maanantai 9. joulukuuta 2019

Jonathan Carswell & Joanna Wright: En tahdo kostoa - Susanne Gesken tarina

Keväällä 2007 maailmaa järkytti uutinen kolmesta Turkin Malatyassa raa'asti surmatusta kristitystä. Yksi heistä oli lähetystyöntekijä Tilmann Geske ja kaksi muuta miestä olivat hänen turkkilaisia työtovereitaan. Leskeksi jäänyt Susanne Geske oli surun ja järkytyksen murtama, mutta hän tahtoi alusta alkaen antaa murhaajille anteeksi ja jäädä Turkkiin. En tahdo kostoa kertoo hänen tarinansa.

Susanne suhtautui nuorena kristinuskoon epäilevästi, mutta kun hän sitten kuitenkin tuli uskoon, hän tahtoi antaa Jumalalle kaikkensa. Mikään puolinainen harrastelu ei ollut hänen juttunsa. Hän lähti melko vastauskoontulleena raamattukouluunkin, jossa hänelle selvisi, että hänellä oli lähetyskutsu. Hän tahtoi päästä johonkin islamilaiseen maahan.

Kirjan koomisinta antia on se, kun Susanne tutustui tulevaan mieheensä Tilmanniin. Hänelle ei nimittäin olisi tullut mieleenkään, että siinä oli hänen tuleva miehensä. Susannen mielestä Tilmann oli kaikin puolin kummallinen. Miehellä oli hirveä kampauskin ja hän käytti rumia ruskeita paitoja.

Mutta niin vain heistä tuli pari, ja he molemmat halusivat lähteä työhön muslimien pariin. Turkkiin muutettuaan he asuivat aluksi Adanassa, josta muuttivat myöhemmin Malatyan kaupunkiin. (75 prosenttia maailman aprikoosintuotannosta tapahtuu Malatyan maakunnassa, mikä on kiinnostava tieto ainakin minulle, joka olen suorastaan koukussa kaikkeen mahdolliseen, missä vain on aprikoosia!).

Eräänä iltana vähän ennen pääsiäistä 2007 Tilmann ja Susanne katsoivat filmin keisari Nerosta ja kristittyjen vainosta. Elokuvan jälkeen he keskustelivat tämän päivän vainoista.

"Emme olleet niin naiiveja, että olisimme uskoneet, että sellainen ei olisi enää mahdollista tai ettemme koskaan voisi tulla vainotuiksi. Mutta sellainen tuntui kaukaiselta. Tilmann ei odottanut suoranaisesti, että sellaista tulisi tapahtumaan, mutta hän sanoi, että meidän pitää valmistautua sellaisen tapauksen varalle", Susanne kertoo.

Sen pääsiäissunnuntain jumalanpalveluksesta kirja kertoo:

"Jumalanpalvelus on poikkeuksellinen. Ylösnousemustapahtuman ilo täyttää salissa olevat ihmiset. Kaikki sujuu normaalisti, jos ei ota huomioon viiden vieraan poistumista viisi minuuttia jumalanpalveluksen alun jälkeen. Kukaan ei aavista, että vain muutamaa päivää myöhemmin kaikkien läsnäolijoiden elämä tulee järkytetyksi." 

On järkyttävää lukea siitä käsittämättömän suuresta surusta, joka sitten tuli niin rajusti Susannen ja lasten sekä myös kahden turkkilaisen perheen osaksi. Puhuttelevaa on kuitenkin heidän halunsa antaa anteeksi.

Keväällä 2008 eli noin vuosi miehensä kuoleman jälkeen Susanne Geske kirjoittaa tämän kirjan esipuheessa:

"Mitä meille sitten sisäisesti kuuluu? Välillä tuntuu kuin kaikki olisi niin kuin jostakin elokuvasta, kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Perheenä meidän on kuljettava vielä pitkä matka kohti tapahtuneen hyväksymistä. 
  Ja suhde mieheni murhaajiin? Minulta kysytään usein, miltä minusta tuntuu, kun kohtaan mieheni murhaajat oikeussalissa. Näen heidät viitenä tavallisena nuorena miehenä, jotka ovat teollaan sotkeneet elämänsä. 
  Ensimmäisestä hetkestä lähtien olen päättänyt antaa heille anteeksi. Jeesuksen sanat ristillä ovat tulleet minulle merkityksellisiksi: 'Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät' (Luuk. 23:34). Tunteet ovat seuranneet mukana. Minulle se on lahja Jumalalta. Vain Hän voi antaa sellaisen rauhan. Vaikka voi tuntua uskomattomalta, minulla ei ole ollut pienintäkään vihan tai koston ajatusta. 'Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille...' (Joh. 14:27)."

Susannen tarina on vaikuttava puheenvuoro lähimmäisenrakkauden ja anteeksiannon puolesta. Se kertoo surusta ja tuskasta, mutta myös lohdutuksen Jumalasta, joka antaa voimaa jatkaa eteenpäin. Kannattaa lukea!

Kustannus Oy Uusi Tie 2009
Alkuteos Married to a Martyr - The authorized biography of a widow in Turkey (2008)
Saksaksi kääntänyt Markus Baum
Saksankielisestä käännöksestä suomentanut Irene Arinvaimo 
Kannen suunnittelu Antti Kamppinen, T:mi Dream Concept 

Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Olen jo kauan aikonut tutustua Roope Lipastin romaaneihin, koska hänen kolumninsa ovat aina olleet hervottoman hauskoja. Rajanaapuri, joka tarttui käteen kirjaston palautushyllystä, osoittautuikin sopivaksi aloitukseksi ainakin siinä mielessä, että se on Lipastin ensimmäinen romaani aikuisille.

Rajanaapurissa Lipasti repii huumoria naapuruudesta ja siitä viha-rakkaussuhteesta, joka naapurien välillä voi vallita. Jo takakansi kiteyttääkin naapuruussuhteiden syvimmän olemuksen: "Aidan toisella puolella ruoho on aina... leikkaamatta." 

Kirjassa ollaan maalla, haja-asutusalueella. Siinä on kaksi naapurusta, keski-ikäiset miehet, joista toinen on lapseton ja jäänyt leskeksi muutama vuosi sitten. Hän, kirjan minäkertoja, on yksinäinen - ja lisäksi hän on parhaillaan kesälomaansa viettävä historianopettaja, jolla on siten pelkkää aikaa kytätä naapuriensa elämää:

"Vasta kolmantena päivänä näin naapurin jälleen pihalla - olen melko varma, ettei hän ollut liikkunut ulkona aiemmin, sillä monta kertaa en poistunut keittiöstäni."

Naapurin miehellä on viehättävä vaimo ja kuusi lasta. Perhe on muuttanut kaupungista maalle kymmenen vuotta sitten, "koska maalla elämä oli todellisempaa kuin kaupungissa. Se oli niin järjetön väite, että sellaisen saattoi keksiä vain elämästä vieraantunut kaupunkilainen." 

Tämä perheellinen mies on häntä tarkkailevan naapurin silmissä omituinen. Hänen pihansa on täynnä rojua, ja hän on parantumaton Tee se itse -mies, joka suunnilleen asuu ulkona, ja siksi onkin outoa, jos häntä ei joskus näy muutamaan päivään. Naapurilla on ehtymätön varasto ideoita siitä, mitä uutta sinne voisi kehitellä. On rakennettava sauna, mutta sinnekin pitää jostain syystä päästä kävelemään kiviaidan viertä pitkin, joten on siis tehtävä myös kiviaita.

Mitä ikinä mies saakin päähänsä tehdä, hän tekee sen kummallisesti, käyttäen outoja materiaaleja ja työtapoja. Minäkertoja puolestaan on se, joka ei tee mitään, joten hän ei tietysti tee virheitäkään. Hän hengailee mielellään päällysmiehenä naapurin pihassa katselemassa tämän tekemisiä, mutta ei toki tee mitään auttaakseen. Miehet myös parantavat siinä sivussa maailmaa ja filosofoivat muun muassa miehen ja naisen eroista, parisuhteesta, lapsista ja keski-iästä.

"Tunsin jonkinlaista säälinsekaista myötätuntoa miestä kohtaan. Itse en ole vaihtanut renkaita sitten 1990-luvun. Se ei jotenkin kuulu tähän aikaan. Ehkä naapurikaan ei kuulu. 
  - Ennen miehillä oli helppoa, kun tarvitsi vain hiihtää hirvi tai karhu kiinni ja tappaa se paljain käsin, naapuri puhisi. 
  - Ennen oli helpompaa, myönsin. - Mutta miten sauna etenee? 
  Naapurin katse kirkastui, kun puheenaihe vaihtui. 
  - Iltapäivällä laitetaan kivet! Tule katsomaan, siitä tulee hauskaa! 
  Luulen, että 'hauska' ei ole ensimmäinen sana, joka useimmille tulisi mieleen epätoivoisen projektin lähtölaukauksesta. Mutta ehkä suuren perheen isällä ovat ilot vähissä, joten hänen täytyy nauttia siitä ajanvietteestä, mitä on tarjolla."

Milloin opettaja ei norkoile naapurin pihassa, hän tarkkailee heidän elämäänsä ikkunasta kiikarilla. Kaiken lisäksi hän on ihastunut naapurin vaimoon, joten tämän elämää on erityisen kiinnostavaa seurata. Kirjan loppua kohti minäkertojan kiinnostus naapureita kohtaan alkaa tuntua jo suorastaan pakkomielteiseltä.

Siltähän maalla tosiaan monesti tuntuu, että kaikilla ei ole omaa elämää, kun on niin paljon aikaa pohtia puolituttujen ja tuntemattomienkin asioita. Nämä molemmat miehet ovat tosielämästä tuttuja hahmoja, sekä tekijä että tarkkailija. Niinpä Rajanaapurin satiiri osuu ja uppoaa!

Aluksi miesten edesottamukset ja näkemykset naurattivat minua vähän väliä, mutta sitten - nainen kun olen, enkä edes mikään tee se itse -nainen - aloin hyytyä niistä jatkuvista piha- ja rakennustöistä lukemiseen. Halkopinot, vipuvarret ja liimapuut. Jos olisin sellaisista kiinnostunut, ehkä minäkin hengailisin enemmän naapurissa...

Ehdinkin jo pohtia, että ehkä tämä on minun makuuni liian miehinen kirja, mutta jatkoin kuitenkin lukemista. Hauskuutta siellä tulee vastaan myöhemminkin, mutta enimmät naurut tuli kyllä naurettua jo kirjan alussa.

Kunnes kirjan loppupuolella Lipasti riehaantuu! Siellä tapahtuu pari todella mehevää ja yllättävää kommellusta. Nauroin kyyneleet silmissä, ja päädyinkin kyseisten tapahtumien myötä odottamaan kirjalle myös lennokasta lopetusta. Loppu on kuitenkin kaiken sähläyksen jälkeen yllättävän rauhallinen.

Hauska kirja joka tapauksessa. Paikoitellen se on kyllä myös hiukan vakava ja joskus jopa surumielinen. Pihatöistä kannattaa olla kiinnostunut, se edistää tästä lukuelämyksestä nauttimista.

Atena Kustannus 2012
231 sivua

Kirjasta ovat bloganneet mm. Kirjakaapin avainKirsin kirjanurkkaKirjakompassiKaiken voi lukea! ja Kasoittain kirjoja.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Julia Williams: Toivonkipinä

Julia Williamsin romaani Toivonkipinä on romanttista jouluviihdettä, siis hiukan hömppää, mutta sellaistakin tarvitaan välillä! Se on varsin viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa. Olin ajatellut, että lukisin tällaista yli 400-sivuista opusta pitkään ja hartaasti, mutta se koukutti minut niin, että lukaisin sen melkein kertaistumalta loppuun asti - ja täällä nyt yössä bloggailen.

Kirjan kannessa oleva sitaatti pitää paikkansa: "Tämä tarina lämmittää kuin kupillinen lämmintä kaakaota." Aivan totta!

Toivonkipinä kertoo usean eri henkilön tarinan yhdestä joulusta seuraavaan jouluun asti. Tapahtumapaikkoina ovat sekä Lontoo että maaseudulla sijaitseva idyllinen Hope Christmasin kylä, joista jälkimmäinen on tämän tarinan keskus.

Lontoolainen Catherine on kiireinen perheenäiti, joka pitää suosittua Kodinhengetär-blogia. Hän perusti sen ihan satiirimielessä, koska hän itse ei ole mikään täydellinen kodinhengetär, mutta yllättäen blogi saavutti suuren suosion: "Valitettavasti lukijat eivät ymmärtäneet Catin ironiaa vaan ottivat kaiken todesta. Hän oli törmännyt merkilliseen ilmiöön. Kaikkialla tuntui olevan naisia, jotka istuivat kotona lastensa kanssa ja janosivat neuvoja täysin tuntemattomalta ihmiseltä."

Näin Catherinen alter ego alkaa elää ihan omaa elämäänsä. Kaikessa kiireessään hänellä ei ole yhtään aikaa miehelleen Noelille, joka tuntee itsensä unohdetuksi ja syrjäytetyksi. Lisäksi Noelilla on työhön liittyviä huolia. Hänen työpaikallaan irtisanotaan yhä enemmän ihmisiä, eikä Noelin omakaan asema vaikuta enää turvatulta.

Perheen elämää varjostaa myös huoli Catherinen äidistä, joka on alkanut huolestuttavasti unohdella asioita. Ei kai hän vain ole sairastunut dementiaan?

Marianne puolestaan on opettaja, joka on muuttanut suuren rakkautensa perässä Hope Christmasin kylään vain joutuakseen petetyksi ja jätetyksi. Marianne on murtunut ja harkitsee paluuta Lontooseen - mutta toisaalta hän viihtyy paremmin maalla ja on alkanut rakastaa Hope Christmasia. Niinpä hän jää sinne ja alkaa yhdessä paikallisten asukkaiden kanssa taistella kylän tulevaisuuden puolesta. Onhan hänellä siellä myös hyvä ystävä, Pippa.

Samassa kylässä on sydän särkynyt myös Gabrielilta, jonka psyykkisesti sairas, hauras ja tasapainoton vaimo on jättänyt juuri ennen joulua. Nyt Gabriel on kahdestaan poikansa Stephenin kanssa, ja heillä on suuri suru. Gabrielilla on kuitenkin mieluinen, luonnonläheinen työ lammasfarmarina.

Toivonkipinä seuraa näiden henkilöiden elämää joulusta jouluun. Kuten arvata saattaa, toivonkipinöitä lentelee ja rakkautta on ilmassa, ja vaikka vaikeuksia on, lopulta moni asia kääntyy parhain päin. Hiukan ennalta-arvattavaa tietenkin, mutta on mukavaa lukea jotain tällaista, josta tietää jo etukäteen, että onnellinen loppuhan tästä kehittyy kaiken jälkeen.

Rentoa hyvänmielenlukemista parhaasta päästä siis!

Ehkä olisin voinut valita jonkin romanttisemman otteen kirjasta, mutta tässäpä tällainen arkinen kohtaus supermarketin joulutungoksen keskeltä:

"'Ensi vuonna minä lähden jouluksi ulkomaille', Catherine mutisi tullessaan osastolle, jossa oli jouluisia hedelmäpiiraita. Ennen ne olivat vain joulupiiraita. Nyt niitä oli kaikenlaisia: luksuspiiraita, brandyllä maustettuja piiraita, sherryllä maustettuja piiraita, rasvattomia, gluteenittomia, laktoosittomia piiraita. Tarjolla oli varmaan myös hedelmättömiä piiraita, Catherine ajatteli. Maailma oli tullut hulluksi. 
  'Niin lähden minäkin', Catherinen vieressä hyllyjä tutkiva nainen naurahti myötätuntoisesti. Hän katsoi Catherinea uteliaasti. 
  Voi ei! 
  'Etkö sinä olekin...'
  'Kyllä', Catherine vastasi huokaisten. 'Pelkäänpä, että olen.' 
  ''Minä olen sinun innokas fanisi', nainen intoili. 'Olen säästänyt kaikki reseptisi. En tiedä, miten pärjäisin ilman sinun sitruunapiirakkareseptiäsi.' 
  'Kiitos', Catherine sanoi toivoen, ettei nainen huomaisi, mitä hänellä oli ostoskärryissään. Hänen maineensa olisi mennyttä, jos nainen huomaisi valmistuotteet." 

Itsehän tykkäsin kyllä eniten Hope Christmasin maalaisidyllin kuvauksesta, ja sieltä olisi löytynyt romanttisia pätkiä jaettavaksi tässä, mutta jokainen romanttisen jouluviihteen ystävä voi kaivaa ne sieltä esiin ihan itse.

HarperCollins Nordic AB 2015
416 sivua
Alkuteos Last Christmas (2009)
Suomentanut Eeva Koskimies 
Kannen suunnittelu Jenny Liljegren

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Yoneko Tahara & Bernard Palmer: Yoneko onnen tytär

Tässä vaihteeksi blogitauon aikana lokakuussa luettua. Tämän jälkeen yritän ehkä vihdoin lukea muutaman paksuhkon romaanin, joiden kanssa hitaalla lukijalla voi hiukan kestää.

Japanilaisen Yoneko Taharan elämäkerta on huikea selviytymistarina. Se on osoitus siitä, miten Jumala voi nostaa ihmisen synkimmästäkin pimeydestä valoon.

Yonekon nimi tarkoittaa onnen tytärtä, ja hän olikin onnellinen lapsi ja nuori - kunnes hänen äitinsä sairastui ja kuoli. Kirja kertoo Yonekon tiestä takaisin onnen tyttäreksi, mutta se tie kulki ensin masennuksen ja itsemurhayrityksen kautta.

Yonekon isä oli ateisti, mutta hänen äitinsä oli mukana Tenri-kyossa, shintolaisessa lahkossa, jota sanotaan toisessa kohdassa myös shinto-buddhalaiseksi lahkoksi. Yksi lahkon jäsenten uskomuksista oli, että he saisivat olla terveitä, ja jos sairautta tulisi, he paranisivat siitä kyllä. Siksi lääkärin puoleen kääntyminen sairaustapauksessa olisi ollut uskon puutetta. Tämän kohtalokkaan uskomuksen seurauksena Yonekon äiti sitten kuoli.

Kuten arvata saattaa, tämän jälkeen Yoneko alkoi suhtautua kaikkiin uskontoihin vihamielisesti; olihan hän nähnyt, mitä uskonto teki hänen äidilleen. Äidin kuolema sai Yonekon myös masentumaan vakavasti ja menettämään elämänhalunsa.

Eräänä iltana Yoneko sitten harhaili kaupungilla epätoivoisena ja itsemurha-ajatuksissa. Hän aikoi mennä meren rantaan hukuttautuakseen siellä. Vaikka hän tunsi hyvin Tokion junareitit eikä ollut koskaan eksynyt väärään junaan, sinä iltana hän oli niin sekaisin, että nousi useita kertoja väärään junaan eikä löytänyt sinne meren rannalle, missä hänen piti hukuttautua. Lopulta hän päätyikin heittäytymään junan alle.

Kuitenkin Yonekon tietämättä jo sinä hirveänä iltana Jumala, jota hän ei vielä edes tuntenut, oli joka hetkessä mukana:

"Siitä hetkestä lähtien olin niin poissa tolaltani, että en muista mitä tapahtui seuraavaksi. Ainakin kerran nousin vielä väärään junaan Shinjukun asemalla. Ehkä useamminkin. Kuinka monta kertaa se tapahtui, kuinka monta muuta virhettä tein - ei aavistustakaan. Varmaa on ainoastaan, että Jumala oli kanssani noina hirveinä hetkinä. 
  Hämmennykseeni oli pätevä syy, mutta en tiennyt sitä silloin. Vaikka olisin tiennytkin, en olisi ymmärtänyt. Mentäessä Shinjukusta Enoshimaan ja meren rannalle n. 20 minuutin päässä Shinjukun asemalta oli pieni evankeelinen kirkko. Sen ystävällinen harmaahapsinen pastori oli järkyttynyt syvästi, kun eräs nuori mies oli tehnyt itsemurhan hyppäämällä junan alle tuolla vilkasliikenteisellä asemalla kaksi vuotta aiemmin. Joka päivä vanha pastori rukoili niiden ihmisten puolesta, jotka aikoivat tehdä itsemurhan siinä samassa paikassa ja pyysi Jumalaa estämään näitä ihmisiä tuhoamasta itseään ja johdattaman heidät Kristuksen tuntemiseen ja pelastukseen. En tiennyt, että olin Jumalan suojeluksessa, Jumalan, jota en edes tuntenut, Jumalan, jota olisin silloin pilkannut."

Junan alle hypätessään Yoneko vammautui vakavasti ja vajosi entistä syvempään masennukseen. Sairaalassa hän keräsi salaa lääkkeitä voidakseen jossain vaiheessa tappaa itsensä ihan oikeasti.

Miten Yoneko sitten löysi kadotetun elämänilonsa kaiken tämän jälkeen? Siitä tämä kirja kertoo. Hän uskalsi lopulta mennä vammoistaan ja rajoitteistaan huolimatta jopa naimisiin ja tulla äidiksi. Kirja kertoo koskettavasti siitä, miten hän oppi elämään vammaisuutensa kanssa ja selviytymään hankalista käytännön tilanteista. Myöhemmin hän sai myös olla avuksi muille masentuneille ja elämänhalunsa menettäneille.

Yonekon tarina osoittaa, että aina on toivoa. Valo voi löytää tiensä synkimpäänkin pimeyteen.

Päivä Oy 1978
148 sivua
Alkuteos Yoneko Daughter of Happiness
Suomentanut Maija Roinila 

Kirjasta muualla: Kirjasampo

Jarmo Sormunen: Kaikessa ensimmäinen

Viime viikkoina olen monesti aamuisin lukenut palan kerrallaan tätä Jarmo Sormusen kirjaa Kaikessa ensimmäinen - Kolossalaiskirjeen vapauttava sanoma. Se on yksi Avain Raamattuun -kirjakerhon kirjoista, joita on ilmestynyt useilta eri kirjoittajilta. Niitä kannattaisi lukea enemmänkin, ja tämän kirjan takana mainituista kirjoista ainakin yksi onkin omassa hyllyssäni, nimittäin Teuvo V. Riikosen Heti matkaan - Markuksen evankeliumi kiireiselle.

Jotenkin Paavalin kirje kolossalaisille on aina ihastuttanut minua; siinä käsitellään niin antoisasti niin monia tärkeitä asioita. Pääasiaksi nousee se, että Kristus olisi kaikessa ensimmäinen. Ettemme antaisi minkään sivuasioiden viedä meitä jonnekin yli tai ohi Kristuksen, jossa meillä on jo kaikki.

Aikanaan Kolossankin kristittyjä uhkasivat monet vaaralliset harhaopit, kuten meitäkin nykyään. Oli vaarana sortua luottamaan Kristuksen sijasta ihmisviisauteen, lakihenkisiin vaatimuksiin ja suorittamiseen, mystiikkaan tai asketismiin. Kaikista näistä Kolossalaiskirje varoittaa.

Jarmo Sormunen kirjoittaa:

"Kristitty janoaa lähemmäksi Jumalaa. Aika ajoin hän kuulee houkuttelevia lupauksia, joissa tarjotaan pikatietä syvempään hengelliseen elämään. Meille sanotaan: 'Jos ymmärrät enemmän, jos rukoilet enemmän, jos koet enemmän ja jos uhraat enemmän, niin hengellinen elämäsi nousee aivan uudelle tasolle.' Mutta jos astumme noille hengellisille oikoteille, emme suinkaan pääse lähemmäksi Jumalaa vaan ajaudumme kauemmaksi Kristuksesta."

Sormunen toteaa, että kaikenlaisia asennekouluttajia, tunneterapeutteja ja kokemuseksperttejä uskonnollisen mystiikan markkinoilla kyllä riittää. Mutta kaikki se vastausten etsiminen jostain muualta kuin Kristuksesta vie huomion pois tärkeimmästä ja vie harhaan. Yhtä hyvin hengellisten kokemusten metsästäminen kuin tiukka opillisuus tai kurinalaisuuskin. Niinpä Paavali kehottaakin - ja samoin Jarmo Sormunen tässä kirjassaan - etsimään hengellistä uudistusta Kristuksesta eikä omasta kristillisyydestämme.

"Kolossalaiskirje julistaa meille, että Kristusta syvemmälle, pitemmälle, korkeammalle tai kauemmas ei kukaan pääse. Kristus on vastaus sisäiseen janoomme päästä lähemmäksi Jumalaa. Kristuksessa on kaikki mitä ikinä tarvitsemme tässä elämässä ja tulevassa. Hän on kuin suunnaton aarrearkku täynnä kalleuksia, jotka riittävät tyydyttämään kaikki tarpeemme." 

Kolossalaiskirjeessä on myös käytännöllinen jakso, jossa Paavali antaa kristityille elämänohjeita. Hän opastaa esimerkiksi suhteessa toisiin ihmisiin olemaan sydämellisiä, armahtavia ja antamaan anteeksi. Paavali antaa ohjeita perhe-elämään ja työelämään. Hän puhuu Raamatun lukemisesta, rukouksesta, Jumalan ylistämisestä ja suolana olemisesta maailmassa.

Kaikkea tätä ja paljon muuta, mitä Kolossalaiskirje pitää sisällään, Jarmo Sormunen käy läpi jae jakeelta, avaa kirjeen sanomaa ja osoittaa, miten ajankohtaisia asioita nämä ovat meille 2000-luvunkin kristityille.

On hyvä lukea tällaisia kirjoja, jotka avaavat Raamattua uudella tavalla ja joissa selitetään myös taustaa: millaisessa ajassa ja tilanteessa esimerkiksi tämä Kolossalaiskirje on kirjoitettu.

Kaikessa ensimmäinen on hieno teos, täynnä sitä Kolossalaiskirjeen vapauttavaa sanomaa, johon jo kirjan nimessä viitataan. Se on kirja, joka saa lukijan rakastumaan Raamattuun ja vetää häntä lähemmäksi Kristusta, joka on se kaikessa ensimmäinen.

Uusi Tie 2001
160 sivua
Kansi: Terttu Hauhia

tiistai 3. joulukuuta 2019

Niilo Rauhala: Aavistus ja ihme

Tänään nautin kauniista talvisesta pakkaspäivästä Niilo Rauhalan runojen parissa. Hänen runojensa kauneus ja luonnonläheisyys sopivatkin tällaisen päivän lukemistoksi paremmin kuin hyvin.

Olen varmaan ennenkin sanonut, että Niilo Rauhala on yksi lempirunoilijoistani. Hän on lahjakas kirjoittaja, jonka runoissa on paljon Suomen luonnon ja vuodenaikojen kauneutta. Luonnosta nousevien kielikuvien avulla hän sanoittaa monia ihmiselämän tuntoja ja tunnelmia. Tässä Aavistus ja ihme -kokoelmassa on muun muassa muistoja äidistä ja surua hänen poismenostaan. Toisaalta mitä tunteita Rauhala ikinä käsitteleekin runoissaan, hän tekee sen niin taitavasti, että lukija voi löytää riveiltä - ja rivien välistä - itsensä ja omat henkilökohtaiset tuntemuksensa ja elämäntilanteensa.

Pidän siis kauniista runoista. Elämässä kauneus hautautuu niin helposti kaikenlaisen rumuuden ja loan alle, että on suuri lahja voida sittenkin nähdä myös kauneutta ympärillään. Kaikkihan me kuljemme loassa, mutta jotkut meistä katsovat tähtiin, on joku sanonut. Niilo Rauhalan runot auttavat nostamaan katseen juuri sinne tähtiin. Niissä on myös aina jotain käsittämättömän suurta levollisuutta ja rauhaa, jopa silloin kun hän kirjoittaa myrskystä, kivusta, surusta ja ikävästä.

Aavistus ja ihme on oman hyllyni kirja, jonka olen ostanut uutena joskus silloin, kun se oli ilmestynyt. Siitä on jo vuosia. Kuitenkin nyt kun luin nämä runot pitkästä aikaa, yhä edelleen lempirunoikseni nousivat samat runot kuin silloin - vaikka nautin kyllä kaikista näistä runoista. Jaan tässä otteet kahdesta lempirunostani.

Tässä syksyä ja pimeyttä käsittelevän runon loppuosa:

"Lähtiessäsi sinä himmensit huoneen valot,
ikävä jäi kuin nuotio olisi sammunut. 
Vielä sinä palaat, tulet sateen läpi, 
minä olen vastassa kädet tyhjinä, 
kun kukat vielä arkoina 
opettelevat mullassa ensimmäisiä sanojaan." 

Runo, joka alkaa: Aurinko nousee silmistä ja laskee niihin, puolestaan loppuu näin:

"Olen tie murheellisille ajatuksille, 
jotka kulkevat vihlovien kivien rantaa
ja viiltyvät riekaleiksi. 

Että silmistäni nousee sittenkin aurinko 
jo huomenna, yön railosta."

Juuri tähän Rauhalan kirjaan minulla liittyy henkilökohtaista nostalgiaa, koska silloin kun viimeksi luin sitä, asuin paikassa, jossa olin onnellisempi kuin koskaan missään muualla. Lisäksi Aavistus ja ihme on ulkoasultaankin todella kaunis.

Jo kannessa on alkua yhdestä kirjan runosta:

"Aamulla nostan yltäni 
unien huohottavan peiton 
ja astun viileään tuuleen."

Minun pitäisi kyllä ottaa projektiksi lukea läpi kaikki Niilo Rauhalan runokirjat. Siinä olisikin tekemistä hetkeksi, koska niitä on tämänkin kirjan lopussa pitkä lista, ja ties miten paljon hän on kirjoittanut sen jälkeenkin.

Tähän mennessä olen blogannut Rauhalan teoksista Jos kuulisin veden heräävän ja Hän ei väisty viereltäsi - Pientä puhetta sairaille.

Kustannusosakeyhtiö Otava 2005 
108 sivua
Kannen suunnittelu: Timo Numminen 
Sarja-asun suunnittelu: Päivi Puustinen 

Kirjan on arvioinut myös Markus Jääskeläinen.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Ann Voskamp: Lahjoista suurin

Lempilukemistani näin joulukuussa on Ann Voskampin kirja Lahjoista suurin, joka on kuin adventti- tai joulukalenteri kirjan muodossa. Siinä on luettavaa joka päivälle joulukuun ensimmäisestä päivästä joulupäivään asti. Eikä vain luettavaa, vaan kullekin päivälle on myös jokin tehtävä (Lahjan avaaminen) ja kysymyksiä pohdittavaksi. Näitä lukiessa ja miettiessä joulua on mukava odotella, siis jos kaipaa kristillistä sisältöä adventin aikaan.

Vuosi sitten mainostin muistaakseni tätä kirjaa blogini Instagram-tilillä (jota ei enää ole). Tänä vuonna ajattelin jakaa tämän täällä blogissa. Tänään nimittäin aloitin taas Lahjoista suurimman avaamisen, koska on joulukuun ensimmäinen päivä - joka on tänä vuonna sopivasti myös ensimmäinen adventtisunnuntai.

Voskampin kirjan idea on käydä läpi Jeesuksen sukupuuta eli Iisain puuta. Sellaisen Iisain puun voi halutessaan askarrellakin itselleen, mutta minuun nuo askartelujutut eivät oikein kolahda.

Kirjassa tulee joka tapauksessa vastaan tuttuja Vanhan testamentin henkilöitä, kuten Abraham, Saara, Jaakob, Joosef, Rahab, Ester, Elia ja Joona. Heidän tarinansa kautta Voskamp jakaa rohkaisevia ajatuksia. Jokaisen luvun alussa on jokin raamatunkohta, jota Voskamp sitten avaa omassa tekstissään. Jo lukujen otsikot ovat houkuttelevia, kuten On adventti: tule, Aina turvassa, Toivon punainen nauha, Kaikki järjestyy, Katso sydämeen, Lämmittävä valo, Nyt kumartamaan tulkaa, Myrskyn lahja...

Tässä ote joulukuun 14. päivän luvusta, jonka otsikko on Lämmittävä valo:

"Joulu valkenee sinulle, ja vasta silloin todella uskot jouluun, kun todella elät sitä. Kun valaiset pimeää maailmaa ja odottamattomia paikkoja rohkealla ilon liekillä, kun lämmität kylmiä, toivottomia paikkoja uskaliaalla ilolla, joka kumpuaa siitä, että Jumala on kanssamme, meitä varten ja meissä; kun olet sydänlankana toivon liekille pimeässä - silloin uskot jouluun. Kun todella uskot jouluun, uskot siihen, että jokaisella on toivoa. Kun ymmärrät, mistä joulussa on kyse, tuot toivoa toisille - etkä vie sitä heiltä. 
  Jos et jaa toivon ihmettä eteenpäin, joulu on sinulle pelkkä myytti. 
  Joten sytytä adventtikynttilät. Sytytä, sytytä ne. 
  Ja voit nähdä jokaisessa sytytetyssä kynttilässä aamunkoiton heijastuksen. 
  Toivo leviää kaikkialle."

Lahjan avaamiseen kutsuu myös kirjan kaunis ja visuaalinen ulkoasu. Kirja on kuin houkuttelevasti paketoitu lahja, jossa kaunista ei ole vain kansi, vaan myös jokainen aukeama.

Joka päivälle on siis myös tehtäviä, esimerkiksi: "Mitä voisit luoda tänään rakkauden tekona (kirjeen, yllätyksen, herkkuja)? Tee se hyvästä sydämestä!" Tai: "Tee tänään jokin sellainen asia, joka vaatii sinulta rohkeutta (kerro Jeesuksesta, soita vaikealta tuntuva puhelu, tee jotain sellaista, joka pelottaa sinua, mutta johon tiedät Jeesuksen kutsuvan sinua)." Joskus mietitään, kenelle tänään voisi antaa anteeksi, ja jonain toisena päivänä kirjoitetaan ylös kymmenen esimerkkiä siitä, miten Jumala on huolehtinut minusta tänään.

Pohdittavat kysymykset ovat myös mielenkiintoisia. Esimerkiksi tänään, joulukuun ensimmäisenä päivänä, Ann Voskamp kysyy: "Millä tavoin tunnet olevasi kuin eloton kanto, joka odottaa toivon hauraan verson puhkeamista? Mitä odotat ja kaipaat tänä adventtiaikana? Voitko nähdä uuden elämän puhkeavan jostain sellaisesta, jota olet luullut kuolleeksi?" 

Jokaisen kysymyksen jälkeen on muutama tyhjä rivi, joille voi kirjoittaa vastauksensa. Ellei sitten vain mieti vastauksia mielessään tai kirjoita erilliseen vihkoon.

Ann Voskamp on kanadalainen maanviljelijän vaimo, perheenäiti ja bloggaaja, joka on kirjoittanut muitakin suosittuja kristillisiä kirjoja. Niitä ovat ainakin Tuhat lahjaa ja Särkymisen lahja.

Lahjoista suurin on kerrassaan hurmaava kirja adventtiajan hiljentymiseen!

Kustannus Oy Uusi Tie 2015
283 sivua
Alkuteos The Greatest Gift (2013)
Suomentanut Susanna Hirvikorpi 
Kansipaperin kuvitus: Paula Doherty 
Kannen kuva: Stephen Vosloo 
Kannen toteutus, graafinen suunnittelu ja taitto: DinoDesign 
Kirjasta ovat bloganneet myös Vaniljan valkoista ja Mietteitä Matkanvarrelta .