Craig Groeschel: Pimeydessäkö toivo? Jumala on hyvä, vaikka elämä ei olisikaan

Ihminen jaksaa selviytyä vaikeissakin olosuhteissa ainakin jotenkuten, jos hänellä on toivoa. Toivottomuuteen vajoaminen tekee pimeyden entistä pimeämmäksi. Siksi toivo on tärkeä asia. Toki toivotonkin voi lopulta selviytyä läpi pimeistä tunneleista, mutta toivo olisi ehkä helpottanut oloa siellä tunnelissa.

Kiinnostava aihe siis tässä Craig Groeschelin kirjassa! Hän kertoo sekä omista että tuntemiensa ihmisten kokemuksista kärsimykseen liittyen. Hän kertoo siitä, miten joskus Jumala vastaa rukouksiin ja muuttaa tilanteet - ja taas toisella kertaa Jumala ei vastaakaan niin kuin me haluaisimme.

Erään Groeschelin tunteman perheen 21-vuotias tytär oli jo julistettu aivokuolleeksi, mutta hän parani ihmeen kautta. Toisessa perheessä 19-vuotiaalla tyttärellä oli aivokasvain, mutta lääkärit saivat sen hoidettua ja ennustivat, että hänellä olisi monta vuotta elinaikaa. Sitten tytär kuitenkin kuoli äkillisesti vain yhdeksän kuukauden kuluttua, koska syöpä oli tullut takaisin. Groeschel kirjoittaa:

Joku saattaisi kysyä, miksi Jumala oli ensimmäisen perheen kanssa mutta ei toisen. Toivottavasti pystyt ymmärtämään, että Jumala oli molempien kanssa - vain eri tavoilla. Ensimmäisen perheen kanssa Jumala olii parantajana. Toisen perheen kanssa hän oli lohduttajana. Vaikka perhe koki yhden elämän syvimmistä menetyksistä, se koki myös yhden elämän suurimmista Jumalan armon osoituksista. Hän oli heidän tukenaan jokaisen tuskan päivän jokaisena hetkenä. 
  Hänen armonsa riitti. 

Groeschel ei anna helppoja ratkaisuja kärsimyksen ongelmaan, koska paljon pahaa todellakin tapahtuu, eikä Jumala läheskään aina vastaa meidän rukouksiimme niin kuin me haluaisimme.

Kirjan halki kulkee Vanhan testamentin profeetta Habakukin tarina. Groeschel kirjoittaa siitä, miten Habakuk näki pahaa ympärillään ja miten se tulisi vieläkin vain pahenemaan. Mutta samalla kun Habakuk kyseenalaisti Jumalan, hän samalla sittenkin myös luotti Jumalan hyvyyteen. Kehitys meni näin:

Olet ehkä huomannut, että Habakukin kirjassa on kolme lyhyttä lukua. Ensimmäisessä Habakuk epäilee. Toisessa hän odottaa. Kolmannessa hän myöntää Jumalan hyvyyden. 

Ensin on aika epäillä, kyseenalaistaa, kapinoida, huutaa Jumalalle. Mutta Jumalaa odottava voi lopulta päästä myös näkemään hänen hyvyytensä. Voi löytyä toivo.

Habakukin kirjan perusteella Groeschel neuvoo myös kuuntelemaan Jumalaa, kirjoittamaan ylös hänen lupauksensa (kuten Habakukia käskettiin kirjoittamaan näky tauluihin), odottamaan ja uskomaan. Habakuk sanoo: "Mutta jo nyt minä riemuitsen Herrasta, iloitsen Jumalastani, joka pelastaa..." vaikka olosuhteet eivät ole muuttuneet yhtään paremmiksi. Nämä Jumalan lupauksiin liittyvät luvut olivat rohkaisevia.

On myös niin kuin Groeschel kirjoittaa, että kasvua ei tapahdu huipulla, vaan laaksossa. Siellä alhaalla kärsimyksen laaksossa ollessaan sitä ei vain näe, mutta jälkeenpäin sen voi huomata. Että sittenkin Jumala siunasi sen pimeyden kautta.

En osaa sanoa, miltä tuntuisi lukea tämä kirja silloin, kun on itse siellä syvimmässä pimeydessä. Mutta itselleni tämä oli rohkaiseva kirja, joka muistutti siitä, että vaikka pimeinä aikoina epäilin Jumalaa ja olin kadottanut kaiken toivoni, hän oli silloinkin lähellä ja siunasi minua. Se siunaus vain tuli näkyviin vasta jälkeenpäin, pitkän pimeän tunnelin toisessa päässä. Tunnelin päässä on valo ja ulospääsy! Jumala on hyvä! Mutta joskus voi kestää kauan ennen kuin siihen pystyy uskomaan.

Kirjan lopussa on vielä jokaiseen lukuun liittyen kysymyksiä pohdittavaksi.

Kun nyt tulin viettäneeksi näin paljon aikaa Habakukin seurassa, alkoi tehdä mieli lukea seuraavaksi Habakukin kirja Raamatusta. Pitkästä aikaa.

Päivä Oy 2019
158 sivua 
Alkuteos Hope in the Dark 2018 
Suomentanut Mirja Sevón 
Etukannen kuva: Pixabay 
Kansi: Päivä Oy 

Kirjakuva on otettu kuukausi sitten talven ainoalla hiihtoretkellä. Nähtäväksi jää, vieläkö tänä talvena päästään ladulle...