torstai 17. syyskuuta 2020

Kristin Hannah: Kaukaiset rannat



Suomentanut Elsa Carroll 

Elisabeth ja Jack Shore ovat olleet naimisissa kaksikymmentäneljä vuotta, ja parikymppiset tyttäret ovat jo lähteneet pois kotoa opiskelemaan. Puolisot ovat vuosien varrella etääntyneet toisistaan. Urheilutoimittajana työskentelevälle Jackille tärkeää on ollut vain oma ura, ja miehen työn perässä on muutettu monet kerrat pitkin Yhdysvaltoja. Elisabeth olisi halunnut asettua paikalleen, mutta on mukautunut miehensä toiveisiin ja kärsinyt hiljaa mielessään. 

Elisabeth on muutenkin avioliiton myötä hukannut oman itsensä. Nuorena hän harrasti maalaamista ja olisi halunnut opiskellakin taidealaa, mutta luopui haaveistaan ja omistautui perheelleen. Nyt hän on tyytymätön: elämätön elämä on alkanut vaivata häntä. 

Shoret ovat kuitenkin asuneet jo jonkin aikaa ihanassa talossa meren rannalla Oregonissa, ja Elisabeth on uskonut, että tähän he jäisivät. Mutta sitten Jack pudottaa pommin: hänelle tarjoutuu mahdollisuus päästä työskentelemään unelmiensa TV-ohjelmassa New Yorkissa. Vihdoin hän saisi kaipaamaansa mainetta ja kunniaa. 

Tähän heidän suhteensa kriisi kärjistyy, koska Elisabeth ei enää halua muuttaa, eikä varsinkaan New Yorkiin. 

Elisabethille henkireiäksi on muodostunut ystävän suosittelema naisten intohimotukiryhmä, jossa naiset yrittävät löytää itsensä uudestaan, löytää elämälleen uutta sisältöä ja tarkoitusta. Elisabethin ystävä Meghann on nimittäin neuvonut viisaasti: 

"Jos sinä olet tyhjä, se ei ole Jackin vika, ei edes häen ongelmansa, eikä se ratkea sillä, että eroat Jackista. Vastuu Elisabeth Shoren onnellisuudesta on Elisabeth Shoren. Sinun pitää tehdä itse itsesi onnelliseksi."

Miten Elisabethin ja Jackin avioliiton kriisi sitten ratkeaa, pystyvätkö he jatkamaan yhdessä vai tuleeko heille ero? Entä onnistuuko Elisabeth löytämään kadotetun itsensä ja haudatut haaveensa? Onko heidän mahdollista yhdistää kaksi niin erilaista maailmaa, joissa heillä on niin kovin vastakkaiset pyrkimykset? Kaikesta tästä Kaukaiset rannat kertoo mukaansatempaavasti. Kiinnostavuutta lisää se, että tarinaa kerrotaan myös Jackin näkökulmasta. 

"Otaksun että epäonnistun." 
  "Ja teet sen kumminkin?" 
  Elisabeth nosti olkapäitään. "Minä olen epäonnistunut vuosia olemalla yrittämättä. Mikään ei voi olla pahempaa kuin se." 

Onhan Kaukaiset rannat toki viihdettä, mutta miksi lukiessaan ei saisi viihtyä? Nautin siitä, miten kevyttä, helppoa ja nopeaa tämän kirjan lukeminen oli. Ja miten näiden ihmisten elämä kosketti, ja miten oli pakko lukea eteenpäin saadakseen tietää, miten heidän kävisi. 

Vuosia sitten, kun en itse edes ollut parisuhteessa, tämä kirja oli minulle tärkeä. Itsensä voi nimittäin hukata vaikka olisi sinkkukin. Silloin Kaukaiset rannat oli minulle suorastaan mullistava lukuelämys, ja niihin aikoihin itselläni alkoikin aivan uusi elämä. Oli siinä kyllä mukana muitakin tekijöitä, mutta tämä Hannahin romaani oli yksi niistä. 

Nyt kun luin kirjan uudestaan, nämä viisaudet olivat minulle jo vanhoja tuttuja itsestäänselvyyksiä, kuten tuo, että vastuu ihmisen onnellisuudesta on hänellä itsellään. Mutta silloin se kaikki oli uutta. Täytyy siis todeta, että kyllä tällainen viihderomaanikin keittiöpsykologioineen voi antaa ihmiselle avaimia oman elämän lukkoihin - eli ei kannata automaattisesti väheksyä jotain kirjaa vain koska se on viihdettä. 

Huomasin muuten vasta kirjan luettuani, millainen kaksoismerkitys sen nimellä on. Distant Shores. Elisabethin ja Jackin sukunimihän on Shore. Kaukaiset rannat tosiaan, monessa mielessä. 

Tammi 2003 
459 sivua 
Alkuteos Distant Shores 2002 
Päällyksen kuva Kuvapörssi 

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Alina Berg: Siunattu vuosi

Alina Bergin @siunatutsanat-instatiliä seuratessani olen monesti ihastellut tätä Siunattu vuosi -kirjaa. Kysymyksessä on täytettävä kirja: hengellinen tehtäväkirja, jossa on vuoden ajalle paljon erilaista hiljentymiseen auttavaa tekemistä. Lopulta en enää malttanut olla tilaamatta kirjaa itselleni. 

Kirjan täyttämisen voi aloittaa minkä tahansa kuukauden alusta - itse aloitin syyskuun alussa. Nyt kun teen jo kolmatta viikkoa, kirja on ehtinyt tulla hiukan tutummaksi, ja voin jakaa jotain siitä myös täällä blogissa. 

Siunattu vuosi sisältää monenlaista. Kirjassa on taulukko, johon voi merkitä lukemansa Raamatun luvut, sekä kaksi kirjahyllyä, joihin voi merkitä lukemansa Vanhan ja Uuden testamentin kirjat. Kirjan alkupuolelle voi myös listata itselleen tärkeitä hengellisiä kappaleita, kirjoja ja sometilejä. 

Yksi tärkeä osa Siunattua vuotta ovat kynähartaudet, joita on vuoden joka viikolle. Ne ovat sivuja, joilla on tilaa tehdä erilaisia tehtäviä. Esimerkiksi nyt kahden ensimmäisen viikon aikana sain kirjoitella lempiraamatunkohtiani, ja tämän viikon sivulle (eli sivulle, jolla itse olen nyt) kirjoitetaan Jumalan eri nimiä. Seuraavalla viikolla Raamatun kauneimpia sanoja. Myöhemmin tulee esimerkiksi väritettäviä kuvia, saa kirjoittaa lempivirsiensä sanoja ja lempirukouksiaan, tehdä ajatuskarttoja - ja paljon muuta. 

Bujoilun ja Bible journalingin harrastajat sekä muut luovat ihmiset ihastuvat varmasti tähän kirjaan, johon saa kirjoitella, väritellä, piirrellä, liimata tarroja tai lehtileikkeitä - ja mitä ikinä mieleen juolahtaa. Luovuuden saa päästää vapaasti kukkimaan. 

Tai jos tuntuu, ettei ole tarpeeksi luova, niin mitä sitten? Jokainen voi vapaasti täyttää kirjan juuri omalla tavallaan ja tehdä siitä itsensä näköisen. Esimerkiksi minä en ole mikään ihmeellinen piirtäjä, mutta ainahan voi piirtää jotain ihan yksinkertaista - tai liimata kuvia ja tarroja. Tai vain kirjoittaa - ja värittää. 

Kynähartauksien jälkeen tulee rukouspäiväkirja, jossa on vuoden joka päivälle tilaa kirjoittaa sekä kiitosaiheita että rukouksia. Jokaisen päivän kohdalla on myös raamatunjae. Kuukausien välillä on myös tyhjiä sivuja, joille voi kirjata kuukauden rukousvastauksia tai tehdä muita muistiinpanoja. 

Jo tähän mennessä olen kokenut kirjan hyvänä apuna aamun hiljaisissa hetkissäni. Rukouspäiväkirja elvyttää huonon rukoilijan rukouselämää, ja kynähartaudet ovat hiljentäneet minua Raamatun äärelle. Olenkin todella iloinen tästä antoisasta kirjasta. Tuntuu, että vuodesta voi tosiaan tulla siunattu. 

Ilahduin myös, kun kuulin, että Alina Berg suunnittelee seuraavaksi joulukalenterityyppistä tehtäväkirjaa joulun ajan hiljentymiseen. Jään innolla odottelemaan sitä! 

En nyt ottanut tähän postaukseeni kuvia erilaisista kirjan sivuista, mutta niitä voi kurkata @siunatutsanat -instatililtä (linkki postauksen alussa) tai Siunatut sanat -verkkokaupasta

Kiitos sinulle, ihana Alina, kun teet näitä kirjoja meidän iloksemme! 

Books on Demand 2020 
300 sivua 

Aikaisemmin olen blogannut Alina Bergin täytettävästä avioliittokirjasta Kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus

maanantai 14. syyskuuta 2020

Miia Moisio: Lupa surra

Miia Moisio toteaa kirjansa alkusanoissa, että useimmiten surukirjat käsittelevät kuolemaan liittyvää surua. Vähemmän kirjoitetaan muunlaisesta surusta. Kuitenkin meillä on paljon muutakin, elämään liittyvää surua. Joudumme kokemaan erilaisia menetyksiä ja luopumista. Niinpä Moision sanoin tämä kirja on ennen kaikkea surukirja elämästä, ei niinkään kuolemasta. 

Ei kuolemaakaan toki pysty täysin välttämään, kun surukirjasta on kysymys. Onhan Miia Moisio pappina työskennellessään ollut paljon tekemisissä myös läheisensä kuolemaa surevien kanssa. Niinpä sekin aihe tulee vastaan monet kerrat myös tämän kirjan sivuilla, ja myös läheisen kuolemaa sureva voi saada paljon Moision kirjasta. Enimmäkseen surua käsitellään sen verran yleisellä tasolla, että mitä tahansa lukija itse sureekin, hän voi käydä läpi juuri sitä surua tämän kirjan äärellä.

Meillä on lupa surra kaikkea, mistä olemme joutuneet luopumaan, mistä olemme päättäneet luopua, asioita, joita olemme saaneet ja taas menettäneet, asioita joita vaille olemme jääneet. On lupa surra elettyä ja elämätöntä elämää. 

Kirjassa on luvut Mitä on lupa surra? Kenellä on lupa surra? Milloin on lupa surra? Mitä on lupa tuntea? Suru on kokonaisvaltainen tunne ja Suru on portti rakkauteen

Moision teos antaa meille luvan sekä surra että tuntea muitakin suruun liittyviä tunteita. Kirja antaa muun muassa vinkkejä siihen, miten patoutuneita tunteita voi saada tulemaan esiin; valittaahan niin moni sitä, ettei pysty itkemään, vaikka haluaisi. Me myös helposti pelkäämme surua ja sen voimakkuutta. Suru tekee kipeää, ja siksi voimme helposti paeta sitä. Kuitenkin suru varastoituu ihmisen kehoon ja tulee esiin fyysisinä oireina, ellei sitä pureta tunnetasolla. 

Toisaalta koska suru aiheuttaa kovaa stressiä ja koko keho on sen myötä hälytystilassa, meillä on myös lupa hoitaa ja rentouttaa kehoamme, helliä itseämme, olla lempeitä itsellemme. Tähänkin Lupa surra antaa vinkkejä. Ja jos surun keskellä on välillä ilon hetkiä, niistä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, vaan on lupa myös iloita. Hengähdystauot ovat tervetulleita ja auttavat jaksamaan. 

Kiinnostava huomio oli myös se, ettei surulla ole parasta ennen -päivää, jonka jälkeen ei enää saisi surra. Jos suru on jäänyt aikanaan surematta, se on tuore niin kauan kuin sitä ei päästä suremaan. 

Moision teos sisältää paljon, paljon muutakin, mutta tässä nyt vain jotain, mitä mieleeni jäi päällimmäiseksi. Jaan loppuun vielä rauhoittavan otteen kirjasta: 

Voimakkaita, vaikeita tunteita on joskus hyvin vaikea kestää. Kun vaikea tunne alkaa nousta ja olet myrskyn silmässä, hengitä. Hengitä vaikeaa tunnetta, anna sen olla. Aisti, missä kohtaa kehossa tunne tuntuu ja hengitä tuota kehonkohtaa kohti. Anna tunteen kertoa, mitä sillä on asiaa, pyri suhtautumaan tunteeseen myötätuntoisesti ja päästä tunteesta irti, kun se on valmis lähtemään. Voimakas tunne vie voimia ja väsyttää. Huilaa ja kerää voimia, jos pystyt. 

Miia Moisio on pappi, sielunhoidon asiantuntija ja skeematerapeutti, joka toimii hyvinvointialan yrittäjänä. Lupa surra on hänen toinen kirjansa. Myös hänen esikoisteoksensa Toivon kirja masennuksesta kuulostaa kiinnostavalta. 


Otava 2019 
Hidasta elämää 
165 sivua 
Graafinen suunnittelu Satu Kontinen 

Kirjasta muualla: 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Eikö lopultakin ole aika kirjoittaa, tähän mustakantiseen vihkoon, yrittää tavoittaa sanoilla se, mitä ei voi koskaan tavoittaa, ja etsiä se ihminen, joka kerran lähti, mutta joka ei suostu lähtemään, sillä niin ihminen on, aina kahdessa paikassa yhtä aikaa, poissa ja meidän sisällämme. 

Näin alkaa Joel Haahtelan uusi romaani Hengittämisen taito. Näin pohtii kirjan minäkertoja, nuori helsinkiläinen lääketieteen opiskelija Konstantinos, jonka nimi tosin selviää kirjassa vasta myöhemmin. Hänen vanhempansa ovat eronneet, kun hän oli vielä lapsi, ja eron jälkeen kreikkalainen isä palasi kotimaahansa. Hän lupasi soittaa, mutta soitti vain kerran, viikko lähtönsä jälkeen. Sen jälkeen ei ollut kuin hiljaisuus, ja niin Konstantinos joutui kasvamaan isättömänä. 

Nyt, viidentoista vuoden jälkeen, Konstantinos matkustaa vihdoin Kreikkaan etsimään isäänsä. Hän saa kuulla tämän elävän nykyään yksinäisellä saarella muutaman hengen erakkoyhteisössä. Saarelle on rakennettu pieni luostarin tapainen skiitta, jossa erakot pitävät rukouspalveluksiaan. 

Konstantinos matkustaa saarelle ja jää sinne joksikin aikaa. Hän kohtaa isänsä ja saa vastauksia häntä vuosien ajan vaivanneisiin kysymyksiin. Isän elämään on paljon vaikuttanut hänen oma vaikea isäsuhteensa, jonka takia hän on kokenut olevansa epäonnistunut ja riittämätön. Se vaikutti myös hänen avioliittoonsa ja perhe-elämäänsä. 

Miten ihmeessä hän päätyi sellaiseen ajatukseen, että oli meille vahingoksi ja että vahingon oli parasta kadota? 

Isän perintönä Konstantinos ei itsekään uskalla sitoutua mihinkään: 

Kaikkein vakaimmallakin hetkellä mietin aina lähtöä ja ajattelin, että kaikki suunnat poispäin olivat hyviä. Niin kuin isäkin oli ajatellut. 

Kiinnostavinta kirjassa oli juuri tämä psykologinen puoli. Sen lisäksi Haahtela kuvaa luostariyhteisön jokapäiväistä elämää saarella rukouspalveluksineen ja käytännön töineen. Kuten myös erakkoisien uskoa ja ajattelua. 

Kirja päättyy lopulta anteeksiantoon. Isä ja poika tuntuvat pääsevän sovintoon itsensä, toistensa ja elämänsä kanssa. Menneet ovat menneitä, vielä on mahdollista aloittaa alusta. 

Hengittämisen taito ei ollut itselleni niin sykähdyttävä lukuelämys kuin muutamat muut tähän asti lukemistani Haahtelan kirjoista. Erakkoyhteisön arjen kuvaus tuntui hiukan pitkästyttävältä. Myös ortodoksinen usko ja ajattelu on jäänyt itselleni vieraaksi, eikä se tunnu avautuvan kovin helposti. Mutta hieno ja puhutteleva teos tämäkin kyllä oli. 

Otava 2020 
176 sivua 
Kansi: Päivi Puustinen 

Kirjasta ovat bloganneet myös 

perjantai 11. syyskuuta 2020

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Suomentanut Katariina Kaila 

Ja vuodet vierivät. Aioin nimittäin lukea tämän romaanin jo silloin kun se ilmestyi, mutta jotenkin aika on vain kulunut. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Sainpa nautiskella pitkästä aikaa jotain tällaista ihan ennen lukematontakin Khaled Hosseinia.   

Pienessä afganistanilaisessa Shadbaghin kylässä asuvat sisarukset, kymmenvuotias Abdullah ja 3,5-vuotias Pari, ovat erottamattomat. Heidän äitinsä on kuollut verenvuotoon synnytettyään Parin, ja sen jälkeen Abdullah on huolehtinut pikkusiskostaan. He nukkuvatkin vierekkäin toisiinsa kietoutuneina. 

Kun lapset matkaavat isänsä kanssa aavikon halki Kabuliin, heillä ei ole aavistustakaan, että Pari joutuu jäämään sinne rikkaan perheen adoptiolapseksi. Sisarusten yhteinen onni on mennyttä. Pari on toki pieni, unohtaa nopeasti ja alkaa luulla olevansa Wahdatien lapsi. Mutta Abdullahin sydän särkyy loppuelämäksi. 

"Tiedän mitä sanoin aiemmin, mutta ei Kabul niin kamala paikka ole." Rouva Wahdati sormeili hajamielisesti kaulakoruaan. Hän katseli ulos ikkunasta ja näytti jotenkin synkältä. "Minä pidän siitä eniten loppukeväästä, sateiden jälkeen. Ilma on niin puhdasta. Ja alkukesästä. Siitä miten aurinko värjää vuoret." Hän hymyili surumielisesti. "On mukavaa, kun taloon tulee lapsi. Se tuo vaihteeksi vähän ääntä. Vähän elämää." 
  Abdullah katsoi häntä ja aisti jotakin hälyttävää. Meikin, hajuveden ja myötätunnon kerjäämisen takana oli jotakin syvästi särkynyttä. 

Takakannen perusteella luulin, ettei tässä kirjassa muuta olisikaan kuin Abdullahin ja Parin tarina, mutta Hosseini yllätti minut. Melkein jokaisessa pitkässä luvussa on eri kertojan näkökulma. He kaikki liittyvät kuitenkin jollain tavalla toisiinsa ja siihen kokonaisuuteen, joka näistä palasista muodostuu. Samalla niiden kautta muodostuu hieno, moniulotteinen kuva afganistanilaisten todellisuudesta 1950-luvulta aina 2010-luvulle asti. Sekä Afganistanissa että muualla eri maissa. 

Aika pitkälle vain nautin tästä tarinasta, mutta jossain vaiheessa jo väsähdin aina vain uusiin henkilöihin, joiden elämää piti taas alkaa sisäistää. Oikeastaan kaikki muut luvut vielä menivät, mutta siinä vaiheessa kun Hosseini alkoi kertoa Kabulissa työskentelevän plastiikkakirurgi Markoksen menneisyydestä Kreikassa, tuntui etten jaksa enää ottaa vastaan taas jotain uutta. 

Kokonaisuutena teos oli kyllä upea ja valotti hienosti afganistanilaista yhteiskuntaa hyvin erilaisten henkilöiden, sekä köyhien että rikkaiden, näkökulmasta. Hosseini on taitava tarinankertoja, joka osaa kuvata todellisuutta realistisesti. Eivät läheskään kaikki tarinat pääty onnellisesti oikeassakaan elämässä, ja vielä vähemmän Afganistanissa. Siksi myöskään tässä kirjassa kaikki ei ratkea niin kuin sen toivoisi ratkeavan. Kuitenkin Hosseini osaa kuvata tätä kaikkea jotenkin niin kauniisti, ettei lukijalle jää toivoton olo. 

Tämä oli enimmäkseen upea lukuelämys, ja Katariina Kailan suomennos on myös loistavaa työtä. 

Pitkään ehdin ajatella, että tästäkin voisi tulla jopa lempikirjani, mutta sitten tosiaan väsähdin kaikkeen siihen runsauteen ja rönsyilyyn. Kyllä tässä tiivistämisen varaa olisi kieltämättä ollut, ja hiukan olisi voinut henkilögalleriaa karsia. Useimmat henkilöistä kyllä toivat tarinaan jotain uutta. 

Nyt neljä kirjaa Hosseinilta luettuani suosikkini on edelleen Tuhat loistavaa aurinkoa. Tästä blogista löytyvät kaikki muut Hosseinin teokset paitsi Leijapoika, jonka olen lukenut jo ennen blogiaikaa. Hiukan kiinnostaisi lukea sekin joskus uudestaan. 

Otava 2013 
Seven-pokkari 2014, 410 sivua 
Alkuteos And the Mountains Echoed 2013 

Kirjasta on paljon bloggauksia, tässä vain muutama:  

maanantai 7. syyskuuta 2020

Paula Nivukoski: Mainingin varjo

Paula Nivukosken uusi romaani alkaa syyskesästä vuonna 1911. Papin tytär Evalina ja köyhä kalastaja Anders ovat rakastuneet toisiinsa ja karkaavat yhdessä viimeiselle luodolle ennen avomerta. Siellä on kalamaja, jota ei kukaan käyttäisi ennen kevättalvea, joten he ehtisivät rauhassa aloittaa yhteisen elämänsä, ja samalla pöly ehtisi ehkä hiukan laskeutua. 

Evalina ja Anders ovat onnellisia. Uuden elämän alku on yhtä unelmaa, vaikka olot ovatkin Evalinalle alkeelliset. 

Keskilattialla oli tilaa kolmen tanssiaskeleen verran. Unelmat hulmahtivat huoneeseen. Evalina katseli kaikkea mökissä, ripusti uniaan ikkunaverhoiksi, asetteli takan reunukselle ajatuksiaan. Tähän huoneeseen hän rakentaisi kaiken sen, mitä vailla oli ollut. 

Arkitodellisuus näyttäytyy kuitenkin pian kaikessa karuudessaan. Evalina on tottunut helppoon elämään ja huviretkiin; hän ei osaa sytyttää tulta, nostaa verkkoja tai perata kaloja. Nyt hänen on pakko oppia kaikki käytännön työt, vaikka helppoa se ei ole. 

Evalina joutuu myös olemaan osan ajasta yksin saarella, kun Anders on kalastamassa tai asioilla kaupungissa. Sekä yksin ollessaan että myös Andersin ollessa paikalla Evalina pelkää unia ja pahaenteisiä ajatuksia. Mies kyllä sanoo hänelle, ettei niitä pelottavia asioita todellisuudessa ole olemassa, ne ovat vain sinun sisälläsi.  

Vuorotellen nykyhetken kanssa Nivukoski kertoo myös Evalinan menneestä elämästä pappilassa. Äidillä, Evalinalla ja Sofia-sisarella oli paljon hyviä hetkiä yhdessä, heidän elämässään oli kauneutta. Oli kuitenkin myös isä, ankara ja pelottava pappi, jonka ollessa paikalla perheenjäsenten täytyi pidättää hengitystään, kulkea varpaillaan ja tukahduttaa paljon itsestään. Isän mielestä kaikki elämästä nauttiminen tuntui olevan väärin. 

Ahdistavasta isästä huolimatta Evalina kaipaa kaikkea mennyttä ja menetettyä; hän vajoaa usein muistoihinsa. Saarella hauraat haaveet tuntuvat särkyvän.  

Kaikki luodolla oli kulunutta. Kaikki virttyi, nirhautui tai repeytyi arvaamatta haavoille. Mikään kaunis ei ollut selviytynyt meren säälimättömästä syleilystä. Isoisän veistämät koristeelliset ikkunanpuut, pöydälle jätetty lyhty, hyllyn taakse piilotettu muistikirja. Kaikki pirstoutui, eikä ikinä enää ollut ehyttä. 
  Yksi kerrallaan hänen muistonsa ajautuisivat rantaan, haalistuneina ja ruostuneina. Kaikkein painavimmat niistä vajosivat pohjan pimeyteen. Meri muutti kaiken omakseen. 

Kuten jo esikoisromaanissa Nopeasti piirretyt pilvet, Nivukosken kieli on todella kaunista ja herkkää. Mainingin varjo ei kuitenkaan ole kevyt tarina, ei sinne päinkään, vaan siinä on lopulta hyvin tummia sävyjä. En todella arvannut mihin ryhdyin, kun aloin lukea tätä kirjaa. Evalinan ja Andersin tarina tyrmäsi minut, se iski minut sanattomaksi ja hengettömäksi. Se on vaikuttava, suorastaan dramaattinen tarina. Jos haluaa välttää juonipaljastuksia, on vaikea sanoa enempää. 

Paula Nivukoski onnistui joka tapauksessa yllättämään minut täysin tällä pysäyttävällä teoksellaan. Aloittelin lukemista hitaasti, kauniista kielestä nautiskellen, mutta tänään oli pakko istua melkein koko päivä lukemassa, kun tarina imaisi niin pyörteisiinsä. Nivukoski on todella lahjakas kirjailija, josta kuullaan varmasti vielä paljon. 

Otava 2020
381 sivua 
Kansi Päivi Puustinen 


Kirjasta on blogannut myös Kirjarouvan elämää.

perjantai 4. syyskuuta 2020

Tahmima Anam: Kulta-aika

 Suomentanut Heikki Salojärvi 

Kun bloggasin Kristiina Bruunin kirjasta Kaikki mikä on sinun, minulle suositeltiin tätä bangladeshilaisen Tahmima Anamin romaania. Takakannen mukaan Khaled Hosseinin suurenmoisen romaanin Tuhat loistavaa aurinkoa ystävät voivat iloita myös Anamin teoksesta. No, Tuhat loistavaa aurinkoa on yksi lempiromaaneistani, ja kyllä tosiaan ihastuin myös Kulta-aikaan - en ihan yhtä paljon, mutta kuitenkin.  


Kulta-aika kertoo vuodesta 1971, jolloin käytiin Bangladeshin itsenäisyyssota. Sitä ennen se oli ollut Itä-Pakistan eli kuului Pakistaniin, vaikka Itä- ja Länsi-Pakistan sijaitsivat Intian eri puolilla. 

Kirjan tapahtumapaikkana on Dhaka, ja päähenkilö on nuorena leskeksi jäänyt Rehana, jolla on kaksi lasta, Sohail ja Maya. Leskeksi jäätyään Rehana joutui antamaan lapset miesvainajan veljelle, joka vei heidät kauas Lahoreen. Vaikka äidin ero lapsistaan ei kestänytkään monta vuotta, se jätti häneen pysyvän haavan. Kun lapset palasivat kotiin, Rehana järjesti sen jälkeen joka vuosi heille kotiinpaluujuhlan. 

Tällaisen iloisen juhlan merkeissä ollaan taas, kymmenen vuotta lasten paluun jälkeen, kun sota puhkeaa. Bangladesh haluaa itsenäistyä, mutta kukapa haluaisi sotaa - ei ainakaan kukaan äiti. Rehanaa ei ilahduta, että Sohail ja Maya haluavat molemmat omalla tavallaan osallistua sotaan. Lopulta hän itsekin joutuu tahtomattaan sekaantumaan sotaan aika paljonkin. 

Sohail näytti olevan todella pahoillaan. "Minun täytyy lähteä." 
  "Lähteä? Minne? Minne sinä lähdet?" 
  "Olemme kuulleet, että rajan takana on vastarintatoimintaa. Kaikki bengalilaiset rykmentit ovat nousseet kapinaan. Etkö ole kuullut Ziasta?" 
  "Se on sotilaiden asia. Mitä se sinulle kuuluu?" 
  "He tarvitsevat vapaaehtoisia. Aref ja Joy lähtevät myös." 
  "Minä luulin sinua pasifistiksi." Rehana takertui sanaan. Pasifisti. Ihminen, joka ei ryntää suin päin sotaan. Ihminen, joka pysyttelee syrjässä eikä särje äitinsä sydäntä. 

Kirja kuvaa kauniisti henkilöidensä, varsinkin Rehanan, tunteita ja ihmissuhteita sekä aivan tavallista arkea siellä sodan keskellä. Tapahtuu myös järkyttäviä asioita, ja lukija voikin vain jännittää, kenelle tässä lopulta käy hyvin ja kenelle huonosti. Kaiken jälkeen päällimmäiseksi jää kuitenkin hyvä mieli, valo ja toivo. Bangladesh saa itsenäisyytensä ja äidinrakkaus osoittautuu suuremmaksi kuin mikään muu. 

Basam Books Oy 2010 
320 sivua 
Alkuteos A Golden Age 2007 
Kansi John Gray / Gray318 

Kirjasta ovat bloganneet myös 


Kartanon kruunaamaton lukija -blogista kävi ilmi, että Kulta-aika on Bengal-trilogian ensimmäinen osa. Silloin kun Elegia kirjoitti bloggaustaan kuusi vuotta sitten, olemassa oli vain toinen osa, The Good Muslim. Miten lienee nykyään, en tiedä, mutta suomennettuna ei taida edelleenkään olla kuin Kulta-aika. Sen toisen osan voisin kyllä mielelläni lukea englanniksikin. Kuulemma se kertoo kai enemmän Rehanan lapsista kuin Rehanasta, mikä onkin ihan tervetullutta vaihtelua tämän ylitsepursuavan äidinrakkauspläjäyksen jälkeen, hahaha. 

Ja nyt minäkin sain kirjoitettua ensimmäisen postaukseni uudistetulla Bloggerilla. Huh huh, onhan tässä ihmettelemistä, mutta ehkä se tästä lähtee...