tiistai 4. lokakuuta 2022

Mikä vitsi! Minäkö 50-vuotias?


Toimittanut Helen Exley 
Suomentanut Taija Mård 

Ajat ovat muuttuneet. Ennen vanhat ihmiset täyttivät 50, nykyään yhä nuoremmat. Viidenkympin täyttäminen on tähän asti ollut aina jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille, ei itselle. Näköjään se voi kuitenkin lopulta tulla omallekin kohdalle. Ei vanhenemiselle ollutkaan niin immuuni kuin luuli olevansa. 

Kuvan kirja ja muki ovat mieheni, mutta nyt olen siis itsekin siirtynyt kohderyhmään. Niin päädyin lukemaan tällaisenkin pienen kirjasen. Se sisältää niin vitsejä kuin ehkä joskus hiukan syvällisempiäkin mietteitä viisikymppisyydestä. No, enemmän kyllä huumorilla mennään. Mukana on lainauksia monien eri henkilöiden ajatuksista. Eikä pelkkää tekstiä, vaan myös pilakuvia aiheesta. 

Pitemmittä puheitta tässä muutamia otteita kirjasta: 

Koskaan ei ole liian vanha nuortuakseen. 
Mae West 

"Tuleeko sinun synttärikakkuusi kynttilöitä?" 
"Ei. Kyseessä on synttärijuhla, ei soihtukulkue." 
Cindy Patterson 

Vanheneminen on ainoa tapa elää kauemmin. 
Francois Auber 

Hänen kasvonsa eivät välttämättä paljasta hänen ikäänsä, mutta viime viikolla häntä kyllä seurasi kotiin ryhmä arkeologeja. 
Mike Knowles 

Elämä on rankka urakka, mutta ensimmäiset sata vuotta ovat rankimmat. 
Wilson Mizner 

Nuoruus on tauti, josta me kaikki toivumme. 
Dorothy Fuldheim 

Tiedät olevasi viisikymmentä, kun... 
... et enää tunnista itseäsi valokuvista. 
Peter Gray 

Viisikymmentä täytettyäsi ihmiset olettavat sinun olevan kypsä, vastuuntuntoinen, viisas ja arvokas. Silloin on aika palauttaa heidät maan pinnalle. 
Peter Dugdale 

Viisikymmentä on ikä, jolloin rakastat suklaakakkua kuollaksesi ja pelkäät juuri niin käyvän... 
Pam Brown 

Tämä on kyllä hyvä ikä, en valita. Ikäkriisiä en ole potenut sen jälkeen, kun 29-vuotiaana tuli kolmenkympin kriisi kampaajan löydettyä hiuksistani harmaan raidan. Nyt kun hiukset ovat jo reilusti harmaat, asiassa ei ole mitään ongelmaa. Muutenkin jos elämässä on ongelmia, kyllä ne yleensä tulevat jostain ihan muusta kuin iästä. Jos ihminen vain saa pysyä terveenä, silloinhan ikä on lähinnä numero. 

Kustannus Kolibri 2004, 7. painos 
Alkuteos: A Triumph of Over 50's Jokes 1994 
Kuvitus: Bill Stott 
Tekstaukset: Annukka Varis 

sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Teuvo V. Riikonen: Libanonin setripuun varjossa


Vuonna 2014 Teuvo V. Riikonen sai kutsun lähteä puoleksi vuodeksi Libanoniin rauhanturvaajien sotilaspapiksi. Kirjassaan hän kertoo yhtä ja toista sotilaspapin ja rauhanturvaajan työstä, mutta toisaalta Libanonin setripuun varjossa on myös antoisa nojatuolimatka ja monipuolinen tietopaketti tuosta Lähi-idän maasta. 

Kirja kertoo libanonilaisesta yhteiskunnasta ja luonnollisesti myös siitä tilanteesta, jonka takia rauhanturvaajia sielläkin tarvitaan. On politiikkaa, sotilaallisia ryhmittymiä ja Hizbollahista kokonainen oma lukunsa. 

Mutta jos nämä aiheet tuntuvat osalle lukijoista puuduttavilta, Riikonen kertoo myös paljon muuta. On kiinnostavaa lukea Libanonin historiasta, muinaisesta Foinikiasta ja vierailusta Tyroksen kaupungin raunioilla. Lukija pääsee myös mukaan paikallisiin ravintoloihin ja markkinoille. Vesi nousee kielelle, kun lukee sikäläisistä ruuista, joita haluaisi heti päästä maistamaan. 

Oman lukunsa saa myös pääkaupunki Beirut, jossa elämänmeno on niin modernia, että naiset voivat kulkea Hizbollahin kontrolloimilla alueilla tiukoissa farkuissa ilman huivia. Libanonissa on myös paljon nuorta, kapinallista rock-sukupolvea, jonka elämää Riikonen kuvaa kiinnostavasti. Koska nuoria on suuri osa väestöstä, uudet tuulet tulevat varmaankin puhaltamaan tulevaisuudessa. 

Etelä-Libanonissa, jossa rauhanturvaajat työskentelevät, naisen asemakin on Lähi-idän parhaita. Siellä paikallista ravintolaa pitävä nainen saattoi istua kaikessa rauhassa juttelemassa miesasiakkaiden kanssa samalla, kun hänen miehensä teki hommia keittiössä. 

Kirjallisuusihmisen mieltä ilahduttivat lukuisat otteet libanonilaisten kirjailijoiden teksteistä, eräänä heistä Emily Nasrallah, jonka kirjaa Muistot olen itsekin kerran aloittanut. Monia runojakin on mukana. Tunnetuimpia nimiä meille suomalaisille lienee Kahlil Gibran, jota myös olen joskus kauan sitten lukenut. 

Lisäksi kirja on monien värikuviensa ansiosta erittäin visuaalinen lukuelämys. Toinen kerrontaa värittävä ja elävöittävä tekijä on Teuvo V. Riikosen loistava huumori. 

Luonnollisesti Riikonen kertoo paljon myös Libanonin uskonnollisesta elämästä. Onhan hän pappi, ja lisäksi Libanonissa uskonto näkyy ja kuuluu, toisin kuin täällä meillä. En ollut tiennytkään, että aikoinaan Libanonista oli tarkoituksella tehty kristittyenemmistöinen maa. Nykyään kristityt ovat kuitenkin vähemmistönä; heitä on noin kolmasosa väestöstä. 

Joka tapauksessa lukija pääsee myös vierailemaan libanonilaisen maroniittikirkon messussa. Tuo kirkkokunta on ollut olemassa jo 1400 vuotta ja kuuluu ilmeisesti jollain tavalla katoliseen kirkkoon, vaikka onkin toisaalta itsenäinen. 

Sotilaspapin työhön oli myös kiinnostavaa tutustua. Riikonen vietti paljon aikaa rauhanturvaajien kanssa, ja työ oli siten paljon muutakin kuin messujen pitämistä. Messukin saattoi kyllä joskus olla hiukan erilainen kuin koti-Suomessa: 

Olin siunaamassa leipää ja viiniä, kun täydellisen hiljaisuuden katkaisi ääni sarjana, jonka tunnisti jokainen sotilas ja rauhanturvaaja. Se ääni loppui juuri ennen messun loppumista. 
  Sen jälkeen yksi mukana ollut nuori rauhanturvaaja tuli luokseni kiittämään messusta ja sanoi "en ole koskaan ollut tällaisessa jumalanpalveluksessa, jota säestetään rynnäkkökiväärin sarjatulella". 
  Sanoin hänelle, että "piti löytää korvaava soitin, kun urut jäivät Suomeen". 

Viime vuosina Libanonista on surullista kyllä kuulunut erittäin huonoja uutisia. Varmasti sieltä kirjoitettu kirja olisi nyt ainakin osittain erilainen. 

Lämmin kiitos Teuvo V. Riikoselle tästä hienosta lukuelämyksestä! 

Väyläkirjat 2015 
190 sivua 
Kannen kuvat: Puolustusvoimat/Mikko Niiles 
Muut kuvat: Mikko Niiles ja Teuvo V. Riikonen 
Ulkoasu: Jarmo Turunen 

Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta

torstai 29. syyskuuta 2022

Kerran olin taivaan suolajärvi - Liiviläisen nykyrunouden antologia


Suomentanut Olli Heikkonen 

Suomensukuisia liiviläisiä asui keskiajalla laajoilla alueilla Riianlahden ympäristössä. Nyt heitä on jäljellä enää pieni vähemmistö Latviassa. Sotien ja muiden olosuhteiden vaikutuksesta liiviläiset ovat hajaantuneet maailmalle tai sulautuneet latvialaisiin. Vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan vain 250 ihmistä pitää itseään liiviläisenä. 

Niitä, jotka osaavat myös käydä liivinkielisiä keskusteluja, on vain parikymmentä. Heidän joukkoonsa kuuluvat tähän antologiaan valitut kolme runoilijaa. Eräs heistä toteaakin, että vaikka liiviläinen kirjallisuus on epäilemättä lukijoiden määrässä mitattuna Euroopan pienin, on se kaikkein suurin, jos huomioidaan kirjoittajien määrä suhteessa liiviläisiin ja liivin kielen puhujiin. 

On sääli, että sukukielemme on noin uhanalainen. Tässä kirjassa sai runouden ohella nauttia näiden sukukielten vertailusta, kun kullakin aukeamalla on runo ensin liiviksi ja vieressä sama suomeksi. Vaikka liivin kielessä on suomeen verrattuna paljon eroakin, oli riemastuttavaa löytää paljon yhtäläisyyksiä. 

Opin esimerkiksi sanat yksi, kaksi ja kolme: ikš, kakš ja kuolm. Ajan tuolla puolen on liiviksi tuolapuol aigo. Toisella puolella merta on tuoizpuol mierda (tulee mieleen turkulaisten tois puol!). Kirjan runoilijoista Kempi Karl käyttää vanhaa Salatsin liiviä, ja häneltä opin esimerkiksi tämän: sina kutsiz meidi ja me tul = sinä kutsuit meitä ja me tulimme. Kerrassaan ihastuttavaa! 

Liivin kielessä monien kirjainten päällä tai alla näkyy olevan omat merkkinsä, joita saattaa puuttua noista esimerkeistäni. Pahoittelut tästä. 

Kirjan runoilijat ovat Valt Ernšreit, Baiba Damberg ja Kempi Karl. Olli Heikkonen on tehnyt todellisen kulttuuriteon suomentaessaan nämä runot - ja Aviador kustantaessaan teoksen. Heikkosen suomennokset ovat upeaa kieltä ja siten hyvin nautinnollista luettavaa. 

Runoissaan tällaisen uhanalaisen kielen ja kulttuurin edustajat pohtivat luonnollisesti muun muassa kieli- ja kulttuuri-identiteettiään. Mutta paljon on muutakin. Paljon kaunista, kiehtovaa, vaikuttavaa. 

Itsehän lähinnä nautin runoista ja jätän kirjallisuusanalyysien tekemiset viisaammille. Annetaan siis runojen puhua puolestaan. Otan näytteet jokaiselta runoilijalta. 

Kaupungin alla, ajan tuolla puolen 
nuotiotulemme palaa. 
Se kajastuu yöhön kaupungin ylle, 
sen liekit kirjailevat säteitä tähtiin 
sinikirjailtujen villahuivien taivaalle. 
Se on meidän sytyttämämme 
elävä tuhatvuotinen valo. 

Nuku rauhassa, kaupunki, 
herää vapaana. 

Kansamme suojelee sinua. 

Valt Ernšreit (osa runosta Kaupungin alla on kaupunki

Kieli, jonka isäni antoi, 
liivin kieli, soi hautausmaan kellossa; 
korvani avautuivat liian myöhään, 
aloin puhua liivin kieltä hiekanjyvien kanssa, 
ajelehtivien pilvien kanssa, 
näkinkenkien kanssa, 
meren pohjan kivien kanssa, 
kuolleiden kylien katajien kanssa. 

Baiba Damberg (osa runosta Synnyin kahteen kieleen

Pellavapelto 
sinikasvoinen 
sydän 

kutsuu 
sateiden kuningasta 
kotiinsa 

miten voisin suojautua 
kun minun värini ovat 

sydämen sini, sateen sini 

Kempi Karl (runo Pellavapelto

Kirjan lopussa on vielä Valt Ernšreitin kiinnostava kirjoitus Liiviläinen kirjallisuus - pieni mutta yksi Euroopan suurimmista. Olli Heikkonen puolestaan kertoo liiviläisen nykyrunouden suomentamisesta. 

Aviador 2022 
112 sivua 
Kansi: Jonna Nisu 

Kirjasta kertoo myös Kirjareppu

keskiviikko 28. syyskuuta 2022

Tuomas Kyrö: En juhli, Mielensäpahoittaja


Mielensäpahoittaja-kirjoja on ilmestynyt jo niin paljon, että suuri osa on jäänyt minulta lukematta. Nyt kuitenkin vaihteeksi eläydyin kyseisen karvalakkimiehen omintakeiseen mielenmaisemaan. 

Kun ensimmäisen Mielensäpahoittaja-kirjan ilmestymisestä oli kulunut kymmenen vuotta, Mielensäpahoittaja ei merkkipäiväänsä juhlinut. Sen sijaan kansalaiset saivat kertoa hänelle, mistä he olivat pahoittaneet mielensä, ja näihin Mielensäpahoittaja vastaa tässä kirjassa tuttuun nasevaan tyyliinsä. Kirja jakautuu parin kolmen sivun pituisiin lukuihin, joista jokaisessa on Mielensäpahoittajan kannanotto liittyen siihen, mistä tällä kertaa joku muu on pahoittanut mielensä. 

Noita mielipahan aiheita on laidasta laitaan. Joku pahoitti mielensä, kun Väyrysestä ei tullut presidenttiä, toinen siitä, kun enää ei anneta tekohampaita rippilahjaksi. Lottovoittoa ei ollut tullut; kahvimaito oli taas loppu ja oli pakko lähteä kauppaan. Elovena-pakettia mentiin muuttamaan, eikä uusissa autoissa ole enää eskortin tenhoa. Nämä ja monet muut asiat vaivaavat Mielensäpahoittajan lukijakunnan mieltä. 

Mielensäpahoittajan vastauksissa ennen kaikki oli paremmin ja vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Nykyajan elämänmeno, nykylaitteet ja kaikki nykyihmisten hömpötykset osoittautuvat Mielensäpahoittajan silmin katsottuina todella kummallisiksi. 

Kuten esimerkiksi hipaisupuhelimet

Hipaisupuhelimet tehdään vuosi vuodelta kehnommista aineksista, vaikka hinta kasvaa. Annoin pojantyttärelle hänen toivomansa, hirvittävän hintaisen puhelimen, niin eikö siihen täytynyt ensimmäisenä laittaa turvalasi ja kulmiin pehmikkeet. 
  On aikoihin eletty. Pitääkö autoon laittaa toinen kerros peltiä sen jälkeen kun sen ajaa ulos kaupasta? Kyllä ei pidä, ellei se ole neuvostotuotantoa. 

Mielensäpahoittaja opastaa myös, mistä kannattaa murjottaa ja mistä ei. Hän patistelee hemmoteltua nykyihmistä ryhdistäytymään: 

On oikein murjottaa pronssimitalista, mutta on väärin murjottaa siitä ettei saa aamupalaksi sokerikaakaota ja sokeriraksuja. Sen kerron lapsille. Aikuisille kerron, että älkää murjottako marraskuun säästä taikka työtoverin ylennyksestä. Vielä se muuttuu paremmaksi. Pedatkaa sänkynne ja tehkää hommanne. 

Eräs henkilö pahoitti mielensä siitä, kun vihreitä kuulia tungettiin konvehteihin. Konvehtirasioista Mielensäpahoittaja ei perusta. Hänellä on askeettinen linja: 

Kyllä en pidä siitä, että rasiassa on vaihtoehtoja. Syön vuodessa yhden Pectuksen ja yhden kettukarkin sekä 3650 perunaa. Ne riittävät. 

Kirja on sen verran uusi, että Mielensäpahoittaja antaa myös ohjeet siihen, miten korona-aikana käyttäydytään. 

Hänellä on hyvinkin tervehenkisiä elämänohjeita ja joskus jopa syvällisiä näkemyksiä. Esimerkiksi tämä jokaisen kannattaa muistaa, jos mieleen hiipii epävarmuus siitä, mitä nuo toiset minusta ajattelevat: 

Ilmoitan: kukaan ei koskaan ajattele meistä sellaista, mitä me ajattelemme heidän ajattelevan. Lopulta kaikki ajattelevat vain itseään. Sinun valtava häpeäsi on viereiselle ihmiselle tuntematonta, koska hänellä on omat häpeänsä. 


WSOY 2020 
147 sivua 
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen 

Muissa blogeissa: 

maanantai 26. syyskuuta 2022

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu


Suomennos ja esipuhe Satu Ekman 

1900-luvulla elänyt Maria Àngels Anglada on Katalonian merkittävimpiä kirjailijoita, ja Auschwitzin viulu palkittiin ilmestyttyään 1994 vuoden parhaana katalaaninkielisenä romaanina. Muutama vuosi sitten teos ilmestyi myös suomeksi. 

Tarina alkaa, kun eräs muusikko kuuntelee esiintymismatkallaan paikallisen orkesterin konserttia ja kiinnittää huomionsa surumielisen näköisen soittajan viuluun. Miten kauniisti se soi! Viulua soittava Regina kertoo, ettei luopuisi soittimestaan mistään hinnasta, sillä se on kaikki, mitä hänellä on suvustaan jäljellä. 

Ja niin saamme kuulla viulun tarinan. Sen on rakentanut juutalaisen Reginan edesmennyt setä Daniel ollessaan keskitysleirillä. Siellä komendantti määräsi puusepänverstaassa työskentelevän Danielin rakentamaan tuon viulun. Miten tuo natsien iloksi tehty soitin on kaiken jälkeen päätynyt Reginalle - sekin selviää aikanaan. 

Anglada kuvaa keskitysleirin arkea ja Danielin työtä vähäeleisesti. Hän ei onneksi mässäile julmuuksilla, mutta onnistuu silti välittämään lukijalle keskitysleirin lohduttoman tunnelman ja ainaisen pelon siitä, miten tässä vielä käy. Danielkin huomaa joutuneensa natsien pelottavan vedonlyönnin kohteeksi. Onnistuuko hän tekemään viulun, joka kelpaa natseille? Selviääkö hän Auschwitzista hengissä? 

Karujen olosuhteiden keskellä kirjassa on kuitenkin tiettyä herkkyyttä ja kauneutta. Anglada kuvaa koskettavasti pienen ihmisen selviytymistaistelua. Auschwitzin viulu kertoo, millainen voima musiikilla on ihmisen elämässä ja miten se voi pitää toivoa yllä. 

Kerronnan vähäeleisyys sai aikaan sen, että minulla oli pitkään vaikeuksia päästä sisään tarinaan ja henkilöiden mielenmaisemaan. Kun kirjan luki loppuun asti, tajusi vähitellen, miten hieno teos tämä on. 

Niinpä niin, Daniel, ei musiikki petoja kesytä, mutta kaikkialla soi silti laulu. 

Bazar 2018 
142 sivua 
Alkuteos: El violí d'Auschwitz 1994 

Muissa blogeissa: 

perjantai 9. syyskuuta 2022

Liza Marklund: Napapiiri


Suomentanut Antti Autio

Olen lukenut Liza Marklundin dekkareita joskus ennen blogiaikaa. Siitä on niin kauan, etten edes enää muistanut, millaisia ne olivat. Nyt Napapiiri houkutteli minut tämän uuden sarjan pariin. Kun tapahtumat sijoittuvat Lappiin ja erään lukupiirin henkilöiden elämään, siinä kaksi asiaa, jotka herättivät kiinnostukseni. 

Ollaan pienellä paikkakunnalla Pohjois-Ruotsissa. Elokuussa 1980 viiden lukiolaistytön Napapiiri-nimiseen lukupiiriin kuulunut Sofia katoaa jäljettömiin. Häntä ei koskaan löydetä. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin juuri ennen joulua Sofian päätön ruumis ja hänelle kuuluneita tavaroita löydetään muurattuna hänen katoamiskesänään rakennetun sillan perustuksiin. Nyt vuosien jälkeen lukupiiriläiset kohtaavat toisensa jälleen ja joutuvat muistamaan kaikki sen kevään ja kesän dramaattiset tapahtumat. 

Tapausta tutkii paikallinen poliisipäällikkö Wiking Stormberg, tyttöjen ikäkaveri, johon melkein kaikki olivat aikoinaan ihastuneita. Poliisiaseman vastaanottovirkailijana puolestaan työskentelee yksi lukupiiriläisistä, Carina. 

Marklund kertoo tapahtumia jokaisen tytön näkökulmasta sekä menneisyydessä että nykyhetkessä. Vuonna 1980 kokoonnutaan kerran kuussa lukupiiriin, jonka jokainen tyttö vuorollaan vetää ja pitää alustuksen luettavaksi valitsemastaan kirjasta. Kiinnostavien kirjallisuuskeskustelujen ohella tyttöjen välit kiristyvät koko kevään ja kesän ajan. Lukupiirin kokoontumiset alkavat päättyä dramaattisiin riitoihin. Melkoista elämää heillä on myös piirin ulkopuolella. 

Mitä heidän välillään oikein tapahtui tuona kesänä, ja liittyykö se jotenkin Sofian katoamiseen, joka on nyt paljastunut raa'aksi murhaksi? Kun heidän nuoruuteensa ja nykyhetkeensä pääsee kurkistamaan, yksi jos toinenkin alkaa vaikuttaa epäilyttävältä. 

Ja sitten kuitenkin, kaikista epäilyistäni huolimatta, Marklund veti maton jalkojeni alta ja yllätti minut täysin! Kuten kunnon dekkarissa kuuluu tapahtuakin. Lopun käänne oli uskomaton. Ehkä joku terävä lukija olisi arvannut tuonkin, mutta minua Marklund onnistui kyllä huijaamaan täysillä. 

Napapiiri on mukaansatempaava, koukuttava ja jännittävä dekkari. Nautinnollista luettavaa siis. Kirjassa on kyllä kovin ronskeja seksikohtauksia. Itse luen mieluummin hienovaraisempaa kuvausta aiheesta, mutta kun kirja oli muuten todella hyvä, niin menihän sekin siinä. 

Tällaista Ruotsin Lappiin sijoittuvaa dekkarisarjaa voisin kyllä mielelläni jäädä seuraamaan. 

Otava 2021 
365 sivua 
Alkuteos: Polcirkeln 2021 

Muissa blogeissa: 

maanantai 5. syyskuuta 2022

Christy Lefteri: Laululinnut


Suomentanut Leena Ojalatva 

Christy Lefterin uudessa romaanissa Kyproksella kotiapulaisena työskennellyt srilankalainen Nisha katoaa yllättäen. Hän ei ole ottanut mukaansa passiaan eikä muita tärkeitä tavaroitaan, joten Petra, jonka tytärtä Nisha on hoitanut, ei usko apulaisensa aikoneen lähteä pois. Jotain hämärää tähän täytyy liittyä. Poliisia ei kuitenkaan kiinnosta jonkun ulkomaalaisen naisen katoaminen, eikä tapausta aleta tutkia. Poliisin mielestä nuo kiittämättömät ulkomaalaiset päättävät itse häipyä, eikä heistä tarvitse välittää. 

Petralle Nisha ei ole kuka tahansa merkityksetön henkilö, jonka voi heti korvata uudella, vaan nainen, joka kasvatti rakastaen hänen tyttärensä, kun hänellä ei leskeksi jäätyään ollut siihen voimia. Tytär Aliki kaipaa myös Nishaa ja on huolissaan. Petra ymmärtää nyt, miten paljon Nisha onkin heille merkinnyt ja miten paljon ollut avuksi - eikä hän kuitenkaan tunne tuota naista. Kuka hän oli ja missä hän on nyt? 

Nishasta on huolissaan myös Petran talon toisessa kerroksessa vuokralaisena asuva Giannis, joka rakastaa Nishaa. Kaikessa hiljaisuudessa heillä on ollut suhde, vaikka Nisha ei olisi työnsä takia saanut seurustella kenenkään kanssa. 

Giannis on olosuhteiden uhri, joka on työttömäksi jäätyään sekaantunut laittomaan rauhoitettujen lintujen pyyntiin, työhön, jota hän tekee salaa. Lopettaminen tuntuu mahdottomalta, koska toiminta on kuin huumekauppaa; jos joku pyrkii siitä eroon, hänelle käy huonosti. Giannis haluaisi aloittaa uuden elämän, mutta onko se mahdollista? 

Onko uusi alku saavuttamaton sekä Giannisille että Nishalle? 

Nishaa kaipaa myös hänen Sri Lankaan jäänyt tyttärensä, jonka vuoksi Nisha lähti maailmalle - ansaitakseen rahaa, että tyttö saisi paremman elämän. Leskeksi jääneen Nishan palkka oli kotimaassa kovin pieni eikä riittänyt mihinkään. Vuosien ajan äiti ja tytär ovat olleet yhteyksissä vain puhelujen välityksellä. 

Tarinaa kerrotaan sekä Petran että Giannisin näkökulmasta. Aluksi he etsivät Nishaa erikseen, lopulta myös yhdessä. Etsintöjensä kautta heille tulevat tutuiksi Kyproksen kotiapulaisten monenlaiset kovat kohtalot. Elämä on julmaa ja epäoikeudenmukaista. 

Kuten Lefterin edellinen romaani Aleppon mehiläistarhuri, myös Laululinnut on valtavan kaunis ja koskettava teos, suorastaan pakahduttava. Tarina koukutti minut niin, että se oli luettava kerralla loppuun asti. Ei voinut mennä nukkumaan ennen kuin kirja oli luettu. 

Lefteri käsittelee raskaita aiheita, mutta hänen kaunis kielensä ja herkkä ihmiskuvauksensa vie lukijan mennessään. Mukana on myös upeaa ympäristön kuvausta ja eteläeurooppalaista tunnelmaa. Ja mikä tärkeintä, Lefteri herättelee meitä huomaamaan maailman epäoikeudenmukaisuutta. Takakannen sanoin Laululinnut on sydämeenkäyvä kertomus ihmiskohtaloista uutisotsikoiden takana.   

Leena Ojalatvan suomennos on todella varmaa ja taitavaa työtä. Kieltä, jota oli ilo lukea. 

Christy Lefteri on itse kasvanut Kyprokselta paenneiden vanhempien lapsena Lontoossa. Suurin osa hänen sukulaisistaan asuu edelleen Kyproksella. 

Nishan tarina on fiktiivinen, mutta idea siihen syntyi todellisista tapahtumista, kun useita kotiapulaisia katosi Kyproksella, eikä poliisi välittänyt tutkia noita katoamisia. Kyproslaisia olisi kyllä etsitty, mutta noilla köyhillä ulkomaalaisilla naisilla ei ollut väliä. 

Tuskin maltan odottaa, mitä Lefteri seuraavaksi kirjoittaa. Toivottavasti kuulemme hänestä vielä! 

Kustantamo S&S 2022 
379 sivua 
Alkuteos: Songbirds 2021 
Kansi: Emma Rogers 
Ulkoasu ja taitto: Nora Kitinmäki