oli petetty. Se oli aavesatama hylättyine, ruostuneine laivoineen, ja taustalla häämöttivät autiot rinteet korostamassa kolkkoa tunnelmaa. Sitten jouduttiin asumaan kurjiin oloihin ja tavattiin paikalliset ihmiset, jotka eivät vaikuttaneet koskaan peseytyvän tai vaihtavan vaatteitaan. Kaiken lisäksi kun Japanissa korealaisia oli syrjitty, nyt Ishikawaa haukuttiin koulussa japsipaskiaiseksi. Hän oli aina vääränlainen.

Tästä alkoi se 36 vuoden helvetti, jota Ishikawa lopulta pakeni. Muualta tulleena hän näki selvästi, miten aivopestyjä ihmiset olivat, mutta huomasi nopeasti myös, että parasta oli itsekin teeskennellä kuuliaista kansalaista. Hengestään saattoi päästä pienenkin valittavan huomatuksen takia, jos se sattui tulemaan salaisen poliisin tietoon. Oli vain nieltävä kaikki hulluudet, kuten esimerkiksi tämä:

"Sadonkorjuu tunnettiin 'syystaisteluna'. En tunne ilmaisun alkuperää, mutta se haiskahti vahvasti Kim Il-sungin keksinnöltä. Kaikkea nimettiin aina 'taisteluksi', 'marssiksi' tai 'sodaksi'. Yleviä sanoja, joilla kansalaisia kannustettiin rehkimään ahkerammin. Ja kaikki lausuttiin aina yliampuvan innokkaaseen äänensävyyn, joka kuulosti samaan aikaan sekä naurettavalta että mielettömältä."

Vuosien varrella tilanne tuntui tasaisesti vain pahenevan, varsinkin kun Ishikawa sitten aikuisena perusti perheen. Mikään työnteko ei riittänyt elättämään kokonaista perhettä. Lopulta 1990-luvulla maa kärsi pahasta nälänhädästä, josta lukeminen oli yksi pahimmista osuuksista tässä kirjassa. Ihmisiä kuoli kaduille, ja jotkut sortuivat ihmissyöntiin, kun maasta ja maan altakin oli jo kaivettu kaikki syötäväksi kelpaava - ja kelpaamaton. Pettuleivän ja rikkaruohojen syömisestä ihmisille tuli pahoja oireita.

Lopulta Ishikawa päätti paeta. Jos hän pääsisi Japaniin, hän voisi sitten auttaa perheensäkin sinne. Kuinka pakomatka sujui ja elämä sen jälkeen järjestyi - siitä (ja paljosta muusta!) voit lukea tästä kirjasta. Vaikka Pohjois-Koreasta olisi lukenut useitakin kirjoja, jokainen kirja kertoo aina jotain uutta. Pohjois-Korea on järkyttävä ja tuntematon maa, josta ei juuri saa tietoa muualta kuin näistä pakolaisten selviytymistarinoista.

Tämäkin oli surullisuudestaan huolimatta myös todella mielenkiintoinen kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea, jos haluaa lisää tietoa Pohjois-Koreasta.

Loppuun jaan vielä otteen kohdasta, jossa Ishikawa yritti hakea traktorinkuljettajan työtä:

"En juurikaan yllättynyt, kun ensimmäinen hakemukseni otettiin vastaan tavanomaisten ennakkoluulojen saattamina.
  'Tajuathan, että traktoreilla voi ajaa teitä pitkin?'
  'Tuota, kyllä.' 
  'Ja tiedäthän myös sen, että Pohjois-Koreassa teiden sijainnit luokitellaan sotilassalaisuudeksi?'
  Hä?
  Uskomatonta mutta totta. Siihen aikaan kaikki rautatiet, maantiet ja joet olivat sotilassalaisuuksia. Sijaintien paljastaminen oli kielletty, kuoleman uhalla.
  'Kai ymmärrät, että tällaista informaatiota ei voida paljastaa kenellekään sinun kaltaisellesi.'
  Minun kaltaiselleni. Japanilaiselle maanpetturille."


Minerva Kustannus Oy 2018
269 sivua
Englanninkielinen alkuperäisteos: A River in Darkness. One Man's Escape from North Korea
Englannista suomentanut Niko Jääskeläinen
Kannen kuva: IStock, simplemaps.com

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Mika Kähkönen: Kroonikko

Kirjailija Mika Kähkönen on tunnettu sairaaladekkareistaan. Minulle tämä uusin dekkari oli ensimmäinen lukemani teos häneltä. Sairaalakuvioissa pyöritään tässäkin, ja niistä asioista Kähkösellä on paljon tietoa: onhan hänellä 20 vuoden kokemus hoitotyöstä päivystyspoliklinikalla.

Kähkönen asuu Joensuussa, jonne myös kirjan tapahtumat sijoittuvat. Paiholan mielisairaala muutti vuonna 2016 Pohjois-Karjalan keskussairaalan yhteyteen, ja sen muuton aikana ja jälkeen tapahtuneista asioista dekkari kertoo. Tapahtumat ja henkilöt ovat tietysti täysin kuvitteellisia, mutta tapahtumapaikat ovat Kähkösen mukaan suurelta osin todellisuutta vastaavia.

Paiholan potilaiden muuton yhteydessä tapahtuu outo onnettomuus, jossa psyykkisesti sairas murhamies Erkki Nootti pääsee pakenemaan ja katoaa jäljettömiin. Ennen muuttoa Nootti on varoitellut mielisairaalassa säilytettyjen menneiden aikojen hoitovälineiden sisällään pitämästä kirouksesta. Sitten keskussairaalassa ja muualla alkaa tapahtua karmeita rikoksia - ja lisäksi noita vanhoja hoitovälineitä katoaa. Onko asialla Nootti, jolla tuntuisi olevan fiksaatio kyseisiin esineisiin ja sairaita ajatuksia niihin liittyen?

Tapausta on tutkimassa rikospoliisi Kari Jontka, joka on tuttu Kähkösen aiemmasta teoksesta Luonnollinen kuolema (2016). Jontkan eloa ei suinkaan helpota työyhteisön armoton kilpailu ja nokittelu. Jostain syystä juuri Jontka onnistuu aina epäonnistumaan ja saa syyt niskaansa milloin mistäkin. Hän on kateellinen ja katkera nuorelle Ville Vessi Nummiselle, joka on muka aina parempi kuin hän ja jolle kaikki hänen hommansa annetaan.

Jontka päätyy myös suojelemaan erästä juttuun liittyvää naista eikä voi estää itseään ihastumasta tähän elettyään pitkään leskenä.

"Porraskäytävässä rappujen juurella Jontka uhrasi taas muutaman sekunnin kuunteluun. Liian hiljaista. Jos joku tiesi odottaa häntä ylhäällä, oli etu tämän puolella. Silti hän astui rappuihin ja piti hermonsa kurissa. Yritti ainakin. Hyvä poliisi. Silmissä näyttäytyi x sidottuna (Jätän henkilön eli x:n nimen tässä kertomatta, terveisin bloggaaja.). Jontka nojasi seinään ja otti rapun kerrallaan. Tulosuunta pysyi silmäkulmassa. Hän ehtisi reagoida, lähestyttiinpä häntä mistä vain. Hän piti asetta kaksin käsin edessään ja suuntasi sen kattoon..."

Kirja oli minun naiselliseen makuuni kovin äijämäinen (huomasi, että se oli miehen kirjoittama dekkari) ja siinä tapahtuneet rikokset olivat suoraan sanottuna karmeita. Myöskään työpaikan ihmissuhdeongelmat eivät kuulu lempiaiheisiini kirjoissa.

Mutta nämähän ovat makuasioita. Kirja sinänsä on hyvin kirjoitettu, ja jos jännitystä kaipaa, niin sitä kyllä saa! Varmasti moni kovaksikeitetty dekkarien ystävä, joka kestää rankemmatkin jutut, pitää tästä kirjasta. Samoin jos sairaalamaailma ja mielisairaanhoidon historia kiinnostavat, niin niihin pääsee syventymään Kroonikon äärellä. Myös se äijämäisyys on tietysti monelle muulle ihan ok, varsinkin miehille.

Mikä tärkeintä: loppuun asti säilyy arvoituksia ja yllätyksiä. Siitäkin huolimatta, että jotain selviää ja ratkeaa jo aikaisemmin.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle!

Myllylahti Oy 2018
344 sivua

perjantai 19. lokakuuta 2018

Hannu Karhos (toim.): Ei tullut isä kotiin - Sotaorpojen kertomuksia

Oma äitini on sotaorpo, mutta aihe on ehkä ollut liian lähellä, kun olen vasta nyt reilusti yli nelikymppisenä herännyt kiinnostumaan siitä. Ehkä iän myötä muutenkin oman suvun ja myös koko kotimaan historia alkaa toisella tavalla kiinnostaa.

Löysin joskus kirpputorilta pari kirjaa tästä aiheesta; tässä nyt niistä ensimmäinen luettuna. Atenan kustantamana on ilmestynyt jo vuonna 2001 kirja Isän ikävä, joka katkaisi sotaorpojen vuosikymmenten vaikenemisen. Sekin pitää etsiä käsiinsä jossain vaiheessa. Tämä nyt lukemani Ei tullut isä kotiin sai alkunsa, kun moni Kymenlaakson sotaorpojen jäsen luki Isän ikävän ja heräsi ajatus, että heilläkin olisi paljon sanottavaa tästä aiheesta. Niin syntyi vuosien työn tuloksena tämä heidän oma kirjansa, jossa lukuisat sotaorvot kertovat oman ja perheensä tarinan.

Vaikka kirjoittajat ovat Kymenlaakson sotaorpoyhdistyksestä, tarinoista vain kolmasosa sijoittuu Kymenlaaksoon. Kirjoittajien lapsuusmaisemia on ollut Lapissa, Kainuussa, Etelä-Karjalassa, Savossa, Hämeessä ja Helsingissä.

Kokemuksia on paljon ja monenlaisia jo kotiseudustakin riippuen. Jotkut ovat joutuneet lähtemään evakkoon kerran tai useamman kerran, on voitu jo lapsena kokea pommituksia tai on jouduttu sotalapseksi Ruotsiin, jolloin ensin on ollut kielivaikeuksia siellä ja sitten taas kotimaahan palatessa täällä.

Itse orpouden kokemuskin vaihtelee muun muassa sen mukaan, missä iässä lapsi menetti isänsä. Ne jotka jäivät orvoiksi isompina, muistavat isänsä ja surevat sitä menetystä; ne taas, joilla ei ole muistoja omasta isästä, surevat sitä, ettei isää koskaan ollut. Jotkut olivat vasta vauvoja isän kaatuessa. Moniin perheisiin vielä odotettiin vauvaa siinä vaiheessa, kun isä kuoli.

Kirja antaa paljon tietoa sota-ajasta meille, jotka emme ole sitä itse kokeneet. Se myös auttaa ymmärtämään sotaorpojen kokemuksia. Itse luin tietysti kirjaa koko ajan oman äitini näkökulmasta. Hän kuuluu niihin, jotka eivät muista isästään mitään, koska hän oli vasta kaksivuotias isänsä kaatuessa. Nämä äitini kaltaiset ovat miettineet, millainen isä olisi ollut, kuka minä itse olen ja millä tavalla minä ehkä olen tullut isääni.

Äidin ja hänen siskonsa kertomien asioiden perusteella kirjassa oli monenlaista tuttua, mutta tietysti myös paljon uutta. Kadun sitä, että oma kiinnostukseni tähän aiheeseen on herännyt näin myöhään. Toivottavasti minulla on vielä aikaa kysyä kaikki mahdollinen mieleen tuleva äidiltäni ja hänen siskoltaan. Mutta tietysti monet kysymykset tulevat mieleenkin vasta sitten, kun niitä ei ehdi enää kysyä...

Loppuun muutama ote kirjasta. Eira Nummi, joka jäi orvoksi 10-vuotiaana elokuussa 1941, kertoo, että kouluun päästiin sinä syksynä paljon myöhemmin kuin normaalisti, koska koulu toimi kenttäsairaalana.

"Kenttäsairaalan siirron jälkeen jatkoimme koulua, ja vanhin sisareni sanoi: 'Et ala sitten itkeä, jos opettaja kertoo sodasta tai koulukaverit.' Olin arka ja hiljainen, eikä itku aina ollut kaukana. Yritin salata suruni muilta, ja monesti se kysyi voimia, kun tuntui, että sydän pakahtuu. Olikohan se syynä usein toistuviin vatsakipuihini? Rintamalinja eteni, ja me jatkoimme päivä kerrallaan. Opin kantamaan murheeni vaieten. Enhän voinut lisätä äidin taakkaa omilla huolillani. Hänellä niitä oli muutenkin."

Tuula Kivinen puolestaan oli vasta syntynyt tammikuussa 1940, kun hänen isänsä helmikuussa kaatui talvisodassa. Hän kertoo pienen orpotytön tunnoista jatkosodan ajalta:

"Muistan, kun Loviisaa pommitettiin. Olin 3- tai 4-vuotias. Oli pimeää, ja ikkunat oli peitetty niin sanotuilla 'Molotohvi-verhoilla', joiden päällä oli vielä mattoja. Katselimme joskus ulos, kun valot olivat poissa. Taivas oli aivan tulimerenä, ja minä pelkäsin kuollakseni ja toivoin, että isä olisi ollut meidän luonamme. Olisi ollut niin turvallista olla isän sylissä."

Paljon tällaista surullista ja koskettavaa on sotaorpojen kokemuksissa. Kuitenkin nämä ovat myös selviytymistarinoita, koska pakko oli vain selviytyä jotenkin kaiken tuonkin keskellä ja siitä eteenpäin. Joku kirjoittajista sanoo, ettei ole koskaan toipunut surusta, mutta kirjoittajilla on myös kokemuksia siitä, että on kaikesta huolimatta saanut hyvän elämän. Onneksi he ovat myös voineet lopulta puhua näistä asioista, perustaa sotaorpoyhdistyksiä ja kirjoittaa kirjojakin.

Tällainen kirja tuo erilaista näkökulmaa sotaan: lapsen - ja vielä orvoksi jäävän - näkökulmaa. Suosittelen tutustumaan näihinkin kirjoihin, jos aihe vähänkin kiinnostaa.

Atena Kustannus Oy 2005
163 sivua
Kansi: Juha Siro

maanantai 15. lokakuuta 2018

Anna-Leena Härkönen: Palele porvari! ja muita kirjoituksia

Päivän nauruterapiat tarjosi Anna-Leena Härkönen, jonka kirjan löysin kirpputorilta vähän aikaa sitten. Nämä kirjoitukset ovat ilmestyneet kolumneina Image- ja Anna-lehdissä vuosina 2004-2006.

Härkönen repii arjen sattumuksista, ihmistyypeistä, ihmissuhteista, omista ja toisten mokista ja kommelluksista niin hauskaa juttua, että kirja on todellinen piristyspilleri. Hän käsittelee esimerkiksi Hötkyilijöitä ja Hetken lapsia (joista hän itse kuuluu ensimmäiseen ryhmään), "kadotettua vanhemmuutta", sitä mitä erilaiset etu- ja sukunimet voivat kertoa ihmisestä, parisuhteen kriisitilanteita, huijaamista, kostamista, isoja ja pieniä rikoksia ja julkista itkemistä.

Itse nauroin makeasti esimerkiksi kirjan loppupuolella olevalle luvulle, jossa Härkönen kertoo esimerkkejä omista väärin lukemisistaan. Se nauratti osaltaan myös siksi, koska itsekin luen nykyään aika usein jotain väärin. Härkönen kertoo lukeneensa vaikkapa "ihon homotoiminnan vähenemisestä", kun oikeasti kysymyksessä oli ihon hormonitoiminta. Hesarista hän oli lukenut Saudi-Arabian suursmurffin vaatimasta anteeksipyynnöstä, kun todellisuudessa lehdessä puhuttiin suurmuftista.

Luvussa Toisin sanoen Härkönen kertoo osuvasti, miten negatiivisia asioita kaunistellaan kiertoilmaisuilla. Esimerkiksi voidaan sanoa, että joku ihminen on "särmikäs", joka tarkoittaa oikeasti: "Tunnevammainen piikittelijä. Ihme ettei kukaan ole vielä tappanut." Hotellissa "osittainen merinäköala" on yhtä kuin: "Jos kurkottaa kaulansa hemmetin pitkälle, voi nähdä vilahduksen sinistä roskalaatikkorivistön takana. Voi myös pudota alas parvekkeelta." Tai jos kirjasta sanotaan: "Avautuu lukijalle viimeistään kolmannen lukukerran jälkeen", suomeksi sanottuna se tarkoittaa: "Käsittämätön tajunnanvirtaviritelmä, jota kirjailija ei itsekään tajua."

Mitäpä osaisin sanoa lainaamatta koko kirjaa alusta loppuun. Joudun hillitsemään itseni, mutta totean vain, että jos on nauruterapian tarvetta, kannattaa lukea Anna-Leena Härkösen kolumneja. Niitähän on muissakin kokoelmissa; itsekin olen joskus lukenut jotain muutakin, mutta näköjään se oli ennen tätä blogia, koska en täältä sitä löytänyt. Todennäköisesti kirjoitin siitä ensimmäiseen kirjablogiini, jota ehdin pitää vain puoli vuotta ennen Bloggeriin siirtymistä, ja jota ei enää ole...

Junassa, bussissa tai vastaavassa julkisessa paikassa lukeva voi kyllä varautua siihen, että joutuu joko pidättelemään naurukohtauksiaan tai sitten vain nauramaan yksikseen, muista välittämättä! Jotkut itseäni eniten naurattaneista kohdista olivat kaiken lisäksi niin noloja, etten kehtaa edes tunnustaa!

Tällainen kirja muistuttaa myös siitä, että mokat ja nolot tilanteet ovat meille kaikille yhteisiä. Eli kuten takakannessa sanotaan: "Kun tartut tähän kirjaan, ymmärrät, että et ole yksin. Kaikki muutkin ovat."

Vielä tähän loppuun yksi lainaus kostoa käsitelleestä kolumnista:

"Yksi kostamisen perussääntö on tietysti se, että ei kannata kostaa jos kukaan ei huomaa. Eräälle miesnäyttelijälle tuli avioero, mikä katkeroitti ja lamautti hänet täydellisesti. Sitä on liikkeellä.
  - Mä kostin maailmalle ja muutin Järvenpäähän, hän kertoi minulle.
  - Huomasiko maailma? minä kysyin.
  - En tiedä. Luultavasti ei, hän vastasi.


Kustannusosakeyhtiö Otava 2007
Nidotun laitoksen 2. painos 2008
110 sivua
Kansi: Anu Ignatius

lauantai 13. lokakuuta 2018

Khaled Hosseini: Meren rukous

Kuvittanut Dan Williams
Syyrialainen isä, äiti ja heidän pieni poikansa Marwan odottavat meren rannalla aamua ja laivaa, joka veisi pakolaiset meren yli. Siinä odottaessaan isä kertoo uneen vaipuneelle pojalleen muistojaan Homsin kaupungista ja lapsuudenkodistaan maaseudulla Homsin lähellä. Hän suree sitä, että poika on ollut niin pieni, ettei voi muistaa kaikkea sitä kaunista, mitä oli. Sen sijaan poika muistaa sodan, pommit, kaiken tuhoutumisen ja pelon.

Isä tahtoisi suojella poikaansa pian ylitettävän meren raivolta ja syvyydeltä, mutta tietää, ettei voi. Ei ole mitään takeita siitä, että he pääsisivät turvallisesti yli. Rukous on ainoa apu, mitä isällä enää on jäljellä.

Tämä uutuuskirja ei ole romaani, kuten Hosseinin aikaisemmat teokset, vaan runollinen kuvakirja. Kirjan täyttävät Dan Williamsin herkät kuvat, jotka täydentävät hienosti Hosseinin surumielisen kaunista kerrontaa.

Kirja sai alkunsa meren rannalla kuolleena maanneesta kolmivuotiaasta syyrialaispojasta, jonka kuva levisi maailman mediaan hänen hukuttuaan Välimereen yrittäessään perheineen meren ylitystä syksyllä 2015. Hosseini on omistanut kirjansa niille tuhansille muille, jotka tuon pienen pojan tavoin ovat hukkuneet paetessaan sotaa ja vainoa.

Hosseini lahjoittaa kirjasta saamansa tekijänpalkkiot YK:n pakolaisjärjestölle ja Khaled Hosseini Foundation -säätiölle pakolaisten hyväksi tehtävää työtä varten. Niinpä jos haluat tehdä jotain pakolaisten auttamiseksi, tämän kirjan ostaminen on yksi tapa auttaa!

Meren rukous on todella koskettava teos, joka osoittaa, miten myös lyhyesti voi sanoa paljon. Kirja on nopeasti luettu, mutta sen painava sisältö pysäyttää ajattelemaan. Pakolaiset saattavat olla monille länsimaalaisille kasvotonta massaa, mutta tämä kirja antaa heille kasvot ja äänen. He ovat ihmisiä, joilla on hätä. Ihmisiä, jotka pelkäävät ja pakenevat henkensä edestä. Ei unohdeta heitä!

"Rukoilen, että Jumala ohjaisi alustamme, 
kun ranta katoaa näkyvistä
ja meistä tulee pelkkä mitätön piste
vellovassa vedessä, keikkuva ja kallisteleva,
helposti pois pyyhkäistävä.

Sillä sinä, Marwan, 
olet kallein lasti mitä koskaan on ollut..."

              *******************

Kustannusosakeyhtiö Otava 2018
Alkuteos Sea Prayer
Suomentanut Lotta Sonninen
Kuvitus Dan Williams
Suomenkielisen asun muokannut Tuuli Juusela

torstai 11. lokakuuta 2018

Jaxuhali & kivat sulle - Voimalauseita sieltä minne aurinko ei paista

Sisältövaroitus! Sisältää mustaa huumoria! Tässä kirjassa tehdään pilkkaa positiivisesta ajattelusta. Ymmärrän, että jotkut voivat masentuakin kirjan lukemisesta, kuten muistaakseni Instagramissa joku kertoi masentuneensa. Mustan huumorin ja sarkasmin ystäviin ja pessimisteihin nämä ajatukset kuitenkin melko varmasti kolahtavat.

Itse nauroin itseni kipeäksi, kun luin tätä miehelleni "iltasaduksi" yhtenä iltana. Miehenikin kyllä nauroi, mutta hän sai kuitenkin näistä "synkistelyistä" tarpeekseen aika nopeasti. Mutta sellainen ihminen, jonka elämä ei ole mennyt ihan putkeen, vaan mokailut, epäonnistumiset, pettymykset ja korkealta putoamiset ovat olleet sääntö, ei poikkeus, voi kyllä riemastua tämän kirjan "voimalauseista".

Miksi nämä positiivisen ajattelun negatiiviset väännökset sitten saavat jonkun sellaisen kuin minut niin hilpeälle tuulelle? Siksi, että niistä löytää itsensä ja omat kokemuksensa. Siksi, että ne ovat niin totta! Tekopirteä (yli)positiivinen ajattelu tuottaa usein pettymyksiä "siellä missä aurinko ei paista" ja missä asiat eivät vain kerta kaikkiaan toimi niin kuin gurujen mietelauseissa.

Nämä ajatukset sen sijaan toimivat! On myös terapeuttista saada nauraa oman elämänsä ikäville kokemuksille. Mustan huumorin idea on juuri siinä. Rankkoja kokemuksia kestää paremmin, kun niille voi nauraa. Musta huumorihan kukoistaa esimerkiksi psykiatrisissa sairaaloissa. Sen voimalla sielläkin voi päästä hetken verran eteenpäin.

Kirjan joka aukeamalla on valokuva ja toisella sivulla lyhyt ajatus. On vaikeaa valita, mitä ajatuksia lainaisin, etten tulisi lainanneeksi liikaa. Tässä kuitenkin muutama ote:

"Jokainen päivä on uusi mahdollisuus pilata kaikki."

"Uskalla tavoitella mahdottomia. Kun väistämättä epäonnistut, tiedät ainakin mistä se johtuu."

"Kun lakkaat etsimästä elämääsi vääriä asioita, ne löytävät sinut."

"Älä pelkää virheitä. Ne tekevät sinusta hyvän varoittavan esimerkin toisille."

"Tuetaan toinen toisiamme. Yhdessä voimme tehdä vaikeista asioista mahdottomia."

Harmillisen paljon hauskoja älynväläyksiä jouduin siis jättämään pois. Mutta jos nämä kolahtivat, tiedät ainakin, mikä kirja sinun kannattaa seuraavaksi etsiä käsiisi!

Uteliaaksi jäin siitä, ettei tällä kirjalla näköjään ole kirjoittajaa - eikä edes toimittajaa. Mutta ehkä nämä ajatukset on koottu eri lähteistä - ja joku anonyymi henkilö sen on kai tehnyt...

Kirjan takakannessa on lainaus Helsingin Sanomista: "Jaxuhali on suomen ärsyttävin sana." Kirjan koomisuus alkaakin jo nimestä - ja kansikuvasta, jossa uppoamaisillaan olevan ihmisen käsi pitelee tähtisadetikkua!

Gummerus Kustannus Oy 2018
Kuvat: Unsplash
Ulkoasun suunnittelu: Laura Noponen