Satu Prusti: Tahdon herättää aamuruskon

 

Näistä asuurinsinisistä päivistä, viikoista ja kuukausista keräsin kimpun kirkkaita päiviä. 

Tahdon herättää aamuruskon on Satu Prustin (nykyään Prusti Nelson) nuoruudenromaani, joka ilmestyi vuonna 1992. Kun Sheferijm bloggasi kirjasta viikko sitten, minäkin innostuin lukemaan sen pitkästä aikaa uudestaan. 

Itselleni kirjaan liittyy nuoruuden nostalgiaa, koska olin silloin suuri Ranska-fani, ja tämä tarina sijoittuu Etelä-Ranskaan, josta aivan erityisesti haaveilin silloin. Kirjassa onkin paljon ihanaa ympäristön kuvausta, joten sen myötä pääsee tosiaan tekemään nojatuolimatkan Ranskaan. 

Kysymyksessä on kristillinen nuortenkirja. Sen päähenkilö Marilaura viettää kesää tätinsä luona St. Martinin kylässä Ranskan Rivieralla, opiskelee kielikurssilla ranskan hienouksia ja vapaa-ajallaan maalaamista Alphonsen, vanhan taiteilijan opastuksella. 

Marilaura on päättämätön etsijä, joka ei tiedä, mitä seuraavaksi tekisi. En kerta kaikkiaan aina tiennyt, mitä halusin. Liian usein löysin itseni kolkuttamasta suljettujen ovien takana, hän toteaa. Hän on myös levoton sielu, jota arkinen elämä ei tyydytä ja jonka on helpompi lähteä kuin jäädä. Niinpä hän on nytkin Ranskassa ja päättää lopulta jäädä sinne kielikurssin jälkeenkin, koska Suomessa ei juuri nyt ole mitään tekemistä. Marilaura ei nimittäin päässyt taidekouluun, jonne oli hakenut. 

Nuoren naisen elämä Ranskassa on täynnä jännittäviä uusia ihmissuhteita, joista tärkeimmäksi muodostuu Alphonsen vihreäsilmäinen pojanpoika René. Marilaurasta ja Renéstä tulee ylimmät ystävät: 

Tahdoimme kulkea suurten tammien alla laventeliniityn laidassa, kulkea läpi synkimmän metsän ja kokea kirkkaimman auringonpaisteen. Olimme toisillemme olkapää, jota vasten painautua silloin, kun ei uskaltanut katsoa maailmaa silmiin. Söimme pistaasijäätelöä sateella, ja astelimme vesilammikoihin välittämättä, että kenkämme kastuivat. Juoksimme autiolla rannalla, ja olisimme halunneet lentää. 

Ihmissuhteet ovat kuitenkin monesti mutkikkaita. Marilaura uskoo Jeesukseen, René puolestaan ei. Ja kun tunteet syvenevät, mikä silloin neuvoksi? Voiko kahta niin erilaista maailmaa yhdistää? 

Satu Prusti kuvaa kiehtovasti Marilauran iloja ja suruja, elämän tummia ja valoisia sävyjä. Kaiken sen taustalla nuo ihanat ranskalaiset maisemat ja tunnelmat: 

Côte de Calanques'n kalkkikivikalliot putosivat suoraan mereen, ja rannikko oli syvien, epätasaisten lahdelmien rikkoma. Jätimme valtatien Cassis'n tienviitan kohdalla. Renkaat ulisivat äkkinäisessä käännöksessä. Meren rantaan viettävä tie oli pinjojen riimittämä. 

  Cassis'ssa kalastajilla oli pronssinruskeiksi päivettyneet, ystävälliset kasvot, ja heidän kiikkerät veneensä keikkuivat huolettomasti ulapalla. He istuivat ringissä eukalyptuspuiden siimeksessä ja korjasivat verkkojaan, joita kokemaan he auringonnousun aikaan lähtivät. He asuivat kalastajatyyliin rakennetuissa stukkotaloissa aivan meren äärellä. 

Prustin kieli on kaunista, ja Marilauran tarinasta välittyvät nuoruudesta tutut tunnelmat, kun pitäisi tietää, mitä elämässään alkaa tehdä, eikä tiedä. Kaikkien muiden suunnitelmat vaikuttavat niin selviltä. Myös raastavia sydänsuruja voi joutua kokemaan. 

Tarinan viehätys oli edelleen tallella, ja ymmärrän hyvin, miksi niin rakastin tätä kirjaa silloin parikymppisenä. Lisäksi löysin Marilaurasta paljon itseäni. 

Muutama vuosi sitten ilmestyi Satu Prusti Nelsonin toinen romaani, vielä monin verroin ihastuttavampi Aurinkoon puettu aika. Se kertoo Suomeen adoptoidun Soledadin tarinan, jossa hän lähtee Meksikoon etsimään itseään ja juuriaan. Tuossa upeassa romaanissa kieli on vielä kauniimpaa, ja Meksikon kuvaus aiheuttaa armotonta matkakuumetta. Aurinkoon puettu aika onkin yksi lempiromaaneistani. Suosittelen! 

Ristin Voitto 1992 

130 sivua 

Kansi Marko Mäkinen