Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Sydney, Australia. Kolme pariskuntaa, kolme lasta ja koira ovat koolla grillijuhlissa. Aivan tavallisissa pikku pihajuhlissa - mutta sitten jotain menee kuitenkin vikaan. Pahasti. Mikä on se järkyttävä asia, joka juhlissa tapahtui - ja joka vaikuttaa kaikkiin mukana olleisiin vielä pitkään jälkeenpäin? Kuka syyllistyi ja mihin? Entä tapahtuiko Erikalle juhlissa jotain sellaista, mikä hänen pitäisi muistaa? Humalan ja varmasti järkytyksenkin takia hänen muistissaan on illan tapahtumien kohdalla aukkoja.

'Moriarty kerii tapahtumia auki hitaasti, vähän kerrallaan paljastaen - ja lukijan uteliaisuus kasvaa sivu sivulta. Koukutuin tähän tarinaan juuri siitä syystä, että Moriarty vihjailee jatkuvasti jostain kauheasta, mitä on tapahtunut, ja heittelee vähän väliä sekaan uusia pieniä vihjeitä - se todella nosti uteliaisuuden huippuunsa!

Kirja kertoo tarinaa kahdessa aikatasossa: menneissä grillijuhlissa ja nykyhetkessä niiden jälkeen.

Salama valaisi kaupungin taivaan kuin ilotulite, ja Erika ajatteli, miltä hän mahtaisi näyttää, jos joku sattuisi juuri sillä hetkellä katsomaan ylös sateiselle taivaalle ja näkisi hänen tumman, yksinäisen hahmonsa valaistuna ikkunassa. 
  Mielikuvan mukana tuli muisto, ehkä, kenties, ikkunaa vasten painetuista kämmenistä ja piirteettömistä kasvoista joista erottui vain suu, ammottava suu, mutta sitten kuva särkyi ja hajosi tuhansiksi palasiksi. Oliko mahdollista, että Erikan aivokemialle oli tapahtunut sinä päivänä jotakin tuhoisaa ja peruuttamatonta? 

Jos kerron hiukan tarkemmin, niin Erika ja Oliver ovat kutsuneet Clementinen ja Samin luokseen teelle, koska haluavat puhua näiden kanssa tärkeästä asiasta. Naapurin Vid kuitenkin kutsuu koko porukan hänen ja Tiffanyn pihaan grillaamaan. Mukana ovat myös Clementinen ja Samin lapset Holly ja Ruby sekä illan isäntäväen tytär Dakota.

Moriarty onnistuu jälleen kuvaamaan tosi kiinnostavasti henkilöidensä välisiä suhteita ristiriitoineen sekä toisaalta jokaisen omia sisäisiä ristiriitoja, tunteita ja asenteita. Esimerkiksi Erikaa ja Clementineä on lapsesta asti pidetty parhaina ystävinä, mutta Clementine suhtautuu kuitenkin Erikaan torjuvasti, raahaa häntä perässään kuin raskasta velvollisuutta. Erikan traumaattisessa taustassa on jotain, mikä on aikoinaan tehnyt hänestä Clementinelle sen vastenmielisen velvollisuuden. 

Erika käy terapiassa ja yrittää selviytyä äitisuhteestaan. Hänen äidillään on muuten ongelma, jota en ole ennen nähnyt käsiteltävän missään lukemassani kirjassa. Haluaisin kertoa mikä se on, mutta koska Moriartykin paljastaa asioita vasta vähitellen, jätän sen kirjan tuleville lukijoille itse löydettäväksi. Jos joku on utelias, niin muissa blogeissa sekin asia kenties paljastetaan.

Clementine itse on lupaava sellisti, joka jännittää jokaista koe-esiintymistään yli kaiken. Tärkeä koe-esiintyminen on nytkin tulossa. Pienten lasten äitinä esiintymisiin valmistautuminen ja soittamiseen keskittyminen on kuitenkin hankalaa.

Myös heidän miehiään ja parisuhteitaan Moriarty kuvaa hyvin todentuntuisesti. Sekä heidän suhteitaan vanhempiinsa - ja lapsiin, omaan vanhemmuuteen. Clementine on äiti, kun taas Erika on aina vannonut, ettei hän halua lapsia. Mutta haluaako hän sittenkin?

Vid puolestaan on äärettömän sosiaalinen slovenialainen, aina valmiina kutsumaan vieraita, ja Tiffany on hänen seksikäs vaimonsa.

Näistä aineksista Moriarty keittää kokoon todella herkullisen tarinan. Minusta Tavalliset pikku pihajuhlat oli yhtä jännittävä ja koukuttava kuin Mustat valkeat valheet. Myös Hyvä aviomies on ihan ok, mutta se ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin nämä kaksi. Muut Moriartyn kirjat minulla on vielä lukematta.

Tällä kertaa minulle kävi kyllä niin, että kun kirjan viimeiset sata sivua jäivät luettavaksi tänään, olin jo jotenkin väsähtänyt, eikä lukemisessa ollut enää sellaista jännitettä. Voi olla, että vika oli lukijassa, koska näin paksut kirjat eivät ole ihan minun mukavuusaluettani. Oma osuutensa oli varmasti silläkin, että suurimmat paljastukset oli siihen mennessä jo tehty, mutta kyllä vielä kirjan loppupuolella paljastuu jotain uutta.

Joka tapauksessa Tavalliset pikku pihajuhlat tarjoaa loistavaa ihmissuhdekuvausta jännityksellä höystettynä, joten suosittelen ehdottomasti Moriartysta kiinnostuneille.

WSOY 2017 
464 sivua (pokkari) 
Alkuteos Truly Madly Guilty 2016 
Suomentanut Helene Bützow 
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti 
Kuvat: Shutterstock 

Kirjasta löytyy paljon muitakin bloggauksia. Itse olin nyt liian väsynyt käymään niitä läpi, mutta etsivä löytää!

Soheir Khashoggi: Kangastus

Soheir Khashoggi on syntynyt Egyptissä, mutta asui ainakin tämän kirjan julkaisemisen aikana osan vuodesta Etelä-Ranskassa ja osan Yhdysvalloissa. Netissä kerrotaan myös, että hänen perheensä on saudiarabialainen.

Sauditaustan huomaa tästä romaanista, jossa tapahtumapaikkana on al-Remalin kuningaskunta, joka kuitenkin muistuttaa kovasti Saudi-Arabiaa. Siellä on öljyrikkauksia, prinssejä, prinsessoja ja ulkomaalaisia siirtotyöläisiä, eivätkä naiset saa ajaa autoa. Kaikki muut maat kirjassa esiintyvät ihan oikeilla nimillä, mutta al-Remal on al-Remal.

Kirjan päähenkilö on mahtavan öljyperheen tytär Amira. Hän joutuu kokemaan kovia, kun hänen paras ystävänsä Laila kivitetään kuoliaaksi luvattoman rakkaussuhteen takia ja kun hänen äitinsä masentuu ja päättää päivänsä miehen otettua toisen vaimon.

Amira naitetaan prinssi Alille. Kuten tavallista, avioliitto on vaikea: miehen raivokohtaukset ja väkivalta tulevat kuvaan mukaan, vaikka aluksi mies on hurmaava. Muuten tämä ei kuitenkaan ole ollenkaan se tavallinen tarina. Ensinnäkin Alin ja avioliiton ongelmat osoittautuvat hiukan toisenlaisiksi kuin tällaisissa musliminaisista kertovissa kirjoissa yleensä. Ja vaikka Kangastus ei ole varsinainen jännäri, niin todella jännittävä se on. Amiralle järjestetään nimittäin pako ja uusi henkilöllisyys, jonka turvin hän elää vuosien ajan Yhdysvalloissa turvassa miehensä raivolta.

Mutta voiko totuutta paeta loputtomiin? Salailu on raskasta, samoin jatkuva kiinnijäämisen pelko. Sitten käy niin kuin jo takakannessa kerrotaan: vuosien piileskelyn jälkeen Amira - uudelta nimeltään Jenna - löydetään kuitenkin, ja hänet kidnapataan.

Isolla miehellä oli jäänsiniset silmät, ja hän sanoi vain kolme sanaa, mutta ne kivettivät Jennan sielun. 
  - Oletteko Amira Badir? 
  - Tässä... tässä on varmaan käynyt jokin erehdys. Hänen kätensä otti kouristuksenomaisesti kiinni eteisen pöydästä. Ilman tukea hän olisi voinut lysähtää lattialle. 
  - Enpä usko. Mies vilautti virkamerkkiä ja henkilöllisyyskorttia. - Maahanmuuttovirastosta, koskee kansalaisuuden myöntämistä. Meidän on esitettävä teille pari kysymystä, rouva Badir. Esitämme ne virastossamme. Olkaa hyvä ja ottakaa mukaan käsilaukkunne. Ja takki. 
  Jenna totteli liikkuen kuin robotti. Hänen suunsa oli pelosta kuiva. Tuntien joutuneensa huonoon elokuvaan hän seurasi ulkomaalaisviraston miehiä heidän autoonsa, siniseen autoon. 

Mitä hänelle sitten tapahtuu? Kidnappauksesta kerrotaan jotain jo ensimmäisessä luvussa (josta tuo otekin on), mutta sitten Khashoggi lähtee kertomaan Amiran elämästä lapsuudesta nykypäivään asti, ja lukija joutuu elämään kirjan loppupuolelle asti jännityksessä, miten tässä lopulta käy.

Kangastus on aivan hengästyttävän mukaansatempaava ja koukuttava teos. Nautin lukemisesta todella paljon, mutta sitten loppupuolella jo hiukan väsähdin, kun tarina alkoi tuntua liiankin dramaattiselta ja mielikuvitukselliselta.

Mitään aivan tällaista ei toki voisi tapahtua tosielämässä, vaikka totuus joskus onkin tarua ihmeellisempää. Mutta arabinaisten asemasta tämäkin kirja kertoo koskettavasti ja tarjoaa samalla lukijalle aimo annoksen jännitystä. Myös arabimaan jokapäiväistä elämänmenoa, arkea ja juhlaa, Khashoggi kuvaa värikkäästi.

Loppuun hiukan sitä juhlaa, tunnelmia Amiran ja Alin häistä:

Tällaisena päivänä kaikki olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa. -- Huone sananmukaisesti kimalteli jalokivien runsaudesta - tässähän oli mainio tilaisuus esitellä sekä aviomiehen rikkautta että tämän kiintymyksen syvyyttä. 
  Kun tarjolle tuotiin kardemummakahvia ja minttuteetä, puolisen tusinaa vieraista asettui huoneen keskelle. He aloittivat pienten tabla-rumpujen ja luuttua muistuttavan oudin säestyksellä piiritanssin. Käsivarret sivuilla, lanteet lähes liikkumattomina he hypähtelivät kevein pikku askelin, piirtäen päällä ja olkapäillä pehmeitä ympyröitä musiikin tahdissa. Verrattuna vatsatanssijoiden hurjaan kieputukseen heidän tanssinsa vaikutti aluksi tyyneltä ja hillityltä, mutta tanssin edetessä liikkeet muuttuivat aistillisiksi, jopa kiihottaviksi. 

Tästä kirjasta en ollut kai koskaan kuullutkaan, mutta löysin sen muutama vuosi sitten kirjaston poistomyynnistä. Tähän mennessä minua aina jotenkin pelotti aloittaa sitä, kun en halunnut tietää, miten huonosti Amiralle lopulta kävisi. Mutta kannatti sittenkin lukea, vaikka lopussa jo vähän väsähdinkin, mutta enimmäkseen todella nautin Kangastuksen lukemisesta.

Gummerus 1997, 2. painos 
480 sivua 
Englanninkielinen alkuteos Mirage 1996
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen 

Outi Rajala: Kengät jalasta - Päivän rukouksia vuosilta 2014-2019

Lähetysyhdistys Kylväjän sivuilla (klikkaa tästä) ja Facebook-seinällä on julkaistu syksystä 2014 asti Päivän rukouksia, joiden kirjoittajana on useimmiten ollut Outi Rajala. Minäkin luin niitä rukouksia, kun olin vielä Facebookissa, ja minusta niissä oli usein hyviä ja puhuttelevia oivalluksia Raamatusta, uskosta ja elämästä. Siksi ilahduinkin, kun kuulin, että niitä on julkaistu nyt myös kirjan muodossa.

Kirjan esipuheessa Outi Rajala kertoo, että rukousten valitseminen yli 1500 rukouksen joukosta ei ollut helppo tehtävä. Hyvin pienen osan niin suuresta rukousten määrästä on todella voinut valita näiden kansien väliin, mutta monipuolisesti eri aiheita nämä rukoukset käsittelevät, ja paljon hyviä oivalluksia ja rohkaisua näissäkin on.

Rukoukset on jaettu aihepiireittäin: Rukoillen, Raamatun äärellä, Muutosvaiheissa ja muutoksia odotellessa, Taisteluissa, Toisten saappaissa - ja omissakin, Lähetyselämää, Joulunaikaan, Pääsiäiseen, Kesästä syksyyn ja Jeesuksen kanssa.

Kun kysymyksessä on lähetysyhdistys, lähetysaiheinen osio on luonnollisesti kaikkein pisin. Siinä muistetaan lähettejä monissa erilaisissa tilanteissa aina lähtöön valmistautumisesta kotimaahan paluuseen. Ja ennen kaikkea tietysti paikan päällä lähetyskentällä.

Mutta paljon on myös muita rukouksia. Mitäpä osaisin valita niiden runsaudesta tähän näytteeksi?

Erityisen ajankohtaiselta juuri nyt tuntuu rukous otsikolla Mutta Jumala ei unohtanut, joka on saanut alkunsa Raamatun sanoista: "Mutta Jumala ei unohtanut Nooaa." (1. Moos. 8:1) Nooakin oli arkissaan suljetussa tilassa, niin kuin mekin nyt joudumme aika paljon olemaan. Rukouksen alussa Outi Rajala kirjoittaa, miten kauan kesti ensin vedenpaisumus ja sitten vielä sen odottaminen, että maa kuivuisi ja arkista päästäisiin ulos.

Rukous jatkuu:

Silti Sinä, Jumala, et unohtanut Nooaa. 

Herra, kun meilläkin on vaiheita, 
jolloin tunnemme olevamme 
yhtä suljetussa tilassa 
kuin Nooa oli arkissa, 
ja se vaihe kestää ja kestää 
ja linnutkin tulevat takaisin, 
anna meille luottamusta, 
että Sinä et ole meitä unohtanut. 
Anna kärsivällisyyttä 
odottaa vesien laskeutumista 
ja maan kuivumista. 
Auta elämään arkissakin 
mahdollisimman mielekästä elämää...

Tässä vain osa tuosta pitkästä rukouksesta. Kirjasta sen voi lukea kokonaan! Lyhyt rukous puolestaan on esimerkiksi tämä:

Erämaan kauneus 

Ei erämaa ole vain kuiva ja karu, 
se on myös äärettömän kaunis. 
Herra Jeesus, 
näytä minulle oman elämäni erämaan 
kauneus.  

Pääsiäisrukouksista erityisen ihana on Odotan pääsiäistä. Pääsiäisaiheinen rukous on myös Nyt on toisin, joka nousee jakeesta Luuk. 22:36: "Jeesus sanoi: 'Nyt on toisin.'" Tässä osa siitä:

Herra, kun olet opettanut meitä 
toimimaan tietyllä tavalla 
ja sitten yhtäkkiä sanotkin: "Nyt on toisin", 
auta meitä uskomaan sanasi. 

Auta sopeutumaan uuteen tilanteeseen, 
uuteen käskyyn, 
uuteen kutsumukseen. 
Jeesus sanoi: "Nyt on toisin" 
tilanteessa, jossa kirjoitukset kävivät toteen, 
historian käännekohdassa. 

Auta meitä näkemään 
oman elämänhistoriamme käännekohdat, 
toteamaan: "nyt on toisin", 
ja toimimaan sen mukaan. 

Myös monta jouluaiheista rukousta kirjasta löytyy, jos joku tulee tänne loppuvuodesta etsimään jouluaiheisia kirjoja. Mutta ei joulusta sen enempää näin keväällä.

Tässä ihan pienet maistiaiset tästä kirjasta, jonka äärellä lukija pääsee viettämään monet siunatut rukoushetket. Jo aikaisemmin Facebookissa näitä rukouksia seuratessani olen erityisesti ihastellut Outi Rajalan kykyä löytää Raamatun jakeista jotain aivan uutta ja saada ne elämään meidän arkemme tilanteissa tässä ja nyt. Hän ammentaa sieltä aarteita rohkaisuksi meille lukijoille.

Julkaisija Lähetysyhdistys Kylväjä 2019 
Kustantaja CoLink Oy 
189 sivua 
Kansikuva: Mikko Saari 
Piirroskuvat Anni Mattila 

Jamie Zeppa: Ylitse taivaan ja maan

Kanadalainen Jamie Zeppa oli ylisuojelevien isovanhempien kasvattama eikä ollut päässyt juuri matkustelemaan. Opiskeluaikana kaikki tuttu ja turvallinen alkoi tuntua hänestä kovin pieneltä ja ahtaalta. Niinpä hän lähti helmikuussa 1989 kahdeksi vuodeksi opettajaksi Bhutaniin kanadalaisen järjestön kautta. Tässä huikeassa kirjassa hän kertoo noista vuosista ulkomaailmalle niin tuntemattomassa Bhutanissa, jonne turistejakin päästettiin vain rajoitetusti.

Olot Bhutanissa olivat alkeelliset: moniin paikkoihin ei ollut edes tietä. Opettajat saattoivat joutua työskentelemään kylissä, joista oli monen tunnin tai jopa monen päivän kävelymatka lähimmälle tielle. Syrjäiseen kylään joutui myös Jamie - vaikka se oli sentään sivutien varrella - eikä kulttuurishokki olisi voinut olla rajumpi. Asunto oli kolkko, katosta saattoi sataa sisään, hanasta ei tullut vettä, kyläläiset säälivät yksinäisenä pitämäänsä opettajaa eivätkä antaneet hänen olla yksin, vaikka juuri sitä hän olisi monesti kaivannut. Kielen ja kulttuurin ymmärtäminen teetti töitä. Aluksi Jamie söi pelkkiä keksejä, koska pelkäsi sekä paikallista ruokaa että petrolikeitintä. Kyläreissulla toisen länsimaisen opettajan luona rotat juoksivat yöllä ympäri asuntoa.

Jamie Zeppa kuvaa monia järkytyksen hetkiään humoristisesti, esimerkiksi juuri niitä rottia:

Makaan siinä ja toivon, että uni tulee ennen rottia, mutta ei se tule. Eikä Janen talossa ole pelkästään rottia vaan rottien olympialaiset. Kuulen miten ne kirivät pitkin lattiaa, hyppivät hyllyltä hyllylle ja heittävät kuperkeikkaa patojen ja lautasten päällä. Rottayleisö kannustaa niitä katsomosta. Jokin esine kaatuu niin että rysähtää, ja yleisö villiintyy. Minä nousen istumaan ja haukon henkeä säikähdyksestä. 
  "Ne kaatavat sen saman purkin joka yö", Jane huutaa viereisestä huoneesta. 

Aluksi Jamie halusi vain päästä äkkiä pois tuosta kauheasta maasta. Bhutanin luonto on kuitenkin valtavan kaunis, eikä mennyt monta kuukautta, kun hän oli jo rakastunut myös maan asukkaisiin ja koko paikalliseen elämänmenoon. Hän ei enää kestänyt ajatusta, että täältä pitäisi joskus palata Kanadaan.

Jamie Zeppan ensimmäinen työpaikka oli syrjäkylän alakoulu; myöhemmin hän pääsi opettamaan peräti yliopistoon. Molemmista opinahjoista hän kertoo kiinnostavasti ja monesti myös hyvin humoristisesti. Varsinkin opettajia kiinnostaa varmasti lukea, millaista koulunkäynti on bhutanilaisittain - tai opetustyö Bhutanissa länsimaisen opettajan silmin.

Jo Bhutaniin matkustaessaan Jamie Zeppa oli kiinnostunut buddhalaisuudesta, ja hän kääntyikin maassa ollessaan buddhalaiseksi. Hän myös rakastui bhutanilaiseen mieheen.

Kirja on todella kiinnostava kuvaus tuntemattomasta maasta nimeltä Bhutan. Se sisältää paljon upeaa luonnon ja ympäristön kuvausta. Zeppa kertoo myös paljon bhutanilaisista ihmisistä sekä heidän kulttuuristaan, tavoistaan ja ajattelustaan.

Kun Zeppa vieraili lomalla Kanadassa, hän stressaantui länsimaisesta tavarapaljoudesta, kiireestä ja kaaoksesta. Hän ihmetteli, kun ihmiset sanoivat, että olivat onnekkaita saatuaan syntyä Kanadaan, ja kuitenkin he valittivat jatkuvasti kaikesta mahdollisesta. Tuosta lukiessani en voinut olla ajattelematta erästä nimeltä mainitsematonta maata, joka on taas valittu "maailman onnellisimmaksi maaksi", mutta juuri sitä valitusta täälläkin kyllä kuulee...

Maailma tuntuu pienemmältä, kun matkaan transit-hallien ja turvatarkastuspisteiden kautta Torontosta Intiaan ja edelleen takaisin Bhutanin syviin, metsäisiin laaksoihin. Täällä ovat vuoret, jotka kohoavat yhä taivasta kohti valkeassa talviasussaan, Thimphun rauhalliset kadut, hiljaiset pellot ja metsät, rukousliput, jotka liehuvat auringonpaisteessa männyiltä tuoksuvassa tuulessa, ja kuivatut chilit, jotka riippuvat naruissa savesta ja puusta rakennettujen talojen räystäiden alla, täällä ovat pärekatot, joiden päällä on painoina joesta tuotuja valkoisia kiviä, täällä ovat heinäsuovat, paimenet ja raakkuvat varikset, täällä minä olen, kotona jälleen, kotona. 

Kuten Jamie Zeppa, myös minut kasvatettiin pienissä ympyröissä, ja minustakin tuli se levoton sielu, joka olisi voinut vain reppureissata ympäri maailmaa, varsinkin juuri silloin 2000-luvun alussa, kun Ylitse taivaan ja maan ilmestyi suomeksi. Luinkin sen silloin suurella nautinnolla. Nyt olin jo kauan aikonut ottaa lukuelämyksen uusiksi, ja yhtä nautinnollista se oli tälläkin kertaa.

Suosittelenkin Zeppan teosta lämpimästi kaikille kirjallisten maailmanmatkojen ystäville!

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2000 
399 sivua 
Alkuteos Beyond the Sky and the Earth 1999 
Suomentanut Sari Karhulahti 
Päällyksen kuva: Stone 
Päällyksen suunnittelu: Tuija Kuusela 

Kirjasta ovat bloganneet myös

Kattona taivas
Lukublogi
Lukupiiri Rinkelin blogi 

M. J. McGrath: Lumipoika

Joulun alla ihastuin M. J. McGrathin arktiseen ekotrilleriin Jään muisti, joka sijoittui Kanadan arktisella alueella Grönlannin naapurissa sijaitsevalle Ellesmerensaarelle, kuvitteelliseen Autisaqin inuittikylään. Jään muisti oli niin upea lukuelämys, että odotukseni olivat korkealla myös Lumipojan suhteen, mutta tällä kertaa jouduin kyllä pettymään. Jaksoin lukea Lumipojasta vain reilun kolmasosan, mutta kerron nyt siitäkin jotain, jos joku muu sattuisi kiinnostumaan.

Tällä kertaa Jään muistista tuttu Edie Kiglatuk on Alaskassa, koska hänen ex-miehensä Sammy osallistuu siellä unelmiensa koiravaljakkokilpailuun, jossa ajetaan yli tuhat mailia haastavassa maastossa, ja Edie on mukana tukijoukoissa.

Heti alkajaisiksi Edie löytää kuitenkin metsästä pienen poikavauvan ruumiin ja sekaantuu tutkimuksiin. Joskus minua ärsyttävät dekkarit, joissa joku amatööri alkaa tutkia murhaa omin päin poliisien keskittyessä lähinnä pimittämään tosiasioita. Toki Edie oli ei-ammattilainen myös Jään muistissa, mutta silloin se ei niin häirinnyt. Tällä kertaa minun teki mieli sanoa hänelle, että anna olla ja mene kotiin. En myöskään jaksanut jäädä odottamaan, koska hänelle tapahtuisi se pakollinen kuvio eli kliseiden klisee, että hän menee yksin johonkin, mihin ei pitäisi, ja jää vangiksi. Hohhoijaa.

Jään muistissa minut hurmasi yksityiskohtainen arktisen luonnon, talven ja inuittikylän elämän kuvaus, mutta Lumipojassa ympäristö tuntuu jäävän sivuseikaksi - siis ainakin sen kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana, jonka luin. En tiedä, onko Alaska McGrathille vieraampi ympäristö; Kanadan tundralla hän sen sijaan on oleskellut tehdessään tutkimusta erästä tietokirjaansa varten.

Vauvan murhaan liittyen voin sanoa sen verran, että siitä epäillään vanhauskoista venäläisperäistä lahkoa, mutta jo takakannessa paljastetaan, että Edie törmää tutkimuksia tehdessään myös kansainväliseen ihmiskauppaan.

Tämän dekkarin tekivät tylsäksi myös paikallispoliittiset juonittelut - ja tosiaan tuo poliisin haluttomuus tutkia tapausta. Minua ei voinut vähempää kiinnostaa jonkun kuvernöörin vaalikampanja, jota surmatun lapsen löytyminen sekoitti, ja miehen yritys pelastaa tilanne tosiasioita salailemalla.

Mutta jos joku ei ole niin kiinnostunut arktisesta luonnosta ja tykkää ennemmin lukea poliittisista juonitteluista, niin voihan tämä kirja olla ihan jännäkin. Mikäs minä olen sitä sanomaan, kun en jaksanut lukea loppuun asti. Lumipoika ei vain ollut minun kirjani. Myös Instagramissa ainoa suomeksi kirjan lukenut, jonka löysin, valitteli kirjan tylsyyttä, joten on meitä siis ainakin kaksi tämän mielipiteen kanssa.

Onneksi luin vasta äskettäin Alaskaan sijoittuvan romaanin Lumilapsi; siinä oli sitä jotain, mitä minä Alaska-kirjalta kaipasinkin!

"Edie, katso." Derek osoitti tuulilasia. Yhtäkkiä oli selvää, miksi tyttö oli palannut takaisin auton luo. Hetken ajan Edie istui paikallaan ja yritti sulattaa näkemäänsä. Tyttö oli piirtänyt nyrkillään kuvion ikkunan poikki; siellä täällä Edie saattoi nähdä rystysten jäljet. Viivat ja kaaret tarkentuivat, kunnes ne muodostivat labyrintinkaltaisen kuvion. Hetken aikaa Edie vain tuijotti eteensä ja taisteli rinnastaan selittämättömästi kohoavaa nyyhkytystä vastaan. Mitä ikinä olikaan tapahtumassa, hän tunsi sotkeutuneensa lopullisesti johonkin pahaenteiseen ja pelottavaan, johonkin, jota ei vielä pystynyt ymmärtämään. 


Like 2013 
355 sivua 
Alkuteos: The Boy in the Snow 2011 
Suomentanut Anu Turunen 
Kansi: Tommi Tukiainen 

Kirjasta ovat bloganneet myös

Kirjat kertovat
Kirjat ja kannet 

Åsa Molin: Sydämen täyskäännös - Kirja toivosta

Ruotsalainen Åsa Molin koki sydämen täyskäännöksen työskennellessään muutaman viikon vapaaehtoisena Äiti Teresan Nirmal Hriday -kodissa Kalkutassa. Sinne tuotiin ihmisiä, jotka olivat jo niin toivottomassa tilassa, että tulisivat kuolemaan. Kaiken sen toivottomuuden keskellä, ja vaikka oma työpanos maailman kärsivien hyväksi oli kuin pisara meressä, Åsa Molin sai kuitenkin toivoa ja rohkeutta, uskoa siihen, että on mahdollista tehdä jotain.

Hän pohtii kirjassaan sitä, miten sama maailma voikin näyttää niin erilaiselta riippuen siitä, katsommeko sitä toivon vai toivottomuuden silmin. Olosuhteet voivat olla samat, mutta asenteemme on eri, ja se muuttaa kaiken.

Sydämen täyskäännös pohtii kärsimystä ja toivoa sekä henkilökohtaisen elämämme että maailman tilanteen kannalta. Molin kirjoittaa, että toisaalta toivo on vaarallista ja pelottavaa, ja siksi moni valitseekin mieluummin kyynisyyden. Onhan olemassa paljon sellaista toivoa, joka johtaa vain pettymyksiin. Sellainen toivo osoittautuu pelkäksi toiveajatteluksi. Eikä aina voi etukäteen tietää, kannattaako toivoa vai ei.

Kristillinen toivo ei tarkoitakaan sitä, että kaikki ongelmat katoaisivat ja kaikkiin rukouksiin tulisi aina haluamamme vastaus. Åsa Molinin mieleen oli jäänyt lähtemättömästi eräs Peter Halldorfin raamattutunti, jolla tämä sanoi: "Vaikka en saisi enää yhtäkään rukousvastausta koko elämäni aikana, uskoisin yhä edelleen Jumalaan."

Molin kirjoittaa:

Asian voi ilmaista myös siten, että on eri asia toivoa jotakin ja panna toivonsa johonkin. Eräs mies, jonka vaimo oli sairaana, kirjoitti: Toivomme, että syöpä katoaisi, mutta panemme toivomme Jumalaan, kuinka käyneekin. 

Kirja kertoo kuitenkin myös "houkan toivosta", josta Raamatussa on lukuisia esimerkkejä. Raamattu on täynnä kylähulluja ja antisankareita, jotka saivat Jumalalta lupauksen jostain mahdottomasta asiasta ja toivoivat, vaikka ei toivoa ollut. Kuten esimerkiksi Nooa, joka alkoi rakentaa arkkia, vaikka vedenpaisumuksesta ei ollut tietoakaan.

Ja kyllä myös hyviä asioita tapahtuu, rukouksiin vastataan ja ihmeitäkin voi tapahtua.

Heprealaiskirjeen yhdennessätoista luvussa sanotaan: "Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä." Ja paras muunnelmani tästä kuuluu näin: Toivominen on uskomista huolimatta kaikesta, mikä todistaa päinvastaista, ja sitten sen näkemistä, miten todisteet muuttuvat. 

 Tässä jännitteessä me elämme: toivon ja toivottomuuden, toivomisen ja mahdollisten pettymysten välimaastossa. Åsa Molin on itsekin kokenut tämän. Hän ja hänen miehensä ovat kärsineet lapsettomuudesta, ja joka kuukausi toivo kuoli ja heräsi uudestaan, kuoli ja heräsi uudestaan - joskin se heräsi henkiin aina pienempänä ja pelokkaampana kuin edellisellä kerralla. Myös adoptioprosessissa tuli mutkia matkaan. Aivan kirjan lopussa Molin paljastaa, miten asiassa lopulta kävi.

Parissa luvussa Molin käsittelee myös kuolemaa, taivasta ja taivastoivoa. Koskettavasti hän kertoo amerikkalaisesta Lisa Beamerista, jonka mies kuoli syyskuun 11. päivän terrori-iskujen uhrina lennolla 93. Lisa päätti valita toivon, koska kuolema ei ole loppu, vaan vasta alku. Hän kertoo:

Pelko johtuu tunteesta, ettei hallitse tilannetta, ja syyskuun 11. päivä voi tosiaan opettaa meille, ettemme hallitse asioita ja juttuja. Vaikka Todd ja minä olimmekin suunnitelleet elämäämme valtavan järjestelmällisesti, emme pystyneet päättämään kaikesta. Toivo syntyykin siitä, että tiedämme, kenellä on ohjat käsissään. Toivo syntyy siitä, että tiedämme, että meillä on mahtava, rakastava Jumala, joka hallitsee kaikkea elämässämme. 

Alaviitteestä käy ilmi, että Lisa Beamer on kirjoittanut kirjan Let's Roll (Tyndale 2002). Tämä vinkiksi, jos joku on kiinnostunut.

Åsa Molin toteaa, että kristillinen toivo ei ole todellisuuden pakenemista toiveajatteluun, vaan toivon väri voi olla harmaa: se antaa meille voimaa myös kestää arjen vaikeuksia ja kantaa ristiämme, mikä ikinä se onkin. Lopullisesti ongelmat ratkeavat taivaassa.

Molin toteaa myös, ettei ole olemassa mitään taikasanoja tai jumalallista kaavaa, joka saisi toivon syntymään:

Joka kerta, kun toivo herää, se on ihme. Sinne, missä juuri äsken vallitsi joulukuinen pimeys, on syttynyt pieni tähti. 
  --- 
  Joskus tilanne on edelleen yhtä vakava, surullinen tai tukala, mutta silti kaikki näyttää ihan toisenlaiselta, koska toivo on alkanut loistaa keskellä surkeutta. 

Hieno ja syvällinen kirja, joka valottaa toivoa monesta eri näkökulmasta. Suosittelen!

Päivä Oy 2008 
236 sivua 
Alkuteos: Och hjärtat vänder sig om 
Suomentanut Marja Sevón 
Kansi: AD Studio Oy 

Kirjasta ovat bloganneet myös

Kaikkea kirjasta
Reijo Telaranta 

Rohkaisua psalmeista

Nyt kun monet ovat huolissaan, peloissaan ja ahdistuneita, ajattelin jakaa tähän pari ihanaa laulua, jotka ovat tuoneet itselleni lohtua ja turvallisuutta vaikeina aikoina. Samalla tuon kuvan myötä suunnataan katsetta jo vähän kevääseen. Valo lisääntyy ja kevät lähestyy - sitä ei ainakaan ole peruttu!

Molemmat laulut on tehty psalmien pohjalta, joista molemmat kuuluvat varmasti Raamatun rakastetuimpiin psalmeihin. Korkeimman suojeluksessa / Joka Korkeimman suojassa istuu on saanut sanansa psalmista 91, ja sen esittää Pekka Salminen:

Laulun Herra on minun paimeneni (Ps. 23) esittää Lauluyhtye Haava:

Eipä muuta tällä kertaa. Hyvä kirjakin on työn alla, mutta siitä lisää myöhemmin. Siunausta päivääsi Korkeimman suojassa! 

Danielle Miettinen: Juokse Jaakko juokse!

Danielle Miettiseltä on juuri ilmestynyt Jaakko Pirttiahosta, Yksin armosta-blogia pitävästä Kansan Raamattuseuran raamattukouluttajasta, kertova elämäkerrallinen romaani Juokse Jaakko Juokse! Heti alkuun voin sanoa, että jos haluat lukea todella koskettavan ja rohkaisevan kristillisen elämäkerran, lue tämä! Itse olin mykistynyt siitä, miten hoitava ja armollinen sanoma Jaakon elämäntarinan kautta välittyy. Käsittämättömän rankkojen elämänkokemusten kautta häntä on hiottu kuin timanttia, ja siinä puristuksessa on syntynyt se armollinen julistus, josta Jaakko Pirttiaho tunnetaan.

Kirjan vahvuus on siinä, miten avoimesti ja rehellisesti Jaakko Pirttiaho avaa omia kipuilujaan, heikkouksiaan, epävarmuuttaan, kiusauksiaan, syntisyyttään - kaikkea sitä, mikä on meille ihmisille syvimmin yhteistä. Kaikkein yksityisin on kaikkein yleisintä, ja niinpä lukija voi löytää itsensä juuri niistä samoista kivuista, joita Jaakko on käynyt läpi eri asioissa. Kuitenkin me usein vaikenemme sujuvasti monista kipeistä asioista, ainakin me uskovaiset. Yritämme esittää olevamme kaiken tuollaisen yläpuolella, vaikka ihmisiähän tässä vain ollaan. Siksi on ihanaa ja vapauttavaa, kun joku puhuu asioista niiden oikeilla nimillä ja tunnustaa, että minulla on tällaista. Silloin myös lukija tai kuulija tajuaa, etten kamppaile yksin näiden asioiden kanssa, vaan meitä on muitakin.

Jaakko Pirttiaho kertoo vaikeasta isäsuhteestaan ja sen vaikutuksesta ihmissuhteisiinsa. Uskoontulosta, hengellisen työn tekemisestä ja nuoruuden ylihengellisyydestä. Rakkaudesta, avioliitosta ja vaikeudesta olla rakastava ja uskollinen puoliso. Ongelmista seksuaalisuuden alueella, ihastuksista.

Jaakolle on tapahtunut enemmän rankkoja asioita kuin yhdelle ihmiselle soisi tapahtuvan: muun muassa vakava vammautuminen kaatuvan puun alle jäädessä, avioero, hometalot... Yhdessä vaiheessa hän joutui myös lähtemään syvän masennuksen takia sairaalaan. Tästä kaikesta Danielle Miettisen kirja kertoo koskettavasti.

Kuitenkin elämän raunioilla löytyi siunaus, löytyi se tärkein: uusi läheisyys Jeesuksen kanssa. Sieltä omien epäonnistumisten ja kaiken menettämisen keskeltä nousi se armon sanoma, jota Jaakko Pirttiaho nyt julistaa.

Oli myös ilo lukea siitä, miten Jaakko on oppinut hyväksymään itsensä herkkänä miehenä, siis omana itsenään, ja on myös löytänyt ympärilleen herkkiä, taiteellisia ja empaattisia miehiä. Nainen voi olla maskuliininen ja mies feminiininen, ja se on ihan ok. On aina upeaa, kun ihminen voi tulla juuri siksi mitä on. Ei tarvitse yrittää olla jotain muuta.

Kirja kuvaakin myös Jaakon kipuilua oman miehisyytensä kanssa ja isänikävää. Yritystä saada hyväksyntää omalta isältä ja isähahmon kaipausta.

Juokse Jaakko juokse! on monella tavalla hoitavaa ja rohkaisevaa luettavaa. Se kertoo Jumalan suurista teoista pienen ihmisen elämässä - Jumalan ihmeellisestä armosta.

Pimeyteen laskeutuva Jumala synnyttää ihmettelevää kunnioitusta ja vastarakkautta. Raamatussa puhutaan siunauksista, jotka löydetään syvyyksissä. Ihmisen heikkous ei ole Jumalalle ongelma, mutta ihmisen vahvuus voi olla. Kiinanlähetyksen pioneerilta Hudson Taylorilta kysyttiin, miten oli mahdollista, että Jumala käytti häntä niin voimakkaasti kiinalaisten sielujen pelastamiseksi. Hudson Taylor vastasi: "Olen ollut riittävän heikko, jotta Jumala on vonut olla vahva." 
  Profeetta Jesaja merkitsi muistiin lupauksen: "Jumala ei muserra särkynyttä ruokoa." Ruoko oli halpaa ainetta, josta tehtiin soivia pillejä. Kun ne menivät rikki, ne heitettiin pois. Ihminenkin voi mennä rikki, hän ei enää soi niin kuin soittimentekijä tarkoitti. Ihmisten laskelmissa rikki menneet joutavat sivuun. Jeesus kuitenkin ottaa särkyneen ja poisheitetyn instrumentin varovasti käteensä ja asettaa sen rakkaudellaan ennalleen niin, että se alkaa soida kauniimmin kuin koskaan. 

Osa kirjassa esiintyvien henkilöiden nimistä on muutettu ja dialogit ovat paikoin fiktiivisiä.

Karas-Sana 2020 
222 sivua 
Kannen suunnittelu: Kari Turunen 
Kansikuva: Sari Savela 
Kirjan ulkoasu: Päivä Oy 

Kirjasta kertovat myös

Recta Via
Päivi Kettunen

Sana-lehden juttu: Armo löytyi murtumisen kautta

Blogistani löytyvät Jaakko Pirttiahon kirjat Säröistä loistava Kirkkaus ja Armo - kadotettu aarre.

Francesca Marciano: Matka kuvien taakse

Francesca Marcianon romaani Matka kuvien taakse (The End of Manners) kertoo Maria Galantesta, italialaisesta valokuvaajasta, joka lähtee työkomennukselle levottomaan Afganistaniin. Työparikseen hän saa räiskyvän englantilaisen toimittajan, Imo Glassin, jonka suonissa virtaa kolumbialainen veri.

Naisten on tarkoitus tehdä juttua pakkoavioliitoista, jotka ajavat nuoria afgaaninaisia itsemurhiin ja itsemurhayrityksiin. Maria on aikaisemmin kuvannut monia yhtä rankkoja aiheita, "mutta surullisten tarinoiden jatkuva vyöry sai minut tuntemaan itseni varkaaksi, toisten onnettomuudella mässäilijäksi, joka kärkyin kuin korppikotka sopivaa hetkeä painaa laukaisinta." 

Kun Maria on eron koettuaan kaiken lisäksi vielä masentunut, hän on jo muutaman vuoden tehnyt pelkkiä ruokakuvauksia. Nyt hänet kuitenkin saadaan suostuteltua lähtemään Kabuliin, vaikka hän suhtautuu ajatukseen aluksi hyvin vastahakoisesti.

Perillä odottavat monet vaarat ja hankaluudet sekä samassa hotellissa majailevat kyynistyneet länsimaalaiset miehet: sotilaat ja muut, jotka ovat Kabulissa kadottaneet käytöstapojen alkeetkin. 

Helppoa ei ole jutun saaminenkaan. Paikalliset naiset eivät uskalla puhua toimittajille eikä heistä saisi ottaa lehtikuvia. Imon kanssa kuvia ja haastattelua metsästäessään Maria joutuu myös pohtimaan omaa ammattietiikkaansa. Imo ottaa työn työnä ja on valmis toimimaan keinoja kaihtamatta, kun taas Mariasta tuntuu pahalta käyttää hyväksi toisten kärsimystä saadakseen upeita otoksia ja mainetta.

Näin Zuleyan linssin läpi, nän hänen törröttävät lapaluunsa, hänen sidotut käsivartensa, kun hän painoi kasvonsa seinää vasten. Viistosti lankeava valonsäde korosti hunnun vaaleansinistä, hilseilevän seinän haalistunutta sammaleenvihreää ja huovan ruosteenruskeaa sävyä. Värisävyt olivat samettisia, puuterisia, haalistuneita kuin 1300-luvun freskoissa. Vaikka kasvoja ei näkynytkään, kuvasta tulisi suurenmoinen. Kuoleva madonna takaapäin. 
  Kuvan tarkentuessa, niin että ääriviivat erottuivat terävinä sormeni tuskin hipaistessa suljinta, minä tiesin toimivani väärin. Olin tajunnut sen heti huoneeseen astuttuani, mutta nyt kun kumarruin Zuleyan yli, tunne oli niin vahva, etten enää voinut teeskennellä piittaamatonta. Häpeä ja kiukku siitä, mitä olin aikeissa tehdä, oli noussut taas esiin. 

Marciano kuvaa puhuttelevasti etuoikeutettujen länsimaalaisten ja sodan runtelemassa maassa asuvien afgaanien välistä kuilua. Myös kulttuurierot ovat suuret, ja Maria miettiikin, miten hänen kotinsa Milanossa voi olla samalla planeetalla kuin se kaukainen kylä, jonne hän ja Imo matkustavat Kabulista käsin juttua tekemään.

Kirja tarjoaa hienoine ympäristön kuvauksineen myös upean nojatuolimatkan Afganistaniin. Siitä vielä pienet maistiaiset tähän loppuun:

Reitti oli upea. Tie kulki suoraan, halkoi loputonta ylänköä, jota reunustivat kolmentuhannen metrin korkuiset lumisina kimaltelevat huiput. Matkan varrella oli puoliksi tuhoutuneita kyliä, jotka oli rakennettu samasta kovaksi pakkautuneesta savesta, jolla rakennukset seisoivat. 
  Savimajat näyttivät arkeologiselta löydöltä, siltä kuin ne olisivat tuhoutuneet pikkuhiljaa murenemalla eivätkä kranaattitulessa. Vaikka talot näyttivät autioilta, puoliksi sortuneiden seinien halkeamista näkyi laihoja lapsia, vuohia, ulos ripustettua värikästä pyykkiä. Savu kohosi piipusta, savitiilimuurilla korissa oli leipää, kaivosta ryöppysi vettä. Hanif pysäytti auton ja osti muuriin nojailevalta vanhalta mieheltä pari pitkulaista, litteää naan-leipää. Ne oli kääritty sanomalehteen, ja kun niitä kosketti, niistä huokui vielä saviuunin lämpö. 

Kiinnostava teos, varsinkin sitten kun lopulta päästään Afganistaniin. Kirjan ensimmäinen kolmannes vierähtää ensin Italiassa lähtöpäätöstä tekemässä ja sitten kriisialueilla työskenteleville tarkoitetulla selviytymiskurssilla Englannissa. Kurssikin pitää kyllä sisällään melkoista menoa ja meininkiä, mutta itse olin kärsimätön, kun näytti jo melkein siltä, ettei perille Afganistaniin päästä ollenkaan.

Toki kirja käsittelee myös pelkojensa kohtaamista, johon kyseinen kurssi Englannissa tarjoaa jo hyvän lähtölaukauksen.

WSOY 2010 
239 sivua 
Alkuteos The End of Manners 2007 
Suomentanut Irmeli Ruuska 
Päällys Mika Tuominen 
Päällyksen kuva Morteza Nikoubazl/Reuters/Lehtikuva 

Kirjasta muualla:

Maailman Kuvalehti
Nämä sanat, tämä hiljaisuus
Uusi Kuu
Hiirulaisen maja
Mari A:n kirjablogi 
Toinen todellisuus

Armi Toivola: Kaivo

Elokuussa luin Armi Toivolan romaanin Riihi, ja tykästyin siihen kovasti. Kaivo on sen viime vuonna ilmestynyt jatko-osa, jonka aioinkin lukea melkein heti perään (kuten elo-syyskuussa otetusta kirjakuvastakin voi päätellä), mutta näin on aika vierähtänyt.

Kaivo jatkaa Riihestä tutulla ja hyväksi havaitulla reseptillä, joka sisältää leppoisaa maalaiselämän ja arjen kuvausta sekä sopivasti jännitystä, joka tiivistyy loppua kohti. Kirjassa eletään 60-lukua Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla, ja henkilöt puhuvatkin mukavaa paikallista murretta, joka on hyvin erilaista kuin Etelä-Pohjanmaalla yleensä. Tyyliin "Kaajettu on. Vääntäkää sieltä ihtennä het pöytään, ettei jäähy." 

Kirja jatkaa edellisestä teoksesta tuttujen Juhan ja Kaarinan tarinaa. Riihen tapahtumista on kulunut kahdeksan vuotta, ja nyt pariskunnalla on jo kolme lastakin. Vanhin lapsi Teresa käy jo koulua, Teppo on muistaakseni nelivuotias, ja lisäksi perheessä on myös vauva, Taru. Tällä kertaa kirja kuvaakin lapsiperheen arkea 60-luvun malliin.

Juhalla ja Kaarinalla on omat huolensa terveydestä ja toimeentulosta, mutta samaan aikaan kylällä tapahtuu muutakin huolestuttavaa. Naapurin pienet lapset tavataan tuon tuostakin kylätieltä harhailemasta vähissä vaatteissa ja nälissään. Isä on työkomennuksella Ruotsissa, ja lasten äiti Kerttu saattaa kadota välillä mystisesti eikä näytä muutenkaan pystyvän huolehtimaan lapsistaan.

Kyläläisten mielestä Kerttu vaikuttaa oudolta. Juha, Kaarina ja muutkin alkavat arvella, että hänen täytyy olla hullu. Hän puhuu joskus sekavia ja tuntuu uskovan, että henget vainoavat häntä öisin. Nainen tuntuu olevan aivan kauhuissaan.

Hän yritti tyhjätä mielensä ja uskoa, että yksikään riivaaja ei sinä yönä tulisi hänen untaan häiritsemään. Hän makasi täysin liikkumatta katse varjoissa, jotka tanssivat seinällä kuin paholaiset. Hän seurasi niiden liikettä entistä varmempana siitä, että talon kummitus oli taas saapunut. 
  Kuului räsähdys. Sen jälkeen kirkaisu ja kimeä itku. Hengitys salpautui hetkeksi. Sydän teki voltin. Hän tasoitti hengitystään ennen kuin nousi sängynlaidalle istumaan ja kävi sytyttämässä valon ovipielen valokatkaisijasta.  

Myös muuta outoa kylällä tapahtuu. Teresa on utelias vanhan riihen suhteen, jonka ympärillä edellisen romaanin tapahtumat pyörivät. Lapsille on sanottu, ettei riiheen saa mennä, mutta mitään kunnollista selitystä ei ole annettu; on vain puhuttu, että riihen katto voi romahtaa koska tahansa. Teresa on utelias ja alkaa käydä siellä salaa koulumatkoillaan. Tutkimusretkillään hän törmää yllättäviin asioihin.

Tälläkin kertaa nautin tästä kiinnostavasta yhdistelmästä: kiireettömästä arkikuvauksesta, 60-luvun ajankuvasta, järvipohjalaisesta murteesta ja pienestä jännityksestä. Mitään amerikkalaista actionia tämä ei tosiaan ole, mutta jos leppoisa jännitys ja maalaiselämän kuvaus kiinnostaa, kannattaa lukea ensin Riihi ja sitten Kaivo. Kaivo toimii toki myös itsenäisenä tarinana, vaikka ei olisi ensimmäistä osaa lukenutkaan.

Itse olen niin kyllästynyt raakuutta ja väkivaltaa tihkuviin jännäreihin, että tällainen pehmojännitys on oikein tervetullutta. Psykologinen jännitys on sitä paitsi paljon kiehtovampaa kuin verellä ja suolenpätkillä mässäily.

Eivätkä Riihi ja Kaivo edes ole pelkkää jännitystä, vaan niin paljon muutakin. Ne tarjoavat hienon aikamatkan johonkin kadotettuun maailmaan, vuosikymmenien takaiseen maalaiselämään. Tähän kaikkeen pieni jännitys tuo oman mukavan lisämausteensa.

Atrain&Nord 2019 
304 sivua 
Kannen valokuva: Armi Toivola 

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Olen jo monena talvena aikonut lukea alaskalaisen Eowyn Iveyn Lumilapsen, joka onkin aivan ehdotonta talvilukemista. Onneksi sain sen vihdoin luettua, koska se oli niitä kirjoja, joihin rakastuin heti ensimmäisellä sivulla. Niinpä se pääsikin suorinta tietä lempiromaanieni joukkoon.

Kirjakuvan olen ottanut jo viime talvena, jolloin sekä lunta että pakkasia oli kiitettävästi. Se talvi olisikin ollut tunnelmaltaan täydellinen Lumilapsen lukemista ajatellen. Mutta nautinnollista luettavaa tämä Iveyn esikoisromaani on koska tahansa.

Kirja on ihana aikuisten satu, jossa on mukana maagista realismia. Eletään 1920-lukua. Jack ja Mabel ovat uudisraivaajapariskunta, jotka ovat muuttaneet etelästä Alaskaan unohtaakseen suuren surunsa: he eivät ole saaneet lasta. Heidän ainoa lapsensa syntyi kuolleena kymmenen vuotta sitten.

Alaska on kuitenkin karu ja julma paikka. Jo syksy on synkkä ja pimeä, ja Mabel on surunsa ja lapsettomuutensa masentama. Kirjan alussa hän aikoo jo mennä heikoille jäille ja vajota sinne. Mabel ja Jack ovat etääntyneet toisistaan ja kärsivät kumpikin yksinään.

Mutta sitten tulee ensilumi, ja he innostuvat rakentamaan lumilapsen. Siitä tulee tyttö. Aamulla lumilapsi on kadonnut, mutta sen luota poispäin johtavat pienet jalanjäljet, ja puiden takana vilahtaa aivan kuin pieni tyttö.

Siinä oli se lapsi. Tyttö seisoi hänen edessään vain parin metrin päässä. Tyttö seisoi lumella käsivarret sivuilla, hymynhäivä kalpeilla huulilla. Valkoinen karva reunusti hänen takkiaan ja nahkasaappaitaan. Hänen kasvojaan kiersi soopelihatun ruskea sametti, ja hän oli pukenut ylleen Mabelin punaisen huivin ja lapaset. Lapsi oli jääkiteiden kuorruttama, aivan kuin olisi juuri kulkenut lumimyrskyn halki tai viettänyt kimmeltävän kylmän yön ulkoilmassa. 
  Jack olisi puhunut tytölle, mutta hänen silmänsä - joenjään, jäätikön railojen, kuutamon murtunut sinisyys - estivät häntä. Tyttö räpäytti silmiään vaaleat ripset kuurasta välkkyen ja säntäsi pois. 

Tyttö alkaa liikuskella talon ympärillä. Hänen seurassaan liikkuu kettu, jonka kanssa tämä luonnonlapsi metsästää. Vähitellen Jack ja Mabel saavat aran tytön kesyyntymään ja kiintyvät häneen sydänjuuriaan myöten. He saavat selville tytön nimenkin: se on Faina. He ovat onnellisia saatuaan näin oman tyttären. Ei Fainaa voi kuitenkaan täysin kesyttää. Hän elää Alaskan villissä luonnossa ja tulee käymään vain silloin kuin itse haluaa.

Mutta kuten takakannessakin kerrotaan, kesyttömässä Alaskassa mikään ei ole sitä miltä näyttää. Mitä kaikkea sitten vielä tapahtuukaan - se kannattaa lukea tästä sydäntäsärkevän, mieltälämmittävän ihanasta kirjasta. Eowyn Ivey kuvaa herkästi ja kauniisti sekä Jackin ja Mabelin tunteita että Alaskan luontoa ja jäätävää talvea. Olin aivan myyty, suuri talvikirjojen ystävä kun olen.

Mabel oli taas ikkunassa. Lunta satoi entistä vinhemmin ja sankemmin. Hänen siinä katsellessaan Jack tuli navetasta lyhtyä kantaen, ja lumi kieppui tämän ympärillä valokehässä. Jack käänsi päätään aivan kuin olisi tuntenut Mabelin katseen, ja he kaksi katsoivat toisiinsa välimatkan yli, kumpikin omassa valoaukossaan, lumi valuvana harsona välissään. Mabel ei muistanut, milloin he viimeksi olivat katsoneet toisiaan niin tieten tahtoen. Hetki oli kuin lumi, hidas ja leijuva. 

Kirjan kieli on todella kaunista. Suomennoksen osalta kiitos kauniista, ilmeikkäästä ja sujuvasta kielestä kuuluu Marja Helaselle.

Kuten takakansikin toteaa, Lumilapsessa on taikaa. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista kaksi ensimmäistä olivat minusta parhaita. Lopussa tunnelma ja jännite ei ehkä säily ihan samalla tavalla, mutta ihan hyvä se loppukin silti on.

Bazar, 3. taskukirjapainos 2017 
415 sivua 
Ensimmäinen kovakantinen painos 2013
Alkuteos The Snow Child 2012
Suomentanut Marja Helanen 
Kannen kuvitus Alessandro Gottardo (Shout)
Suomenkielinen kansi Susanna Appel 

Tässä vielä toinen kirjakuva maaliskuulta 2020. Siinä on jo kevättalven kirkasta auringonpaistetta. Kuva hämää sikäli, että tänä talvena lunta on ollut vain silloin tällöin - mutta onneksi nyt sattui olemaan!

Kirjasta ovat bloganneet mm.

Kirjakaapin avain
P. S. Rakastan kirjoja
Lumiomena - Kirjoja & haaveilua
Leena Lumi
Kirjahullun päiväkirja
Kirjakaapin kummitus

Lumilapsi on ollut todella rakastettu kirja, josta löytyy paljon bloggauksia. Valitsin tähän muutamia sellaisia, joissa ei paljasteta koko tarinaa, koska en itsekään haluaisi tietää kaikkea etukäteen.

Suvi Bowellan: Ihana herkkyys - Rikasta elämää kaikilla aisteilla

Moni erityisherkkä on saanut kuulla olevansa outo, yliherkkä tai ylidramaattinen. Moni herkkä ihminen on myös ymmällään itsensä suhteen ja soimaa itseään, kun ei pysty siihen, mihin "muut" pystyvät.

Näin toteaa Suvi Bowellan kirjansa esipuheessa. Hän halusi kirjoittaa kirjan, jossa herkkyys olisi voimavara ja joka näyttäisi herkille heidän hyvät puolensa ja vahvuutensa. Siinä hän on myös onnistunut. Ihana herkkyys on upea kirja sekä asiasisällöltään että visuaalisesti. Se on herkälle ihmiselle todella voimaannuttava luettavaa.

Toki vahvuuksien ohella kirjassa käydään läpi myös niitä ominaisuuksia, jotka helposti aiheuttavat erityisherkälle ylikuormittumista. Sellaisia ovat esimerkiksi omat voimakkaat tunteet, toisten ihmisten tunnetilojen imeminen itseensä, kiire, melu ja muut liialliset aistiärsykkeet.

Mutta kirjan sanoma on, että herkkä ihminen ei ole viallinen, outo eikä sairas. Hänellä on omat heikkoutensa ja vahvuutensa - niin kuin kaikilla muillakin ihmisillä. Jos hän oppii pitämään huolta rajoistaan ja jaksamisestaan ja voi järjestää elämänsä itsensä näköiseksi, hän voi elää täyttä elämää omia vahvuuksiaan toteuttaen. Herkän ihmisen persoonassa on paljon kaunista ja hyvää. 

Vaikka tämä maailma tuntuukin olevan vahvojen, kovien ja rationaalisten ihmisten maailma, aika kova paikka tämä kyllä olisi, jos täällä ei olisi muunlaisia ihmisiä. Herkillä ihmisillä on paljon annettavaa maailmalle. Täällä tarvitaan myös tunteellisia, myötätuntoisia, intuitiivisia ja sydämen kautta eläviä ihmisiä, syvämietteisiä, luovia, taiteellisia ja kauneutta ympärillään näkeviä ihmisiä. Ihmisiä, jotka osaavat lukea toisten kehonkieltä, eläytyä toisten asemaan ja ottaa toiset huomioon.

Vaikka jokainen on herkkä omalla tavallaan, tunnistin itseni suurimmasta osasta tämän kirjan kuvauksia. Esimerkiksi tuttua on se, että herkät ovat oppineet "kulkemaan kaikkialla ja jatkuvasti antennit ojossa, herkkinä havaitsemaan pienetkin muutokset äänensävyissä, äänenpainoissa ja tunneilmapiirissä. He ovat loistavia huomaamaan kasvoilla salamannopeasti välähtävät ilmeet, jotka paljastavat ihmisten todelliset tunteet ja mielipiteet, sekä lukemaan toisten kehonkieltä." 

Kirjassa on hyviä vinkkejä oman hyvinvoinnin ja jaksamisen edistämiseksi. Kuten miten pärjätä voimakkaiden tunteiden kanssa, miten niitä voi käsitellä ja rauhoittaa. Ja kun erityisherkällä on taipumus elää oman päänsä sisällä, kirja kertoo, miten itsensä voi maadoittaa, tulla sinuiksi myös kehonsa kanssa, pitää siitä huolta ja olla läsnä tässä ja nyt eikä vain siellä omassa päässään. Liikunta ja terveellinen ruoka ovat tärkeitä asioita hyvinvoinnin kannalta, samoin luonnossa rauhoittuminen. Omista rajoistaan kannattaa pitää huolta ja opetella sanomaan ei.

Bowellan kirjoittaa myös uskomuksista eli ajattelusta - miten meillä voi olla opittuja negatiivisia ajatuksia, jotka muokkaavat elämäämme, vaikka niillä ei välttämättä olisi todellisuuden kanssa mitään tekemistä.

Myös henkisyys on Bowellanille tärkeä asia, joten siitäkin on oma lukunsa kirjassa.

Henkisyydestä en itse ole kiinnostunut, mutta kokonaisuutena kirja on kaikin puolin ihana ja suorastaan hoitava lukuelämys. Jo sen värikkäät aukeamat ja upeat valokuvat hoitavat mieltä, koska kauneudestahan me herkät nautimme täysin siemauksin. Kirjaa lukiessaan tuntui myös kuin istuisi jakamassa asioita läheisen ystävän kanssa ja pohtimassa, miten paljon yhteistä meillä onkaan. Sellainenhan on aina virkistävää.

Itselleni kirja myös vahvisti tiettyjä asioita tulevaisuuteen liittyen, sellaisia jotka olin tajunnut muutenkin, mutta oli hyvä saada niihin vahvistusta. On hyvä tuntea itsensä ja rajansa: silloin tietää, mihin elämässä kannattaa ryhtyä ja mihin ei. On parempi elää vahvuuksiensa kautta kuin yrittää väkisin olla niin kuin muut, olla jotain mitä ei ole. 

Rakastu uniikkeihin ominaisuuksiisi äläkä turhaan koeta sulloa itseäsi muottiin, joka ei kerta kaikkiaan istu. On uuvuttavaa olla jotain muuta kuin on. Kun rakastuu itseensä, alkavat muutkin elämän palaset loksahdella ihmeellisesti kohdilleen. Itseään kunnioittava ihminen ei suostu älyttömyyksiin, vaan valitsee itselleen hyviä asioita. Siinä on yksinkertainen kukoistuksen salaisuus.


Otava 2018 
Hidasta elämää 
220 sivua 
Kuvitus / valokuvat: Istock 
Graafinen suunnittelu: Emmi Kyytsönen 

Muissa blogeissa:

Lentävä joogamatto
Kirjakirjokansi
Minnean muruja
Niittykukkia
Inspiration
KastehelmiB 

Paul Rusesabagina: Hotellinjohtaja

Olen joskus kauan sitten nähnyt Hotelli Ruanda -elokuvan, ja tässä kirjassa hotellinjohtaja itse kertoo oman tarinansa. Tarinan siitä, kuinka hän tarjosi Ruandan kansanmurhan aikana hotellissaan turvapaikan 1268 ihmiselle ja pelasti näin heidät. Toki hän ei itsekään ymmärrä, kuinka he lopulta onnistuivat pelastumaan kaikista uhkaavista tilanteista niin ettei hotelliin hyökätty, mutta niin kuitenkin kävi.

Muistin taas, miksi en enää jaksa lukea kovin paljon rankkoja kirjoja. Jos on olemassa rankka aihe, niin se on Ruandan kansanmurha! Mutta onneksi Rusesabagina tarjoaa pehmeän laskun kertomalla aluksi hiukan omasta lapsuudestaan ja kotiseudustaan, Ruandan kauniista luonnosta ja tavoista. Tapoihin on kuulunut esimerkiksi banaaniolut, jota on käytetty sovinnon juomana perinteisessä paikallistason oikeusjärjestelmässä.

Tämän jälkeen kirja kertoo taustaa kansanmurhalle, mikä onkin hyvä, koska minulla ei ollut siitä aiheesta tietoa, kuten ei varmasti kovin monella muullakaan suomalaisella, ellei ole erityisesti perehtynyt tähän aiheeseen. Kansanmurhaan johtavat syyt lähtevät jo siirtomaa-ajasta, jolloin eurooppalaiset harjoittivat hajota ja hallitse -politiikkaansa Ruandassa. He tekivät Rusesabaginan mukaan keinotekoisen ja täysin epätieteellisen jaon hutuihin ja tutseihin. Niistä ajoista kirja sitten etenee vähitellen kohti kohtalokasta vuotta 1994.

Kansanmurhan aikana Rusesabagina käytti hyödykseen kaiken puhetaitonsa, kaikki suhteensa ja hotellin alkoholivarastot lepytellessään vihollisia ja anoessaan apua niiltä, joilta sitä saattoi saada.

Muutenkin kirjan sanoma on muun muassa se, että sanat ovat voimakas ase. Niillä voi tehdä sekä pahaa että hyvää. Sanat olivat yksi voimakkaimmista aseista, jotka käynnistivät kansanmurhankin. Elokuussa 1993 Kigaliin oli perustettu uusi radioasema, joka oli muka riippumaton, mutta kansan tietämättä sen suurimpana omistajana oli itse presidentti. Aluksi kanavalta tuli viatonta ohjelmaa, mutta vähitellen yhä rankemmaksi käyvää tutsien vastaista vihapuhetta. Alettiin jopa mainita nimeltä aivan tavallisia tutseja ja väittää, että he ovat turvallisuusuhka koko yhteisölle. Lopulta radioasema jo aivan suoraan yllytti väkivaltaan tutseja vastaan.

Koska viha ja vihapuhe on pelottavan ajankohtaista myös nykypäivän Euroopassa, jaan otteen siihen liittyen:

Viesti hiipi kansalliseen tajuntaan hyvin hitaasti. Se ei tapahtunut yhdessä yössä. Emme heränneet yhtenä aamuna ja yhtäkkiä vain kuulleet propagandan tulvivan radiosta korviimme. Kaikki alkoi vaivihkaa ivallisesta kommentista, "torakka"-nimityksen huolettomasta viljelystä puheissa, lähes vitsinä heitetystä ehdotuksesta, jonka mukaan tutsit pitäisi lennättää takaisin Etiopiaan. Vie aikaa riisua kokonaiselta kansanosalta sen ihmisyys. Siinä vaaditaan harjaannusta, hidasta etenemistä, päivittäistä harjoitusta. Vähän niin kuin kuuluisassa sammakkoesimerkissä, jossa sammakko loikkaa välittömästi pois kiehuvasta vedestä, jos se heitetään sinne suin päin. Mutta jos se laitetaankin kylmään veteen, joka lämmitetään pikku hiljaa kiehuvaksi, sammakko kuolee kattilaan tajuamatta mitä oikein tapahtui. 

Kuten Rusesabaginakin toteaa, jotain tällaista voi tapahtua uudestaan missä tahansa. Ja pelottavaa on juuri se, miten viha, ennakkoluulot ja väkivallan ihannointi syötetään vähitellen kansan tajuntaan, kunnes siitä tulee normaalia. Aivan huomaamatta.

Netissä kerrotaan, että joidenkin ruandalaisten mukaan Rusesabagina valehtelee tässä kirjassa omasta roolistaan kansanmurhan aikana. En ota kantaa siihen, koska en tunne tosiasioita. Mutta Ruandan kaltaisessa tilanteessa yhtä hyvin ne Rusesabaginan mustamaalaajat voivat itse olla valehtelijoita. Kumpi tahansa osapuoli voi puhua totta tai valehdella.

Kirjastakin käy ilmi, että monet vihasivat Rusesabaginaa, ja siksi hänen oli lopulta paettava Belgiaan. Häntä on syytetty veljeilystä pahisten kanssa, mutta ainakin tästä kirjasta näkee selvästi, että hänen oli pakko mielistellä ketä tahansa taatakseen hotelliin paenneiden ihmisten turvallisuuden. Hän kirjoittaa, että ääriolosuhteissa ei ole varaa olla itse äärimmäinen.

Jokainen aiheesta kiinnostunut lukekoon kirjan (ja nettikirjoitukset) itse ja muodostakoon oman mielipiteensä. Puhutteleva ja pysäyttävä kirja joka tapauksessa. Toivottavasti myös mahdollisimman pitkälle totta, mitä pelastuneisiin tulee. Kirja ei kuitenkaan kerro pelkästään Rusesabaginan omasta toiminnasta, vaan se antaa myös paljon tietoa kansanmurhasta yleisesti.

Kirjan lopussa Rusesabagina kertoo myös, että oli monia muitakin, sekä tunnetuiksi tulleita että tuntemattomiksi jääneitä, jotka pelastivat useita tai muutamia ihmisiä kuolemalta kansanmurhan aikana. Kaikki eivät onneksi sentään antaneet propagandan täyttää itseään vihalla. Niin kuin kaikki eivät lähteneet natsienkaan kelkkaan Euroopassa. Onneksi aina joku uskaltaa uida myös vastavirtaan.

Hotellinjohtajaa on ollut mukana kirjoittamassa amerikkalainen toimittaja Tom Zoellner.

Bazar 2007 
269 sivua 
Alkuteos An Ordinary Man 2006 
Suomentanut Tiina Sjelvgren 
Päällys Gregory Mollica 
Kannen kuva Kevin Gass 
Suomenkielinen päällys Keski-Suomen Painotuote Oy 

Kirjasta muualla:

Anun ihmeelliset matkat
Kirja päivässä kaksi parhaassa
Voima

Kritiikkiä Rusesabaginasta:

Maailma.net 

Craig Groeschel: Pimeydessäkö toivo? Jumala on hyvä, vaikka elämä ei olisikaan

Ihminen jaksaa selviytyä vaikeissakin olosuhteissa ainakin jotenkuten, jos hänellä on toivoa. Toivottomuuteen vajoaminen tekee pimeyden entistä pimeämmäksi. Siksi toivo on tärkeä asia. Toki toivotonkin voi lopulta selviytyä läpi pimeistä tunneleista, mutta toivo olisi ehkä helpottanut oloa siellä tunnelissa.

Kiinnostava aihe siis tässä Craig Groeschelin kirjassa! Hän kertoo sekä omista että tuntemiensa ihmisten kokemuksista kärsimykseen liittyen. Hän kertoo siitä, miten joskus Jumala vastaa rukouksiin ja muuttaa tilanteet - ja taas toisella kertaa Jumala ei vastaakaan niin kuin me haluaisimme.

Erään Groeschelin tunteman perheen 21-vuotias tytär oli jo julistettu aivokuolleeksi, mutta hän parani ihmeen kautta. Toisessa perheessä 19-vuotiaalla tyttärellä oli aivokasvain, mutta lääkärit saivat sen hoidettua ja ennustivat, että hänellä olisi monta vuotta elinaikaa. Sitten tytär kuitenkin kuoli äkillisesti vain yhdeksän kuukauden kuluttua, koska syöpä oli tullut takaisin. Groeschel kirjoittaa:

Joku saattaisi kysyä, miksi Jumala oli ensimmäisen perheen kanssa mutta ei toisen. Toivottavasti pystyt ymmärtämään, että Jumala oli molempien kanssa - vain eri tavoilla. Ensimmäisen perheen kanssa Jumala olii parantajana. Toisen perheen kanssa hän oli lohduttajana. Vaikka perhe koki yhden elämän syvimmistä menetyksistä, se koki myös yhden elämän suurimmista Jumalan armon osoituksista. Hän oli heidän tukenaan jokaisen tuskan päivän jokaisena hetkenä. 
  Hänen armonsa riitti. 

Groeschel ei anna helppoja ratkaisuja kärsimyksen ongelmaan, koska paljon pahaa todellakin tapahtuu, eikä Jumala läheskään aina vastaa meidän rukouksiimme niin kuin me haluaisimme.

Kirjan halki kulkee Vanhan testamentin profeetta Habakukin tarina. Groeschel kirjoittaa siitä, miten Habakuk näki pahaa ympärillään ja miten se tulisi vieläkin vain pahenemaan. Mutta samalla kun Habakuk kyseenalaisti Jumalan, hän samalla sittenkin myös luotti Jumalan hyvyyteen. Kehitys meni näin:

Olet ehkä huomannut, että Habakukin kirjassa on kolme lyhyttä lukua. Ensimmäisessä Habakuk epäilee. Toisessa hän odottaa. Kolmannessa hän myöntää Jumalan hyvyyden. 

Ensin on aika epäillä, kyseenalaistaa, kapinoida, huutaa Jumalalle. Mutta Jumalaa odottava voi lopulta päästä myös näkemään hänen hyvyytensä. Voi löytyä toivo.

Habakukin kirjan perusteella Groeschel neuvoo myös kuuntelemaan Jumalaa, kirjoittamaan ylös hänen lupauksensa (kuten Habakukia käskettiin kirjoittamaan näky tauluihin), odottamaan ja uskomaan. Habakuk sanoo: "Mutta jo nyt minä riemuitsen Herrasta, iloitsen Jumalastani, joka pelastaa..." vaikka olosuhteet eivät ole muuttuneet yhtään paremmiksi. Nämä Jumalan lupauksiin liittyvät luvut olivat rohkaisevia.

On myös niin kuin Groeschel kirjoittaa, että kasvua ei tapahdu huipulla, vaan laaksossa. Siellä alhaalla kärsimyksen laaksossa ollessaan sitä ei vain näe, mutta jälkeenpäin sen voi huomata. Että sittenkin Jumala siunasi sen pimeyden kautta.

En osaa sanoa, miltä tuntuisi lukea tämä kirja silloin, kun on itse siellä syvimmässä pimeydessä. Mutta itselleni tämä oli rohkaiseva kirja, joka muistutti siitä, että vaikka pimeinä aikoina epäilin Jumalaa ja olin kadottanut kaiken toivoni, hän oli silloinkin lähellä ja siunasi minua. Se siunaus vain tuli näkyviin vasta jälkeenpäin, pitkän pimeän tunnelin toisessa päässä. Tunnelin päässä on valo ja ulospääsy! Jumala on hyvä! Mutta joskus voi kestää kauan ennen kuin siihen pystyy uskomaan.

Kirjan lopussa on vielä jokaiseen lukuun liittyen kysymyksiä pohdittavaksi.

Kun nyt tulin viettäneeksi näin paljon aikaa Habakukin seurassa, alkoi tehdä mieli lukea seuraavaksi Habakukin kirja Raamatusta. Pitkästä aikaa.

Päivä Oy 2019
158 sivua 
Alkuteos Hope in the Dark 2018 
Suomentanut Mirja Sevón 
Etukannen kuva: Pixabay 
Kansi: Päivä Oy 

Kirjakuva on otettu kuukausi sitten talven ainoalla hiihtoretkellä. Nähtäväksi jää, vieläkö tänä talvena päästään ladulle...

Sinikka ja Mikko Aalto: Armo kadoksissa?

Armo kadoksissa? on yksi parhaista kirjoista silloin, kun Jumalan armo on tosiaan kadoksissa. Olen palannut vuosien varrella monesti tämän kirjan äärelle. Juuri nyt armo ei kylläkään ollut erityisemmin kadoksissa, mutta ainahan tekee hyvää muistuttaa itselleen, ettei armoa tosiaankaan tarvitse yrittää ansaita.

Sinikka ja Mikko Aalto kirjoittavat siitä, miten me jo pienestä pitäen kasvamme siihen, että toisten ihmisten hyväksyntä ja rakkaus on ansaittava, samoin arvostus, maine ja paikka auringossa. Mitään ei tässä maailmassa saa ilmaiseksi. Kuinkapa me siis osaisimme jumalasuhteessakaan ajatella toisin? Niin yksinkertaista kuin armo onkin, se on sittenkin ihmiselle vaikeaa ja monimutkaista. Tavalla tai toisella sorrumme yrityksiin ansaita Jumalan hyväksyntä.

Niinpä me voimme tehdä mistä tahansa hyvistä asioista "ansioita" Jumalan edessä, vaikka sitten Raamatun lukemisesta, rukouksesta tai kirkossa käymisestä. Tai voimme ajatella, että kunhan vain osaan oikealla tavalla katua, tuntea syyllisyyttä ja tunnustaa syntejäni, niin sitten armo aukeaa.

Kuitenkaan armo ei ole kiinni mistään meidän omista ponnisteluistamme. Nuo äsken mainitut tavat ovat Aaltojen mukaan kristillisiä, jos emme yritä ansaita niillä armoa, vaan etsimme niiden kautta Kristusta.

Aallot kirjoittavat, että voimme myös yrittää säilyttää armon erilaisilla keinoilla, kuten mystiikalla, nöyryydellä, kokemuksilla  tai yrittämällä luopua synnistä. Mitä jälkimmäiseen tulee, synti kuitenkin riippuu meissä kaikissa kiinni loppuun asti, ja kun yrittää päästä eroon jostain tietystä synnistä, voi joskus tuntua, että vajoaa siihen vain syvemmälle:

Tällöin alkaa mieltä painaa ajatus siitä, että jos en tästä koskaan pääse tai että jos en edes kykene olemaan kuivilla paria päivää, niin hukun. Mutta juuri tässä tilassa armo näyttäytyy mitä ihmeellisimmällä tavalla. Minä saan jäädä Kristuksen ristin ääreen kykenemättömänä muuttamaan itseäni. Se tarkoittaa, että tässä synnin loppumattomassa suossa saan jäädä Kristuksen uhrin varaan, minulle jää vain Hän. En näe ketään muuta kuin Hänet. En näe huomennakaan ketään muuta kuin Hänet. Näissä hetkissä Kristuksen pohjaton rakkaus saattaa ilmestyä aivan uudella tavalla, sillä minun ei tarvitse jäädä miettimään, voitanko tätä syntiä koskaan vai en. Minä jään miettimään vain Häntä. 

Kirja kuvailee myös ihanasti sitä, miten suurella rakkaudella Jeesus kohtasi erilaisia ihmisiä - ja jokaista yksilöllisesti. Hän näytti kyllä heille totuuden heistä itsestään, mutta teki sen niin armollisesti, että hänen kohtaamillaan ihmisillä oli turvallinen olo. Siinä uskalsi kohdata sen totuudenkin - ja sai samalla kokea armahduksen.

Puhuttelevasti Sinikka ja Mikko Aalto kirjoittavat siitä, miten joidenkin kristittyjen on helppo suhtautua muihin tuomitsevasti, kun he eivät suostu näkemään omaa syntisyyttään. Tällainen ihminen ajattelee, että se iso paha on tuolla ulkopuolella ja että minussa itsessäni on vain pientä pahaa, jos sitäkään. Mutta armosta elävä kristitty tajuaa oman perinpohjaisen turmeltuneisuutensa:

"Minussa, se on minun lihassani, ei asu mitään hyvää." Tämä johtaa siihen, että kristitty oman itsetuntemuksensa perusteella tuntee sukulaisuutta kaikkien syntisten kanssa. Hänessä on muhimassa kaikki se paha, mitä maailma päällään kantaa. 
  -- Koska perinpohjaisen syntisyytensä ymmärtäneelle kristitylle paha on siirtynyt hänen ulkopuoleltaan häneen itseensä, ei hänellä ole varaa tuomita toista ihmistä. Hän kokee olevansa samalla viivalla kaikkien kanssa.

Eikä ole niin pahaa syntiä, ettei Jeesuksen veri voisi siitä puhdistaa. Lohdullisesti itse Jeesus sanoo kirjan loppupuolella:

En muistaakseni huutanut ristiltä: Se ei olekaan aivan täytetty. 

Kaikki on jo tehty ja täytetty, armo ja pelastus on valmiina, ei tarvitse kuin ottaa vastaan!

Kiinnostava on myös luku Kristillisyys - ihmiseksi tulemista, joka kertoo toisen kääntymisen mahdollisuudesta: siitä, että ihminen on voinut tulla uskoon, mutta uskovaisena hän saa tulla vielä ihmiseksi, joka nauttii täysillä elämästä ja Luojan lahjoista.

Luvussa Armoon kasvaminen kerrotaan Fredrik Gabriel Hedbergin, evankelisen liikkeen isän, armon etsinnästä ja löytämisestä.

Tässä muutamia väläyksiä tästä hienosta kirjasta, jossa armo hoitaa lukijaa syvältä. Mutta varmasti tällainen avara armo voi myös ahdistaa varsinkin sellaista lukijaa, joka on kuullut kovin tiukkaa, vaativaa ja lakihenkistä julistusta.

Karas-Sana 2003, 2. painos 
1. painos 1989 
153 sivua 
Päällys: Osmo "Omppu" Omenamäki 

Kirjaan liittyen OPKO:n sivulla on Mikko Aallon haastattelu Kadonneen armon jäljillä.

Aloitin tätä kirjaa jo joskus tammikuussa ja ehdin ottaa noin talvisia kirjakuviakin silloin. Tässä lopuksi vielä kurkistus kirjakuvauksen kulissien taakse. Tässä kuvassa on kadoksissa jotain muutakin kuin armo...

Edellinen kurkistus kirjakuvauksen ihmeelliseen maailmaan oli postaukseni M. J. McGrath: Jään muisti lopussa.