Anna-Mari Raaska, hänen saksalainen avomiehensä Uli ja heidän lapsensa muuttivat siis Belizeen vuonna 1999. Tulevan kotimaan piti olla englanninkielinen ja ilmeisesti myös lämmin, ja näin valinta kohdistui lopulta Belizeen. Toinen puolisoista ei nimittäin halunnut Australiaan eikä toinen Etelä-Afrikkaan. Joskus he olivat kokeeksi asuneet Jamaikalla, mutta se reissu ei tainnut ihan onnistua, joten sinne ei enää pyritty.
Laitoin tähän postaukseen yhdeksi tunnisteeksi "matkat", vaikka kirjassa kohdemaahan suorastaan muutetaan asumaan. Alkuun on kuitenkin listattu hyödyllistä tietoa niille, jotka suunnittelevat Belizeen matkustamista, ja onhan tämä kepeän letkeä kirja myös aika riemukas nojatuolimatka sellaista kaipaavalle! Juuri tällaista kevennystä itse juuri kaipasin, joten kirja täytti odotukseni.
Raaska nimittäin kuvaa muuttoon valmistautumista, itse muuttoa ja Belizessä asumista kaiken muun lisäksi ihanan humoristisesti. Takakannessa kerrotaan, että Raaskan mustan huumorin sävyttämät kertomukset tropiikin arjesta ovat tuttuja Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilta. Muun ohella myös Raaskan parisuhde ja ekohullu avomies saavat osansa tuosta mustasta huumorista.
Lisäksi minusta parhaita matkakirjoja ovat sellaiset, joissa on paljon isoja, värikkäitä kuvia, ja tässäkin suhteessa tämä on yksi parhaita tekemiäni nojatuolimatkoja, koska kirja aivan vilisee niitä värikuvia, paikoitellen jopa värikkäitä sivuja ja aukeamia. Niinpä minä, joka suorastaan rakastan maailmaa nimenomaan väreissä, olen aivan onnessani tällaisen kirjan äärellä!
Muutto Belizeen oli unelmien toteutuminen, mutta millaista oli unelmaelämä käytännössä? Arki on arkea Belizessäkin, aina ei lekotella palmurannoilla. Uudessa maassa vastaan tulee paljon uutta, niin hyvää kuin huonoakin. Arkee kuuluvat asumisen alkeellisuus, erilaiset eläimet ja ötökät, työn tekemisen ongelmat, korruptio, sukupuoliroolit, erilainen ruoka, tulvat ja maanjäristykset... ja kirjan lopussa lukija pääsee tutustumaan vielä siihen joulun viettoon ja vuosituhannen vaihtumiseen belizeläisittäin.
"Herään joka yö täsmällisesti kello kolme ajattelemaan käärmeitä. 'Belizessä elää 56 käärmelajia, joista kuitenkin vain yhdeksän on myrkyllistä', lukee matkaoppaassa. Vain yhdeksän? 'Yksi yleisimmistä, kuristajaboa, kasvaa neljän metrin mittaiseksi, mutta on ihmiselle vaaraton.' Hah! Mitä se sitten tekee neljällä metrillä lonkeroa? Kuristaa hiiriä?"
Vaikka maan virallinen kieli on englanti, siellä puhutaan myös espanjaa (sekä mayaa ja garifunaa). Melkoista lattarimeininkiä tässäkin kirjassa oli ajoittain, esimerkiksi seuraava kuvaus siitä, millaista naisena on kävellä kadulla Belizessä:
"Kun vaeltaa räntäsateessa Imatran pääkatua silmälasit sumeina ja sukat ja kengät märkinä, sitä harvemmin tulee tiedostaneeksi naiseuttaan. Sitä on vain ihminen, ja räntäsateessa vielä pieni ja kurja sellainen. Mutta kun sama pieni ja kurja kulkee kuumuutta hohkavalla belizeläisellä kadulla, armottoman paljastavan auringon alla, hänestä tulee NAINEN, NAINEN, NAINEN! Naisen kulkua seuraa vihellyskonsertti. Katua reunustavista baareista huudellaan, kutsutaan, maiskutellaan. Madre mía, haluaisin olla lastesi isä! Tavataanko illalla? Tehdään niin kuin mehiläiset ja kukat tekevät! Kauppaanmenosta muodostuu kujanjuoksu."
Millaista sitten oli työpaikalla? Anna-Mari Raaska oli päässyt uutispäälliköksi radioasemalle, mutta ei saanut edes palkkaa, koska asema oli niin vasta perustettu. Hän päätyi irtisanoutumaan, ei palkattomuuden takia, vaan muista syistä. Radioaseman ainoalla puhelimella ei voinut soittaa; sillä vain vastaanotettiin puheluja. Tietokoneessa ei ollut nettiyhteyttä eikä tulostimessa mustetta. Entä sitten henkilökunta:
"Mutta se, että uutistenlukijat vaihdettiin aina poissaollessani uusiin, se alkoi pidemmän päälle käydä raskaaksi.
'Kas näin Rosita, eikun Vanessa, tarkoitan Rodolfo, näin kirjoitetaan uutinen.' Ja viikon päästä: 'Ei, hyvä Sherilee, vanhoja lehtiä ei lueta suorassa lähetyksessä, ei vaikka muutakaan ei ole.' Ja taas viikon päästä: 'Benjamin. EI! Miss Sademetsä -kauneuskilpailun neljäs perintöprinsessa saa kyllä jäädä haastattelematta, onhan sinulla jo niiden kolmen ensimmäisen puhelinnumero, eikö olekin?"
Sitä ehdin jo ihmetellä, eikö perheen lasten näkökulma tule kirjassa ollenkaan esille, mutta myös siitä kerrotaan yhdessä luvussa kirjan loppupuolella.
Intiaaneista olisi ollut kiva lukea enemmänkin; asuihan Raaska perheineen mayaintiaanien kylässä (ainakin osan kirjan kertomasta ajasta?). Belizen mayaraunioista on pieni mutta mielenkiintoinen infopätkä luvussa Nähtävyyksien top 10. Ainakin tuolloin siellä on ollut osittain vielä esiinkaivamattomia mayaraunioita, jotka erosivat Meksikon ja Guatemalan vastaavista paikoista siinä, että saatoit olla ainoa turisti koko alueella. En tiedä nykytilanteesta.
Kirja kertoo monenlaista eurooppalaisperheen ensimmäisistä kuukausista Belizessä. Mutta sitä tarina ei kerro, kuinka kauan he lopulta olivat siellä. Aivan odotin tarinan loppuvan siihen, että he kasaavat kamansa ja tulevat takaisin Suomeen! :) Jossain vaiheessa he ovat ehkä tulleetkin; ainakin kun kurkkasin Anna-Mari Raaska -nimisen henkilön instatiliä, kovin suomalaiselta hänen elämänsä vaikutti... jos se nyt ehkä kenties oli hän??
Joka tapauksessa loistavaa luettavaa nojatuolimatkaa kaipaavalle tai Latinalaisesta Amerikasta kiinnostuneelle. Riemastuttavia lukuhetkiä on tiedossa!
Itselleni lukukerta oli jo toinen. Minulla oli kova lattaribuumi juuri vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Siihen aikaan ahmin kaikki mahdolliset Latinalaiseen Amerikkaan liittyvät kirjat. Tänä syksynä on alkanut uusi buumi... ja nyt olen löytänyt kirjan ihan omakseni jostain kirpputorilta.
Kustannusosakeyhtiö Nemo 2000
144 sivua
Graafinen suunnittelu Ilona Ilottu, Erika Kovanen
Kuvat Anna-Mari Raaska, Partido Espejo
Kuvankäsittely Petri Salmela
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti