Gudmundsson on omistanut tämän romaaninsa veljelleen Pálmille, joka syntyi samana vuonna kuin tarinan päähenkilö, ja myös kuoli suunnilleen samanikäisenä, nelikymppisenä. Tästä ehkä puhuttiinkin silloin aikoinaan; lieneekö velikin sairastanut skitsofreniaa ja tehnyt itsemurhan? Googlaamalla löytyisi ehkä tietoa...
Romaanin päähenkilö Paul kertoo kirjassa elämäkertaansa. Alkuosassa hän kertoo pitkään lapsuudestaan ja nuoruudestaan, kavereistaan ja heidän yhteisistä touhuistaan. Minussa on varmaan jotain vikaa, kun koen tuollaiset lapsuudesta alkavat elämäntarinat jotenkin pitkästyttäviksi. En tiedä miten muut mahtavat kokea?!
Kirjan toiset noin sata sivua kertovat sitten enemmän Paulin aikuisiästä, joka kuluu skitsofreniaa sairastaen. Jo kirjan alusta ja takakannesta selviää, että hän tulee kuolemaan lopussa, ja senhän arvaa, mikä on psyykkisesti sairaitten yleisin kuolinsyy... ainakin melko varmasti...
Tässä toisessa osassa Paul kertoo sekä itsestään että muista Kleppurin eli psykiatrisen sairaalan potilaista. Kaikkine harhoineen he ovat herkkiä ja kauniita sieluja, särkyneitä enkeleitä. Kaikkeuden enkeleitä, kuten kirja heitä nimittää. Kohtalo on ollut ja on heille julma, eivätkä kaikki jaksa jatkaa elämää.
Kuitenkin, vaikka heidän elämänsä on rankkaa, on siinä omat pienet ilonsakin. Kirjailija kuvaa henkilöitään lämmöllä, ja onpa tarinassa pieniä huumorin pilkahduksiakin ja siellä täällä ihanan runollisia kohtia. Tämä kaikki tekee kirjasta kuitenkin kauniin lukuelämyksen. Mutta toki myönnän, että tällainen kirja voi jollekin lukijalle olla ahdistavakin kokemus, esimerkiksi jos joku läheinen on tehnyt itsemurhan tai yrittänyt sitä. Tai jos skitsofrenia tuntuu syystä tai toisesta ahdistavalta. Tosin minusta Gudmundsson kuvaa skitsofreniaa jotenkin kauniisti ja herkästi. Eikä hän minusta juuri edes avaa lukijalle sitä ahdistusta, joka lopulta johtaa Paulin kuolemaan. Paul vain kuolee...
Niitä psykiatristen potilaiden elämän pieniä iloja ja tempauksia kuvaa esimerkiksi tapaus, jossa kaverukset saavat luvan lähteä sairaalasta kaupungille hautajaisiin. Mutta eiväthän he sinne mene, vaan kalliiseen ravintolaan, jossa syövät mahansa täyteen herkkuja, joihin heillä ei tietenkään ole varaa. Kahvit ja konjakit päälle ja ilo irti elämästä! Miten lasku sitten "maksetaan" ja miten poliisiakin naurattaa kyyditessään heitä sairaalaan on hilpeää luettavaa.
Kirjan kauniista kielestä voisin ottaa montakin esimerkkiä. Tässä yksi sellainen:
"Silloin syysillat olivat hiljaisia. Jalkakäytävät vastasivat askeliini. Muistan sadepisarat puunlehdillä, kuinka ne loistivat kuin kattokruunut. Hänen silmänsä välkkyivät sielussani jalokivien lailla.
Sitten me makasimme ja liekehdimme kuten vuorten sisukset. Kun sielumme kuohuivat, heikko järistys kulki kaupungin halki."
Psyykkisestä sairaudesta ja sairaiden osasta yhteiskunnassa kirja kertoo viiltävästi pienissä ohimenevissä maininnoissa, kuten:
"Hänen ympärilleen muodostui näkyvä tyhjiö, ja usein hän iloitsikin eniten siitä hetkestä, jolloin poliisi korjasi hänet talteen ja kyyditti Kleppuriin. Siellä hänellä meni usein paremminkin kuin ulkona kylmyydessä, jota yhteiskunnaksi kutsutaan."
Gudmundssonilla tuntuukin olevan runoilijan kyky sanoa muutamalla sanalla paljon, mitä aina ihailen, kun sellaisia kirjoja tulee vastaan. En tiedä, onko hän kirjoittanut runoja, mutta runoilijaksikin hän mielestäni sopisi kauniin kielensä takia.
Sen tiedän, että häneltä on ilmestynyt suomeksi muitakin kirjoja. Niihin aionkin nyt tutustua! Jos joku on lukenut Gudmundssonin muita teoksia, olisikin kiva kuulla, mitä olette niistä pitäneet.
Like 1995
203 sivua
Suomentanut Tuula Tuuva
Kirjan hienon ulkoasun tekijää en löytänyt, en sitten tiedä olisiko se peittynyt kirjaston takakanteen liimaaman lapun taakse vai olisiko sitä ollut sielläkään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti