Vuoden 2020 parhaita lukuelämyksiä

 

On taas aika muistella mennyttä kirjavuotta ja listata omia parhaita lukuelämyksiäni. Ja sehän ei tälläkään kertaa tarkoita mitään objektiivista paremmuutta, vaan nämä ovat täysin omia subjektiivisia kokemuksiani lukemistani kirjoista. Listalle päässeet kirjat ovat eri syistä olleet minulle itselleni kiinnostavimpia, merkittävimpiä ja nautinnollisimpia lukuelämyksiä tänä vuonna. Paljon hyviä kirjoja jää silti listan ulkopuolellekin. 

Kirjat eivät luonnollisestikaan ole pelkästään vuonna 2020 ilmestyneitä, vaan vuonna 2020 lukemiani. Mukana on kyllä myös muutamia uutuuksia. 

Kirjakuvaus sen sijaan ei läheskään aina innosta minua, joten otin tähän postaukseen vanhan kuvan arkistojeni kätköistä, eikä tuota kuvan kirjaa edes ole tässä blogissani (se jäi kesken melko nopeasti). Mutta joulun ajan tunnelmia tässä kuvassa kuitenkin on. 

Tässäpä siis tämän vuoden valintani. Jokaisessa kategoriassa kirjat ovat kirjailijoiden sukunimien mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Useimpien otsikoiden alla on viisi kirjaa, mutta kristillisissä kirjoissa oli niin paljon tunkua listalle, että valitsin niistä kuusi kappaletta, kuten viime vuonnakin taisi käydä. 

Kotimaiset romaanit: 

Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Otava 2019.  

Joel Haahtela: Elena. Otava 2003.  

Kirsi-Klaudia Kangas: Punainen myssy. Väylä 2017. 

Annamari Marttinen: Tässä meillä on kaikki nyt. Tammi 2019. 

Antti Rönkä: Jalat ilmassa. Gummerus 2019. 

Ulkomaiset romaanit: 

Tahar Ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa. Gummerus 1990. 

Kim Fay: Kadonneiden muistojen kartta. Bazar 2013. 

Eowyn Ivey: Lumilapsi. Bazar 2013. 

Delia Owens: Suon villi laulu. WSOY 2020. 

Jamie Zeppa: Ylitse taivaan ja maan. Tammi 2000. 

Dekkarit / trillerit: 

Anja Gustafsson: Mansikkatyttö. Myllylahti 2009. 

Jane Harper: Luonnonvoimat. Tammi 2020. 

Mary Kubica: Don't you cry - Menneisyyden varjot. HarperCollins Nordic 2017. 

Maria Lang: Kahdeksastoista Lucia-neito. Gummerus 1968. 

Maarit Nurmi: Epäilyksen alla. Myllylahti 2017. 

Runot: 

Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän. WSOY 1977. 

Irja Hiironniemi: Kävelyllä paratiisissa. Herättäjä-Yhdistys 1987. 

Niilo Rauhala: Puitten kauneus kulkee mukanamme. Atrain&Nord 2020. 

Eeva Tikka: Odotus ja ilo. Gummerus 2003. 

Eeva Tikka: Rauhaan on vielä matkaa. Gummerus 1994. 

Tietokirjat: 

Suvi Bowellan: Ihana herkkyys - Rikasta elämää kaikilla aisteilla. Otava 2018. 

Jasmin Darznik: Iranilainen tytär. Like 2011. 

Kim Hyun Hee: Sieluni kyyneleet - Pohjoiskorealaisen terroristitytön tarina. WSOY 1994. 

Päivi Niemi: Rajansa kaikella. Päivä 2018. 

Suvi Teräsniska & Inka Nousiainen: Suvin talvi. Otava 2017. 

Kristilliset kirjat: 

Miika Auvinen: Kun ovet avautuvat. Päivä 2020. 

Pekka Havupalo: Kun Jumala kutsuu - Abrahamin kanssa kutsumustiellä. Aikamedia 2020. 

Seppo Jokinen: Rakkauden arkisempi veisu. Päivä 2019. 

Floyd McClung Jr.: Jumalan Isänsydän. Lähetysnuoret 1986. 

Lloyd John Ogilvie: Ilman pelkoa tulevaisuuteen. Aika Oy 2001. 

Jaakko Pirttiaho: Rakkaat raajarikot. Päivä 2020. 

Nämä kaikki ja paljon muitakin ihania kirjoja olen lukenut tänä vuonna. Jos nyt jostain syystä sattuisin vielä lähipäivinä lukemaan jotain "vuoden parasta", käyn sitten lisäämässä senkin tänne listalle, mutta en tiedä tuleeko tänä vuonna enää juuri luettua. Kirjastossa odottaa kyllä yksi varaus, jolla saattaisi olla potentiaalia päästä vuoden parhaisiin; ainakin odotukset ovat korkealla. Eri asia sitten, kumman vuoden puolella se tulee luettua. 

Aikaisemmin olen tehnyt tällaiset listat vuosista 2018 ja 2019. 

Tahmima Anam: The Good Muslim

He approaches her. "I've been praying." 

  "For what?" She is reading the Observer. 

  "Not for anything. Just praying." 

  "Please, Bhayia", she says, "don't start talking religious mumbo-jumbo, we won't recognise you any more." She turns her attention away, folding her newspaper to the classified ads. 

  "But that is what prayer is. It is the abandonment of all other thoughts, all other pursuits." 

Bangladeshilaissyntyisen Tahmima Anamin romaani The Good Muslim on jatkoa Kulta-ajalle, jonka luin muutama kuukausi sitten. Kysymyksessä on trilogia, josta vain ensimmäinen osa on suomennettu. 

Kulta-aika kertoi Bangladeshin itsenäistymissodan ajasta dhakalaisen Rehanan, hänen poikansa Sohailin ja tyttärensä Mayan näkökulmasta. Tai no, lähinnä näkökulma taisi olla Rehanan, jonka kaikkensa uhraava äidinrakkaus jäi kirjasta päällimmäiseksi mieleen. 

The Good Muslim puolestaan kertoo Sohailista ja Mayasta. Sota on ohi ja Bangladesh on saavuttanut itsenäisyytensä. Sohail kuitenkin palaa sodasta muuttuneena miehenä. Ennen niin iloinen nuori mies on muuttunut synkäksi ja sulkeutuneeksi. Maya ei enää tunne veljeään, varsinkin kun tämä hylkää koko entisen elämänsä ja ryhtyy tiukaksi muslimiksi. Sohail kasvattaa parran, alkaa pukeutua valkoiseen kaapuun, polttaa kirjansa eikä enää halua olla tekemisissä entisten ystäviensä kanssa. Perheestäänkään hän ei tunnu paljoa välittävän. Hän kerää ympärilleen hartaan muslimiyhteisön, joille pitää saarnoja. Kaikki normaalitkin elämään kuuluvat asiat ovat äkkiä pahoja ja kiellettyjä. 

Maya ei kestä tätä ja lähtee vuosiksi kauas pois kotoa. Hän työskentelee lääkärinä pienessä kylässä, mutta kun Sohailin tiukka muslimivaimo kuolee, Maya palaa kotiin. Hän järkyttyy tavatessaan pienen veljenpoikansa Zaidin, joka näyttää olevan aivan heitteillä. Pojan ei anneta käydä käydä koulua, hän ei osaa edes aakkosia, hän varastaa ja valehtelee. Sohailia ei juuri näy kotona. Yläkerrassa kokoontuu muslimiyhteisön naisia, jotka ovat kasvattavinaan Zaidia, mutta eivät kai tee muuta kuin lukevat hänelle Koraania. 

Maya suree veljensä menetystä; ovathan he kaksi olleet lapsena ja nuorena erottamattomat. Eikö ole mitään keinoa palata entiseen, saada veljeä takaisin, saada häneen jälleen yhteys? Entä miten Zaidia voisi auttaa? Mayalla riittää huolta myös heidän äidistään Rehanasta. 

Tahmima Anam vie lukijaa vuorotellen 70-luvun alkuvuosiin, sodanjälkeiseen aikaan, ja 80-luvulle, jolloin Maya palaa vuosien jälkeen kotiin Dhakaan. Maya itse on hyvin itsenäinen nainen, joka ei edes halua mennä naimisiin, koska siitä ei seuraa naiselle kuin harmia. Uskonto on hänen, hänen ystäviensä ja Sohailin entisten ystävien elämässä sivuseikka, joten heidän on todella vaikea ymmärtää Sohailin mustavalkoisia asenteita. 

Tarinaa kerrotaan Mayan näkökulmasta, mutta toki Sohailinkin sisimmän tuntoja hiukan avataan. Sodassa tunne-elämältään haavoittunut mies pakenee äärimmäiseen uskonnollisuuteen, koska kokee sillä sovittavansa tekemänsä vääryyden. 

Kirja ei kerro enää sota-ajasta, mutta sota on kuitenkin sen sivuilla läsnä, koska Sohail ja muutkin kantavat sisällään omia sotatraumojaan. Siksi tämän postauksen tunnisteissakin on mukana myös sota. 

Samalla kun The Good Muslim käsittelee hyvin kipeitä aiheita, se myös kuvaa dhakalaisten tavallista arkea, johon oli kiinnostavaa päästä uppoutumaan. 

Canongate Books Ltd 2011, lukemani pokkari 2012 

297 sivua 

Kannen suunnittelu Rafaela Romaya / Canongate Art Dept. 

Kuva Daniela Terrazzini 

Miika Auvinen: Kun ovet avautuvat

 

Arvostelukappale pyydetty kustantajalta 

Miika Auvinen kertoo tässä syksyn uutuuskirjassa siitä, miten Jumala johdatti hänet mukaan vainottuja kristittyjä auttavan kansainvälisen Open Doors -järjestön työhön. Open Doors oli toiminut maailmalla jo pitkään, mutta Suomessa toimintaa ei ollut. Miika Auvinen eli tällä välin omaa elämäänsä ja ihmetteli joskus, miten hänen monenkirjava työ- ja elämäkokemuksensa oikein nivoutui yhteen. Hän oli ollut niin monessa mukana. 

Sitten Auvinen joutui jäämään sairauslomalle loppuunpalamisen takia. Uupumuksen keskellä hän sopersi rukouksen: "Jos, Jumala, vielä johdatat elämääni, osoita se minulle." Sitten hän avasi Raamatun, ja sieltä nousivat tietyt jakeet, jotka puhuivat hänelle voimakkaasti. 

Sairausloman jälkeen vanha tuttu työ jatkui taas. Mutta Miika Auvinen ei tiennyt, mitä Jumalalla oli samaan aikaan tekeillä helsinkiläisen Hannun, kotkalaisen Maija-Liisan ja tanskalaisen Jørnin elämässä. Kirja kertoo siitäkin: mitä heistä itse kunkin elämässä tapahtui. Heitä kaikkia johdatettiin kohti Open Doorsin toiminnan käynnistämistä Suomessa. 

Kirjan nimellä on hieno kaksoismerkitys: se kertoo, miten ovet uuteen avautuivat Miika Auviselle, ja samalla se kertoo järjestöstä, jonka nimi on Open Doors eli suomeksi avoimet ovet. Työtä tehdään maissa, joissa kristilllisyys on kielletty tai kristittyjä ainakin vainotaan ankarasti, mutta evankeliumille ei ole suljettuja ovia. Se menee eteenpäin kaikkialla maailmassa. Esimerkiksi tiukoissa islamilaisissa maissa monet ovat alkaneet kaivata sitä armoa ja rakkautta, joka on niin päinvastaista heidän omalle vaatimusten täyttämälle uskonnolleen. 

Kun ovet avautuvat on rohkaisevaa luettavaa: se osoittaa, miten ihmeellisesti Jumala voi johdattaa meitä ja avata juuri niitä tehtäviä, jotka hän on itse kullekin tarkoittanut. Miten siitä elämän sekalaisesta tilkkutäkistä lopulta muodostuu järkevä kokonaisuus, Jumalan tarkoin suunnittelema taideteos. 

Mutta kirja on myös sytyttävää luettavaa siitä, miten voimme olla auttamassa maailman vainottuja kristittyjä. Auvinen kertoo tilanteita ja tapauksia eri maista. Maiden ja henkilöiden nimiä ei välttämättä aina kerrota, turvallisuussyistä, mutta tapaukset ovat puhuttelevia. Ne kertovat siitä, miten tärkeää tämä työ todella on. 

Maita ja maanosiakin kyllä mainitaan sen verran, että varsinkin Pohjois-Afrikka, Lähi-itä ja muu Aasia ovat esillä. Myös Kolumbian tilanteesta kirja kertoo. 

Jumalan ihmeistäkin saamme lukea. Mieleeni jäi erityisen ilahduttavana eräs tapaus, jossa pastorin seitsenvuotias tytär oli yksin kotona, kun poliisiupseeri tuli pidättämään hänen isäänsä. Poliisin ja lämminsydämisen pikkutytön kohtaaminen johti siihen, että kun isä lopulta tuli kotiin, poliisi oli aivan hämillään eikä pystynytkään pidättämään miestä. 

Ihmeitä ei kuitenkaan aina tapahdu, vaan kristityt joutuvat kokemaan todella julmaa väkivaltaa, vankeutta, kidutusta ja tappamista. Kärsimyksensä kauttakin he saavat kuitenkin olla Jeesuksen todistajina, kuten tässä: 

Erästä kristittyä äitiä haastateltiin Egyptin valtakunnallisen television keskusteluohjelmassa, kun hän oli juuri menettänyt tyttärensä ääri-islamistin hyökkäyksessä. Muslimitoimittaja kysyi äidiltä, toivooko hän hyökkääjälle kuolemaa tai joutumista helvettiin. 

  "En. Toivon, että hän löytäisi Jumalan, koska silloin hänen ja muiden väkivallantekijöiden elämä muuttuu", äiti vastasi. 

  Vastaus sai toimittajan sanattomaksi. Muslimiyhteiskunnassa tämänkaltaisen anteeksiannon osoittaminen on mullistavaa. Kymmenien ampumisten, itsemurhapommi-iskujen, puukotusten ja kirkkojen tuhopolttojen jälkeen Egyptin kristityt ovat osoittaneet kerta toisensa jälkeen anteeksiantamusta vihamiehilleen. 

Kun ovet avautuvat on kirja, jonka toivoisi jokaisen kristityn lukevan. Vainotut kristityt tarvitsevat meitä. Itsekin olen Open Doorsin postituslistalla ja rukoilen heidän päivittäisten rukousaiheidensa puolesta. Olin odottanut malttamattomasti, että saan tämän kirjan käsiini, ja se oli juuri niin antoisa, rohkaiseva, puhutteleva ja koskettava lukuelämys kuin olin arvellutkin. 

Päivä Oy 2020

Julkaistu yhteistyössä Open Doors Finland ry:n kanssa  

172 sivua 

Kansi: Päivä Oy 

Kannen kuva: Pixabay 

Tunnisteilla vainotut kristityt ja marttyyrit blogistani löytyy monia muitakin kirjoja tähän aiheeseen liittyen. 

Lassi Nummi: Olemassa toisillemme

Lassi Nummen Olemassa toisillemme -nimisessä kokoelmassa on paljon runoja, joissa tosiaan ollaan olemassa toisillemme. Näitä ovat runot rakkaudesta, parisuhteesta ja lapsenlapsista. Lisäksi Nummi pohtii esimerkiksi kirjoittamista kiinnostavassa runossa Sateen sanat. Siinä hän leikittelee sillä, kirjoittaisiko runonsa näin vai näin. Miten sanansa asettelisi? Mukana on myös muutamia runoja, jotka sopivat luettaviksi juuri näin marras-joulukuussa. Joissakin niistä marras-joulukuu mainitaankin. 

Kokoelman ensimmäinen runo Sarastaa. Tai oikeastaan ei paljasta ajankohtaa, mutta tähän marras-joulukuun harmauteen sekin sopii paremmin kuin hyvin, kun runoilija pyytää: 

Anna minulle tämä päivä. 

Tai 

jos se on hyvin harmaa 

ota se pois. Anna tilalle 

tähtikirkas yö. 

Runossa Ja joulukuu, yhä Nummi kirjoittaa: 

Pimeää. Hiljaista. Ja sitten 

mustarastas. 

On siis tullut kevät 

talven keskelle. 

Kuoleman kevät? Elämän? 

Pimeyden kohdussa me odotamme 

syntymän hetkeä. 

Kirjan rakkausrunot käsittelevät lämpimästi vanhenevan pariskunnan keskinäistä rakkautta. Kummallakin on jo omat vaivansa, ja kuunnellessaan Bachia kirjoittaja tulee surulliseksi, koska hän tietää, että joskus toinen heistä kuolee ja toinen jää yksin. Hän toivoo, että saisi itse kuolla ensimmäisenä. 

Bachia on myös runossa Adagio, Bach. Tällaiset lyhyet, herkät runot osuvat ja uppoavat minuun: 

Sinun kasvoillesi 

tämä melodia 

ankara, hellä. 

Sakramentti 

huulillamme: 

suru ja ilo, kaipaus, 

elämä. 

Lapsenlapsista ja isovanhemmuudesta kertovia runoja on paljon, alkaen siitä kun vauva on vasta kohdussa, syntymätön, mutta jo olemassa. Pikkulasten elämästä, touhuista ja sanomisista Nummi kirjoittaa humoristisesti, kuten seuraavassa otteessa runosta Isonsiskon mietteitä: 

Pikkusiskoa pitää suojella ja opettaa. Jos se ottaa 

                 minun tavaroitani 

se pitää työntää nurin. Sillä tavalla se oppii 

ja siitäkin tulee iso tyttö. 

Erityisesti vanheneville pariskunnille ja isovanhemmille tällä kirjalla on siis paljon annettavaa. Mutta myös kenelle tahansa, joka haluaa lukea rakkausrunoja tai runoja pienistä lapsista. Ja hiukan jotain muutakin kokoelmasta tosiaan löytyi, kuten noita marras-joulukuun tunnelmia. 

Otava 2003 

182 sivua 

Kannen suunnittelu Päivi Puustinen 

Heli Karhumäki: Tahdon, tahdon

 Yhdeksän tositarinaa avioliiton tyynistä ja myrskyistä 

Lukulistallani on ollut kolme oman hyllyn Tahdon-alkuista avioliittokirjaa, joista ensimmäisen, Saara Karppisen kirjan Tahdon, luinkin jo syksyllä. Siinä kuusi avioparia kertoi avioliittonsa myötä- ja vastoinkäymisistä. 

Nyt vuorossa on siis Tahdon, tahdon. Heli Karhumäen teoksessa on sama idea kuin Karppisella, mutta aviopareja on tässä peräti yhdeksän. Hyvin monenlaisiin elämäntarinoihin pääseekin tutustumaan tämän kirjan äärellä. On ollut puhumattomuutta, riitoja, toisen puolison pitkiä poissaoloja työmatkojen takia, rahahuolia, konkursseja, uskottomuutta ja vastuuttomuutta. Eräs puoliso omistautui Jumalan valtakunnan työlle niin, että puoliso ja perhe jäivät sivuseikaksi. Erästä naista varoitettiin ottamasta sokeaa miestä, mutta hänpä otti. 

Dramaattisimmillaan ongelmat saattoivat olla sellaisia kuin eräällä parilla, joka erosi, mutta meni myöhemmin uudestaan naimisiin. Uudesta liitosta tuli paljon ensimmäistä parempi. He molemmat olivat erossa ollessaan tulleet uskoon. Kristillisestä uskostaan tässä kirjassa kertovat kaikki muutkin avioparit; onhan kysymyksessä kristillinen kirja. 

Toinen aviopari oli vuosien ajan avioeron partaalla, ja kun he olivat jo vuosia käyneet avioliittoleireillä ja saaneet suhdettaan parannettua, mies vasta uskaltautui paljastamaan synkän salaisuutensa. Se ei ollutkaan mikään pikkujuttu. Tästäkin kuitenkin päästiin yli. 

Jokaisella pariskunnalla on myös omat luonne-eronsa; erilaisia ihmisiä kun olemme kaikki. Näissä luonteiden ja elämäntapojen eroavaisuuksissa riittääkin aina sovittelemista. 

Yksi kirjan henkilöistä kertoo tarinansa aivan yksin. Hän on nimittäin jo leski ja muistelee avioliittoaan syöpään kuolleen vaimonsa kanssa. 

Rohkaisevaa tässäkin kirjassa oli nähdä, miten erilaiset avioparit olivat löytäneet keinoja ratkoa ongelmiaan ja miten heidän suhteensa oli ajan mittaan muuttunut yhä paremmaksi. Jopa kaikkein rankimpia ongelmia keskenään läpikäyneet parit olivat nyt tyytyväisiä suhteeseensa. Myös sisäistä eheytymistä oli koettu; erityisesti jäi mieleeni vastuuton hulivilimies, joka alkoi lopulta vuosien jälkeen työstää ongelmiaan ja kasvoi vastuulliseksi aikuiseksi.  

Loppuun ajatus juuri tämän miehen puolisolta - vaikeiden aikojen keskeltä: 

Synkkä hetki yön pimeydessä ei kuitenkaan ollut aivan toivoton. Anneli tunsi, ettei ollut yksin. 

  - Minua helpotti ajatus, että Jumala näkee tämän kaiken. Vaikka tiukimpina hetkinä olinkin kapinoinut Jumalaa vastaan, tunsin vahvasti, että minun paikkani on tässä avioliitossa ja että Jumala hoitaa minua siinä. 

Kirja on myös ulkoasultaan upea; siinä on valokuvia henkilöiden elämästä ja - mikä ihastuttavinta - myös jokaisen avioparin hääkuva. 

Perussanoma Oy 2002 

237 sivua 

Kansi Tintti Pesonen 

Kuvat Studio Avanteca Oy ja kotiarkistot 

P. S. Se kolmas Tahdon-kirja hyllyssäni on Rob Parsonsin Tahdon rakastaa - Kaikesta huolimatta (Päivä Oy 1995). Jossain vaiheessa aion lukea myös sen. 

Maria Lang: Kahdeksastoista Lucia-neito

Suomentanut Elsemaj Hurmerinta 

Hyvää huomenta taloon 

Nyt isäntä ja emäntä. 

Tässä tulee Lucia. 

Hän lähestyy vuodetta päin 

Teille kahvia tarjoopi näin. 

Juokaatte terveydeksenne 

Mitä Lucia on teille tuonut. 

Nyt kun Lucian päivä lähestyy, tämä Maria Langin 60-luvulla ilmestynyt dekkari oli oikein ajankohtainen, vaikka suurimmalle osalle meistä suomalaisista Lucia onkin melko etäinen hahmo. Mutta varsin kiinnostavan ja jännittävän tarinan Lang on keittänyt kokoon tästä aiheesta. Talvisessa Tukholmassa oli mukava seikkailla. 

Joulukuun 13. päivän aamuna lukemattomat Luciat kansoittavat Tukholman kadut matkallaan viemään aamuglögejä suoraan tuntemiensa henkilöiden makuuhuoneisiin. Kirja kuvaakin aluksi useita erilaisia Lucian aamun kohtaamisia. 

Eräitäkin koulukaveruksia on peräti seitsemäntoista, ja he vierailevat miesopettajansa luona, jonka mielellään yllättäisivät pyjamassa, mutta tämä onkin kuullut heidän aikeistaan ja on jo valmiiksi pukeutuneena heitä odottamassa. 

Mutta entä se kahdeksastoista Lucia? Lääkäri Staffan Palmin ja hänen vaimonsa makuuhuoneeseen ilmestyy yllättäen aivan tuntematon Lucia, joka ei laula eikä puhu, vaan tarjoaa vain kahvinsa ja glöginsä. Molemmat luulevat puolison kutsuneen tuon Lucian, mutta vasta hänen lähdettyään selviää, ettei kumpikaan tuntenut häntä. 

Margot, joka on kova juomaan, on innoissaan juonut molemmat Lucian tuomat glögit. Kun sitten Staffan palaa kylpyhuoneesta, hän löytää vaimonsa kuolleena. Kuolinsyyksi paljastuu myrkytys. 

Tässäpä visainen pulma selvitettäväksi rikoskomisario Christer Wijkille, joka hälytetään paikalle. Miten hän voisi koskaan löytää tuota Luciaa kaikkien Tukholmassa vilisevien Lucia-neitojen seasta? Tytön ulkonäkökin oli ollut hyvin perinteinen vaaleine hiuksineen. Entä voiko Palmin kertomusta uskoa? Miten Lucia muka pääsi sisään lukitusta ovesta? Lisäksi Palmilla itsellään oli lääkärinä mahdollisuus päästä käsiksi myrkkyihin. Entä jos hän myrkyttikin vaimonsa itse? 

Alle kahteensataan sivuun Lang on saanut mahdutettua aivan kelpo dekkarin, jota luki ilokseen. Hän ei lavertele mitään ylimääräistä, joten tapahtumat etenevät koko ajan. 

Onhan toki joskus ihan kiva lukea poliisien yksityiselämästäkin, mutta toisaalta minulla kyllä menee hermo, kun aina jännässä kohdassa kirjailija siirtyy jaarittelemaan rikosta tutkivan henkilön arjesta, rakkaushuolista ja ties mistä epäolennaisesta. Kai sekin on eräs keino pitää lukijan jännitystä yllä... 

Melko lyhytjänteinen lukija kun olen muutenkin, minulle tällainen ohut dekkari sopi kuin nenä päähän. Lang myös rakensi juonta tosi hienosti ja onnistui jopa yllättämään minut lopussa. En muista lukeneeni häneltä mitään aikaisemmin, mutta tämän jälkeen voisin kyllä lukea. 

Väkivaltaa kirjassa ei ole juuri ollenkaan, joten myös raakuuksiin kyllästyneille Lang on hyvä valinta. 

K. J. Gummerus Oy 1968 

183 sivua 

Alkuteos Vitklädd med ljus i hår (1967) 

Kirjasta bloggasi viime joulukuussa Lucian päivänä Kirjahullun päiväkirja. 

Itse bloggasin vuosi sitten uudemmasta Lucia-aiheisesta dekkarista, joka on Eva Frantzin Kahdeksas neito. Hiukan samantyyppiset nimet on näillä kahdella dekkarilla, mutta muuten ne ovat aivan erilaisia. 

Anni Polva: Elettiin kotirintamalla - Lehtiä päiväkirjastani

 

En ollut tiennyt, että Anni Polva oli kirjoittanut myös tällaisen tosielämästä kertovan teoksen, mutta löysin tämän kirjan vähän aikaa sitten eräästä ilmaishyllystä. Kirjassaan Polva kertoo sekä omia että vähän toistenkin sota-aikaisia kokemuksia kotirintamalta. Hiukan saamme myös kuulla hänen miehensä kuulumisia rintamalta. Polva ja hänen miehensä, jonka nimeä ei kerrota, muun muassa pelastuivat kumpikin tahoillaan täpärästi hengenvaarallisista tilanteista. 

Kun sitten aloin lukea, kiinnostuin entistä enemmän, koska vaikka Polva oli talvisodan ajan Hämeenlinnassa, hän ja hänen miehensä muuttivat sitten Turkuun, jonne suuri osa kirjan tapahtumista sijoittuu. Olen itsekin asunut Turussa, joten oli kiva lukea, millaista elämä siellä oli 80 vuotta sitten. 

Anni Polva asui tuomiokirkon lähellä. Hän mainitsee Piispankadun, ja myöhemmin käy ilmi, että pihan perällä asui rouva, jonka silloin omistamasta talosta tuli myöhemmin Ett Hem -museo. Sodan kauhuja Turussa koettiin esimerkiksi päivänä, jona satamaa pommitettiin niin, että joku jo epäili linnankin hajoavan. Savupilvet vain sakenivat sakenemistaan myös tuomiokirkon suunnalla. 

Jouduimme sinä päivänä juoksemaan kuusitoista kertaa pommisuojassa, ja illalla kuulimme radiosta, että sataman suunnalla oli hajonnut ja palanut sata puutaloa ja kahdeksantoista kivitaloa. 

Eniten kirja kertoo kuitenkin aivan tavallisen arkielämän vaikeudesta. Millaista oli yrittää kehittää tyhjästä syötävää, vaatteita ja kenkiä. Maalla ihmisillä oli ruokaa, mutta esimerkiksi Anni Polva ja hänen pieni tyttärensä elivät ainaisessa nälässä. Heidän asuntonsa oli lisäksi hirvittävän kylmä. 

Naisista kehittyi kekseliäitä selviytymisen mestareita, ja he jakoivat niksejä keskenään; myös lehdet olivat niitä täynnä. Anni Polva kertoo: 

Silloin ei ollut aikaa setviä toisten asioita, vaan kerrottin kakkuresepteistä, joissa aineksina oli vain vettä, sakariinia, ruisjauhoja ja villiruohojen siemeniä, tai vakuutettiin, että perunain keitinvesi oli terveellisempää juotavaa kuin mehut ja kivennäisvedet. Kaiken maailman poppakonsteilla yritettiin saada vanhasta uuden näköistä ja neuvottiin keinot toisillekin. 

  Minäkin opin, miten sipulinkuorilla, sammalilla ja lepänlehdillä voi värjätä vanhoja vaatteita uuteen uskoon ja että lappalaisten heinäkengät pitivät jalat lämpiminä. 

Anni Polva kertoo omaan värikkääseen tyyliinsä sekä traagisia että koomisia tapauksia sodan ajalta. Polvan huumori värittääkin kirjaa mukavasti, joten lukeminen ei ollut raskasta. Hän kuvaa myös muutamia sodanjälkeisiä vuosia, ja vielä aivan kirjan lopusta minua jäivät naurattamaan "paikallisen lehden" (olisiko Turun Sanomien?) tekemät aprillipilat, jotka menivät moniin turkulaisiin aivan täydestä. 

Loppukevennykseksi yksi sellainen humoristinen tapaus kirjasta: 

Kohta sodan loputtua alkoivat kiertelevät kaupustelijat kysellä lumppuja ovelta ovelle; Turussa on monella ihmisellä tapana nimittää kaikkia vaatteitaan lumpuiksi. Talossamme asui nuori pari, jolla oli pieni tyttö, ja he komensivat tyttöä aina iltaisin "lumput pois", niin ettei tyttö vaatteilleen muuta nimeä tiennytkään. 

  Eräänä päivänä pihaamme tuli lumppujen ostaja ja hän huusi jo portilta: - Lumput pois, lumput pois! Tyttö juoksi kauhistuneena sisälle ja alkoi itkeä äidilleen: - Siellä on mies ja se ottaa minulta lumput pois! Eikä hän uskaltanut palata ulos, ennen kuin mies oli lähtenyt tiehensä. 

Itsenäisyyspäivän jälkitunnelmissa tämä oli hyvä lukuelämys ja terveellinen muistutus siitä, miten vaikeaa suomalaisillakin on ollut vain 80 vuotta sitten. Aikoina, jotka minunkin vanhempani ovat kokeneet, äiti pikkulapsena ja isä jo vähän vanhempana. 

Vahva suositus! 

Arvi A. Karisto Oy 1981, 4. painos 

211 sivua 

Päällys Osmo Omenamäki 

Kirjasta muualla: 

Kirjojen keskellä 

Saran Kirjat 

Kirjavinkit 

Säteilevä joulukuu

 

Joulukuu! Sen kunniaksi tässä Mika Waltarin runo 1.12.1939:

Suutelen silmiäsi, rakkaani. 

Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani. 

Olkoon se hyvästi 

tai näkemiin - 

kaunista on elää täysin sydämin 

Suomen säteilevä joulukuu. 

Tämän runon myötä toivotan sinulle kaunista ja säteilevää joulukuuta. Eletään se täysin sydämin - tai vaikka sitten täydellisen vajaalla teholla, niin kuin minä ainakin täällä olen vähän talvihorroksessa. Ajattelin vihdoin armahtaa itseäni: jos kerran olen aina väsyneimmilläni marras-joulukuussa, niin voin kai ottaa joulun ihan levosta käsin. Ei minun ole pakko pystyä siihen, mihin jotkut tehopakkaukset pystyvät. Jokaisella on onneksi oma elämä ja oma joulu. 

Onkin tosi vapauttavaa, kun ei tarvitse stressata esimerkiksi neljänkymmenen joulukortin kirjoittamisesta (niin ihania kuin joulukortit ovatkin). Eikä ole pakko leipoa ihan niin monenlaisia herkkuja kuin ennen olen leiponut. Kun valitsee parhaat ja leipoo niitä, niin hyvin menee. 

Joten täysin sydämin voi elää myös tätä talvihorrosta! Mutta toivottavasti joulukuumme voi silti olla kaunis ja säteilevä - suokoon se meille myös muutamia auringonsäteitä. 

Jos muuten Mika Waltari ihan oikeasti kirjoitti tuon runon 1.12.1939, niin ihmeen valoisasti hän kirjoittaa, kun talvisota on juuri alkanut. Otetaan mekin hänen runostaan vähän valonsäteitä tähän korona-ajan joulukuuhun! 

Satu Prusti: Tahdon herättää aamuruskon

 

Näistä asuurinsinisistä päivistä, viikoista ja kuukausista keräsin kimpun kirkkaita päiviä. 

Tahdon herättää aamuruskon on Satu Prustin (nykyään Prusti Nelson) nuoruudenromaani, joka ilmestyi vuonna 1992. Kun Sheferijm bloggasi kirjasta viikko sitten, minäkin innostuin lukemaan sen pitkästä aikaa uudestaan. 

Itselleni kirjaan liittyy nuoruuden nostalgiaa, koska olin silloin suuri Ranska-fani, ja tämä tarina sijoittuu Etelä-Ranskaan, josta aivan erityisesti haaveilin silloin. Kirjassa onkin paljon ihanaa ympäristön kuvausta, joten sen myötä pääsee tosiaan tekemään nojatuolimatkan Ranskaan. 

Kysymyksessä on kristillinen nuortenkirja. Sen päähenkilö Marilaura viettää kesää tätinsä luona St. Martinin kylässä Ranskan Rivieralla, opiskelee kielikurssilla ranskan hienouksia ja vapaa-ajallaan maalaamista Alphonsen, vanhan taiteilijan opastuksella. 

Marilaura on päättämätön etsijä, joka ei tiedä, mitä seuraavaksi tekisi. En kerta kaikkiaan aina tiennyt, mitä halusin. Liian usein löysin itseni kolkuttamasta suljettujen ovien takana, hän toteaa. Hän on myös levoton sielu, jota arkinen elämä ei tyydytä ja jonka on helpompi lähteä kuin jäädä. Niinpä hän on nytkin Ranskassa ja päättää lopulta jäädä sinne kielikurssin jälkeenkin, koska Suomessa ei juuri nyt ole mitään tekemistä. Marilaura ei nimittäin päässyt taidekouluun, jonne oli hakenut. 

Nuoren naisen elämä Ranskassa on täynnä jännittäviä uusia ihmissuhteita, joista tärkeimmäksi muodostuu Alphonsen vihreäsilmäinen pojanpoika René. Marilaurasta ja Renéstä tulee ylimmät ystävät: 

Tahdoimme kulkea suurten tammien alla laventeliniityn laidassa, kulkea läpi synkimmän metsän ja kokea kirkkaimman auringonpaisteen. Olimme toisillemme olkapää, jota vasten painautua silloin, kun ei uskaltanut katsoa maailmaa silmiin. Söimme pistaasijäätelöä sateella, ja astelimme vesilammikoihin välittämättä, että kenkämme kastuivat. Juoksimme autiolla rannalla, ja olisimme halunneet lentää. 

Ihmissuhteet ovat kuitenkin monesti mutkikkaita. Marilaura uskoo Jeesukseen, René puolestaan ei. Ja kun tunteet syvenevät, mikä silloin neuvoksi? Voiko kahta niin erilaista maailmaa yhdistää? 

Satu Prusti kuvaa kiehtovasti Marilauran iloja ja suruja, elämän tummia ja valoisia sävyjä. Kaiken sen taustalla nuo ihanat ranskalaiset maisemat ja tunnelmat: 

Côte de Calanques'n kalkkikivikalliot putosivat suoraan mereen, ja rannikko oli syvien, epätasaisten lahdelmien rikkoma. Jätimme valtatien Cassis'n tienviitan kohdalla. Renkaat ulisivat äkkinäisessä käännöksessä. Meren rantaan viettävä tie oli pinjojen riimittämä. 

  Cassis'ssa kalastajilla oli pronssinruskeiksi päivettyneet, ystävälliset kasvot, ja heidän kiikkerät veneensä keikkuivat huolettomasti ulapalla. He istuivat ringissä eukalyptuspuiden siimeksessä ja korjasivat verkkojaan, joita kokemaan he auringonnousun aikaan lähtivät. He asuivat kalastajatyyliin rakennetuissa stukkotaloissa aivan meren äärellä. 

Prustin kieli on kaunista, ja Marilauran tarinasta välittyvät nuoruudesta tutut tunnelmat, kun pitäisi tietää, mitä elämässään alkaa tehdä, eikä tiedä. Kaikkien muiden suunnitelmat vaikuttavat niin selviltä. Myös raastavia sydänsuruja voi joutua kokemaan. 

Tarinan viehätys oli edelleen tallella, ja ymmärrän hyvin, miksi niin rakastin tätä kirjaa silloin parikymppisenä. Lisäksi löysin Marilaurasta paljon itseäni. 

Muutama vuosi sitten ilmestyi Satu Prusti Nelsonin toinen romaani, vielä monin verroin ihastuttavampi Aurinkoon puettu aika. Se kertoo Suomeen adoptoidun Soledadin tarinan, jossa hän lähtee Meksikoon etsimään itseään ja juuriaan. Tuossa upeassa romaanissa kieli on vielä kauniimpaa, ja Meksikon kuvaus aiheuttaa armotonta matkakuumetta. Aurinkoon puettu aika onkin yksi lempiromaaneistani. Suosittelen! 

Ristin Voitto 1992 

130 sivua 

Kansi Marko Mäkinen 

Papalagit - Samoalaispäällikkö Tuiavii valkoisen miehen maailmassa

 

Suomentanut M. Leikola 

Tämä samoalaisen kyläpäällikön näkökulmasta eurooppalaisten kummallisuuksia pohtiva kirja teki minuun vaikutuksen jo nuorena. Eräs henkilö suositteli sitä minulle, kun olin kovin stressaantunut elämän vaatimuksista. Helpottavaa olikin lukea, miten hullulta tämä meidän länsimaalaisten suorittaminen ja muu elämänmeno voi vaikuttaa samolaisin silmin katsottuna. 

No, pettymyksekseni luin nyt netistä (Kansan Uutiset: Valkoisen miehen tyhmyys), että tarina on sittenkin fiktiivinen. Erich Scheurmann oli viettänyt vuoden Samoalla ja väittää kirjassa kääntäneensä saksaksi tuntemansa kyläpäällikkö Tuiaviin ajatukset. Tämä on tapahtunut joskus sata vuotta sitten, koska kirja on ilmestynyt saksaksi vuonna 1920. Kirjan mukaan Tuiavii olisi kiertänyt kansantanssiryhmän mukana ympäri Eurooppaa ja kertonut sitten kotiin palattuaan kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut. 

Joka tapauksessa, vaikka teksti siis on sittenkin Scheurmannin omasta kynästä, on hän kuitenkin viettänyt vuoden Samoalla, joten hänen havainnoissaan samoalaisen ja eurooppalaisen elämän ja ajattelun eroista on varmasti perää. 

Tuiavii ihmettelee Euroopassa kaikkea mahdollista. Eurooppalaiset asuvat korkeissa kivitaloissa, joita Tuiavii sanoo arkuiksi. Arkut ovat täynnä majoja, jotka on vielä jaettu moniksi eri arkuiksi. Eri majojen asukkaat eivät tunne eivätkä tervehdi toisiaan, vaikka asuvat vieri vieressä ja päällekkäin. 

Erityisen paljon Tuiavii kritisoi valkoisten mieltymystä pyöreisiin metallinpaloihin ja painavaan paperiin eli rahaan, joka on käytännössä heidän jumalansa, koska he ajattelevat sitä aina, öisinkin. Tuiavii ihmettelee, miksi jonkun, jolla rahaa on vähän, pitää hävetä sitä. 

Myös tavaran perässä valkoiset juoksevat, ja se tekee heidät vain onnettomiksi. Raha ja tavara ovat valkoisten kirouksia. Eikä heillä ole aikaa, vaikka he mittaavat sitä aikakoneillaan sekunti toisensa perään. Papalageilla eli meillä valkoisilla pitää myös kaikilla olla ammatti, joka tarkoittaa sitä, että yksi ihminen tekee vain yhtä asiaa, koko ajan yhtä ja samaa, kunnes on aivan masentunut. Lisäksi papalagit potevat ankaraa ajatustautia: he elävät vain päällään, kun heidän pitää ajatella niin paljon.  

Elokuvateatteria tämä kuvitteellinen Tuiavii sanoo keinotekoisen elämän taloksi ja ihmettelee, miksi valkoiset menevät sinne pimeään katsomaan valekuvia, kun voisivat olla ulkona auringonpaisteessa elämässä oikeaa elämää. Paperien tulva tarkoittaa sanomalehtiä. Ajatustautiset tekevät myös kirjoja, joista Tuiavii sanoo: 

Kaikki jotka näitä ajatuksia nauttivat saavat pian tartunnan. Näitä ajatuskankaita ahmitaan kuin makeita banaaneja ainakin, niitä on joka majassa, niitä kasataan arkuittain, nuoret ja vanhat nakertavat niitä kuin rotat sokeriruokoa. Siitä johtuukin, että vain harvat osaavat enää ajatella järkevästi ja luonnollisesti niin kuin jokainen kunnon samoalainen osaa. 

Kirja naureskelee eurooppalaisen elämän hulluudelle ja ihannoi samoalaisten onnellista, luonnonläheistä elämää. Ehkä se jopa romantisoi jälkimmäistä? Joka tapauksessa kirjoittaja on aivan epäilemättä oikeassa siinä, että luonnonläheistä elämää elävät alkuperäiskansat voivat olla onnellisia ilman kaikkea länsimaista hapatusta, suorittamista, rahan ja tavaran perässä juoksemista. Kaikkien ei onneksi tarvitse elää niin kuin me täällä elämme asfalttierämaissamme ja oravanpyörissämme. 

Kun Tuiavii kertoo eurooppalaisista, hän tulee samalla kertoneeksi samoalaisesta elämästä, koska vertaa näitä kahta. Eli hän kertoo siitä, mitä Erich Scheurmann siitä kaikesta näki ja halusi kuvata. Kiinnostava kirja, vaikka olenkin pettynyt saatuani 25 vuoden jälkeen tietää, että tämä olikin fiktiota. Minulla on tuo kuvassa näkyvä vanha painos, eikä ainakaan siinä kerrota tarinan fiktiivisyydestä. Tulin siis huijatuksi. Varmaan joku penaalin terävin kynä olisi heti tajunnut totuuden. No, ehkä minuakin hiukan epäilytti, mutta menin silti uskomaan... Kansan Uutisten otsikkoa mukaillen lienen esimerkki valkoisen naisen tyhmyydestä. 

Joka tapauksessa: lue, jos haluat katsoa Eurooppaa erilaisesta näkökulmasta ja nähdä, miten koomista meidän elämämme saattaa olla ulkopuolisin silmin katsottuna. Lue, jos olet väsynyt suoritusyhteiskunnan paineisiin. Hiukan voi kiristävä pipo löystyä tämän kirjan äärellä! Tekee myös mieli lähteä Samoalle katsomaan, miten siellä nykyään eletään. Onko valkoinen mies vienyt sinne lisää omaa pimeyttään? 

Otava 1981 

123 sivua 

Saksankielinen alkuteos Der Papalagi 

Kuvittanut Maxine van Eerd-Schenk 

Kirjasta muualla: 

Matkakirjat 

Sheferijm 

Keijo Nevaranta 

Leymah Gbowee: Meissä on voimaa - Liberialaisesta kansalaisaktivistista Nobel-voittajaksi

 

Suomentanut Kirsi Luoma 

Liberia on yksi niistä maista, joista en ollut koskaan lukenut mitään - enkä juuri kuullutkaan - joten kiinnostuin heti, kun löysin tämän rauhannobelisti Leymah Gboween kirjan kirpputorilta. Kirjastossa olin kyllä nähnyt Ellen Johnson Sirleafin kirjan Tästä tytöstä tulee jotakin, ja olin suunnitellut sen lukemista, mutta toistaiseksi se on jäänyt suunnitelman asteelle. 

Leymah Gbowee ja Liberian ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson Sirleaf saivat Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2011 yhdessä erään jemeniläisen naisen kanssa, joka oli arabikevään voimahahmo. 

Jos Liberian sisällissota on joskus ollut uutisissa, niin sitä en kyllä muista. Mutta tuskin se niin paljon huomiota on Suomessa saanutkaan kuin lännen kannalta "merkittävämpien" maiden konfliktit. Joka tapauksessa tässä kirjassa Leymah Gbowee kertoo tuosta neljätoista vuotta kestäneestä hirveästä sodasta, joka katkaisi hänen nuoruutensa. 

Gbowee oli sodan alkaessa aivan tavallinen nuori nainen. Hän kertoo hyvin koskettavasti ja mukaansatempaavasti niin omasta henkilökohtaisesta elämästään kuin sodan eri vaiheista. Gbowee ei mässäile kauheuksilla, mutta kertoo niitä kyllä. Ihmisille tapahtui todella järkyttäviä asioita. Naisia raiskattiin, lapsia saatettiin kaapata vaikka koulumatkalta ja pakottaa sotilaiksi. 

Seitsemäntoistavuotias ei yleensä pohdiskele kuolemaa, ei varsinkaan omaansa. Nyt kuolema väijyi kuitenkin kaikkialla, ja tajusin, että oma vuoroni voisi olla koska vain. Luonamme poikenneet ystävät kertoivat, että yksi yliopiston opettajistani ja koko hänen perheensä oli surmattu. Että perhetuttujen tyttäret oli raiskattu. Että eräs tuntemani poika oli tapettu tarkastuspisteelle, koska joku sotilas oli iskenyt silmänsä hänen upouusiin lenkkitossuihinsa ja halunnut ne itselleen. 

Leymah Gbowee päätyi väkivaltaisen miehen vaimoksi ja synnytti tälle monta lasta. Kaiken tämän keskellä uteliaisuuteni kasvoi. Miten tästä tuntemattomasta naisesta sitten tuli niin merkittävä henkilö, että hänen johtamansa naisliike sai sodan vihdoin loppumaan Liberiassa? Siihen kysymykseen kirja vastaa seikkaperäisesti. 

Syntyi todellakin naisten liike, joka halusi toimia, koska miehet eivät näyttäneet saavan rauhaa aikaan, vaan tilanne vain paheni pahenemistaan. Kun naiset saivat sanan leviämään yhä laajemmalle, he uskaltautuivat uhmaamaan presidentti Charles Tayloria, joka olisi voinut tukahduttaa kaikki mielenosoitukset väkivaltaisesti. Mutta koska nyt mielenosoittajat olivat naisia valkoisissaan, he saivat jatkaa päivästä toiseen. 

Pian ilmoitettiin, että Charles Taylor oli lähtenyt kotoaan ja ajaisi kohta ohitsemme. Oli se hetki päivästä, kun kaikkien tiellä kulkijoiden oli määrä kääntyä selin, tai heidät voitaisiin ampua. Ilman erillistä päätöstä naiset nousivat, siirtyivät tienvarteen ja seisoivat kasvot presidentin saattuetta kohti kannatellen valtavaa banderollia: LIBERIAN NAISET TAHTOVAT RAUHAA! NYT! 

  Taylor hidasti kohdallamme muttei pysähtynyt. Tiesin, että hän oli nähnyt meidät. Nähnyt, kuinka paljon meitä oli. 

Ei rauha tietenkään ihan sormia napsauttamalla syntynyt. Paljon naisten piti tehdä töitä ennen kuin se toteutui. Yhtenä aseena heillä oli jopa seksilakko, mutta todelliset tulokset syntyivät toki muilla keinoilla. Eikä rauhansopimus ollut päätepiste, vaan alku: siitä alkaen kansan pitäisi oppia unohtamaan vihanpito ja selviytyä jälleenrakennuksesta, valtavista psyykkisistä traumoista ja ties mistä kaikesta. 

Kun kirjan lukee, on vaikuttavaa nähdä se voima, joka naisten yhteisessä rintamassa oli. Että rauhanomaisin keinoin voitiin saada aikaan jotain noin suurta. Liberian naiset jatkoivat sitten tämän rauhantyön sanoman levittämistä muidenkin Afrikan maiden naisille. Leymah Gbowee oli tässä aktiivisesti mukana; hän oli löytänyt oman kutsumuksensa rauhantyöstä. 

Myös naisten aseman parantaminen oli tärkeä osa tätä työtä. Kun Liberiaan sitten valittiin naispresidentti, hänen kaudellaan naisten asiaa edistettiin monella tavalla. Toivottavasti se työ on jatkunut edelleen, vaikka nyt siellä taitaa taas olla mies presidenttinä. 

Ehkä en osaa sanoa muuta tästä kirjasta, mutta vaikuttava teos se todella on. Rohkaiseva esimerkki siitä, mitä aivan tavalliset ihmiset voivat saada aikaan. Ei tarvitse olla poliitikko voidakseen vaikuttaa. Jos Afrikka kiinnostaa, suosittelen lämpimästi! 

Like 2012 

306 sivua 

Alkuteos Mighty Be Our Powers: How Sisterhood, Prayer and Sex changed a Nation at War 2011 

Kannen kuva Michael Angelo 

Muissa blogeissa: 

Sivumerkkejä 

Mari A:n kirjablogi 

Kattona taivas 

Lukemaani 

Miep Gies: Anne Frank, suojattini

 

Toimittanut Alison Leslie Gold 

Suomentanut Karin Tuominen 

Olen lukenut Anne Frankin koskettavan Nuoren tytön päiväkirjan jo joskus nuorena ja myöhemmin myös aikuisena, vuosia sitten (ennen blogiaikaa). Lisäksi blogiaikana olen lukenut Melissa Müllerin kirjan Anne Frank - Päiväkirjan salaiset sivut, josta en enää muista mitään, mutta Annen tarinaahan sekin kertoo. 

Miep Gies ja hänen miehensä olivat Frankin perheen hyviä ystäviä; Miep oli myös töissä Otto Frankin firmassa ja oli sitä kautta tutustunut perheeseen. Miep ja Jan Gies olivat myös mukana siinä pienessä sisäpiirissä, joka tiesi Frankin perheen piiloutumisaikeista ja auttoi heitä koko vuosia kestäneen piileskelyn ajan. 

Kirjassa Miepin miehestä käytetään nimeä Henk, koska Miep on halunnut käyttää henkilöistä samoja salanimiä, joita Anne käytti päiväkirjassaan. 

Anne Frank, suojattini ei nimestään huolimatta pyöri pelkästään Annen ympärillä. Päiväkirjahan jo kertoo Annen näkökulman. Miep Gies puolestaan kertoo Frankin perheen tarinan ohella kiinnostavasti koko sota-ajasta: millainen tilanne Alankomaissa oli silloin. Aluksi hollantilaiset seurasivat Euroopan tilannetta peloissaan, kun Hitlerin joukot marssivat maahan toisensa jälkeen. Lopulta eräänä yönä saksalaiset yllättivät myös heidät ja marssivat maahan ihmisten nukkuessa pahaa aavistamatta. 

Hollantilaiset joutuivat elämään vuosien ajan miehitetyssä maassa, joten kaikilla oli raskasta, vaikka juutalaisten tilanne oli tietysti kaikkein pahin. Kirja kertoo, miten tilanne kiristyi koko ajan, kunnes lopulta juutalaiset alkoivat piiloutua tai keksiä muita mitä epätoivoisimpia ratkaisuja tilanteeseen. 

Miep Gies kertoo, millaista hänen ja Henkin elämä oli. Kirjassa tavataan myös monia heidätn tuntemiaan ja tapaamiaan ihmisiä ja kuullaan heidänkin kohtaloistaan. Samalla Miep Gies tietysti kertoo koko ajan Frankin perheen tarinaa. Millaista oli auttaa heitä, yrittää jatkuvasti metsästää ruokaa niin monelle ja vierailla heidän luonaan yrittämässä piristää heitä. Piilopaikassa auttajien päivittäisiä vierailuja odotettiin kuumeisesti. Ne olivat heille päivän kohokohtia. 

Kerran Miep meni heidän luokseen yökyläänkin ja sai itsekin tuntea nahoissaan sen hirveän pelon tunteen - miltä tuntui olla piilossa oleva juutalainen. Peloltaan Miep ei saanut koko yönä nukuttua hetkeäkään. Yökyläreissultaan hän kertoo myös: 

Siinä istuessani aloin tajuta, miltä tuntui olla vangittuna pieniin huoneisiin. Sain jonkinlaisen käsityksen siitä avuttoman ihmisen pelosta, joka heillä oli seuralaisenaan yötä päivää. Me kaikki elimme sota-aikaa, mutta Henk ja minä olimme vapaita tulemaan ja menemään niin kuin tahdoimme, olemaan sisällä tai lähtemään ulos. Nämä ihmiset olivat vankilassa, vankilassa jonka ovi lukittiin sisältäpäin. 

Kirja kertoo myös siitä, miten aluksi piilopaikassa vallitsi hyvä yhteishenki, mutta ajan mittaan tunnelma alkoi kiristyä. Tuli erilaisia ihmissuhdeongelmia. Jotkut myös masentuivat ja vetäytyivät omiin oloihinsa. Näistä ristiriidoistahan Annekin kertoo päiväkirjassaan. 

Sitten tuli se kauhea päivä, jona piilopaikka paljastui, ja piileskelijät sekä osa auttaijstakin vietiin keskitysleirille. Tästä Miep Gies kertoo heidän auttajien näkökulmasta. Tuon tapauksen jälkeen hän kävi pelastamassa piilopaikasta eli "salaisesta siivestä" Annen päiväkirjan, jonka hän sodan loputtua antoi keskitysleiriltä palanneelle Otto Frankille. 

Sodan loppupuolella tilanne Hollannissa meni entistä pahemmaksi. Ihmiset näkivät nälkää ja olivat hirveän huonossa kunnossa, niin myös Miep ja Henk (eli Jan). 

Lopulta kirja kertoo sodan loppumisesta ja siitä, miten elämä alkoi sen jälkeen vähitellen voittaa ja miten Annen päiväkirja aloitti voittokulkunsa. Mutta suruaan Miep Gies ei koskaan unohtanut. Ei ollut päivää, ettei hän ajatellut Annea ja muuta perhettä. Miep toivoi, että ennemmin Anne itse olisi pelastunut kuin hänen päiväkirjansa. Hän itsehän ei pitkään aikaan edes suostunut lukemaan Annen päiväkirjaa; suru oli niin musertava, että lukeminen pelotti häntä. 

Todella koskettava ja vaikuttava kirja. Näin vaikeana aikana se muistuttaa, että ihmiset ovat joutuneet kestämään vielä paljon vaikeampia aikoja kuin me nyt. Kun mekin olemme nyt kokeneet jonkinlaista eristäytymisen aikaa, on myös helppo ymmärtää, miten ahdistavaa Frankin perheellä ja muilla piilopaikassa eläneillä oli, kun he eivät oikeasti päässeet koskaan ulos ja joutuivat elämään sisälle vangittuina jatkuvassa pelossa. 

Kustannusosakeyhtiö Tammi 1988, toinen painos 

249 sivua 

Alkuteos Anne Frank remembered 1987 

Päällys Carin Goldberg 

P. S. Yksi kirja johtaa toiseen ja toinen kolmanteen. Tämä oman hyllyni kirja tuli mieleen, kun viimeksi luin Linda Olssonin romaanin Sonaatti Miriamille, jossa puhuttiin juutalaisista. Nyt puolestaan tuli mieleen toinen oman hyllyn kirja, Diet Emanin ja James Schaapin Kielletyt sanat, jota aloinkin jo lukea. Sekin kertoo Hollannin vastarintaliikkeen toiminnasta sodan aikana. Sen olen joskus lukenutkin, mutta en muista siitä enää mitään. 

Linda Olsson: Sonaatti Miriamille

 

Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi 

Adam Anker on kuusikymppinen säveltäjä, joka on yhdeksäntoista vuotta sitten jättänyt kaiken menneen taakseen ja muuttanut Ruotsista Uuteen-Seelantiin. Mukanaan hänellä on ollut vain pieni tyttärensä Miriam, jonka lempinimi on Mimi. 

Vuosi sitten Mimi on kuitenkin kuollut onnettomuudessa, ja isä on vajonnut raastavaan suruun. Mutta nyt hän alkaa vihdoin selvittää menneisyytensä arvoituksia. Juuri ennen Mimin kuolemaa hän oli nähnyt holokaustimuseossa erään miehen valokuvan, joka on herättänyt hänen kiinnostuksensa. Nyt Adam ottaa yhteyttä vanhaan naiseen, joka voi kertoa tuosta miehestä tarkemmin. 

Adamin menneisyys on suuri arvoitus. Hänen ollessaan pieni äiti toi hänet Puolasta Ruotsiin eikä suostunut koskaan puhumaan menneisyydestä. Se oli kerta kaikkiaan kielletty puheenaihe. Koska Adam oli silloin niin pieni, hän on unohtanut kaiken mahdollisen Puolaan liittyvän. Nyt hän haluaa tietää. Mitä nyt jo edesmennyt äiti oikein salasi häneltä? 

"Me emme puhu siitä. Me emme edes ajattele sitä. Ja saatpa nähdä, että se häviää." Äiti seisoi ovensuussa; eteisestä lankeava valo sai hänet näyttämään tummalta olennolta vailla piirteitä. "Se häviää. Sen unohtaa." Sitten hän kääntyi ja lähti vedettyään makuuhuoneeni oven melkein kiinni perässään. 

  Mutta niin ei käynyt. Se ei hävinnyt koskaan. Kysymykset, joita ei koskaan voinut esittää, alkoivat elää aivan omaa elämäänsä. Ja hiljaisuus kypsytti niitä. 

On myös tietty ruotsalainen nainen, joka pakotti yhdeksäntoista vuotta sitten Adamin tekemään mahdottoman valinnan. Sen jälkeen he eivät ole kuulleet toisistaan. 

Kun Adam alkaa selvitellä asioita, hän matkustaa jatkamaan tutkimuksiaan Puolan Krakovaan, minkä jälkeen hän palaa lopulta myös Ruotsiin tapaamaan tuota naista menneisyydestä. 

Adam suree sitä, että hän on päätynyt tekemään tyttärelleen samoin kuin äiti teki hänelle itselleen: hän ei koskaan puhunut Mimille menneisyydestä Ruotsissa, ja nyt on liian myöhäistä. Hän ryösti tyttärensä menneisyyden. 

Sen verran voin Adamin taustasta paljastaa, että hän on juutalainen. Joten jos joku on kiinnostunut lukemaan juutalaisten kohtaloista, Sonaatti Miriamille käsittelee sitä aihetta. Myös musiikkia tässä kirjassa on paljon; onhan Adam viulua soittava säveltäjä. 

Tavalliseen tapaan tämäkin Linda Olssonin romaani on hyvin pohdiskeleva ja syvämietteinen. Pidin siitä, mutta jossain vaiheessa myös väsähdin. Ehkä näin marraskuussa pitäisi lukea vain hyvin helposti sulavaa kirjallisuutta, jota ei tarvitse kovin paljon miettiä. Muutenkin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja hurmasi minut niin, että sen jälkeen lukemani Olssonin teokset eivät ole pystyneet läheskään samaan. Ne ovat olleet vain ihan ok. Luin tuon Olssonin esikoisen viime marraskuussa, ja se muuten oli aivan täydellisen lempeää luettavaa vuoden pimeimpään aikaan. 

Kirjassa on kovin vähän dialogia; enemmän on Adamin omaa muistelua, joka vie tarinaa eteenpäin. Usein se tarina etenee kovin verkkaisesti, vaikka eteneehän se toki. Olin aivan liian utelias saamaan vastaukset kaikkiin polttaviin kysymyksiini, mutta kun Olsson sitten vihdoin raottaa salaisuuksien verhoa vähän kerrallaan, hän ei silloinkaan tunnu kertovan kaikkea.  

Olisin toivonut enemmän dialogia, koska se keventäisi tällaista pohdiskelevaa tekstiä. Toki kirjan henkilöiden keskustelutkin olivat aivan yhtä syväluotaavia.  

Loppupuolella minäkertojaksi vaihtuu Cecilia, se menneisyyden ruotsalainen nainen. En olisi enää jaksanut lukea hänenkin muistelujaan, vaikka toki hänen kokemuksistaan paljastui jotain tulevaisuuden kannalta melko ratkaisevaa. 

Sonaatti Miriamille sisältää kuitenkin kiinnostavaa pohdiskelua elämästä, kuten tässä: 

Uudessa maailmassa elää monta kaltaistani. Vanhan maailman pakolaisia. Mutta me tuomme sen mukanamme. Sitä ei pääse pakoon. Ja joskus elämästä tulee täysin päinvastaista kuin on toivonut. Välimatka kirkastaa sen muistoa, minkä on halunnut jättää taakseen. 

Olssonilla on myös kaunista ympäristön, hetkien ja tunnelmien kuvausta niin Uudesta-Seelannista, Krakovasta kuin Ruotsistakin. Lisäksi Anuirmeli Sallamo-Lavin suomennoksen kieli on sujuvaa ja kaunista; sitä on ilo lukea. 

Kirjassa on myös muutamia puolalaisia runoja, jotka on suomentanut Tapani Kärkkäinen. 

Gummerus 2010, toinen painos 

379 sivua 

Englanninkielinen alkuteos Sonata for Miriam 2008 

Kannen suunnittelu S-R Meilahti 

Tästä kirjasta on olemassa paljon bloggauksia, tässä niistä muutama: 

Leena Lumi 

Lumiomena 

Kirjakaapin avain 

Kirjasähkökäyrä 

Kirja vieköön 

Jenny Fagerlund: 24 pientä ihmettä

 

Suomentanut Antti Saarilahti 

En malttanut olla lukematta heti marraskuussa tällaista jouluista herkkupalaa. Ruotsalaisen Jenny Fagerlundin 24 pientä ihmettä on ilmestynyt tänä syksynä suomeksi. Se on juuri sellainen hyvän mielen romaani, jollaisia kirjailija itse kertoo rakastavansa. Sellaista romanttista viihdettä, joka hemmottelee lukijaansa kuin konvehtirasia. 

Kirjan päähenkilö on tukholmalainen Emma, joka pitää sisustuspuotia, mutta lähestyvä joulu ahdistaa häntä, ja hän haluaisi vain hypätä sen yli tammikuuhun. Hän piti joulusta ennen, mutta kaksi vuotta sitten hänen miehensä Niklas kuoli onnettomuudessa juuri jouluaattona, ja sen jälkeen Emma vajosi pohjattomaan suruun, jolle ei loppua näy. Lisäksi hän syyttää itseään tapahtuneesta. 

Emman sisko Magda yrittää tehdä kaikkensa saadakseen hänet tekemään jotain puotinsa ja sen joulumyynnin eteen. Lisäksi Emman pitäisi Magdan mielestä aloittaa jokin harrastus, että hän piristyisi. Emmaa Magdan pomotus vain ärsyttää. Enää ei saa omassa liikkeessäänkään olla rauhassa. 

Sitten eräänä marraskuisena iltana Emma törmää kadulla vanhaan mieheen, joka on eksynyt lumipyryssä. Emma opastaa miehen kotiin ja saa idean. Voisihan hän aloittaakin uuden harrastuksen: hän tekisi hyvän työn joka päivä joulukuun 1.-24. päivinä. 

Kaksikymmentäneljä hyvää tekoa kahdessakymmenessäneljässä päivässä. Se oli täydellinen suunnitelma joulukuulle: muiden auttaminen pienissä ja suurissa asioissa. Ehkä jonkun elämä voisi jopa muuttua paremmaksi. Emma loikkasi ison lumikinoksen yli. Niklas olisi pitänyt uudesta harrasstuksestani. Hän olisi nauranut ja sanonut, että sellainen maailmanpelastajahan sinä olet. 

Emman päiviin tulee tämän päätöksen myötä yllättävän paljon uutta sisältöä ja elämää. Hän tutustuu uusiin ihmisiin ja alkaa pitkästä aikaa nähdä pientä valoa elämässä, vaikka suru painaakin vielä raskaana sydämessä. Ja vaikka hän ei koekaan olevansa vielä valmis uuteen suhteeseen, jotain silläkin rintamalla tietysti tapahtuu, kun kerran tällaisesta kirjasta on kysymys. 

24 pientä ihmettä on osittain ennalta-arvattava, mutta mieltä lämmittävä tarina täynnä ihanaa talvista tunnelmaa. Siitä tulee jouluiselle mielelle, ja itsellekin tulee mieleen, että tuollaiset 24 hyvää tekoa joulun alla olisi aika hauska toteuttaa. Niidenhän ei tarvitse olla mitään liian suurta: Emmakin saattoi joskus sanoa jotain kaunista tapaamilleen ihmisille tai tarjosi kahvit asiakkaalle. 

Gummerus 2020 

269 sivua 

Alkuteos 24 goda gärningar 2019 

Kannen suunnittelu Emma Graves 

Kannen kuvat Shutterstock 

P. S. Joku on voinut lukea yhden joulupostaukseni, jossa sanon, etten ole yhtään jouluihminen, mutta se riippuu asianhaaroista. Joulufiilistely ja joulukirjojen lukeminen on aina mukavaa, niinäkin vuosina, joina olen väsynyt marras-joulukuussa. Tänä vuonna en edes ole väsynyt, joten antaa joulun tulla! 

Päivi Niemi: Rajansa kaikella

 

Meillä voi olla monia erilaisia ongelmia rajojen kanssa. Jonkun rajat voivat olla hyvin hauraat, ja muut ihmiset pääsevät kävelemään hänen ylitseen ja käyttämään häntä kynnysmattona. Toinen taas on suojautunut paksun panssarin taakse, jolloin rajat ovat liiankin vahvat, ja hänen pitäisi uskaltaa myös avata niitä hiukan. Joku voi olla täysin rajaton ja ajattelee voivansa tehdä ihan mitä vain. Itse kunkin kannattaa myös miettiä, olemmeko itse osanneet huomioida toisten rajat ja kunnioittaa niitä. 

Päivi Niemen kirja Rajansa kaikella käsittelee kaikkea tätä hyvin monipuolisesti ja syvältä luodaten. Rajaongelmien moninaisuus paljastuu viimeistään luvussa Miten rajojen vauriot ilmenevät - eli karrikoituja rajatapauksia. Tässä luvussa on varsinainen tyyppigalleria. Lukijan silmien eteen marssitetaan pitkä rivi tosielämästä tuttuja tyyppejä, joista monesta löysin joko itseni tai jonkun muun. Tyypit ovat Lörpöttelijä, Tunnemagneetti, Tunneryöpyttäjä, Tuhlaaja, Myöhästelijä, Jokapaikanhöylä, Ulkoa ohjattu, Iholle tulija, Luikuri, Toisaalta kuitenkin -tyyppi, Joojoo-mies tai -nainen, Uhri, Jyrä, Kiltti ja Ylivastuullinen. Jokaisen tyypin kuvauksen jälkeen Päivi Niemi kertoo myös, mikä voi auttaa juuri tätä tyyppiä muuttumaan. 

Jo tuosta pitkästä rajatapausten listasta voi päätellä, miten monelle meistä Rajansa kaikella sopii luettavaksi. Kirjassa on muuten kuvituksena Pekka Rahkosen mainioita piirroksia, joita on erityisesti tässä tyyppigalleriassa. Piirrokset kuvaavat erilaisia tyyppejä osuvasti ja joskus jopa humoristisesti, kuten esimerkiksi tässä Lörpöttelijää esittävässä kuvassa: 

Päivi Niemi kirjoittaa siitä, mitä rajat ovat ja mihin niitä tarvitaan. Entä miten lapsuuden kokemukset ja kasvatus vaikuttavat rajoihin? Kirja ei pelkästään kuvaa ongelmaa, vaan antaa myös vastauksia kysymykseen, mitkä eri tekijät sitten auttavat asettamaan rajoja. Luvussa Rajojen vahvistaminen käytännössä on yhdeksän hyvää käytännön harjoitusta, joista mieleeni jäivät esimerkiksi itsekurin harjoittaminen ja mielikuvaharjoitukset. 

Kirjan lopussa on vielä kuuden eri henkilön selviytymistarinat, jotka kertovat kiinnostavasti siitä, miten hyvin erilaisten elämänkokemusten jälkeen on voinut päästä toipumisen tielle ja voitolle pahimmista rajaongelmista. 

Rajansa kaikella sai minut käymään hyvin syviä prosesseja omassa mielessäni. Yllätyin siitä, että kirja avasi minulle sellaisiakin alueita, joista en odottanut lukevani tällaisesta kirjasta. Kun aloitin lukemista, mielessäni oli lähinnä liiallinen kiltteys ja vaikeus sanoa ei. Ylikiltteys onkin yksi rajoihin liittyvä ongelma, mutta rajojen ongelmat ilmenevät myös monella muulla tavalla. 

Antoisa ja kiinnostava teos, joka käy läpi myös omaksi itseksi tulemista, hyvinvointia sekä omien tunteiden ja tarpeiden kuuntelemista. Vahva suositus! 

Kirjan lopussa on vielä useita tyhjiä sivuja, joissa on tilaa omia oivalluksia varten. 

Päivi Niemi on terapeutti, psykiatrisen hoidon erikoisammattitutkinnon suorittanut kouluttaja ja työnohjaaja, jolta on ilmestynyt muitakin kirjoja itsetuntoon ja tunne-elämään liittyen. Hän kiertää myös luennoimassa näistä aiheista. 

Päivä Oy 2018 

279 sivua 

Kansi Jonatan Mellin 

Piirrokset Pekka Rahkonen 

Kirjaa suosittelee myös LauraKatarooma blogissaan Kirjaimia. 

Jeff Manion: Välimaastossa

 

Suomentanut Risto Mikkonen 

Viime syksynä tämä kirja jäi minulta kesken, enkä tainnut pitää sitä erikoisena. Mutta silloin hetki oli selvästi väärä ja nyt oikea, koska nyt tämä olikin yllätyksekseni valtavan antoisa ja siunattu lukuelämys! 

Kysymyksessä on siis kristillinen kirja, jonka kirjoittaja Jeff Manion on amerikkalainen pastori. Hän kirjoittaa siitä, miten elämässä tulee erilaisia siirtymäkausia, jolloin vanha jää taakse, mutta tulevaisuus ja päämäärä on vielä tuntematon. Usein Välimaastoon joudutaan äkillisesti jonkin ikävän tai jopa traagisen tapahtuman seurauksena, mutta sinne voidaan myös päätyä huomaamatta ja vähitellen. Välimaasto on jotain sellaista, missä emme itse haluaisi olla, mutta se on tärkeä paikka, jossa Jumala tekee työtään meissä ja meidän elämässämme. 

Manion käy kirjassa läpi Raamatussa kuvattua israelilaisten autiomaavaellusta, joka oli sellainen Välimaasto. He olivat päässeet vapaiksi Egyptin orjuudesta, mutta joutuivat taivaltamaan pitkään autiomaan rasitusten keskellä ennen kuin pääsivät luvattuun maahan. 

Kirja on jaettu viiteen osaan, joissa on kaikissa kolme lukua. Osat ovat Valitus, Romahdus, Huolenpito, Kuritus ja Kasvu. Näiden kautta Manion soveltaa Raamatun henkilöiden kokemuksia myös meidän elämäämme. Mekin valitamme Välimaastossa ja saammekin purkaa tunteitamme, kunhan emme anna itsemme lopullisesti katkeroitua. Voimme romahtaa, mutta Välimaastossa saamme myös kokea Jumalan huolenpitoa, niin kuin hän piti huolta israelilaisistakin siellä erämaassa, vaikka he epäilivät uudestaan ja uudestaan. Hän kasvattaa luottamustamme häntä kohtaan ja haluaa vetää meitä lähelleen. 

Meitä voidaan myös kurittaa, niin kuin maallinenkin isä ojentaa lastaan, jos tämä käy kurittomaksi. Manionilla on kirjassa hyviä käytännön esimerkkejä eri henkilöiden elämästä, ja yksi sellainen on nuori Ronnie, joka on todella lupaava koripalloilija, mutta koska hän on niin lahjakas, hän ei viitsi harjoitella ja alkaa käyttäytyä muutenkin kurittomasti, ei esimerkiksi välitä valmentajan ohjeista. Kun Ronnie laitetaan tämän takia vaihtopenkille kahden pelin ajaksi, hänestä saattaa tuntua, että valmentaja haluaa pilata hänen kautensa. Mutta: 

Valmentaja kurittaa Ronnieta pelastaakseen pojan kauden ja kenties koko hänen tulevaisuutensa joukkueurheilun parissa. Siihen hyvä kuritus pyrkii. Se aiheuttaa kipua pelastaakseen jotakin. 

Näin Jumala toimii meidänkin elämässämme, mutta usein vasta jälkeenpäin ymmärrämme olla kiitollisia niistä oppitunneista. 

Tämä liittyy myös viimeiseen osaan, jossa puhutaan kasvusta. Jumala haluaa kasvattaa meitä hengellisesti, kasvattaa luonnettamme ja vetää meitä lähelleen, saada meidät ripustautumaan tiukemmin häneen. Kasvu tapahtuu kivun kautta, olosuhteissa joissa emme haluaisi olla. Esimerkiksi Joosef myytiin orjaksi Egyptiin, jossa hänet osti orjakseen Potifar. Joosef nousi korkeaan asemaan Potifarin taloudessa ja Jumala siunasi häntä siellä, paikassa jonne hän ei olisi itse halunnut. 

Manion kirjoittaa: 

Huomasitko nuo neljä tärkeää sanaa edellisen kappaleen alussa? "Herra oli Joosefin kanssa." Jokin meissä haluaisi hangoitella vastaan ja sanoa: "Ei pidä paikkaansa! Jos Herra olisi ollut Joosefin kanssa, hän olisi kotona isän luona eikä orjana Egyptissä." Todellisuutemme voi olla arvaamaton. Usein Jumala päättää siunata meitä paikassa, jossa emme haluaisi olla. Hän siunaa meitä ollessamme kiertotiellä. Hän siunaa meitä Välimaastossa. 

Ja: 

Voimme tuhlata viikkoja ja kuukausia elämästämme haaveillen, että olisimme jossakin muualla tai joku muu kuin olemme. Arvokasta aikaa valuu hukkaan, kun emme suostu elämään ihmettä, joka sisältyy omana itsenämme olemiseen. Menetämme siunauksen olla Jumalan käytössä Välimaastossa. Ja menetämme tilaisuuden toimia yhteistyössä Jumalan kanssa hänen pyrkiessään muuttamaan meitä. 

Aikanaan Välimaastokin voi muuttua siksi tulevaisuudeksi, jossa Välimaastossa saadut siunaukset tulevat näkyviin. Kirjan lopussa Manion kertookin, kuinka hänen oman elämänsä vaikeudet, joista hän kertoo kirjan alussa, lopulta johtivat hyviin asioihin. Vaikka esimerkiksi hänen äitinsä kuolema ei tietenkään ollut iloinen asia eikä siksi koskaan muuttunut, ilman sitä moni myöhempi hyvä asia olisi jäänyt tapahtumatta. 

Kirjan sanoman voisi kiteyttää vielä yhteen sitaattiin: 

Jumala kuljettaa meitä sellaista maastoa pitkin, jota kaikkein eniten haluaisimme karttaa, saadakseen meissä aikaan hedelmän, jota kaikkein kipeimmin kaipaamme. 

Kirjan lopussa on vielä jokaiseen lukuun liittyen kysymyksiä pohdittavaksi. 

Päivä Oy 2010 

173 sivua 

Alkuteos The Land Between 2010 

Kansi AD Studio Oy 

P. S. Oli tässä kirjassa pari ohimenevää kohtaa, joissa Manion kertoi ihmisistä, joilla oli tosi rankkaa, ja tuntui odottavan, että heidän olisi pitänyt heti pahimmalla hetkellä pystyä suhtautumaan tilanteeseensa tyynen rauhallisesti, ihan kuin negatiivisia tunteita ei saisi ollenkaan käydä läpi. Mutta nostin niille kohdille hattua ja jatkoin eteenpäin, koska muuten tämä oli minusta tosi hyvä kirja - ja monessa muussa kohdassa hän kyllä antoi luvan käydä myös kipeitä tunteita läpi.