Yuri Herrera: Kartellin trubaduuri

Kartellin trubaduuri on meksikolaisen Yuri Herreran esikoisromaani, joka on ilmestynyt espanjaksi vuonna 2008 ja suomeksi 2015. Takakannen mukaan Herrera on yksi kiinnostavimmista meksikolaisista nykykirjailijoista, ja kirjan luettuani kiinnostuin hänestä itsekin.

Tarina kertoo Lobosta, jonka vanhemmat ovat hylänneet ja lähteneet rajan yli, kuten monet meksikolaiset tekevät. Lobolle jää vain haitari, jolla hänen pitää elättää itsensä, ja niin hänestä tulee yleisön almuista riippuvainen katusoittaja.

Myös kapakoissa hän soittaa ja tapaa eräällä tällaisella keikalla itsensä Kuninkaan, mahtavan huumeparonin. Vähän tämän jälkeen hän jo pääseekin piireihin, Kuninkaan Palatsiin, ja tästä eteenpäin hän ei ole enää Lobo, vaan Taiteilija. Hän tekee ja esittää corrido-balladeja Kuninkaan ja tämän hovin ylistykseksi. Näin hänestä siis tulee huumekartellin trubaduuri, mihin kirjan suomenkielinen nimi viittaa.

Piireihin pääseminen merkitsee kuitenkin samalla sitä, että on hyväksyttävä huumepiirien julmuudet ja oltava kaikesta samaa mieltä huumeparonin ja -kartellin kanssa. Noissa piireissä ihmishengellä ei ole arvoa: ihmisiä tapetaan kuin kärpäsiä. Pienikin varomaton sana tai teko, niin olet mennyttä. Kartellilla on myös vihollisia, joita vastaan taistellaan.

Jos ihmistä ei aina tapeta, ainakin häntä hiukan runnellaan, kuten tässä:

 - Minulta palaa pinna täysin, kun kasvoni halutaan nähdä, yksi vartijoista sanoi, - sen takia leikkasin yhdeltä pikkudiileriltä irti peukalot, kun hänellä oli laihat tuomiset, ei ollut tarpeen listiä häntä, mutta tein hänelle vaikeammaksi laskea seteleitä, mokoma paskiainen.

Noissa piireissä pappi katsoo kartellin rikoksia sormiensa läpi, koska Kuningas tukee suurilla summilla seurakunnan toimintaa, ja toimittaja kirjoittaa lehteen valheellisia, Kuninkaalle edullisia juttuja. Noin niin kuin esimerkiksi.

Kaiken tämän keskelle Taiteilija kuitenkin heittäytyy täysin rinnoin. Hän on myös utelias, salakuuntelee usein keskusteluja, urkkii ja kurkkii missä milloinkin. Huomaamattomana ihmisenä hän kuitenkin pystyy tämän tekemään.

Millaista on meksikolaisten arki ja juhla Herreran kuvaamana? Entä kuinka Lobolle eli Taiteilijalle tuossa julmassa "kuningaskunnassa" lopulta käy? Se selviää tästä kirjasta, joka oli mielestäni taidokas kuvaus meksikolaisten todellisuudesta. Huumeet, rikollisuus ja kuolema sekä toisaalta köyhyys ja Yhdysvaltoihin pyrkiminen paremman elämän perässä ovat siellä arkea. Myös ilotyttöjä tässä romaanissa tapaa, kuten melkein aina Latinalaisesta Amerikasta kertovissa kirjoissa.

Herrera on lupaava kirjailija. Onneksi minulla on hänen seuraavakin romaaninsa jo odottamassa lukuvuoroaan. Plussaa myös siitä, että tässä oli vain 123 sivua. Kun olen monesti kovin lyhytjänteinen ja huono keskittymään, on ihanaa lukea joskus tällaisia nopeita välipaloja paksumpien kirjojen ohella.

Kirjan kansi on myös aivan upea loistavine väreineen, joista myös tulee Meksiko mieleen, kuten myös tuosta sombrerosta ja viiksistä. Hienoimpia näkemiäni kirjan kansia - hehkuvien värien ystävä kun olen!

P. S. Lukiessani mietin kyllä myös Lobon oman elämättä jääneen elämän tyhjyyttä, jota hän jotenkin yritti täyttää Palatsissa, ja hänen kritiikitöntä Kuninkaan palvontaansa, mutta taidan olla nyt liian väsynyt analysoimaan niitä tämän enempää :)

Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2015
123 sivua
Alkuteos Trabajos del reino
Suomentanut Einari Aaltonen
Ulkoasu Riikka Majanen

Anna-Mari Raaska: Belizessä kaikki on paremmin

Tässä kuvassa meikäläisen joulutunnelmat! Suklaan tilalle olen löytänyt melkein yhtä hyvän herkun eli kookostaatelit; niiden ja klementiinien maku seuranani olen sitten tehnyt nojatuolimatkaa Belizeen - joulustressiä pakoon! Joulusta puheen ollen, kyllä siitäkin tässä kirjassa kerrotaan, nimittäin saksalais-suomalaisen perheen joulunvietosta Belizessä.

Anna-Mari Raaska, hänen saksalainen avomiehensä Uli ja heidän lapsensa muuttivat siis Belizeen vuonna 1999. Tulevan kotimaan piti olla englanninkielinen ja ilmeisesti myös lämmin, ja näin valinta kohdistui lopulta Belizeen. Toinen puolisoista ei nimittäin halunnut Australiaan eikä toinen Etelä-Afrikkaan. Joskus he olivat kokeeksi asuneet Jamaikalla, mutta se reissu ei tainnut ihan onnistua, joten sinne ei enää pyritty.

Laitoin tähän postaukseen yhdeksi tunnisteeksi "matkat", vaikka kirjassa kohdemaahan suorastaan muutetaan asumaan. Alkuun on kuitenkin listattu hyödyllistä tietoa niille, jotka suunnittelevat Belizeen matkustamista, ja onhan tämä kepeän letkeä kirja myös aika riemukas nojatuolimatka sellaista kaipaavalle! Juuri tällaista kevennystä itse juuri kaipasin, joten kirja täytti odotukseni.

Raaska nimittäin kuvaa muuttoon valmistautumista, itse muuttoa ja Belizessä asumista kaiken muun lisäksi ihanan humoristisesti. Takakannessa kerrotaan, että Raaskan mustan huumorin sävyttämät kertomukset tropiikin arjesta ovat tuttuja Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilta. Muun ohella myös Raaskan parisuhde ja ekohullu avomies saavat osansa tuosta mustasta huumorista.

Lisäksi minusta parhaita matkakirjoja ovat sellaiset, joissa on paljon isoja, värikkäitä kuvia, ja tässäkin suhteessa tämä on yksi parhaita tekemiäni nojatuolimatkoja, koska kirja aivan vilisee niitä värikuvia, paikoitellen jopa värikkäitä sivuja ja aukeamia. Niinpä minä, joka suorastaan rakastan maailmaa nimenomaan väreissä, olen aivan onnessani tällaisen kirjan äärellä!

Muutto Belizeen oli unelmien toteutuminen, mutta millaista oli unelmaelämä käytännössä? Arki on arkea Belizessäkin, aina ei lekotella palmurannoilla. Uudessa maassa vastaan tulee paljon uutta, niin hyvää kuin huonoakin. Arkee kuuluvat asumisen alkeellisuus, erilaiset eläimet ja ötökät, työn tekemisen ongelmat, korruptio, sukupuoliroolit, erilainen ruoka, tulvat ja maanjäristykset... ja kirjan lopussa lukija pääsee tutustumaan vielä siihen joulun viettoon ja vuosituhannen vaihtumiseen belizeläisittäin.

"Herään joka yö täsmällisesti kello kolme ajattelemaan käärmeitä. 'Belizessä elää 56 käärmelajia, joista kuitenkin vain yhdeksän on myrkyllistä', lukee matkaoppaassa. Vain yhdeksän? 'Yksi yleisimmistä, kuristajaboa, kasvaa neljän metrin mittaiseksi, mutta on ihmiselle vaaraton.' Hah! Mitä se sitten tekee neljällä metrillä lonkeroa? Kuristaa hiiriä?"

Vaikka maan virallinen kieli on englanti, siellä puhutaan myös espanjaa (sekä mayaa ja garifunaa). Melkoista lattarimeininkiä tässäkin kirjassa oli ajoittain, esimerkiksi seuraava kuvaus siitä, millaista naisena on kävellä kadulla Belizessä:

"Kun vaeltaa räntäsateessa Imatran pääkatua silmälasit sumeina ja sukat ja kengät märkinä, sitä harvemmin tulee tiedostaneeksi naiseuttaan. Sitä on vain ihminen, ja räntäsateessa vielä pieni ja kurja sellainen. Mutta kun sama pieni ja kurja kulkee kuumuutta hohkavalla belizeläisellä kadulla, armottoman paljastavan auringon alla, hänestä tulee NAINEN, NAINEN, NAINEN! Naisen kulkua seuraa vihellyskonsertti. Katua reunustavista baareista huudellaan, kutsutaan, maiskutellaan. Madre mía, haluaisin olla lastesi isä! Tavataanko illalla? Tehdään niin kuin mehiläiset ja kukat tekevät! Kauppaanmenosta muodostuu kujanjuoksu."

Millaista sitten oli työpaikalla? Anna-Mari Raaska oli päässyt uutispäälliköksi radioasemalle, mutta ei saanut edes palkkaa, koska asema oli niin vasta perustettu. Hän päätyi irtisanoutumaan, ei palkattomuuden takia, vaan muista syistä. Radioaseman ainoalla puhelimella ei voinut soittaa; sillä vain vastaanotettiin puheluja. Tietokoneessa ei ollut nettiyhteyttä eikä tulostimessa mustetta. Entä sitten henkilökunta:

"Mutta se, että uutistenlukijat vaihdettiin aina poissaollessani uusiin, se alkoi pidemmän päälle käydä raskaaksi. 
  'Kas näin Rosita, eikun Vanessa, tarkoitan Rodolfo, näin kirjoitetaan uutinen.' Ja viikon päästä: 'Ei, hyvä Sherilee, vanhoja lehtiä ei lueta suorassa lähetyksessä, ei vaikka muutakaan ei ole.' Ja taas viikon päästä: 'Benjamin. EI! Miss Sademetsä -kauneuskilpailun neljäs perintöprinsessa saa kyllä jäädä haastattelematta, onhan sinulla jo niiden kolmen ensimmäisen puhelinnumero, eikö olekin?"

Sitä ehdin jo ihmetellä, eikö perheen lasten näkökulma tule kirjassa ollenkaan esille, mutta myös siitä kerrotaan yhdessä luvussa kirjan loppupuolella.

Intiaaneista olisi ollut kiva lukea enemmänkin; asuihan Raaska perheineen mayaintiaanien kylässä (ainakin osan kirjan kertomasta ajasta?). Belizen mayaraunioista on pieni mutta mielenkiintoinen infopätkä luvussa Nähtävyyksien top 10. Ainakin tuolloin siellä on ollut osittain vielä esiinkaivamattomia mayaraunioita, jotka erosivat Meksikon ja Guatemalan vastaavista paikoista siinä, että saatoit olla ainoa turisti koko alueella. En tiedä nykytilanteesta.

Kirja kertoo monenlaista eurooppalaisperheen ensimmäisistä kuukausista Belizessä. Mutta sitä tarina ei kerro, kuinka kauan he lopulta olivat siellä. Aivan odotin tarinan loppuvan siihen, että he kasaavat kamansa ja tulevat takaisin Suomeen! :) Jossain vaiheessa he ovat ehkä tulleetkin; ainakin kun kurkkasin Anna-Mari Raaska -nimisen henkilön instatiliä, kovin suomalaiselta hänen elämänsä vaikutti... jos se nyt ehkä kenties oli hän??

Joka tapauksessa loistavaa luettavaa nojatuolimatkaa kaipaavalle tai Latinalaisesta Amerikasta kiinnostuneelle. Riemastuttavia lukuhetkiä on tiedossa!

Itselleni lukukerta oli jo toinen. Minulla oli kova lattaribuumi juuri vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Siihen aikaan ahmin kaikki mahdolliset Latinalaiseen Amerikkaan liittyvät kirjat. Tänä syksynä on alkanut uusi buumi... ja nyt olen löytänyt kirjan ihan omakseni jostain kirpputorilta.

Kustannusosakeyhtiö Nemo 2000
144 sivua
Graafinen suunnittelu Ilona Ilottu, Erika Kovanen
Kuvat Anna-Mari Raaska, Partido Espejo
Kuvankäsittely Petri Salmela

Elisa Kaldvee: Fiin tyttäret - Exsiccata

Olen lukenut hyvin vähän maagista realismia, joten en ehkä ole oikea henkilö kertomaan tästä kirjasta tai ainakaan en osaa verrata tätä lukuelämystä muihin kyseisen genren kirjoihin. Voin siis vain kertoa, millainen elämys tämä Elisa Kaldveen romaani oli itselleni.

Kirja ilmestyi kuluneena syksynä ja on sukupolvien läpi kulkevan tarinan ensimmäinen osa. Sisarukset Picabo ja Stella asuvat veljensä ja vanhempiensa kanssa heidän esiäidilleen lahjoitetussa linnassa, Villa Tigliossa. Heidän lapsuutensa on onnellista aikaa; idylli on täydellinen. "Meidän perheemme oli kepeä ja hilpeä. Kunnes minä täytin viisi", Picabo kertoo.

Idyllin murskaa ensin isoveljen katoaminen, jota pikkutytöt eivät ymmärrä, mutta vanhemmat tietävät syyn. Sitten tapahtuu vielä suurempi tragedia, joka muuttaa Picabon elämän suunnan täysin. Suruunsa hautautunut isä sulkee Picabon kuin perhosen lasikupuun tai laululinnun häkkiin suojellakseen häntä vaaralliselta maailmalta. Tyttö kadottaa myös peilikuvansa, ja kadoksissa ovat myös äidin medaljonki ja Picabon helmiristiin kuuluva salaperäinen helmi, joka antaisi kantajalleen kyvyn nähdä. On olemassa myös kauan sitten lausuttu kirous...

Sukulinnassa Picabo varttuu tytöstä naiseksi seuranaan kirjansa, joista hän oppii lukemattomia kasveja, jotka auttavat eri asioihin. Mielessään hän kantaa haavetta lähteä maailmaa tutkimaan. Hän saa kokea myös ystävyyttä, ja naisen herättyä sisällään Picabo huomaa rakastuneensa...

Kirja todella yllätti minut! Se tempasi minut niin täysillä salaperäisiin maailmoihinsa, että oli pakko lukea se loppuun yötä myöten, mitä en usein tee. Kaldvee osaa kirjoittaa jännittävästi ja mukaansatempaavasti. Kieli on monin paikoin kaunista ja runollista, mikä lisää tarinan lumousta. Toki oli joitain sellaisia kovin arkisia sanoja, jotka tämän kauneuden keskellä hiukan särähtivät korvaani, kuten "kolttu" ja "koikkelehtia" - mutta niitä ei ollut paljon. (Eivätkä ne ehkä kaikkien korvaan särähdä?)

Juuri vähän aikaa sitten muistaakseni kirjoitin siitä, että minua usein pitkästyttävät kirjat, jotka alkavat päähenkilön lapsuudesta. Usein ne lapsuustarinat kerrotaan ainakin minun makuuni jotenkin ikävystyttävästi. Mutta tässäkin asiassa Kaldvee yllättää! Nautin tuosta Picabon ja Stellan lapsuuden kuvauksesta: sitäkin kuvaa parhaiten sana lumoava. Kaldvee osaa kirjassaan kuvata niin elävästi lapsuuden pieniä iloja ja sitä, miten lapselle kaikki on ihmeellistä, jännittävää ja täynnä taikaa. Ja jatkuu se tarinan lumous lapsuuden jälkeenkin!

Nyt bloggaajalta taisivat sanat loppua, koska olen vielä vähän unenpöpperössä valvottuani yöllä tämän kirjan kanssa :) Mutta jos tähän mennessä kertomani kuulostaa vähänkään kiinnostavalta, tämä Elisa Kaldveen romaani on ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Lämmin kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta!

"Kyynelet ovat helmiä, jotka lepäävät lumikellojen lehdillä. Niiden himmeältä pinnalta voi peilata itseään, jos on hukannut peilikuvansa."

Marketiimi 2017
304 sivua
Kansi Satu Prusti Nelson

Anu Rohima Mylläri: Adoptoitu

Tämä kirjastossa monesti näkemäni kirja alkoi kiinnostaa minua syksyllä, kun luin Satu Prusti Nelsonin romaanin Aurinkoon puettu aika. Siinähän Meksikosta Suomeen adoptoitu Soledad lähtee parikymppisenä Meksikoon etsimään itseään. Minua alkoi kiinnostaa tietää, millaista on oikeasti olla adoptiolapsi, ja siitähän Anu Rohima Mylläri juuri kertoo tässä kirjassaan erittäin omakohtaisesti.

Hänet adoptoitiin Bangladeshista Suomeen kaksivuotiaana, jolloin Suomessa ei vielä ollut paljoakaan kansainvälisiä adoptioita eikä kovin kansainvälistä muutenkaan, ei varsinkaan Etelä-Pohjanmaalla, josta tuli hänen kotinsa. Tullessaan hän puhui bengalin kieltä, mutta se vaihtui pian eteläpohjalaiseen murteeseen.

Anu Rohima Myllärin vanhemmat olivat pienviljelijöitä, ja hänellä on idyllisiä lapsuusmuistoja kotitilaltaan, maatilan töistä ja muista touhuista. Minullekin ne eteläpohjalaisen maanviljelijän tyttärenä olivat tuttuja; varsinkin muistelen nostalgisesti kesäisiä heinätöitä, joihin lapsikin sai omalla tavallaan osallistua, ja ihania evästaukoja.

Idylli loppui kuitenkin lyhyeen, kun paljon sairastellut äiti kuoli tyttären ollessa kahdeksanvuotias, ja sitten sairasteli vuorostaan isä, joka myös kuoli Anun täytettyä juuri 18 vuotta. Tämä olisi rankkaa kenelle tahansa, mutta vielä enemmän adoptiolapselle, joka on jo pienenä kokenut hylkäämisen. Nyt lapsuus ja nuoruus meni siinä, että hän joutui liian aikaisin olemaan vahvempi kuin olikaan ja joutui kokemaan uudestaan vanhempiensa menettämisen. Ensimmäinen hylkääminen hänelle oli tosin tapahtunut jo vauvana, joten hän ei sitä muista, mutta kyllä tuollainen jää ihmiseen tunnetasolla vaikuttamaan.

Myös naiseus oli häneltä pitkään hukassa, kun hän sitten kasvoi suurimman osan ajasta yksinhuoltajaisän kanssa kahdestaan. Hän ei juuri ymmärtänyt naisten jutuista ja naisen sielunelämästä, ja hänen oli helpompi olla tekemisissä poikien ja miesten kanssa.

Osa lapsuuden idylliä oli sekin, että pienenä adoptiolasta pidetään söpönä ja häntä halaillaan ja ihastellaan. Mutta kun hän kasvaa, hänet aletaankin kokea uhkana. Mylläri koki ihonväristään johtuvaa koulukiusaamista sekä ala- että yläasteella - eikä vain oppilaitten, vaan opettajienkin taholta. Eräänkin opettajan tosi törkeä kommentti löytyy tästä kirjasta.

Rasismi on sitten ollut jatkuva kokemus Myllärin elämässä. Jos hän kyseli puhelimitse vuokra-asuntoa tai työpaikkaa sujuvalla suomen kielellään ja Anu Mylläri -nimellään, hänet kutsuttiin ilomielin asuntoa katsomaan ja työhaastatteluun, mutta paikan päällä asunto ei äkkiä "ollutkaan vapaana" eikä häntä olisi haluttukaan palkata töihin. Ihonväri oli ongelma.

Kirjassa kerrotaan monia niin törkeitä ja järkyttäviä kokemuksia rasismista, että tunsin lukiessani suurta häpeää suomalaisuudestani ja valkoisuudestani. On väärin, että ihminen joutuu kokemaan häpeää erilaisen ihonvärinsä takia.

Yllätyksekseen Mylläri ei päässyt helpolla edes "rotujen sulatusuunissa" USA:ssa, jossa hän oli kaksi kertaa au pairina. Olisi luullut, että siellä sulautuu joukkoon, mutta siellä hän törmäsi luokkayhteiskuntaan, jossa värilliset ja mustat olivat alempaa  kastia ja tekivät ns. likaiset työt.

Rankkojen elämänkokemustensa jälkeen Anu Rohima Myllärin todettiin kärsineen masennuksesta jo lapsesta asti. Jouduttuaan aina olemaan niin "vahva" hänelle oli helpotus päästä terapiaan puhumaan vihdoin kaikesta. Hän on joutunut taistelemaan häpeän kanssa ja tekemään töitä itsetuntonsa ja identiteettinsä eteen.

Kirja herättelee kysymyksiä siitä, onko suomalaisuus vain geeneissä, valkoisessa ihossa ja verenperinnössä. Vaikka Anu Rohima Myllärillä ei ole näitä, hän on niin suomalainen kuin olla voi. Hän ei muista Bangladeshista mitään, hän on kasvanut Suomessa suomalaisen perheen, suvun ja ystävien keskellä ja omaksunut kielen ja kulttuurin niin kuin kuka tahansa muukin suomalainen. Tavatessaan bangladeshilaisia hän ei ymmärrä heidän tavoistaan ja kulttuuristaan mitään. Onpa hän käynyt jopa Suomen armeijan, mistä olikin mielenkiintoista lukea: millaista oli olla naisena armeijassa? Siellä häntä ei onneksi kiusattu.

Mylläri pohtii kirjassa asioita, jotka adoptiovanhemmiksi haluavien olisi hyvä tietää ja ottaa huomioon. Hänestä on hyvä, että adoptioprosessi on niin pitkä ja tiukka. Siinä vanhemmiksi aikovat ehtivät kasvaa vanhemmuuteen ja siihen sopimattomat karsiutuvat pois. Traumaattisen taustansa takia adoptiolapsille on erityisen tärkeää saada mahdollisimman hyvät vanhemmat - vaikka täydellisyyteen heidänkään ei tarvitse pyrkiä. Negatiivisetkin tunteet kuuluvat myös adoptioperheisiin siinä missä muihinkin perheisiin.

Yksi asia, joka adoptiovanhemman on tärkeää tajuta, samoin kuin kenen tahansa vanhemman, on ettei lasta saa hankkia "tekemään minut onnelliseksi". Se on liian rankka painolasti lapsen pienille harteille. Lapsen pitäisi myös saada olla lapsi, mitä Mylläri ei epäonnekseen saanut olla vanhempien sairauksien ja kuolemien takia.

Adoptiovanhemmille voi olla myös shokki, ettei kovia kokenut lapsi uskalla kiintyä kuin yhteen vanhempaan, kuten Myllärillekin kävi. Sen "hylätyn" vanhemman pitäisi osata käsitellä asia, ja kun lapsi kokee olonsa turvalliseksi, hän voi myöhemmin kiintyä toiseenkin vanhempaansa.

Tuli nyt kirjoitettua enemmän näistä vanhemmuusasioista, vaikka kirjassa kohdattu rasismi kyllä järkytti minua syvästi. Kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja, että näkee, mitä kaikkea meidän keskellämme elävät ulkonäöltään erilaiset ihmiset joutuvat kokemaan. Pidetään huoli, ettemme me ole niitä, jotka aiheuttavat sellaista heille! Olen kyllä huomannut, että me lukevat ihmiset olemmekin yleensä avarakatseisempia.

Myös jos on joutunut lapsena yrittämään olla vahva ja kantamaan liian isoja taakkoja tai on tullut koulukiusatuksi tai jäänyt orvoksi, tästä kirjasta voi saada vertaistukea, vaikka ei itse olisikaan adoptiolapsi.

Koen, että tämä kirjoitukseni jäi kovin vajaaksi ja puutteelliseksi, mutta edelleen: lukekaa tämä kirja!! Sieltä se kaikki löytyy. Näistä asioista jokaisen olisi hyvä tietää.

"Toisinaan minut esitellään kohteliaasti, mutta monet pitävät tärkeänä pientä lisäselvitystä.
  'Niin, Anuhan on siis adoptoitu.'
  'Niin, ottivat lapsen ulkomailta, kun eivät omaakaan saaneet.'
  'Tässä on Anu, adoptoitu.'
  Ihmisten suhtautuminen saa minut kokemaan, että adoptoituna oleminen on ammattini. Pidän tahdittomana tapaa, jolla minut määritellään lähtökohtieni kautta. Se on minusta sama, jos hyvä suomalainen ystäväni esiteltäisiin esimerkiksi kertomalla: 'Tässä on Maija. Hän on viettänyt ensimmäiset kuukaudet keskoskaapissa. Siksi hieman alikehittyneet raajat.'"

Otava 2006
222 sivua

Einar Már Gudmundsson: Kaikkeuden enkelit

Eipä kestänyt kuin 20 vuotta ennen kuin uskalsin lukea tämän romaanin, joka kiinnosti minua jo ilmestyessään, mutta samalla myös pelotti. Ehkä pelkäsin kuitenkin turhaan, sillä kirja ei ainakaan nyt ahdistanut minua ollenkaan. No, en tietysti voi olla varma, olisiko se kuitenkin ahdistanut minua silloin nuorena, kun olin itsekin aika rikki, tosin eri syistä kuin tämän kirjan päähenkilö.

Gudmundsson on omistanut tämän romaaninsa veljelleen Pálmille, joka syntyi samana vuonna kuin tarinan päähenkilö, ja myös kuoli suunnilleen samanikäisenä, nelikymppisenä. Tästä ehkä puhuttiinkin silloin aikoinaan; lieneekö velikin sairastanut skitsofreniaa ja tehnyt itsemurhan? Googlaamalla löytyisi ehkä tietoa...

Romaanin päähenkilö Paul kertoo kirjassa elämäkertaansa. Alkuosassa hän kertoo pitkään lapsuudestaan ja nuoruudestaan, kavereistaan ja heidän yhteisistä touhuistaan. Minussa on varmaan jotain vikaa, kun koen tuollaiset lapsuudesta alkavat elämäntarinat jotenkin pitkästyttäviksi. En tiedä miten muut mahtavat kokea?!

Kirjan toiset noin sata sivua kertovat sitten enemmän Paulin aikuisiästä, joka kuluu skitsofreniaa sairastaen. Jo kirjan alusta ja takakannesta selviää, että hän tulee kuolemaan lopussa, ja senhän arvaa, mikä on psyykkisesti sairaitten yleisin kuolinsyy... ainakin melko varmasti...

Tässä toisessa osassa Paul kertoo sekä itsestään että muista Kleppurin eli psykiatrisen sairaalan potilaista. Kaikkine harhoineen he ovat herkkiä ja kauniita sieluja, särkyneitä enkeleitä. Kaikkeuden enkeleitä, kuten kirja heitä nimittää. Kohtalo on ollut ja on heille julma, eivätkä kaikki jaksa jatkaa elämää.

Kuitenkin, vaikka heidän elämänsä on rankkaa, on siinä omat pienet ilonsakin. Kirjailija kuvaa henkilöitään lämmöllä, ja onpa tarinassa pieniä huumorin pilkahduksiakin ja siellä täällä ihanan runollisia kohtia. Tämä kaikki tekee kirjasta kuitenkin kauniin lukuelämyksen. Mutta toki myönnän, että tällainen kirja voi jollekin lukijalle olla ahdistavakin kokemus, esimerkiksi jos joku läheinen on tehnyt itsemurhan tai yrittänyt sitä. Tai jos skitsofrenia tuntuu syystä tai toisesta ahdistavalta. Tosin minusta Gudmundsson kuvaa skitsofreniaa jotenkin kauniisti ja herkästi. Eikä hän minusta juuri edes avaa lukijalle sitä ahdistusta, joka lopulta johtaa Paulin kuolemaan. Paul vain kuolee...

Niitä psykiatristen potilaiden elämän pieniä iloja ja tempauksia kuvaa esimerkiksi tapaus, jossa kaverukset saavat luvan lähteä sairaalasta kaupungille hautajaisiin. Mutta eiväthän he sinne mene, vaan kalliiseen ravintolaan, jossa syövät mahansa täyteen herkkuja, joihin heillä ei tietenkään ole varaa. Kahvit ja konjakit päälle ja ilo irti elämästä! Miten lasku sitten "maksetaan" ja miten poliisiakin naurattaa kyyditessään heitä sairaalaan on hilpeää luettavaa.

Kirjan kauniista kielestä voisin ottaa montakin esimerkkiä. Tässä yksi sellainen:

"Silloin syysillat olivat hiljaisia. Jalkakäytävät vastasivat askeliini. Muistan sadepisarat puunlehdillä, kuinka ne loistivat kuin kattokruunut. Hänen silmänsä välkkyivät sielussani jalokivien lailla.
  Sitten me makasimme ja liekehdimme kuten vuorten sisukset. Kun sielumme kuohuivat, heikko järistys kulki kaupungin halki."

Psyykkisestä sairaudesta ja sairaiden osasta yhteiskunnassa kirja kertoo viiltävästi pienissä ohimenevissä maininnoissa, kuten:

"Hänen ympärilleen muodostui näkyvä tyhjiö, ja usein hän iloitsikin eniten siitä hetkestä, jolloin poliisi korjasi hänet talteen ja kyyditti Kleppuriin. Siellä hänellä meni usein paremminkin kuin ulkona kylmyydessä, jota yhteiskunnaksi kutsutaan."

Gudmundssonilla tuntuukin olevan runoilijan kyky sanoa muutamalla sanalla paljon, mitä aina ihailen, kun sellaisia kirjoja tulee vastaan. En tiedä, onko hän kirjoittanut runoja, mutta runoilijaksikin hän mielestäni sopisi kauniin kielensä takia.

Sen tiedän, että häneltä on ilmestynyt suomeksi muitakin kirjoja. Niihin aionkin nyt tutustua! Jos joku on lukenut Gudmundssonin muita teoksia, olisikin kiva kuulla, mitä olette niistä pitäneet.

Like 1995
203 sivua
Suomentanut Tuula Tuuva
Kirjan hienon ulkoasun tekijää en löytänyt, en sitten tiedä olisiko se peittynyt kirjaston takakanteen liimaaman lapun taakse vai olisiko sitä ollut sielläkään...