keskiviikko 28. joulukuuta 2022

Vuoden 2022 parhaita lukuelämyksiä


EDIT: Lisäsin ulkomaisten romaanien listaan yhden kirjan, joka oli jäänyt siitä pois. 

Taas on kulunut yksi vuosi kirjabloggaajana. Perinteeksi on jo tullut jakaa vuoden parhaita lukuelämyksiä, siis niitä täysin subjektiivisesti minulle itselleni antoisimpia ja merkityksellisimpiä kirjoja. 

Listan ulkopuolellekin jää paljon hyviä kirjoja; ei siis ole mikään epäluottamuslause kirjaasi kohtaan, vaikka sitä ei tästä postauksesta löytyisi. Useimmiten en edes bloggaa kirjoista, joista en ole ollenkaan pitänyt. Sellaiset jäävät kesken kaikessa hiljaisuudessa. 

Ulkomaisia romaaneja olen näköjään lukenut hävettävän vähän, kun sille listalle ei juuri ollut tunkua. Toivottavasti ensi vuodesta tulee parempi romaanivuosi! Teoriassa saattaisin kyllä lukea vielä tämän vuoden puolella yhden ulkomaisen romaanin, jossa oletan olevan ainesta listalle. Tässä parin viikon sisällä olen kuitenkin ollut aika huono lukija, joten en lupaa mitään, mutta jos satun vielä lukemaan jotain hyvää, lisään sen tänne sitten jälkeenpäin. 


Kotimaiset romaanit: 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat. Otava 2022. 
Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa. WSOY 2022.  
Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos 2012. 
Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa. Otava 2022. 
Katri Rauanjoki: Kesämerkit. Kustantamo S&S 2022. 


Ulkomaiset romaanit: 

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta. Aula & Co 2022. 
Christy Lefteri: Laululinnut. Kustantamo S&S 2022. 
Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa. Gummerus 2012. 


Runot: 

Aleksandrs Čaks: Sydän jalkakäytävällä. Paperiporo 2021. 
Heidi Liehu: Surusta vesilintu nousee siivilleen. WSOY 2009. 
Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua. WSOY 2011. 
Niilo Rauhala: Tähtiä taivaan nurmikolla. Kirjapaja 2011. 


Dekkarit / trillerit: 

Liza Marklund: Napapiiri. Otava 2021. 
Outi Pakkanen: Kissa kuussa. Otava 1990. 
Satu Rämö: Hildur. WSOY 2022. 
Christina Wahldén: Älä puhu kuolleista. Minerva 2022. 
Christina Wahldén: Syklonivaroitus. Minerva 2022. 


Tietokirjat, muistelmat: 

Kai Kortelainen & Jippu: Jippu - Kun perhonen lakkaa hengittämästä. WSOY 2022. 
Johanna Lindfors: Elämäni ranskattarena. WSOY 2022. 
Vesa Nieminen: Vaellusvuotta vuolemassa - Matka yksinvaeltajan mieleen. Lector Kustannus 2022.
Teuvo V. Riikonen: Libanonin setripuun varjossa. Väyläkirjat 2015. 
Erno Saukko: Vuoden vaellus - Elämää Pohjolan erämaissa. Kirjapaja 2022. 


Kristilliset kirjat: 

Roberto Brandão: Pieniä suuria ihmeitä. Aikamedia 2021.
Bo Giertz: Kalliopohja. Aurinko Kustannus 2012. 
Martti Luther: Armahda minua, Jumala - Psalmin 51 selitys. Luther-Kirjat / Concordia 2022. 
Paavo Virtanen: Moskeijan varjossa. Ristin Voitto 1977. 
Ann Voskamp: Tuhat lahjaa. Uusi Tie 2015. 


Lisäksi haluan mainita näiden kategorioiden ulkopuolelta kaksi hienoa teosta. Ne ovat Sari Vuoriston merellinen novellikokoelma Säätiedotus merenkulkijoille (Gummerus 2008, 3. painos) ja Chimamanda Ngozi Adichien koskettava essee Surumerkintöjä (Otava 2022), jossa hän kertoo surustaan rakkaan isänsä kuoleman jälkeen. 

Kristillisistä kirjoista oli tavalliseen tapaan kaikkein vaikein valita, vaihtoehtoja oli paljon. Mitä tulee Jipun elämäkertaan, sehän valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi, mutta on kuitenkin listallani eri otsikon alla. Kristillisiin kirjoihin olen yleensä ottanut kristillisten kustantajien kirjoja. Lisäksi kun luin Jipun kirjan jo kauan ennen tuota kilpailua, en lukiessani edes ajatellut sitä kristillisenä kirjana, vaan muusikon elämäkertana. Jippu kertoo toki kirjassa uskostaankin, mutta se on vain osa koko tarinaa, ei mikään hallitseva teema. Muistaakseni tekijät ovat sanoneetkin, etteivät yrittäneet mennä tässä sanoma edellä, vaan luottivat tarinan voimaan. 

On taas ollut hyvä kirjavuosi. Tästä on hyvä jatkaa. Toivotan sinulle hyvää ja kirjarikasta uutta vuotta 2023! 

Bo Giertz: Kalliopohja


Suomentanut Aune Brotherus 

Kalliopohja on vanha hengellinen klassikkoromaani, joka kertoo kolmen ruotsalaisen papin vaiheista 1800-luvun alusta vuoteen 1940 asti. Kirjan kolmen eri osan välillä kuluu aina kymmeniä vuosia. 

Vuosilukujahan Giertz ei kertaakaan mainitse, mutta kirjan alussa Ruotsi on sodassa Venäjää vastaan ja menettää Suomen, ja viimeisen osan lopussa päättyy Suomen talvisota. 

Tarinan kolme pappia elävät kukin vuorollaan Ödesjön maalaispappilassa, ja jokainen käy oman kamppailunsa todellisen uskon löytämiseksi. Huoleton ja välinpitämätön suhtautuminen uskonasioihin saattaakin muuttua suorittamiseksi ja lakihenkisyydeksi. Kirjan henkilöt sortuvat luottamaan omaan parannukseensa, antautumiseensa ja pyhitykseensä, vaikka pelastus ei tule meidän omista teoistamme, vaan yksin armosta. 

Monien vaiheiden jälkeen nämä kolme pappia ajautuvat hengelliseen konkurssiin niissä omissa yrityksissään. Hengen köyhyyden kautta löytyy vihdoin evankeliumin valo. 

Erään papin läheinen ystävä kääntyy myös luottamaan omiin kokemuksiinsa. Hänen kauttaan Giertz käsittelee Raamatun arvovaltaa. Onko tärkeämpää Jumalan elävä ja pysyvä sana vai omat muuttuvat fiilikset, joiden kautta Jumala muka antaa joka päivä uutta ilmoitusta? 

Kalliopohja on todella hieno ja syvällinen vanhan ajan kristillinen romaani, joka esittelee perinteisen luterilaisen vanhurskauttamisopin kaikessa ihanuudessaan. Eli miten ihminen saa syntinsä anteeksi:  yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. 

Kirja on upea lukuelämys myös historiallisena romaanina. Nautin sen ajankuvasta, menneiden aikojen tunnelmasta ja myös Giertzin kielestä. Hän on todella osannut kirjoittaa. 

Ruotsalainen Bo Giertz (1905-1998) oli itsekin pappi (ja piispa). Hän kirjoitti lukuisia kristillisiä kirjoja - myös ainakin kolme romaania (en tiedä onko muita, mutta ainakin kolme suomennettua romaania on tiedossani).  

Aurinko Kustannus 2012 
415 sivua 
1. painos WSOY 1942 
Alkuteos: Stengrunden 
Kansi: Paula Kontiainen 

torstai 15. joulukuuta 2022

Eliisa Selkomaa: Vapauteen


Vapauteen
on historiallinen romaani Suomen itsenäistymisen ajan ja sisällissodan järkyttävistä tapahtumista. Se on myös kristillinen romaani, jossa pohditaan siellä täällä uskonasioita, mutta paljon on kyllä tuon ajan levottomien olojen kuvausta. 

Tapahtumapaikkana tässä on Varkauden kauppala, joten Varkautta tunteville kirja on erityisen kiinnostava. Minulle Varkaus ei ole tuttu, mutta vuosien 1917-1918 tapahtumista sain kyllä paljon hyvää tietoa. Niistä kun en ole kovin paljon lukenut. Aikonut kyllä - jo siitä asti, kun monissa blogeissa luettiin aiheesta talvella 2018. 

Eliisa Selkomaa kertoo tarinaa useiden eri henkilöiden näkökulmasta, mikä tuokin teokseen syvyyttä. On esimerkiksi köyhä, vääryyttä kärsinyt ja katkeroitunut Aino sekä toisaalta tehtaan johtaja Kauko ja hänen vaimonsa Matilda. Ja monia muita. 

On järkyttävää lukea, miten ennen sovussa eläneet ihmiset kääntyvät toisiaan vastaan, ilmapiiri kiristyy, viha valtaa alaa ja lopulta siirrytään väkivallantekoihin. Selkomaa kuvaa hyvin sitä, miten eri ihmiset joutuvat nyt äkkiä miettimään, kenen puolella ovat ja ketä vastaan. Entä jos joku haluaisi olla puolueeton - annetaanko hänelle siihen mahdollisuutta? Onko sitä tahtomattaankin jo jommallakummalla puolella? 

Nykypäivän vakaista oloista käsin on vaikea ymmärtää, miksi vaikkapa monille työtä tarjonnutta tehtailijaa aletaan äkkiä vihata ja vastustaa. Miksi purra kättä, joka antaa leipää? Mutta olot olivat silloin vaikeat ja tilanne monimutkainen. 

Selkomaa kirjoittaa hyvin mukaansatempaavasti ja jännittävästi. Kaikesta näkee myös, että hän on koonnut paljon asiatietoa tuosta ajasta.  

Siellä täällä kerronnan lomassa oli myös muutama tuokiokuva Ukrainasta ja Syyriasta sekä sata vuotta sitten että nykyajassa. Niillä oli toki omat yhtymäkohtansa aiheeseen, mutta ne tuntuivat hiukan irrallisilta, eikä niihin jaksanut kunnolla keskittyä, kun Suomen tilanne oli mielessä päällimmäisenä. Kirjan loppuhuipennukseksikin olisi riittänyt se, mihin tapahtumat Suomessa päättyivät. Se oli tarpeeksi pysäyttävä lopetus. Noista muista aiheista voisi mielestäni kirjoittaa omat kirjansa. Sen ne kyllä ansaitsisivat. 

Muuten Vapauteen oli joka tapauksessa oikein antoisa lukuelämys, joka herätti kiinnostuksen lukea enemmänkin tuosta ajasta. 

Kirjassa on upea, lukemaan houkutteleva kansi, jonka vanhat valokuvat ja punavalkoinen värimaailma kuvaavat hyvin tuota sadanviiden vuoden takaista aikaa. 

Lämmin kiitos Sheferijm-blogin Ainolle, jolta sain kirjan muutama päivä sitten. Kun tämä tapahtui näin joulun alla, tuntui kuin olisi saanut joululahjan. Mikäpä sen mukavampaa! Kun juuri viime viikolla on myös vietetty itsenäisyyspäivää, tästä aiheesta oli siksikin erityisen kiinnostavaa lukea. 

Ainon postauksen kirjasta voit lukea täältä

Aikamedia Oy 2015 
255 sivua 
Kansi: Aikamedia Oy / Johanna Himanen 
Kannen kuvat: Varkauden museo, Museovirasto, Johanna Himasen albumi, Shutterstock 

P. S. Koska tein muutoksia postaukseen, jouduin poistamaan myös osan kommenteista. Pahoittelut tästä. 

maanantai 12. joulukuuta 2022

Vesa Nieminen: Vaellusvuotta vuolemassa

Matka yksinvaeltajan mieleen 


Vesa Nieminen eli "Ulko-Vesa" vaelsi kokonaisen vuoden Lapin erämaissa; toki hän välillä poikkesi myös huoltotauoilla ihmisten ilmoilla. Kilometrejä vuoden varrella kertyi 2800. Matka taittui kävellen, meloen ja talvella tietysti hiihtäen. Suurimman osan ajasta hän kulki yksin, mutta joskus oli seuraakin mukana. Siellä täällä matkan varrella Nieminen tapasi myös ystäviään ja tuttujaan joko sovitusti tai yllättäen. 

Kun kuitenkin suuren osan vuodesta seurana on vain Lapin luonto, onhan se melkoinen kokemus. Vuoteen mahtui huikeita luontoelämyksiä, levollisuutta, kiireettömyyttä ja liikunnan iloa, mutta tietysti myös kommelluksia, vastoinkäymisiä ja ärräpäitä. Uni ja ruoka maistuivat, paino putosi, kunto kohosi. Ajatuksellakin oli tunturissa tilaa vaeltaa vapaasti mitä yllättävimpien korvamatojen säestäessä menoa. 

Kaikesta tästä Vesa Nieminen kertoo päiväkirjan muodossa. Huumori ja taitava sanankäyttö värittävät kerrontaa. Kirjaa onkin ilo lukea, ja lisäksi se on ilo myös silmälle, koska mukana on upeita valokuvia vuoden varrelta. 

Ihminen taatusti muuttuu tuollaisen kokemuksen myötä, ja hänelle jää koko loppuelämän ajaksi muisteltavaa kaikista noista elämyksistä, joita me lukijat voimme vain aavistella. Emmehän pysty noista valokuvistakaan näkemään kuin pienen osan siitä kaikesta, mitä Nieminen vuoden aikana näki ja koki. Sen sijaan lukiessa voi tietysti aina kuvitella; mielikuvitustahan lukeminen kehittää. 

Elämä voi myös yllättää yksinvaeltajan. Kaikista vuosista juuri tuon suurimmaksi osaksi yksin vietetyn vuoden aikana rakkaus asteli Vesa Niemisen elämään, ja se johti erähäihin vuoden päätteeksi. Kirjan lopussa onkin hääkuva Koukkutunturin laelta - mikä upea loppuhuipennus sekä vaellusvuodelle että kirjalle. Reissun aikana ehdittiin kuitenkin elää pitkiä kaipauksen kuukausia, kun vain harvoin pystyttiin tapaamaan. Enimmäkseen parisuhdetta jouduttiin hoitamaan 160 merkin satelliittiviesteillä. Aina silloin kun oli kenttää, puhelutkin olivat onneksi mahdollisia. 

Mutta olipa mitä odottaa. Arkeen paluu olikin Niemiselle iloinen asia; erämaiden jättäminen ei harmittanut, kun rakastettu odotti uudessa kodissa.  

Olen kyllä niin koukussa näihin vaellustarinoihin! Kesällä jo luinkin Erno Saukon Vuoden vaelluksen. Ja vaikka olin sen lukenut, jokaisen kokemukset ovat erilaisia ja ainutlaatuisia. Siksi tämä Vesa Niemisen teos oli taas uusi antoisa seikkailu. Tällaisten kirjojen kautta mekin, jotka emme noin pitkille vaelluksille lähtisi, pääsemme mielikuvituksen siivin kokemaan jotain siitä, mitä se voi olla. Nyt kun itse olen sairastellut enkä ole muutamaan viikkoon päässyt edes käväisemään luonnossa, oli piristävää päästä tämän huikean lukuelämyksen myötä ihan Lapin erämaihin asti. 

Kaikkien lapinhullujen sekä luonnon ja retkeilyn ystävien kannattaakin ehdottomasti tutustua Vesa Niemisen vaellusvuoteen. 

Lector Kustannus Oy 2022 
281 sivua 

Muissa blogeissa: 

lauantai 10. joulukuuta 2022

Hyeonseo Lee & David John: Seitsemän nimen tyttö - Pakoon Pohjois-Koreasta


Suomentanut Jaana Iso-Markku 

Tässä yksi monesta pohjoiskorealaisen pakolaisen tarinasta. Siinä missä uutiset kertovat Pohjois-Korean ydinkokeista ja uhittelusta, tällaiset kirjat avaavat meille tavallisten pohjoiskorealaisten kokemuksia ja kärsimyksiä kotimaansa julman systeemin uhreina. 

Kirjan kirjoittaja oli kylläkin pohjoiskorealaiseksi etuoikeutetussa asemassa. Hänen perheellään oli hyvä asema paikallisessa "kastijärjestelmässä", ja vaikka joskus ongelmia tulikin, äidillä oli rahaa ja keinoja virkamiesten lahjomiseen. Hyeonseo Lee (joka ei ole hänen alkuperäinen nimensä) vietti onnellisen lapsuuden, mutta joutui silti kauhistumaan näkemiään asioita. Jo seitsemänvuotiaana hän osui sattumalta paikalle, kun miestä hirtettiin, ja kyllä koululaisia vietiin teloituksia katsomaan sitten muutenkin. Myöhemmin, kun maahan tuli nälänhätä, Hyeonseo Lee joutui kysymään itseltään, miten voi olla mahdollista, että "maailman parhaassa maassa" kuollaan kaduilla nälkään. 

Lopulta pohjoiskorealaisen yhteiskunnan julmuus tuli aivan liian lähelle ja kosketti omaakin perhettä. 

17-vuotiaana tyttö päätti sitten lähteä käväisemään sukulaisten luona Kiinassa; Kiina kun oli kodin ohi virtaavan joen takana. Hän halusi tehdä tuon reissun ennen kuin tulisi täysi-ikäiseksi ja menisi opiskelemaan. Mutta tästä alkoikin pitkä ja monivaiheinen pakomatka: ensin vuosien oleskelu Kiinassa, josta matka lopulta jatkui Etelä-Koreaan. 

Pakolaisvuosien aikana Hyeonseo Lee joutui muuttamaan nimeään monta kertaa, valehtelemaan ja salailemaan asioita. Ihmisiin ei voinut luottaa - ja jos erehtyi luottamaan, kävi huonosti. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei tästä kirjasta puutu! Melkein henkeään pidätellen sai odottaa, miten missäkin tilanteessa kävisi. Kiinassa nimittäin kiinni jäävät pohjoiskorealaiset luovutetaan armotta takaisin kotimaahansa, jossa odottaa melko varmasti vankileiri tai kuolema. Tai molemmat. 

Myöhemmin, kun Hyeonseo Lee yritti pelastaa myös äitinsä ja veljensä turvaan Pohjois-Koreasta, dramatiikkaa oli vielä enemmän. 

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kertoo elämästä Pohjois-Koreassa, toinen Kiinasta ja kolmas Etelä-Koreasta. Olen lukenut näitä pohjoiskorealaisten pakolaisten tarinoita ennenkin, mutta kyllä tästäkin kirjasta sai taas paljon uutta tietoa. 

Seitsemän nimen tyttö on myös aivan huikea ja uskomaton selviytymistarina. Valitettavasti kaikkien Pohjois-Koreasta paenneitten tarinoissa ei ole onnellista loppua. Mutta onneksi niitä parempiakin loppuja on. 

Lopussa Hyeonseo Lee toteaa erään historioitsijan sanoin, että hallitus, joka on valmis vallassa pysyäkseen tappamaan niin monta ihmistä kuin tarvitaan, pysyy ikävä kyllä yleensä vallassa hyvin pitkään. Kuitenkin hän odottaa päivää, jona Koreat voisivat yhdistyä. Kunpa voisimmekin vielä nähdä sen päivän koittavan. 

Kirjan toinen kirjoittaja David John on se sama D. B. John, jolta on ilmestynyt Pohjois-Koreasta kertova trilleri Pohjoisen tähti. En ole varma, onko tuolle kirjalle ilmestynyt jo jatkoakin; olen saattanut pudota kärryiltä siinä asiassa. Postauksessani toukokuussa 2020 kerroin joka tapauksessa, että D. B. John oli jo kirjoittamassa jatko-osaa Pohjoisen tähdelle

Otava 2015 
363 sivua 
Alkuteos: The Girl with Seven Names - A North Korean Defector's Story 2013 

Kirjasta ovat bloganneet mm. 

keskiviikko 7. joulukuuta 2022

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä


Suomentanut Saara Villa 

Minulla on ollut lukemisissani erilaisia maantieteellisiä kausia. Vuosituhannen vaihteessa ahmin pitkään Latinalaiseen Amerikkaan liittyvää kirjallisuutta. Ennen tätä blogia ehti olla jonkinlainen Afrikka-kausikin, ja nyt blogiaikana olen lukenut erityisen paljon Aasiasta. Tässä viime aikoina on vaihteeksi Afrikka jäänyt jotenkin päälle, joten innostuin vihdoin lukemaan myös tämän jo ajat sitten ostamani kirjan. 

Benin on yksi niistä Afrikan maista, joista me täällä Suomessa emme välttämättä tiedä muuta kuin nimen. Tähän mennessä minut oli vienyt Beniniin vain Raakel Lignellin kirja Älä sano että rakastat. Siinä keskeistä oli kuitenkin väkivaltaisen parisuhteen kuvaus. Vivi-Ann Sjögren puolestaan kuvaa Beniniä monesta eri näkökulmasta vietettyään siellä pitemmän aikaa. Hän oli ensin stipendiaattina kulttuurikeskus Villa Karossa, ja ikävöityään Beniniä jonkin aikaa Suomessa hän palasi tutulle seudulle ja asui erään merimiehen talossa. 

Sjögren oli aikaisemmin ollut Itä-Afrikassa, joka oli tullut jo Suomessa jollain tavalla tutuksi kirjojen ja elokuvien kautta. Länsi-Afrikka oli kuitenkin jotain aivan uutta. Kuten Sjögrenin huonenaapuri Villa Karossa sanoi: Tällä matkalla joutuu kasvokkain tuntemattoman kanssa. 

Onkin hienoa, miten monipuolisesti, yksityiskohtaisesti ja visuaalisesti Sjögren esittelee kaikkea mahdollista Beninissä näkemäänsä ja kokemaansa. Hän kuvaa ympäristöä, ihmisiä kaduilla, paikallisia uskomuksia, juhlia ja seremonioita, erilaisia kohtaamisia ja ties mitä kaikkea. 

Kirja kertoo Beninin surullisenkuuluisasta Orjarannikosta, josta orjalaivat lähtivät aikoinaan. Sjögren vierailikin orjamuseossa. Hän kävi myös pytontemppelissä, tutustui paikalliseen pytonkulttiin ja oli heti valmis ottamaan temppelin käärmeitä päälleen. Pienessä kylässä Sjögren osallistui salaperäiseen zangbetoseremoniaan. 

Uskonnollisuus on Beninissä avoimesti esillä. Kaikkialla näkyi raamatunsanoja, madonnia ja rukousnauhoja. Jopa ravintolan nimi saattoi olla Ikuisuuden pelko. Toisaalta Beninissä on paljon animismia ja paikallisia jumalia. Kirja kertoo myös, että voodoo on sieltä lähtöisin; orjiksi myydyt veivät sen mukanaan Atlantin toiselle puolelle. Paikalliset eivät kuitenkaan kannata mustaa voodoota, koska toiselle ei saa toivoa pahaa, vaan hyvää. Esi-isien henkiä on myös pidettävä hyvällä tuulella. 

Kirjassa oli niin paljon kaikkea, etten muista puoliakaan. Kiinnostavaa oli esimerkiksi lukea, mitä kaikkea paikallisissa sanomalehdissä kerrotaan ja miten. Toimittajat esittävät avoimesti mielipiteitään, he eivät pelkää ottaa kantaa, tuomita, ylistää tai antaa neuvoja. Eivätkä uutiset tule jostain tietotoimistosta, vaan ovat ilmeisesti toimittajien oman aktiivisuuden tulosta. Avoimesta mielipiteenilmaisusta Sjögren päätteli, että Beninin täytyy ilmeisesti tosiaan olla yksi Afrikan harvoista toimivista demokratioista, kuten hänelle oli kerrottu. 

Kirjailija opiskeli maassa myös yhtä paikallista kieltä, minaa, ja alkoikin tehdä ostoksia ja käydä keskusteluja tuolla kielellä. Hänellä oli paljon hyviä suhteita paikallisiin, jotka alkoivat kutsua häntä Maman Africaksi. Jotkut jopa "adoptoivat" hänet äidikseen.  

Kaiken kerronnan ohella Sjögren pohtii myös kriittisesti meitä eurooppalaisia turisteina. Näemmekö todella Afrikan vai näemmekö "Afrikan", jonkin oman mielikuvituksemme tuotteen? Osaammeko asennoitua, toimia ja käyttäytyä oikein? Kun joku toinen länsimaalainen valokuvasi hautajaiskulkuetta, Sjögren koki olonsa kiusaantuneeksi: 

Jälleen minussa terävöityy kysymys siitä, onko täälläolomme lainkaan oikeutettua. Olemmeko tietämättämme tuoneet tänne uuden, hävittävän tuhoeläinlajin: kulttuuritermiitit? 

Olisin halunnut jakaa blogissa jonkin otteen tuosta kaikesta niin värikkäästä, mitä kirja maalasi silmieni eteen. Se ympäristö ja elämänmeno, ne ihmiset. Mutta kaikesta siitä runsaudesta on vaikea valita. Joka tapauksessa jos Afrikka kiinnostaa, kannattaa sukeltaa hetkeksi Beniniin Vivi-Ann Sjögrenin seurassa. 

Schildts Kustannus Oy 2003 
290 sivua 
Alkuteos: Detta möte 2002 
Kannen kuva: Tapani Mikkonen 
Kansi: Jukka Aalto / Armadillo Graphics 

sunnuntai 4. joulukuuta 2022

Roland H. Bainton: Joulukirja

Martti Lutherin ajatuksia joulun sanomasta 


Suomentanut Helinä Kuusiola 

Keväällä kun luin Martti Lutherin ajatuksista kootun Pääsiäiskirjan, huomasin netistä, että on olemassa myös Joulukirja. Se pääsi lukuvuoroon nyt. 

Tähän kirjaan on valittu otteita Lutherin jouluevankeliumiin liittyvistä saarnoista yli 30 vuoden ajalta. Roland H. Bainton kertoo, että ainesta on jossakin määrin muokattua tekstiä tiivistämällä, siirtelemällä ja mukailemalla. Tekstit on ryhmitelty eri otsikoiden alle tapahtumajärjestyksessä, eli kaikki alkaa siitä, kun enkeli ilmestyy Marialle. Näin muodostuu hieno yhtenäinen kokonaisuus. 

Lutherilla on ollut paljon hyviä oivalluksia joulun ajan teksteistä. Joulun sanoma avautuu ja puhuttelee uudella tavalla näiden saarnojen äärellä. Kuten takakannessakin todetaan, Lutherilla on ollut myös hieno kyky eläytyä Raamatun henkilöiden tuntemuksiin eri tilanteissa. Näin hän osaa kuvata noita tilanteita niin, että ne tulevat lukijaa lähelle. 

Ajatuksia herättävästi Luther saarnaa esimerkiksi tässä: 

Kun he nyt olivat päässeet Betlehemiin, evankelista sanoo heidän olleen alhaisimpia ja halveksituimpia kaikista. Majapaikoissa kaikki muut syrjäyttivät heidät, kunnes heidät lopulta majoitettiin talliin yhdessä eläinten kanssa, kun samaan aikaan moni heittiö loikoili herrana majatalossa. He eivät tajunneet, mitä Jumala parhaillaan sai aikaan tallin puolella. Jumala jätti heidät tyhjiksi kaiken syömisen, juomisen ja hienostelun keskelle, ja tämä lohtu ja aarre salattiin heiltä. 

Vähän myöhemmin hän jatkaa: 

Moni täällä ajattelee nyt: "Voi, jos minä olisin ollut siellä, olisin toki palvellut lasta antaumuksella; olisin pessyt hänen kapalonsa. Olisipa minua kohdannut sellainen onni kuin paimenia, niin että olisin saanut nähdä Herran lepäävän seimessä!" Niin, kyllähän sinä nyt näin sanot, kun tiedät, kuinka suuri Kristus on; mutta siihen aikaan et varmasti olisi tehnyt sen enempää kuin Betlehemin asukkaatkaan. On lapsellista itsepetosta ajatella näin. Miksi et tee sitä nyt? Sinulla on Kristus lähimmäisessäsi. Sinun tulee palvella häntä ja tehdä hänelle hyvää; sillä sen minkä teet lähimmäisellesi, joka kärsii puutetta ja elää kurjuudessa, sen olet tehnyt itselleen Herralle Kristukselle. 

Jeesuksen syntymä saa Lutherin julistamaan, miten Jumalan olemus saattaa pelottaa ihmistä, mutta katsokaa Jeesus-lasta! Tuo lapsi ei pelota meitä. Jeesus omaksui meidän ihmisyytemme, syntiä lukuunottamatta, että hän ei pelottaisi meitä, vaan lohduttaisi. 

Jeesus tuli ottamaan pois pelon ja tuomion: 

"Älkää peljätkö", sanoi enkeli. Minä pelkään kuolemaa, Jumalan tuomiota, maailmaa, nälkää ja monia muita asioita. Enkeli ilmoittaa Vapahtajan tulevan vapauttamaan meidät pelosta. Ei sanota sanaakaan meidän ansioistamme ja teoistamme, vaan yksinomaan lahjasta, jonka saamme ottaa vastaan. 

Takakannen sanoin: Seimi ja risti eivät Lutherilla ole koskaan kaukana toisistaan. Betlehem ennakoi Golgataa. 

Kuvituksena kirjassa on tunnettujen Lutherin aikalaisten puupiirroksia. 

SLEY-Kirjat Oy 1985 
102 sivua 
Alkuteos: The Martin Luther Christmas Book 
Kannen suunnittelu: Jouko Jäntti 
Kannen kuvat: Albrecht Dürer (1471-1528) 

Joulukirjasta kertoo myös Kaikkea kirjasta

lauantai 3. joulukuuta 2022

Kefelew Zelleke: Etiopian ilo


Suomennos ja johdantojen toimitus Maija Priess 

Etiopialaissyntyinen, sittemmin saksalaistunut teologian tohtori Kefelew Zelleke (1933-1998) jakaa tässä kirjassa meille eurooppalaisille Etiopian ikivanhan ortodoksisen kirkon rikasta rukous- ja mietiskelyperinnettä. Tuo perinne tuli hänelle tutuksi jo lapsena Etiopiassa. Kun Zelleke myöhemmin Saksassa tutustui asialliseen ja vähän tunteita osoittavaan evankeliseen kirkkoon (jonka pappina hän toimi), syntyi ajatus kääntää saksaksi näitä Etiopian ortodoksisen kirkon rukouksia. 

Kirjan upean värikkäästä kuvituksesta vastaa etiopialaissyntyinen taiteilija Abel Gebre

Mukana on rukouksia Etiopian ortodoksisen kirkon liturgioista, kirkon suuresta rukouskirjasta ja kirkon suuresta paastohartauksien kirjasta. Lisäksi on muutamia kansanrukouksia ja hengellistä runoutta, joka tunnetaan nimellä Qine

Rukoukset ovat kirjassa aihepiireittäin. Niissä pohditaan muun muassa kolmiyhteistä Jumalaa, Jumalaa Luojana, Jeesuksen pelastustyötä ja hänen tulemistaan ihmiseksi. Luonnollisesti kun ortodokseista on kysymys, mukana on myös Marialle omistettuja rukouksia. Aivan kirjan lopussa on vielä hiukan pyyntörukouksia. 

Kokonaisuutena tästä teoksesta jäi mieleen se, miten paljon näissä rukouksissa suuntaudutaan kohti Jumalaa. Vähän on pyyntöjä, paljon sen sijaan kiitosta ja ylistystä, Jumalan hyvyyden, suuruuden ja muiden ominaisuuksien kuvailemista, hänen olemuksensa ja tekojensa ihastelemista. Tämä oli oikeastaan hyvin virkistävää ainakin itselleni; sen verran olen kyllästynyt omaan minäkeskeiseen rukouselämääni, jossa lähestyn Jumalaa kuin kerjäläinen ja pyöritän samoja pyyntöjä vuodesta toiseen. Minua on alkanut kiinnostaa ajatus tyytyä siihen, mitä minulla jo on, ja suunnata katsettani omien tarpeitteni sijasta Jumalaan, hänen armoonsa ja rakkauteensa. Tällainen saattaa tervehdyttää uskonelämää kummasti. En enää minä, vaan Kristus minussa.  

Siksi tämä kirjakin oli hieno lukuelämys, koska tässä ei todellakaan pyöritty oman navan ympärillä. 

Tässä ote eräästä sellaisesta rukouksesta, jossa vain julistetaan Jumalan hyvyyttä: 

Herra Jumalamme, 
sinä olet ikuinen ja suuri, 
sinun kirkkautesi on ihmeellinen. 
Sinä olet armollinen 
ja olet liitossa niiden kanssa, 
jotka rakastavat sinua sydämestään. 

Sinä olet lahjoittanut meille 
pelastuksen synneistämme 
Poikasi Jeesuksen Kristuksen, 
meidän Herramme tähden. 

Sinä olet elämä meille kaikille. 
Sinä autat niitä, jotka pakenevat luoksesi. 
Sinä olet toivo niille, jotka huutavat sinua. 

Maria-rukouksissa tällaisen ei-ortodoksin huomio kiinnittyy siihen, miten myös Marian ihmeellisyyttä ylistetään monisanaisesti ja kaunopuheisesti. Jopa häntä pidetään erään rukouksen sanoin täydellisenä; toinen rukous taas toteaa: Sinä synnytit meille uhrikaritsan, sillä sinä itsekin olet syytön kuin lammas. 

Pyyntörukouksissa kiinnostavaa oli nähdä, millaisia ovat Etiopian ortodoksisen kirkon liturgiaan kuuluvat esirukoukset. Niitä oli mukana kaksi. Kuten meillä, myös siellä rukoillaan esimerkiksi seurakunnan, sen paimenten ja esivallan puolesta. Toisaalta rukoillaan esimerkiksi leskien, janoisten, nälkäisten, vankien ja sotavankien puolesta. Pyydetään sadetta sinne, missä sitä tarvitaan; pyydetään, että Jumala täyttäisi joet ääriään myöten. 

Kirja on saanut nimensä hengellistä Qine-runoutta edustavasta runosta, joka alkaa näin: 

Sen jälkeen kun kuolema oli tullut Eevan osaksi, 
syntyi maailman Vapahtaja 
ja vuodatti verensä ostaakseen kansansa vapaaksi. 

Niin meidän äitimme Etiopian ilo tuli suureksi... 

Kirjan alussa esitellään lyhyesti Etiopian kristillisyyden historiaa ja nykytilannetta (nykytilanne toki tarkoittaa 1990-lukua). Etiopialainen kirkkohistoria juontaa juurensa jo 300-luvulle, jolloin Etiopian ortodoksinen kirkko on perustettu. Islamin tulon myötä etiopialaiset kristityt joutuivat eroon muusta kristikunnasta moniksi vuosisadoiksi; vain yhteys Jerusalemiin ja Aleksandriaan säilyi. Ilmeisesti tästä syystä Etiopiaan syntyi ajan mittaan omaperäinen, selvästi etiopialainen kristillisyys. 

Etiopian ilo on hieno lukuelämys sekä hengellisesti että visuaalisesti. Jaan alle hiukan Abel Gebren taidokasta kuvitusta. 

Suomen Lähetysseura 1999 
128 sivua 
Saksankielinen alkuteos: Die Freude Äthiopiens 1993 
Kuvitus ja ulkoasu: Abel Gebre

perjantai 2. joulukuuta 2022

Pam Jenoff: Emman kaksoiselämä


Suomentanut Pasi Punnonen 

Blogeissa on silloin tällöin alkanut näkyä amerikkalaisen Pam Jenoffin romaaneja. Omassa hyllyssäni on jo pitkään ollut tämä hänen esikoisromaaninsa, joka tuli nyt vihdoin luettua. 

Jenoff on aiemmin työskennellyt Krakovassa. Hän on Puolan ja natsimiehityksen asiantuntija, joka on kirjoittanut aiheesta useita artikkeleita. Emman kaksoiselämä kuvaa Puolan miehityksen ja juutalaisvainon aikaa romaanin muodossa. 

Krakovalainen 19-vuotias Emma on ehtinyt olla naimisissa vasta kolme viikkoa, kun natsit hyökkäävät Puolaan. Juutalaisina Emma ja hänen miehensä Jacob ovat vaarassa. Koska Jacob on mukana vastarintaliikkeessä, hän joutuu painumaan maan alle. Emma puolestaan päätyy ghettoon. 

Vastarintaliike onnistuu kuitenkin pelastamaan Emman ghetosta. Hänet viedään läheiseen kylään Jacobin katolisen tädin Krysian luo. Siellä Emmalla alkaa uusi elämä kristittynä Annana, joka on muka Krysian sukulainen Gdanskista. Koska Emma on luontaisesti vaalea, hän voi esiintyä tavallisena puolalaisena. Huijauksen onnistumiseksi Emma joutuu kuitenkin tekemään ikäviä asioita, kuten pitämään kaulassaan ristiä ja käymään Krysian kanssa kirkossa. 

Mutta se on vasta alkua. Krysian kutsuilla Emmasta kiinnostuu komendantti Richwalder, korkea-arvoinen natsiupseeri, joka palkkaa hänet toimistotöihin natsien päämajaan Krakovassa. Tämän myötä Emma joutuu hurjaan pyöritykseen. Vastarintaliike haluaa luonnollisesti käyttää häntä vakoojana, kun hän kerran työskentelee tuollaisessa paikassa. Vaaroja uhmaten Emma etsii työpaikaltaan salaisia papereita. 

Edistääkseen vastarintaliikkeen asiaa hän joutuu myös unohtamaan aviolupauksensa, koska hänen on päästävä etsimään papereita myös komendantin kotoa. Miehen lähelle onkin helppo päästä, niin ihastunut tämä on Annaksi luulemaansa naiseen. Eikä Emma / Annakaan voi mitään sille, että heidän välillään on alusta asti ollut sähköä. Ikävää vain, että toinen on naimisissa oleva juutalainen, toinen natsi. 

Vauhdikkaat käänteet seuraavat toistaan tässä mukaansatempaavassa ja jännittävässä tarinassa. Luonnollisesti tilanteet muuttuvat loppua kohti koko ajan vaarallisemmiksi. Miten Emman ja hänen läheistensä käy paljastumisen riskin kasvaessa koko ajan? 

En tiedä, millaisia ne muut Pam Jenoffin romaanit ovat (niitä tuskin on kustantanut Harlequin), mutta ainakin Emman kaksoiselämä on selvää viihdettä. Lukuelämys olikin viihdyttävä, mikä oli tällä hetkellä oikein tervetullutta. Tarinaa tällaisesta vaarallisesta kaksoiselämästä luki kuin jännäriä, ja oli mukavaa seikkailla vähän toisen maailmansodan aikaisessa Krakovassa. 

Kovin romanttistakin tämä viihde oli, niin paljon Jenoff kuvaa tunteiden paloa komendantin ja hänen tyttönsä välillä. Vaikka se tyttö salaa omaa miestään kaipaakin. Ja toisaalta salaa, häpeää tuntien, nauttii ihailemansa ja inhoamansa natsin läheisyydestä. Kylläpä tuo Emma melkoiseen liemeen joutuikin! 

Harlequin 2008 
442 sivua 
Alkuteos: The Kommandant's Girl 2007

Niilo Rauhala: Kirkas lumi, jäljetön


Innostuin lukemaan vaihteeksi Niilo Rauhalan runoja, kun Kirkas lumi, jäljetön tuli vähän aikaa sitten vastaan Sheferijm-blogissa. Kuten lumisesta nimestä voi päätellä, tässä kokoelmassa on mukana myös muutamia hienoja talvirunoja, mutta yhtä paljon esillä ovat kaikki muutkin vuodenajat. 

Rauhala kuvaa aina yhtä kauniisti ja herkästi niin luontoa kuin ihmisen elämää ja tunteita. Tässä ote eräästä alkutalveen sopivasta runosta: 

Kohta yö on hiljainen, kylmä, 
ojien vesi riitteessä 
ja arasti ensi lumi koskettaa 
koivujen paljaita rihmoja. 
Sinä jäät ja tähdet jäävät sinulle, 
anna minun olla 
tuuli, joka saapuu joskus. 

Eräässä runossa ihailin sen dramaattista tunnelmaa: 

Salamat polttavat yötä, 
linnut sinkoutuvat pesistään. 
Niittyjen ajatuksissa parkuu myrsky. 

Mutta sitten on jo herkkää: 

Vesipisarain helmet 
               ripustan kaulallesi 
tämän matkan mentyä. 

Rauhalalla on hienoja kielikuvia: koivujen oksat itkevät pois / yöllä sataneen lumen ja puiden tiimalasissa lehdet varisevat

Myös kristillistä symboliikkaa löytää rivien väleistä se, jolle raamatullinen kieli on tuttua. Raamatussa puhutaan esimerkiksi kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät.  

Minulle on jäänyt kivi, 
jonka muut ovat hylänneet. 
En odota selitystä, 
uskon, että valo on piiloutunut 
karhean kiven poimuihin. 

Kirjoitin tämän väsyneenä ja vielä vähän sairaana, joten en jaksanut hioa tekstiä. Tässä siis vain muutama täysin hiomaton ajatus. Tarkistan mahdolliset virheetkin vasta joskus kun jaksan. 

Jakamani sitaatit ovat muuten kaikki pelkkiä otteita runoista. Olisin halunnut jakaa joitain upeita runoja aivan kokonaan, mutta säästän ne itselleni. 

Sairastellessani, kun en jaksanut lukea määrällisesti paljon, oli kyllä ihanaa, kun sai korvata määrän laadulla eli näillä runoilla. Useana päivänä luin tätä kirjaa sängyssä pieninä annoksina. Onkin hyvä joskus nauttia runoista vähän kerrallaan, kun monesti sorrun innoissani ahmaisemaan koko kirjan kerralla. 

perjantai 25. marraskuuta 2022

Blogihaaste: 20 asiaa minusta


Bongasin tällaisen haasteen minulle ennestään tuntemattomasta Mustelmiinan mietteitä -blogista, joka sattui tulemaan netissä vastaan. Tässäpä siis tällä kertaa jotain minusta itsestäni. 

1. Olen syntynyt... Etelä-Pohjanmaalla, myöhemmin asunut siellä täällä muuallakin, mutta nykyään elelen taas kotimaakunnassa. 

2. Pienenä olin varma, että isona minusta tulee... maatilan emäntä (siinä vaiheessa, kun äiti oli suurin idolini) ja sitten myöhemmin kirjailija. Maataloushommat olisivat oikeasti olleet täysin epärealistinen vaihtoehto minun kohdallani - ja niin kieltämättä se kirjailijakin. Mutta kirjoittamisesta nautin edelleen. 

3. Parhaat piirteeni ovat... ainakin herkkyys, empaattisuus ja syvällisyys. Toivottavasti huumorintajunikaan ei ole aivan pahimmasta päästä, mutta sitä on varmasti itse jäävi kommentoimaan. 

4. Viimeisin sisustusostokseni on... ihana peili. Kynttilöitäkin on tullut osteltua. 

5. Haluaisin matkustaa... Lappiin olen aina valmis lähtemään, ja myös esimerkiksi Alaska kiinnostaa! Toisaalta Latinalaista Amerikkaa haluaisin tutkia joskus enemmänkin, käydä uudestaan Ecuadorissa ja ensimmäistä kertaa esimerkiksi Meksikossa ja Perussa. Siskon luona Australiassa olisi tietysti myös kiva käydä. Niin ja Marokkoa haluaisin nähdä kunnolla, kun olen kerran käynyt siellä vain päiväretkellä Espanjasta käsin. Onhan noita kiinnostuksen kohteita kyllä paljon, paljon muitakin kuin nämä tässä mainitut! 

6. Suosikkijuomani on... ainakin tumma kaakao, ja jos haluan oikein herkutella, maustan sen vielä kanelilla. Toisaalta kahvikin on ihan must, sitä ilman ei vain pärjää. 

7. Lempiruokani on... savulohi, riistakäristys ja poronkäristys. Toisaalta suuren maailman herkuista esimerkiksi meksikolainen ruoka maistuu! 

8. Viikonloppuisin herkuttelen... Koska nykyään joudun terveyssyistä välttelemään sokerisimpia ja suolaisimpia herkkuja, en välttämättä aina herkuttele niin kuin joskus ennen. Suklaata on ikävä... Mutta joskus viikonloppuna saatamme syödä pizzaa. Toki silloin tällöin saa herkutella! 

9. Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti, ovat... On monia ihania blogeja. En jaksa lähteä esittelemään kenenkään blogia muita parempana, vaikka tietysti toisissa blogeissa on enemmän minua kiinnostavia kirjoja kuin toisissa. Ja itse asiassa laiskottaa alkaa edes miettiä tätä... Mutta ne kirjabloggaajat, jotka käyvät kommentoimassa blogiani, pitävät tietysti minua kiinnostavia blogeja, ja vuoroin vieraissa käydään! Niin, ja toki vierailen myös joissain muissakin kuin kirjablogeissa. 

10. Kirjat, joita olen lukemassa nyt, ovat... Ainakin aloitin kerran virolaisen Eeva Parkin kirjaa Viimeisellä rajalla, mutta se jäi toistaiseksi kesken, kun luin välillä muuta. Tällä hetkellä ei taida olla muuta kesken, ja harmi kyllä nyt olen kipeänä enkä aina jaksa lukea, mikä on tylsää. Nyt ihme kyllä virkosin sen verran, että tulin tänne hiukan kirjoittelemaan. Välillä sitä jaksaa hetken ja sitten taas väsähtää ihan täysin... 


11. Lempilajini kirjallisuudessa on... en välttämättä ymmärrä genreistä paljoakaan, mutta tykkään esimerkiksi lukea mahdollisimman monista eri maailmankolkista kertovia kirjoja, sekä faktaa että fiktiota. Senhän blogini seuraajat ovat varmasti huomanneetkin :) 

12. Suosikkisovellukseni kännykässä ovat... hmm... enpä taida käyttää kovin monia, lähinnä Facebookia, ja joskus kirjoitan blogipostaukset ainakin osittain Blogger-sovelluksella, jos se sopii senhetkiseen tilanteeseen paremmin. Helpommalta tuntuu kyllä blogata läppärillä, niin kuin nytkin. 

13. Kahvini juon... maidolla, jota pitää olla reilusti. Toisaalta tarpeen tullen pystyn juomaan mustanakin, ja se muuten piristää paljon tehokkaammin kuin maitokahvi! Mistähän sekin johtuu? Viekö maito kahvista tehon? Kahvilassa tykkään erikoiskahveista (siellä missä niitä on, täällä maallahan niitä ei välttämättä saa). Usein tulee otettua latte. 

14. Viikkorutiineihini kuuluvat... hmm... ehkä viikkorutiineista ei voi puhua, päivärutiineja saattaisi olla. 

15. Viimeisin elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa... voi apua! Kun asuin kaupungissa, kävin paljon elokuvissa. Täältä meiltä on tunnin matka lähimpään edes jonkinlaiseen kaupunkiin, eikä meidän tule kovin usein käytyä siellä muutenkaan, puhumattakaan elokuvista. Täällä maalla on harvoin kiinnostavia elokuvia, joten en edes muista, minkä näin viimeksi! Nyt syksyllä olisin halunnut katsoa uuden Mielensäpahoittajan, mutta sen harvat esitykset olivat sellaisina aikoina, ettemme kertaakaan päässeet sinne. 

16. Rentoutuakseni... istahdan nojatuoliin lueskelemaan (meidän sohva on aika epämukava!). Tai sitten lähden luontoon kävelylle, hiihtämään, retkeilemään, valokuvaamaan...  

17. Lemmikkieläimeni... lapsuudenkodissani meillä oli aina kissoja. Nyt aikuisena olen vain nauttinut toisten kissoista silloin, kun sellaisia tapaa. Harmi kyllä sekä erään sukulaisen kissa että naapurin kissa ovat kuolleet. Mutta ehkä kissoja tulee joskus taas vastaan! 

18. Lempivuodenaikani on... toisaalta kevät (varsinkin toukokuu), toisaalta alkusyksy (syys-lokakuu). Tykkään kyllä kaikista vuodenajoista; niissä kaikissa on omat hyvät puolensa. Jos talvella ei ole lunta, silloin on kyllä masentavan pimeää, eikä pääse edes hiihtämään. 

19. Ruokabravuurini on... esimerkiksi bataatti-perunasosevuoka, jota tein äskettäin pitkästä aikaa. Se on aika tyrmäävän hyvää ainakin omasta mielestäni, ja miehenikin näyttää tykkäävän siitä. 

20. Lempimusiikkiani on... nostalginen menneiden aikojen musiikki, esimerkiksi Glenn Miller, Benny Goodman, Louis Armstrong, Edith Piaf ja muut vanhat ranskalaiset chansonit, Elvis Presley... ja onhan sitä monenlaista muutakin, mutta en jaksa enempää esitellä, varsinkin kun flunssakin painaa päälle, ja olen jo väsyttänyt itseni tällä pitkällä postauksella, vaikka tilapäisesti piristyinkin sen verran, että jaksoin aloittaa... Onneksi tämä olikin viimeinen kohta, nyt painun takaisin lepäämään! 


Kuvituksena on erilaisia marraskuun valoilmiöitä, joita olen viime aikoina kuvannut, kun joskus on aurinkokin näyttäytynyt. Minusta tuo alin kuva näyttää ihan siltä kuin siinä olisi metsäpalo :) 

Otapa sinäkin tästä haaste vastaan, jos kiinnostuit! 

Martti Luther: Armahda minua, Jumala - Psalmin 51 selitys

Suomentanut Hannu Lehtonen 

Loppuvuodesta 1531 Martti Luther oli saanut päätökseen kuuluisat Galatalaiskirjeen luentonsa. Kesällä 1532 hän sitten luennoi psalmista 51, ja tämä kirja, samoin kuin Galatalaiskirjeen selityskin, perustuu kuulijoiden luennoista tekemiin muistiinpanoihin. Psalmien kirja oli uskonpuhdistajalle läheinen koko hänen elämänsä ajan. 

Psalmi 51 liittyy Daavidin lankeemukseen, kun hän teki aviorikoksen. Luther kuitenkin korostaa, ettei Daavid tässä puhu jostain yhdestä synnistä, vaan kaikista synneistä ja koko ihmisen syntisyydestä. Psalmissa pyydetäänkin, että Jumala puhdistaisi kaikesta synnistä. 

Syntihän ei ole vain yksittäisiä tekoja, joita voisi karsia pois ja tulla aina vain paremmaksi, vaan koko ihmisen luonto on syntiinlankeemuksessa turmeltunut. Näin eivät mitkään hyvät tekomme - tai Lutherin mainitsemat, hänen aikalaistensa harrastamat hyvitystyöt - riitä meitä pelastamaan, eikä meillä Jumalan edessä ole mitään omia ansioita. Emme voi mitenkään ansaita pelastusta, vaan saamme sen armosta yksin Kristuksen ansion tähden. 

Ja sitten toisaalta: pelastettuinakin synti riippuu meissä kiinni, niin että omassa itsessämme meissä näkyy edelleen vain perkeleellistä mustuutta, kuten Luther taisi varsin realistisesti asian ilmaista. 

Mutta uskonpuhdistajan opetusten äärellä tutuksi ja rakkaaksi tulee vieras vanhurskaus, se, mikä tulee meihin täysin ulkopuoleltamme ilman niitä omia ansioita. 

Luther opettaa varsin selkeästi ja suorasanaisesti niin synnistä kuin armosta. Asiat eivät jää epäselviksi, ei ainakaan, jos raamatullinen kielenkäyttö (kuten juuri tuo sana vanhurskaus ja muut vastaavat) on tuttua ja jos tekstiin jaksaa kunnolla syventyä. 

Minussahan on se vika, että keskittyminen näin tiukan asiapitoiseen tekstiin, jossa on vielä pitkät kappaleet, on vaikeaa. Luinkin tätä ohutta kirjaa pitkään. Mutta kun Lutherin opetuksiin jaksaa paneutua, vaivannäkö palkitaan. Jos on tullut nautittua hengellisiä pikaruokia, vastapainoksi tällainen teos on kuin ruisleipää, joka ravitsee nälkiintyneen sielun. Eli suomentaja Hannu Lehtosen sanoin: 

Tämä psalmiselitys on ravitsevaa ruokaa kaikille kristityille. Siinä uskonpuhdistajamme saarnaa lakia kaikessa sen ankaruudessa ja evankeliumia kaikessa sen ihanuudessa. 

Tekee hyvää viipyä tämän kristinuskon keskeisimmän sanoman ja kalleimman aarteemme, Jeesuksen ristintyön äärellä. Jos on päässyt unohtumaan, mistä tässä uskonelämässä oikein on kysymys, niin kun lukee vähän Lutheria, jo alkavat asiat selvitä. 

Kirjassa oli paljon puhuttelevia ajatuksia, joissa riittää pureskeltavaa myöhemmäksikin. Mieleeni jäi esimerkiksi Lutherin selitys jakeesta, jossa Daavid rukoilee, että saisi kuulla iloa ja riemua. Hepreaksi tuo kuulemma luetaan: Tee minut iloa kuulevaksi. Lutherin mukaan Daavid rukoilee, että syntien anteeksiantamus, joka yksin tuo ilon, tulisi hänen omakseen yksinomaan sanan tai kuulemisen välityksellä. 

Rakas Vapahtajani, tee siis minutkin armon sanaa kuulevaksi, sillä se tuo todellisen ilon. 

Luther-Kirjat  Oy 2022 
Julkaisija: Concordia ry 
128 sivua 
Alkuteos: Enarratio Psalmi LI. WA 40.2,313-470 
Käännöksen ja kieliasun tarkastus: Maria Laulumaa 
Kansikuva: Hyvä Paimen. Mosaiikki 400-luvulta. Wikicommons 

keskiviikko 23. marraskuuta 2022

Helen Berhane & Emma Newrick: Satakielen laulu

Tosikertomus uskosta ja vainosta Eritreassa 


Suomentanut Katja Bågman 

Kun luin muutama viikko sitten Paavo Virtasen Eritreaan sijoittuvan romaanin Moskeijan varjossa, kiinnostuin myös Satakielen laulusta, jossa eritrealainen Helen Berhane kertoo omasta elämästään. 

Molemmat kirjat ovat kristillisiä, mutta muutos Eritreassa on kyllä ollut valtava 1970-luvun jälkeen, jolloin Paavo Virtanen työskenteli siellä. Silloinkaan protestanttisia kristittyjä ei välttämättä hyväksytty, mutta heillä oli kuitenkin uskonnonvapaus. Helen Berhane puolestaan syntyi vasta vuonna 1974, ja kun hän aikuistui, moniin eri kirkkokuntiin kuuluvia protestanttisia kristittyjä vainottiin, vangittiin ja kidutettiin. Sen hän joutui itsekin kokemaan. 

Helen Berhane oli alun perin ortodoksi, mutta kun hänen miehensä hylkäsi hänet, kirkossa ei enää haluttu olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Näin Berhanesta tuli lopulta helluntailainen. Hän julisti avoimesti evankeliumia, teki lauluja ja esitti niitä. Kunnes vaikeudet sitten alkoivat. 

Berhanea pidettiin vangittuna pahamaineisessa Mai Serwassa, jossa vangit sullottiin metallisiin laivauskontteihin. Niissä oli päivällä kuuma ja yöllä kylmä; lisäksi niissä vilisi täitä ja kirppuja. Ruoka oli tietenkin huonoa ja vankien nöyryytys sekä kidutus jotain aivan järkyttävää. 

Kristityt vangit kuitenkin rohkaisivat toisiaan; he lauloivat, rukoilivat ja lukivat Raamattua yhdessä aina silloin, kun heillä vain oli siihen mahdollisuus. Helen Berhane itse oli se satakieli, jonka laulua mikään kidutus ei voinut vaientaa. Häntä yritettiin kiduttamalla saada luopumaan uskostaan ja lopettamaan laulamisensa sekä saarnaamisensa, mutta mikään kidutus ei saanut häntä luovuttamaan. Lopulta hänet hakattiin niin pahasti, että hän oli jo kuoleman rajalla. 

Helen Berhane pääsi kuitenkin vihdoin vapaaksi ja pakeni Eritreasta. 

Vaikka tällaiset kidutuksesta ja muusta kaltoinkohtelusta kertovat kirjat ovat järkyttäviä, Satakielen laulu oli kuitenkin yllättävän rohkaiseva lukuelämys. Berhane kertoo siitä, miten uskovat saivat vankeudessa rohkaisua Jumalalta ja toisiltaan. Kirjoittaja itse koki, miten Jumala monesti lähetti jonkun häntä auttamaan ja miten hän sai kokea Jumalan huolenpitoa noissa ahdistavissa oloissa. 

Muita vankeja puhutteli se, että kristityt eivät luopuneet uskostaan, vaikka heitä kohdeltiin kaikkein julmimmin. Näin monia vankeja tuli uskoon, ja olipa vartijoidenkin joukossa kiinnostuneita. 

Eritrea on kuitenkin rankka maa myös muille kuin kristityille. Helen Berhane kertoo, että monesti aivan kunnollisia, hyvin koulutettuja ihmisiä saatettiin hakea kotoaan vaikka keskellä yötä. Heidät vangittiin eikä syytä koskaan kerrottu. Useiden kuukausien vankeuden jälkeen heidät sitten vapautettiin ja heitä kiellettiin toistamasta tekoaan. Niin mitä tekoaan?! Berhane arvelee, että ehkä ihmisiä vangittiin aivan varmuuden vuoksi, säikäytykseksi ja varoitukseksi, koska ehkä he saattaisivat juonia jotain hallitusta vastaan. Sittenpä tietäisivät olla kapinoimatta. 

Eritrean kristityistä kymmenen prosenttia on vankilassa, mutta yli puolet heistä on ollut vankilassa jossain vaiheessa elämäänsä. 

Siis huh millaisessa pimeydessä eritrealaiset joutuvat elämään. Ei voi kuin rukoilla vapautta tuolle paljon kärsineelle kansalle. 

Marttyyrien Ääni ry 2020, 2. painos 
1. painos 2010 
128 sivua 
Alkuteos: Song of the Nightingale 2010 
Kansi: Päivä Oy 
Kannen kuva: Authentic Media Limited 

torstai 17. marraskuuta 2022

Kirjaostoksia


Tänään hemmottelin itseäni poikkeamalla pitkästä aikaa kirjakaupassa. Minullahan ei yleensä ole varaa ostella kirjoja kuin kirpputorilta. Toki sieltäkään niitä ei pitäisi ostaa, koska entisetkään kirjat eivät mahdu meidän hyllyihimme. Eivät sittenkään, vaikka olen tässä vuoden sisällä vienyt kymmenittäin kirjoja kirpputorille ja kirjaston ota/jätä -hyllyyn. 

Joskus on kuitenkin niin ihanaa pientä luksusta ostaa muutama kirja ihan omaksi. Täällä paikallisessa kirjakaupassa hintakaan ei ole este, koska siellä taitaa olla aina aika paljon aikaisempien vuosien kirjoja tarjouksessa muutamalla eurolla kappale. Ainakin nyt ne tarjouskirjat maksoivat kolme euroa, ja valikoimaa oli ihan mukavasti. 

Enhän siis mitenkään voinut vastustaa kiusausta shoppailla hiukan - pitkästä aikaa! Viime aikoina kun en ole kovin usein käynyt kirpputoreillakaan. 

Nämä kaikki ostamani neljä kirjaa ovat kiinnostaneet minua viime vuosina, ja toiset bloggaajatkin ovat kahta tai kolmea niistä suositelleet. 


David Vann: Kylmä saari (WSOY 2014) 

Kylmää parisuhdedraamaa kylmässä Alaskassa. Aviopari lähtee syrjäiselle saarelle rakentamaan mökkiä, raaka talvi tekee tuloaan eikä heidän rakoileva avioliittonsakaan ehkä siellä korjaannu? 

Eeva Park: Viimeisellä rajalla (Into 2019) 

Romaani nykypäivän Virosta. Tiiu rakastuu ja lähtee varakkaan miesystävänsä kanssa Berliiniin, mutta se koituu hänen kohtalokseen, koska hänet huijataan prostituoiduksi. Vähitellen Tiiu käsittää joutuneensa viimeiselle rajalle, josta paluuta ei enää ole. Kirjailija avaa tarinaa psykologisen trillerin keinoin. Muistojen ja takaumien kautta kirja kertoo myös Tiiun lapsuudesta ja nuoruudesta neuvostovallan aikana. Yhtä räikeinä näyttäytyvät myös nyky-Viron yhteiskunnalliset epäkohdat. 

John Kåre Raake: Jää (Bazar 2019) 

Arktinen trilleri Pohjoisnavalta. Jännitys ja arktiset olot kiehtovat, tässäpä siis niiden hyvä yhdistelmä. Ainakin toivottavasti hyvä. 

Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet (Kustantamo S&S 2019) 

Hukkuneet oli tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana vuonna 2019. Järkyttävä teos Välimerestä, joka on Euroopan suurin joukkohauta: sitä ylittäessään oli kirjan ilmestymiseen mennessä menehtynyt yli 30 000 ihmistä. Kirja kertoo pakolaisuudesta niiden kautta, jotka eivät koskaan päässeet perille. Juuri lukemassani Ibrahima Balden ja Amets Arzallus Antian kirjassa Pikkuveli kerrottiin myös tuosta Välimeren ylityksestä liian täyteen lastatuilla kumiveneillä, joten aihe on ollut mielessä viime päivinä. 


Aina kun tulee kirjapinon kanssa kotiin, olivat ne sitten lainattuja tai ostettuja, on niin kova lukuinto, että mieluiten haluaisi lukea kaikki kirjat heti. Oikeasti sitä sitten lukee jotain heti, kun taas jotain muuta voi jäädä pitkäksikin aikaa lukematta. Tällä hetkellä eniten houkuttelisivat kaksi ylintä ja vähän kolmaskin. Myös Hukkuneet kyllä kiinnostaa, mutta sen kanssa en ehkä pidä kiirettä. 

Aikanaan näitä voi siis tulla blogiin, mutta kuka tietää, mitä kaikkea muutakin innostun taas lukemaan? 

Oliko tässä pinossa sinulle tuttuja tai kiinnostavia kirjoja? 

Lukuiloa marraskuuhun! 

P. S. Äsken kun yritin vastata kommenttiin blogissani, se ei onnistunut, vaikka yritin useamman kerran. Tällaista minulle ei ole omassa blogissani vielä koskaan sattunut. Toivottavasti ongelma oli tilapäinen. Pitää mennä taas kokeilemaan... 

tiistai 15. marraskuuta 2022

Ibrahima Balde & Amets Arzallus Antia: Pikkuveli


Suomentanut Emmi Ketonen 

Tämä kirja kertoo guinealaisen Ibrahima Balden tarinan hänen omalla suullaan ja Amets Arzallus Antian kynällä. Guinea on Länsi-Afrikan maa, joka ei ole Guinea-Bissau eikä Päiväntasaajan Guinea, kuten Balde heti aluksi selventää. 

Arzallus Antia on baskilainen toimittaja ja bertsolari (runonlaulaja), joka tapasi Balden turvapaikanhakijoita auttaessaan. Kirjailija on pyrkinyt säilyttämään Balden oman äänen tässä teoksessa; hän ei ole halunnut häivyttää sitä esittelemällä omia kirjoittajanlahjojaan. Mutta hyvin kaunis ja herkkä on tuo Balden ääni, johon Arzallus Antia itsekin ihastui. 

Ibrahima Balden tarina ei ole se kaikkein tavallisin. Hän oli tyytyväinen elämäänsä Guineassa, hänellä oli töitä ja kaikki suht hyvin, eikä hän todellakaan halunnut Eurooppaan. 

Mutta Ibrahiman ollessa muistaakseni 13-vuotias hänen isänsä kuoli. Vanhimpana poikana hänestä tuli perheen pää, ja hän alkoikin tehdä töitä auttaakseen äitiään ja sisaruksiaan. Ibrahima työskenteli Liberiassakin ja myöhemmin taas Guineassa. 

Hän oli luvannut pikkuveljelleen Alhassanelle tehdä töitä, että veli saisi opiskella. Mutta eihän Ibrahiman apupojan palkka riittänyt, ja kerran äiti sitten soitti, että Alhassane oli kadonnut. 

Kun pikkuveljestä vihdoin kuultiin jotain, hän oli Libyassa. Alhassane oli lähtenyt etsimään parempaa elämää. Ibrahima tunsi syyllisyyttä; hän oli ollut vastuussa veljestään eikä ollut pystynyt tarjoamaan sitä parempaa elämää. 

Niin Ibrahima Balde lähti etsimään veljeään. Hän taivalsi halki Saharan autiomaan, Malin ja Algerian aina Libyaan asti. Matka oli pitkä ja vaivalloinen, ja välillä piti työskennelläkin. 

Entä sitten Libya? Sen Balde sanoo olevan kuin toisesta maailmasta, paikka, joka on olemassa vain kärsimystä varten. Se on vankila, josta on vaikea päästä elävänä pois, hän toteaa. Jos matka oli ollut vaivalloinen, entistä kauheampaa Baldella oli Libyassa. 

Entä löysikö hän veljensä? Miten hän lopulta päätyi turvapaikanhakijaksi Espanjaan, hän, joka ei ollut halunnut lähteä pois kotimaastaan? 

Tämä kirja on täynnä valtavaa, koskettavaa veljesrakkautta. Millaisia kärsimyksiä Ibrahima Balde olikaan valmis kestämään vain löytääkseen pikkuveljensä! 

Kuten kannessa todetaan, Pikkuveli antaa siirtolaisuudelle kasvot. Se avaa meille niitä vaivoja, vaaroja ja kärsimyksiä, joita turvapaikanhakijat joutuvat kokemaan matkallaan. Se kertoo myös hengenvaarallisista Välimeren ylityksistä liian täyteen lastatuilla kumiveneillä. Ja siitä kivusta, jota kukin heistä kantaa hiljaa sisällään: 

Kaikki ovat hiljaa, kukaan ei puhu, mutta kun katsot ihmisiä silmiin, näet, että heidän sisällään on jotain, jotain miltä he eivät voi paeta. 


Aula & Co 2022 
169 sivua 
Baskinkielinen alkuteos: Miñan 2019 
Suomennettu espanjankielisestä laitoksesta Hermanito 
Ulkoasu: Tom Backström 

Ibrahima Balde ja Amets Arzallus Antia. 
Kuva: Susa Literatura. 

sunnuntai 13. marraskuuta 2022

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta


Suomentanut Eero Balk 

Olin innolla odottanut tätä syksyn uutuusromaania; en nimittäin muista koskaan lukeneeni ukrainalaista kirjallisuutta. Ilokseni kirja olikin aivan minun makuuni ja sain viettää nautinnollisia hetkiä sen äärellä. 

Jevhenija Kuznjetsova kertoo yhdestä kesästä Ukrainan maaseudulla. Sisarukset Mia (Solomia) ja Lilia haluavat saada taukoa omasta elämästään, jättävät kaiken ja lähtevät viettämään kesää 96-vuotiaan isoäitinsä ränsistyneeseen taloon villiintyneen puutarhan keskelle. Melkein heti sinne ilmestyy yllättäen myös Mian ja Lilian serkku Marta, joka lentää Intiasta asti, ja lopulta paikalle ehtii vielä sisarusten äiti Maria. Eräs yllättäväkin henkilö saapuu sekoittamaan kuvioita. 

Isoäidin talo on perheen naisille pensaikon peittämä luuserien turvapaikka, jonne voi vetäytyä miettimään elämänsä kiperiä kysymyksiä ja valintoja. 

Isoäiti oli sanonut usein "Mitä minä olen tehnyt täällä tapellessani koko ikäni pensaikkoa vastaan?" vaikka oli todellisuudessa tiennyt rakentaneensa turvapaikan, jossa saattoi suojata lapset siltä, mihin ei voinut vaikuttaa, ja sitten turvata heidänkin lapsensa elämältä. Sillä elämää ei aina voinut elää, joskus siltä piti suojautua. 

Perheen naiset ovatkin tuona kesänä vaikeiden valintojen äärellä, joita turvapaikassa pohditaan yksin ja yhdessä. Pitäisikö Lilian muuttaa miehensä mukana Australiaan, jonne hän itse ei halua; entä valitseeko Mia turvallisen mutta tylsän miehen vai houkuttelevan hurmurin, joka saattaa kuitenkin olla epäilyttävä renttu? Marta on raskaana, mutta kuka on isä, josta hän ei suostu puhumaan? Maria ymmärtää olevansa hetkenä minä hyvänsä suvun vanhin, onhan hänen äitinsä jo 96-vuotias. Ajatus on pelottava. 

Näiden pohdintojensa ohella naiset kuitenkin myös ottavat kaiken irti kesästä maalla, kunnostavat taloa, hoitavat puutarhaa, pitävät hauskaa, vitsailevat ja riitelevät. Heillä on todella nasevaa sananvaihtoa, jota lukee hymy huulessa. 

Kuznjetsova kirjoittaa kepeästi ja lämpimän humoristisesti. Kirjassa on myös leppoisaa kesäistä tunnelmaa. Niinpä Kysykää Mialta olikin oikein ihastuttava lukuelämys. 

On monia maita, joista suomennetaan helposti lähinnä raskasta kärsimyspitoista kirjallisuutta. Esimerkiksi Ukrainan naapurista Puolasta tuntuu olevan tarjolla lähinnä toista maailmansotaa ja holokaustia. Haluaisin niin mielelläni lukea ihan tavallisesta elämästä Puolassa - ja myös nykyhetkestä, ei vain menneistä ajoista. 

Ukrainakin voisi helposti olla yksi sellainen maa, josta suomennettaisiin vain Neuvostoliiton ajasta, sodista ja vastaavista aiheista kertovia kirjoja. Siksi olin iloinen, että sain nyt lukea aivan tavallisten ukrainalaisten tavallisesta elämästä ja tavallisista ongelmista. Lukiessaan joutui toisaalta tietysti toteamaan, miten hirveän surullista on, että Ukrainan nykyhetkestä tällainen huolettomuus on taas valovuosien päässä. 

On myös hienoa, että kirjallisuuspalkintoehdokkaana voi näköjään joskus olla tällainenkin romaani, joka ei ole ollenkaan raskassoutuinen, vaikeaselkoinen, ylitaiteellinen eikä edes tiiliskivi. Nimittäin kirjan kansilehdellä kerrotaan, että Kuznjetsovan kiitetty romaani Kysykää Mialta on Euroopan Unionin 2022 kirjallisuuspalkintoehdokas. Lisäksi se oli BBC News Ukraine Books of the Year -ehdokas vuonna 2021. 

Jevhenija Kuznjetsova on ukrainalainen kirjailija, kääntäjä ja tutkijatohtori. Jos häneltä on ilmestynyt / ilmestyy muita romaaneja, olisipa kiva päästä lukemaan niitäkin. Oli kiinnostavaa tutustua uuteen kirjailijaan, joka näyttää tämän teoksen perusteella olevan taitava ihmissuhteiden kuvaaja. 

Eero Balkin suomennos on nautinnollista luettavaa, niin upeaa, vivahteikasta ja sujuvaa kieltä. 

Aula & Co 2022 
217 sivua 
Ukrainankielinen alkuteos 2021
Kansi: Laura Noponen 

torstai 10. marraskuuta 2022

Ben Kalland: Vien sinut kotiin


Nyt on sekin päivä nähty, että lainasin kirjastosta sellaisen kirjan, joka on kyllä omassakin hyllyssäni. En vain löytänyt sitä sieltä. Enhän minä aina muulloinkaan löydä etsimiäni kirjoja, mutta en ole tainnut ennen kääntyä kirjaston puoleen, vaan olen sitten alkanut lukea jotain muuta, mitä hyllystä on sattunut tulemaan vastaan. 

Tällä kertaa halusin kuitenkin lukea Ben Kallandin romaanin juuri nyt. 

Tämähän on ilmeisesti ensimmäinen suomalainen romaani, joka kertoo Jehovan todistajista. Se on Kallandille tuttu uskonnollinen yhteisö. Tänä syksynä aiheesta ilmestyi toinenkin romaani, Camilla Nissisen Meitä vastaan rikkoneet. Nämä ovat kuitenkin hyvin erilaisia teoksia, jotka käsittelevät aihetta aivan omalla persoonallisella tavallaan. 

Kallandin romaanissa päähenkilönä on Markus Douglas, joka on lapsesta asti ollut perheensä kanssa mukana Jehovan todistajissa. Sisaruksilla oli läheiset välit, ja kaiken piti olla hyvin. Mutta sitten tapahtui jotain, yksi siskoista erotettiin yhteisöstä ja toisen siskon viulu vaikeni lopullisesti. Perhe hajosi, eikä erotetun sisaren / tyttären kanssa oltu enää missään tekemisissä. Paitsi Markus jatkoi yhteydenpitoa salaa. 

Tarina etenee vuorotellen menneessä ja nykyhetkessä. Nyt Markus on ollut jo kolmekymmentä vuotta Yhdysvalloissa. Hän on onnistunut olemaan ainakin päälle päin hyvä ja kunnollinen Jehovan todistaja, joka on edennyt mukavasti hierarkiassa. Niinpä hän työskentelee jo liikkeen pääpaikalla New Yorkissa ja pyrkii yhä ylöspäin. 

Ura ja Jehovan todistajien yhteisön hyväksyntä ovat olleet hänelle niin tärkeitä, että hän on ollut valmis uhraamaan yksityiselämänsä vallan tavoittelun alttarille. Markus on päätynyt rakkaudettomaan avioliittoonsakin vain siksi, että kyseistä henkilöä suositeltiin hänelle teokraattisena ja siveänä naisena, jonka kanssa kannattaisi edetä. Lasten hankkimisesta Markus on laskelmoidusti luopunut, koska sekään ei olisi eduksi, jos aikoo edetä uralla. 

Myöhemmin hän sitten joutuu toteamaan: 

Tarkkailin heitä vaivihkaa. He vaikuttivat normaalilta perheeltä, vaikka en välttämättä tiennyt, minkälainen sellainen perhe oli. Tunsin jotain, jolle ei ole sanaa: nostalgiaa elämästä, jota en ollut koskaan elänyt. 

Vallanhimo on yksi keskeinen teema tässä tarinassa. Samalla se on surullinen kuvaus perheen hajoamisesta ja siitä, mitä kaikkea tiukkoja vaatimuksia esittävä uskonyhteisö saa jäsentensä elämässä aikaan. Syntyy monia tragedioita. Ihmisiä erotetaan, kartetaan ja jopa raiskattua syytetään raiskatuksi joutumisestaan. 

Kirja alkaa siitä, kun tuntematon nainen ottaa yhteyttä Markukseen ja kertoo olevansa hänen tyttärensä. Kaiken jälkeen kirjan loppupuolella Markukselle koittaa muutenkin totuuden hetki, jossa hänen huolella rakentamansa korttitalo romahtaa. 

Markuksen sisaruksia ja heidän lapsuuttaan ja nuoruuttaan Kalland kuvaa kauniisti. Erityisen sykähdyttävästi soi pitkin matkaa nuoren, huippulahjakkaan Ellen-siskon viulu. Vien sinut kotiin onkin täynnä musiikkia; se on siis varmasti erityisen kiehtova lukuelämys musiikki-ihmisille. Aivan lopussa on vielä tarinaan liittyvä kahden sivun pituinen ääniraita. 

Kauneinta kirjassa on Markuksen lapsuudenperheen, erityisesti lämpimien sisarussuhteiden herkkä kuvaus. New Yorkin johtavien veljien valtapeli, kaksinaismoralismi ja moraaliton elämä puolestaan olivat ikävää luettavaa. Järkyttävää on myös aina lukea tällaisista tiukoista yhteisöistä, joissa jäsenet joutuvat näin ahtaalle. Silloin jopa oman siskon tapaaminen on syntiä, kun hän ei ole enää meikäläisiä. Ja nainen saatetaan lähettää valtakunnansalilta kotiin vaihtamaan teokraattisempia vaatteita, kun ei ole pukeutunut sääntöjen mukaan. Puhumattakaan siitä raiskatusta, joka julmasti erotetaan yhteisöstä. 

Vien sinut kotiin on taitavasti kirjoitettu, hieno teos, jossa on paljon kaunista kieltä. Tuota kauneutta ja herkkyyttä vasten kirjassa kuvatun elämän rumuus ja raadollisuus tulee näkyviin entistä selvemmin. 

Toivottavasti kuulemme Kallandista vielä. 

Atena 2017 
284 sivua 
Kansi: Anna Makkonen 

Kirjasta ovat bloganneet mm.