Niilo Rauhala: Kirkas lumi, jäljetön

Innostuin lukemaan vaihteeksi Niilo Rauhalan runoja, kun Kirkas lumi, jäljetön tuli vähän aikaa sitten vastaan Sheferijm-blogissa. Kuten lumisesta nimestä voi päätellä, tässä kokoelmassa on mukana myös muutamia hienoja talvirunoja, mutta yhtä paljon esillä ovat kaikki muutkin vuodenajat. 

Rauhala kuvaa aina yhtä kauniisti ja herkästi niin luontoa kuin ihmisen elämää ja tunteita. Tässä ote eräästä alkutalveen sopivasta runosta: 

Kohta yö on hiljainen, kylmä, 

ojien vesi riitteessä 

ja arasti ensi lumi koskettaa 

koivujen paljaita rihmoja. 

Sinä jäät ja tähdet jäävät sinulle, 

anna minun olla 

tuuli, joka saapuu joskus. 

Eräässä runossa ihailin sen dramaattista tunnelmaa: 

Salamat polttavat yötä, 

linnut sinkoutuvat pesistään. 

Niittyjen ajatuksissa parkuu myrsky. 

Mutta sitten on jo herkkää: 

Vesipisarain helmet 

               ripustan kaulallesi 

tämän matkan mentyä. 

Rauhalalla on hienoja kielikuvia: koivujen oksat itkevät pois / yöllä sataneen lumen ja puiden tiimalasissa lehdet varisevat. 

Myös kristillistä symboliikkaa löytää rivien väleistä se, jolle raamatullinen kieli on tuttua. Raamatussa puhutaan esimerkiksi kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät.  

Minulle on jäänyt kivi, 

jonka muut ovat hylänneet. 

En odota selitystä, 

uskon, että valo on piiloutunut 

karhean kiven poimuihin. 

Kirjoitin tämän väsyneenä ja vielä vähän sairaana, joten en jaksanut hioa tekstiä. Tässä siis vain muutama täysin hiomaton ajatus. Tarkistan mahdolliset virheetkin vasta joskus kun jaksan. 

Jakamani sitaatit ovat muuten kaikki pelkkiä otteita runoista. Olisin halunnut jakaa joitain upeita runoja aivan kokonaan, mutta säästän ne itselleni. 

Sairastellessani, kun en jaksanut lukea määrällisesti paljon, oli kyllä ihanaa, kun sai korvata määrän laadulla eli näillä runoilla. Useana päivänä luin tätä kirjaa sängyssä pieninä annoksina. Onkin hyvä joskus nauttia runoista vähän kerrallaan, kun monesti sorrun innoissani ahmaisemaan koko kirjan kerralla.