tiistai 1. lokakuuta 2019

Kiitos näkemiin

Tässä viikon sisällä on tulossa sekä henkilökohtaiset synttärini että bloggaajasynttärini. Ensimmäisen kirjablogini perustin nimittäin 7.10.2015, eli neljä blogivuotta on tulossa pian täyteen (vaikka tänne Bloggeriin siirryin vasta seuraavana keväänä).

No, niin ihania kuin kirjat, kirjablogit ja kirjabloggaaminen ovatkin, olen ollut jo kauan väsynyt, kirjaähkyssä ja blogiähkyssä. Järkyttävä kirjakaaos on sekä konkreettisesti meillä kotona että henkisesti minun korvieni välissä. Kuinka ollakaan, viimeinen pisara on tipahtanut juuri näin nelivuotissynttärien alla, ja siitä tuo otsikko: Kiitos näkemiin!

En olisi uskonut tätä, mutta näin siinä kuitenkin lopulta kävi. Niin koukussa kuin olinkin tähän blogiin, nyt on tullut aika lopettaa. 

Ehkä yksi osatekijä onkin ollut juuri se koukussa oleminen. Olen vähän sellainen, että en välttämättä innostu joka asiasta, mutta jos innostun jostain, syöksyn siihen täysillä ja annan kaikkeni ja vähän enemmänkin. Silloin voi vain käydä myös niin, että ajan mittaan väsyy. 

Huomasin kyllä jo silloin syksyllä 2015, että blogin myötä lukemiseni muuttui ihan pakkomielteiseksi, ja muu elämä kärsi. Oli niin koukuttavaa, kun sai blogata aina vain uusista kirjoista. Minua väsytti vähän jo silloin, mutta toisaalta olin niin onnessani, että annoin vain mennä. 

Sitten myöhemmin, kun aloin seurata muitakin kirjablogeja, aloin saada myös lukuvinkkejä kymmeniltä eri tahoilta: kymmenittäin ja sadoittain uusia ja taas uusia houkuttelevia lukuideoita. No, siinähän kävi niin, että usein se, mitä olin itse aikonut ja halunnut lukea, jäi niiden toisilta saatujen ideoiden jalkoihin. Ehkä tämä on teille muille pelkästään positiivinen asia, mutta minusta tuntui, että olin koko ajan hukkumaisillani huojuvien kirjapinojen ja lukulistojen alle. Enkä juuri koskaan ehtinyt lukea niitä kirjoja, joista olin ihan oma-aloitteisesti kiinnostunut.

Ennen blogiaikaa en myöskään seurannut uutuuskirjoja läheskään niin aktiivisesti kuin viime vuosina. Sekin on alkanut stressata ja väsyttää. En jaksa yrittää olla jatkuvasti ajan hermolla "pystyäkseni osallistumaan keskusteluun" - ja mitä näitä syitä nyt on meillä kirjabloggaajilla. Olen kyllä huomannut, että jotkut bloggaajat valittelevat, että tietyntyyppisiä kirjoja ilmestyy liikaa, mutta silti he tunnollisesti kahlaavat läpi juuri nekin kirjat, jotka heitä eivät yhtään edes kiinnosta. Kaiketi siis vain voidakseen osallistua keskusteluun... 

Totta kai jos törmään jossain kiinnostavaan uutuuskirjaan, voin kyllä lukea sen, mutta aktiivinen tilanteen seuraaminen loppuu nyt. 

Kirjarakkaus ja kirjarikas elämä jatkuu siis kyllä, mutta tästä lähtien rennosti ja vapautuneesti yksityisissä merkeissä. On aika ihana ajatus, ettei tarvitse enää tilittää koko maailmalle, mitä luki ja mitä siitä ajatteli. Eikä tarvitse miettiä, miten henkeviä tai älyvapaita mietteitä tuli jaettua mistäkin kirjasta.

Toki sekä henkevät että älyvapaat bloggaukseni jäävät edelleen tänne elämään ja luettaviksi. 

Ihanaahan tämä joka tapauksessa oli niin kauan kuin tätä kesti! Kiitos teille kaikille kuluneista vuosista; on ollut ilo tutustua moniin huikeisiin bloggaajiin, kirjailijoihin ja kirjoihin näissä merkeissä. Lukuintoa ja kirjarakkautta itse kullekin edelleen! 

Rakkaudella 

Minna

"Tärkeintä elämässä on nöyryys ja intohimo. Mitä tahansa teetkin, tee se takapuoli savuten. Syöksy siihen suorin vartaloin, kahdella kierteellä. Koska vain siten lunastat itsekunnioituksesi. Ja jos kaadut, nouse ylös, pane heftaa polveen ja etene taas. Ja jos kaadut aina vain, ajattele, että ei kukaan kaadu niin komeasti kuin minä. Niin komeasti suoraan mahalleen ja näköalapaikalle. Sillä autuaita ovat ne, jotka osaavat nauraa itselleen, koska heiltä ei tule elämässään hupia puuttumaan."

Aino Suhola

maanantai 30. syyskuuta 2019

Lempikirjalistaa 90-luvulta

Kun selasin viime aikoina ottamiani valokuvia, muistin, että olin aikonut tehdä tällaisenkin postauksen. Nimittäin jostain vanhasta 90-luvun päiväkirjastani tuli vastaan listaa silloisista lempikirjoistani. Oli mielenkiintoista nähdä, millaisista kirjoista olin silloin pitänyt. Lista on vuosien kuluessa niin muuttunut, että monet näistä kirjoista olin peräti jo unohtanut. Vain Edith Södergrania ja Katri Valaa olen lukenut tämänkin blogin aikana - ja Anni Sumarilta yhden kirjan, jota ei ole tällä listalla. Ai niin, myös Pelkotiloja olen lukenut joskus myöhemminkin, mutta en blogiaikana.

Muun muassa tällaisia lempikirjoja minulla siis oli 90-luvulla: 

* Marguerite Duras: Siniset silmät musta tukka
* Edith Södergran: Runoja
* Anni Sumari: Lyhenevä laulu kärsimyksen onnellisista puolista
* Anni Sumari: Beautiful dreamer
* Bo Carpelan: Axel
* Aino Kallas: Sudenmorsian
* Madeleine Le Conte: Hélène
* Katri Vala: Kootut runot
* Nina Banerjee-Louhija: Yöt minun omiani
* Michel del Castillo: Kitara
* Kristiina Haataja: Temppeli
* (Samoalaispäällikkö Tuiavii): Papalagit
* Timo Parvela: Pelkotiloja

Listan sisällöstä päätellen tämä olisi voinut olla joskus vuoden 1996 paikkeilla. Hassua on, että tuota Madeleine Le Contea ja hänen kirjaansa en enää edes muista. Useimmista muista listan kirjoista tai kirjailijoista minulla on sentään edes joku hämärä mielikuva. Samoalaispäällikkö Tuiaviin näkemyksiä länsimaisten ihmisten omituisuuksista, kuten "ankarasta ajatustaudista", olisi kiva lukea pitkästä aikaa. Papalagit nimittäin on kyllä omassa hyllyssäni.

Michel del Castillon Kitaran aioin lukea muistaakseni viime talvena, mutta se vaikutti niin surulliselta, etten sitten jaksanutkaan - ainakaan sillä kertaa. Ehkä joskus uusi yritys? Muistan, että meidän piti lukea se aikoinaan lukiossa, ja ihastuin siihen silloin.

Ajoitan listan vuoteen 1996, koska silloin hain Turun yliopiston kotimaiseen kirjallisuuteen ja luin pääsykoetta varten Aino Kallasta, jota en ollut ennen lukenut (en muuten sitten päässyt sinne yliopistoon, enkä hakenut enää toista kertaa). Toiseksi listalta puuttuu myöhempien aikojen ehdoton suosikkini, Hermann Hessen Arosusi, jonka luin joskus vuosien 1996-1997 vaihteessa (muistan sen siitä, että sitä suositteli minulle tietty henkilö tietyssä paikassa, jossa olin vuoden 1996 lopulla).

Tällaista tällä kertaa! Onko tällä listalla sinulle tuttuja kirjoja - tai peräti lempikirjojasi?

lauantai 28. syyskuuta 2019

Ayako Miura: Rakkauden sola

Kirjassaan Sairaalan puistossa kukkii atsalea japanilainen Tomihiro Hoshino kertoo lukeneensa Ayako Miuran romaanin Rakkauden sola, joka perustuu tositapahtumiin. Kirja oli ollut jo jonkin aikaa hyllyssäni, mutta vasta kun sain tietää, että se perustuu tositapahtumiin - ja vielä hyvin dramaattisiin sellaisiin - uteliaisuuteni heräsi toden teollla.

Ayako Miuraa olin kyllä lukenut ennenkin, ja tiesin, että hän kirjoittaa vaikuttavasti. Hänen romaaninsahan ovat olleet valtavan suosittuja Japanissa, vaikka Miura kuului Japanin pieneen kristittyyn vähemmistöön. Hänellä oli kuitenkin taito kirjoittaa niin, että se puhutteli ihmisiä uskontokuntaan katsomatta. 

Mutta tämä Rakkauden sola! Teen nyt poikkeuksen, spoilaan vähän ja paljastan, mitä Tomihiro Hoshino kertoi, koska juuri se sai minut todella kiinnostumaan tästä kirjasta. Nimittäin ehkä joku muukin voi kiinnostua samasta syystä? Tapausta ei kerrota takakannessa, vaikka siellä kyllä mainitaan päähenkilön itsensä uhraava rakkaus. 

Shiokarin solassa tapahtui kerran junamatkalla onnettomuus: viimeinen vaunu irtosi junasta ja lähti valumaan taaksepäin. Se uhkasi syöksyä rotkoon, jolloin kaikki siinä olleet matkustajat olivat hengenvaarassa. Eräs matkustaja yritti saada vaunua pysähtymään, mutta käsijarru oli jotenkin jumissa. Silloin hän heittäytyi raiteille vaunun eteen, sai sen pysähtymään ja pelasti kaikki muut - paitsi itsensä. 

Rakkauden sola kertoo siis tämän tapauksen, mutta myös paljon muuta. Kirja kertoo tokiolaisen Nobuo Naganon elämästä lapsuudesta kolmekymppiseksi asti. Lapsena hän asuu kolmestaan isänsä ja isoäitinsä kanssa. Myöhemmin hänelle kuitenkin selviää yllättäviä asioita omasta perheestä. Hän saa tietää, että hänellä on kristittyjä perheenjäseniä, halveksittuja jasoja (sana, jota käytettiin Jeesuksen ja kristittyjen haukkumanimenä). 

Nobuo on kuitenkin vakaa buddhalainen. Nuoruudessaan hän pohtii monia syvällisiä kysymyksiä sekä yksin että hyvän ystävänsä Osamu Yoshikawan kanssa, joka on luonnollisesti myös buddhalainen. Nobuo kamppailee muun muassa seksuaalisuutensa kanssa ja pohtii rakkautta, kuolemaa ja syntiä. Osamun rampa sisar saa molemmat pojat miettimään myös vammaisuuden tarkoitusta.

" - Nagano, kuinka osaisin selittää mitä ajattelen? Sinä ja minä olemme ihmisiä, jotka haluamme ottaa elämän todesta ja pohtia suuria kysymyksiä, esimerkiksi kuolemaa ja rakkautta. Olen aivan varma siitä, kun istun juttelemassa sinun kanssasi. Mutta arkipäivän vilskeessä ei löydy montakaan ystävää, joiden kanssa voisi puhua tällä tavalla. Jos ei pidä varaansa, saattaa elämä muodostua hyvinkin pinnalliseksi. Jos sinä asuisit Hokkaidossa, meillä voisi olla hyvin antoisaa yhdessä.
  Nobuokaan ei voinut olla ajattelematta, että jos hän saisi käydä joka päivä tällaisia keskusteluja Yoshikawan kanssa, hänenkin elämänsä tulisi paljon rikkaammaksi. 
  - Miksi sinä et tule takaisin Tokioon, niin että minun ei tarvitsisi lähteä Hokkaidoon?
  - Se ei ikävä kyllä käy päinsä. Jollakin tavoin Hokkaido vastaa minun luonnettani, käsitätkö? Talvet ovat niin pitkiä, että siellä ikävystyy kuollakseen... Kaikki on valkean lumen peitossa, ei näy ainuttakaan vihreää läiskää... Kaikki puut, havupuita lukuunottamatta, näyttävät kuolleilta... Kun alussa katselin näitä autioita lakeuksia, luonto oli minun silmissäni kietoutunut käärinliinoihin. Mutta kun puolen vuoden talvikausi on ohi ja vihreät ruohonkorret alkavat pistää esiin lumen alta, käsitän ettei talvi suinkaan ole kuollutta vuodenaikaa. Viime aikoina olen alkanut jopa miettiä, eikö ihmisen kuolema voisi olla aivan samanlainen kuin Hokkaidon talvi, niin että me joskus vielä palaamme tänne ilmielävinä."

Kristinuskokin on kuvassa mukana vielä myöhemminkin Nobuon elämässä. 

Kuten takakannessakin kerrotaan, kirja käsittelee myös kahden ihmisen uskollista kiintymystä ja rakkautta. Uskollisuus onkin yksi kirjan tärkeistä teemoista. 

Koska tein jo yhden ison paljastuksen, en kerro Nobuon elämästä tämän enempää. Sen voin sanoa, etten muista koska viimeksi olisin itkenyt niin paljon kuin tämän kirjan äärellä lopulta kävi. Kaikessa traagisuudessaan tarina on kuitenkin valtavan pysäyttävä ja puhutteleva. Shiokarin solan tapahtumat puhuttelivat myös japanilaisia syvästi aikanaan (eli ilmeisesti joskus 1900-luvun alussa). 

Ayako Miura on valtavan syvällinen ihmiskuvaaja. Luin viime vuoden lopulla hänen tiiliskiviromaaninsa Jäätymispiste, mutta sen jatko-osaa Aurinko sulattaa jään en ole vieläkään uskaltautunut aloittamaan, koska se on vähintään yhtä paksu. Rakkauden solan luki nopeasti, koska siinä on vain 303 sivua. 

SLEY-Kirjat Oy 1980
303 sivua
Alkuteos Shiokari tooge
Englanninkielisestä käännöksestä Shiokari Pass suomentanut Helinä Kuusiola
Kansi Martti Mykkänen 

Kirjasta on blogannut myös ainakin Savannilla

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Siwert Petersson: Muukalainen

"Muukalainen tuli jalkaisin kaupungin takana olevilta kukkuloilta. Hän kulki läpi laakson, jossa paistoi Jumalan hymyilevä aurinko ja jossa ihmisillä kerrottiin olevan aavan ulapan ja kirkkaan taivaan muovaama luonteenlaatu.
  Muukalainen saapui kaupungin rajalle. Hän tunsi kuuman asfaltin sandaaliensa alla. Kävelyyn sopivia polkuja ei näkynyt. Muukalainen asteli yksin tiellä, jota rakennettaessa ei ollut ajateltu jalankulkijoita. Kaupunkiin päin meni paljon autoja. Oli se aika aamusta, jolloin liikenteen virta soljui siihen suuntaan.
  Pitkä kävelymatka uuvutti Muukalaista. Siitä oli jo kauan, kun hän oli vaeltanut kuumassa autiomaassa ja paahteisilla kedoilla. Sen jälkeen kuluneet vuosituhannet hän oli viettänyt etsien ihmisiä, erityisesti rauhattomia kulkijoita."

Näin alkaa Muukalaisen tarina. Hänen nimeään ei kirjassa mainita, mutta asiayhteydestä käy pian ilmi, että se mies, joka ihastutti ja vihastutti ihmisiä 2000 vuoden takaisessa Israelissa, on nyt tullut maan päälle uudestaan, tällä kertaa Eurooppaan. Maata kirjassa ei kerrota; käytännössä se voisi olla mikä tahansa. No, mielikuvitusmaahan se on; sen verran omaperäisiä asioita siellä välillä tapahtuu.

On mielenkiintoista lukea fantasiaa siitä, millaista olisi, jos Jeesus olisi maisemissa nykypäivänä. Kirja on tosin ilmestynyt jo vuonna 1982, joten ihan 2000-luvun saavutuksia ei vielä tunneta. Mutta ainakin autot ja televisio edustavat tarinassa nykyaikaa. 

Muukalainen herättää arvatenkin taas sekä ihastusta että vihastusta. Hänellä riittää rakkautta muiden muassa ilotyttöä, alkoholistia, mustalaisperhettä ja pyörätuolissa istuvaa Hannaa kohtaan. Mutta toisaalta hän herättää kohua ja pahennusta sotkemalla yhteiskunnan, viranomaisten, silmäätekevien, rikkaitten ja pappien kuvioita. Hänen tempauksensa päätyvät lehtijuttujen aiheeksi, ja hänet itsensä haastetaan oikeuteen.

"Lehdet saivat selville, että Muukalainen asui halveksitun mustalaisperheen luona. Valokuvauskoneen käyttäjä halusi ottaa kuvan, jossa Muukalainen esiintyisi yhdessä isäntäperheensä kanssa. Hän selitti Muukalaiselle:
  - Sitten ihmiset näkevät, että te otatte vastaan syntisiä ja syötte heidän kanssaan...
  Valokuvaaja oli lapsuudessaan tutustunut jonkin verran Kirjoituksiin, vaikkei hän nykyään enää lukenutkaan niitä. Muukalainen ymmärsi täydellisesti, mitä valokuvaaja tarkoitti. Monet pitivät pikkurikoksiin syyllistyneitä mustalaisia kaupungin syntisimpinä ihmisinä, vaikka siellä tehtiin paljon pahempaakin. Sanomalehtimiehet tiesivät tämän. Siksi heitä kiinnosti kovasti kuvata Muukalainen tässä ympäristössä.
  - Olet oikeassa, sanoi Muukalainen. - Minä otan vastaan syntisiä.
  Muukalainen katsoi valokuvaajaa silmiin tavalla, joka pani kameran tutisemaan miehen kädessä. Hänelle tuli sellainen tunne, että Muukalainen tiesi hänestä kaiken."

Jotkut haluaisivat myös hyötyä Muukalaisesta. Jos hän tulisi juuri heidän seurakuntansa kokoukseen tekemään ihmeitä, saataisiin paljon kansaa liikkeelle. Mutta Muukalainen ei suostu lähtemään mukaan mihinkään järjestettyyn show'hun.

Kirjassa on paljon satiiria ja yhteiskuntakritiikkiä. Esimerkiksi kun Muukalainen laitetaan työttömien kurssille:

"Siinä suuressa talossa, jossa kurssia pidettiin, oli myös työhuoneita, joissa voi opetella erilaisia ammatteja. Mahtavat koneet jyrisivät, ja suunnattomat porat uppoutuivat kovaan rautaan. Särmät hiottiin valtavilla sorveilla, jotka tekivät tuotteista hyvien ihmisten kaltaisia - mahdollisimman samankaltaisia ja harmittomia."

Pientä huumorin pilkettäkin kirjasta löytyy, ainakin kohdassa, jossa papinvaalien toinen ehdokas pitää vaalisaarnansa niin kovalla äänellä, että "kirkko kaikui ja kuulolaitteet rämisivät. Huonokuuloiset menivät iloisina kotiin, sillä sinä sapattina he olivat rakentuneet suuresti."

Itse olin lukenut Muukalaisen joskus ennenkin, eikä tarinassa enää ollut sellaista uutuudenviehätystä kuin ensimmäisellä kerralla. Esimerkiksi jotkut kärjistykset tuntuivat vähän yliampuvilta. Ja se, että suomennoksessa pyörätuolia sanottiin monta kertaa rullatuoliksi, sai sisäisen kielipoliisini äreälle tuulelle. On siellä sitten välillä pyörätuolikin, mutta useammin rullatuoli...

Mutta kyllä Muukalainen on ehdottomasti hyvin puhutteleva, ajatuksia herättävä ja lukemisen arvoinen kirja. Kun monet Raamatun tapahtumat ja opetukset tuodaan nykyaikaan, se panee miettimään asioita omakohtaisesti ja uudesta näkökulmasta. 

Ristin Voitto 1983
252 sivua
Alkuteos Främlingen (1982)
Suomentanut Tytti Träff
Päällys Jouko Jäntti

tiistai 24. syyskuuta 2019

Birger Thureson: Ristin vaihto

Itävaltalaisessa Spittalin pikkukaupungissa eli toisiaan tuntematta kaksi nuorta, Alexander Ferrari ja Erna Krassnitzer. Molemmat olivat tahoillaan fanaattisia natseja 1930-1940 -luvulla. Alexander oli vihainen nuori mies, joka kohosi jo alle 20-vuotiaana johtavaan asemaan paikallisena führerinä ja tuli hyvin tunnetuksi kotiseudullaan.

Erna piti aluksi natsiaatetta vastenmielisenä, mutta niin vain hänestäkin saatiin tehtyä kovaksikeitetty natsi propagandan ja aivopesun tuloksena. Olihan Itävalta liitetty Saksaan, ja koko yhteiskunta oli propagandan läpäisemä: koulut, radio-ohjelmat, sanomalehdet, kirjat ja elokuvat - kaikki ne julistivat Hitlerin sanomaa.

Vasta sodan jälkeen Erna ja Alexander tutustuivat, rakastuivat ja menivät naimisiin. Mutta sitä ennen kerrotaan pitkään ja kiinnostavasti kummankin elämästä natseina ennen sotaa ja sodan aikana. Alexanderin ei olisi tarvinnut lähteä rintamalle, koska johtajia tarvittiin kotimaassa, mutta hän janosi päästä tekemään sankaritekoja ja lähti sotaan vapaaehtoisena. Hän vietti neljä pitkää, järkyttävää vuotta rintamalla Neuvostoliitossa, jossa saksalaiset ehtivät tunkeutua yllättävän pitkälle ennen kuin joutuivat pakenemaan. Kirjassa kerrotaan monia dramaattisia tilanteita, joita Alexander koki sodassa. 

Erna oli tyttökoulussa aivopestävänä, ja musiikki-ihmisenä hän joutui oppimaan esimerkiksi sen, ettei saanut pitää Beethovenista, koska Hitlerin lempisäveltäjä oli Händel... Koulun jälkeen Ernan tie vei työpalveluun, ja lopulta hän oli ilmavalvontatehtävissä Wienissä.

Ennen sotaa Alexander tapasi jopa Hitlerin, kun tämän juna pysähtyi Spittalin asemalla. Valtavat ihmismassat odottivat hänen saapumistaan jo tuntikausia etukäteen, ja ihmeellistä hurmosta Hitler tuntui herättävän ihmisissä, kuten Alexanderistakin tässä kerrotaan:

"Maakuntaführer astui toivottamaan Adolf Hitlerin tervetulleeksi. Hän huusi tervehdyksensä parhaalla komentoäänellään. Saappaiden korot kalahtivat, torvimusiikki pauhasi ja liput hulmusivat tuulessa.
  Alexander Ferrari ei enää voinut hillitä itseään. Muutamalla reippaalla askeleella hän harppasi ojentamaan kätensä Adolf Hitlerille. Hitler tarttui siihen. Muutaman sekunnin aikana Alexander ei tajunnut ympäristöään lainkaan. Hän näki vain noiden tunnettujen silmien terävän katseen. Esimiehet, kukkastyttö, ihmisjoukko, kaikki katosi. Hän näki vain Führerin palavan katseen.
  Jälkeenpäin toverit kysyivät ihaillen:
  - Millaista se oli? Miltä hänen kädenpuristuksensa tuntui? 
  Alexander ei osannut vastata. Hän ei muistanut muuta kuin silmät, katseen. Ja hän tiesi, että voisi antaa henkensä Führerin puolesta."

Tämä tositarina kiinnosti minua monesta syystä. Miten oli mahdollista, että jopa natseja inhonneesta Ernasta tuli natsi? Pääsi myös kurkistamaan näiden kahden natsin pään sisälle: mitä heidän mielessään liikkui, miksi he halusivat olla natseja, mikä heitä motivoi?

Yksi uteliaisuutta herättävistä asioista tulee kuvaan mukaan kirjan loppupuolella. Ruotsissa Erna ja Alexander tutustuvat uskovaisiin ja tulevat lopulta itsekin uskoon. Miten voi olla mahdollista, että juutalaisia, uskontoa ja kaikenlaista heikkoutta inhonnut ja vihan sanomaa julistanut Alexander ottaa vastaan juutalaisen Jeesuksen, ryhtyy pastoriksi ja alkaa julistaa rakkauden ja anteeksiantamuksen sanomaa? Hakaristi vaihtuu Kristuksen ristiin, Sieg Heil -tervehdys juutalaisten rauhantoivotukseen Shalom. 

Kirja kuvaa kiinnostavasti niitä olosuhteita ja sitä ilmapiiriä, joka 1930-luvulla mahdollisti natsiaatteen leviämisen. Alexanderin ja Ernan sotakokemukset ovat myös mielenkiintoisia. Ja tietysti heidän uskoontulonsa!

Kaiken lisäksi tajusin, etten muista, olenko juuri koskaan lukenut mitään Itävallasta kertovaa kirjaa. Piti oikein googlettaa Itävallan kirjailijoita, jolloin huomasin, että jopa suomennettujen kirjailijoiden nimet olivat minulle tuntemattomia. Jossain sanottiinkin, että Itävallan kirjallisuus on jäänyt Saksan varjoon. Harmillista kyllä, mutta pitänee joskus tutustua niihin suomennettuihin kirjailijoihin. 

Tämänkään tositarinan kirjoittaja ei ole itävaltalainen, vaan ruotsalainen. 

Kiinnostava ja jännittävä kirja, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen! 

Ristin Voitto 1981
292 sivua
Alkuteos Korsbytet (1981)
Suomentanut Oili Aho

lauantai 21. syyskuuta 2019

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät

Torniolaissyntyinen Päivi Laakso ei ole Suomessa yhtä tunnettu kuin nykyisessä kotimaassaan Norjassa. Siellä hänet tunnetaan merkittävänä kuvataiteilijana ja kirjailijana. Hänen kirjoistaan kaksi on suomennettu; niistä toinen on tämä Liken tänä vuonna julkaisema Sääskenpyytäjät.

Kiinnostuin kirjasta, koska se kertoo Torniosta, joka on minulle tuttu paikka. Sain mitä halusin: tuntui kuin olisin ollut itse paikan päällä, kylässä vanhan torniolaisen pariskunnan luona. Kaiken lisäksi kirjassa puhutaan murretta, joka tekee kaiken vielä elävämmäksi. 

Sääskenpyytäjien päähenkilöt ovat äiti ja isä, vanha aviopari. Myöhemmin kirjassa mainitaan kerran kummankin nimi, mutta muuten he ovat vain äiti ja isä. Syykin selviää, koska eräs kirjan henkilöistä, jonka näkökulmasta tarinan loppupuoli kerrotaan, on heidän Norjassa asuva taiteilijatyttärensä Päivi. Kuinka ollakaan. 

Apu-lehden jutussa, jonka linkin jaan lopussa, kirjailija kertoo, että vaikka kirja kertookin hänen perheestään, "se ei ole totta". No, lienee se silti osittain tottakin. Minulle autofiktio on tähän mennessä jäänyt arvoitukseksi, joten ei siitä sen enempää. 

Tärkeintä minulle lukijana oli tietysti, että tarina on koskettava ja hyvin kerrottu. Äiti ja isä ovat molemmat sairaita. Äiti on sairastanut koko ikänsä, vakavasti ja monta eri sairautta. Katkeraa on, että nyt hänen miehelleen on sitten tullut dementia, ja hän joutuu toimimaan omaishoitajana, vaikka on itse huonossa kunnossa. 

Vanhojen ja sairaitten ihmisten hätä tuleekin kirjassa esiin riipaisevana, vaikka tekstissä on samalla tiettyä mustaa huumoria, joka keventää lukemista. Kuvaava on esimerkiksi kohta, jossa äiti soittaa Lapin Radion Valitusväylän suoraan lähetykseen, valittaa pitkään ja hartaasti - sairauksiaan ja kaikkea mahdollista - ja toteaa sitten: "Mie en valita."

Äiti ja isä ovat persoonina ja vanhana pariskuntana hyvin todentuntuisia: molemmat omalla tavallaan itsepäisiä. Heillä on vahvoja mielipiteitä ja jyrkkiä asenteita, kuten vanhoilla ihmisillä usein on. Heidän keskusteluissaan on paljon pientä arkista kinastelua, mutta kyllä he myös nauravat yhdessä. 

Isän dementia tekee sen, että lompakko saattaa löytyä uunista, ja ajomatka lääkäriin käy sekä mutkikkaaksi että vaaralliseksi. Lopulta lääkärireissu osoittautuu muutenkin yllättäväksi ja käänteentekeväksi. 

Kun näkökulma siirtyy isästä ja äidistä tyttäreen, esiin tulee hänen erilainen näkökulmansa. Käy ilmi, että isä on ollut lapsiaan kohtaan aggressiivinen ja pelottava. Äiti puolestaan pitää monologeja sairauksistaan ja muista ongelmistaan ja pelkää katastrofeja. Tämä äitisuhde, monologien kuunteleminen, pelot ja niiden periytyminen olivat itselleni tuttuja asioita ja siksi kiinnostavaa luettavaa. 

Omien vanhempieni (joista toinen on jo kuollut) kautta olen myös nähnyt, miten surullista vanhuus yhdistettynä sairauteen on. Siksikin Sääskenpyytäjät kosketti minua hyvin syvältä.

Jossain blogissa paheksuttiin sitä, että vanhuudesta ja sairaudesta on tehty tässä kirjassa vitsi, ilmeisesti koska siinä puhutaan murretta, mutta itse en kokenut niin. Minusta murteen käyttö kirjallisuudessa ei tee ihmisestä eikä käsiteltävästä asiasta vitsiä. Sääskenpyytäjät ei pilkkaa ketään. Itse ainakin tunsin lukiessani koko ajan syvää myötätuntoa sekä isää, äitiä että Päiviä kohtaan. Tämähän on lopulta hyvin vakava ja viiltävä teos. Mustan huumorin pilkahdukset ja torniolainen suora puhe toki sävyttävät kerrontaa hienosti. 

Laakso on niitä kirjailijoita, joilla on lahja sanoa lyhyesti paljon. Tiivis kerronta sisältää niin suuria asioita, että luin tätä ohutta romaania hitaasti maistellen ja miettien. Muutamalla sanalla paljon hän sanoo esimerkiksi tässä:

"En ole koskaan nähnyt isän rikkovan tavaroita. Hän rikkoi vain lapsia."

Ehkä en muuta tekstinäytettä osaa nyt ottaakaan tähän; jotenkin tämäkin kirja onnistui mykistämään minut (kuten Burial Rites vähän aikaa sitten). Sääskenpyytäjät oli itselleni elämää suurempi lukuelämys: niin upean tarkkanäköistä ihmissuhde- ja ihmiskuvausta. Sillä ihanalla torniolaisuudella höystettynä! Kiitos, Päivi Laakso! 

Like Kustannus 2019
133 sivua
Alkuteos Myggfangerne (2016)
Suomentanut Outi Menna
Kansi: Tommi Tukiainen
Kannen maalaus: Päivi Laakso

Kiinnostava Apu-lehden juttu Päivi Laaksosta ja tästä kirjasta löytyy klikkaamalla tästä. Jutun otsikko on Päivi Laakso kirjoittaa hurjia tarinoita Tornionlaaksosta: "Isän kuolema oli helpotus".

Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa.

perjantai 20. syyskuuta 2019

Niillas Holmberg: Jalkapohja

Viime marraskuussa bloggasin saamelaisen Niillas Holmbergin runokirjasta Jos itseni pelastan itseltäni, joka on ilmestynyt vuonna 2015. Kuten sanoin silloin (ja varmaan monesti ennenkin), en osaa kirjoittaa runoista. Nautin niistä sujuvasti, mutta syväluotaavat analyysit jätän niille kirjabloggaajille, joilla esiintyy älyllistäkin elämää! :) Toivottavasti hekin siis lukevat tämän runokokoelman.

Jalkapohja on tämän syksyn uutuuskirja. Kustantajan nettisivuilla kerrotaan, että teos "alleviivaa ihmisen ja maan välistä yhteyttä. Se ylistää luontoon liittyvää perinnetietoa ja samalla kyseenalaistaa sen soveltuvuutta moderniin aikaan ja mieleen... Jalkapohja julistaa, että meidän on palattava jalkoihin, koska ne ovat yhtymäkohtamme maahan."

Monissa kirjan runoissa toistuvatkin jalat, jalkineet ja suutari, joilla on selvästi oma symboliikkansa. Myös tiirat ja koivut kuuluvat Jalkapohjan kuvastoon.

En kuitenkaan lähde tekemään tulkintoja. Kuten sanottu, jätän sen muille. Jaan vain muutaman otteen eri runoista:

"Oletteko nähneet preesensiäni?
Siinä oli vaatimaton koivun tuoksu
          oranssi savun katku.               Älkää menkö!"


     "Kysyn kuulumisia, mutta hän on väsynyt
   vetäytyy sänkyyn kuin iltausva
joka sekin kerran jokea.

 Kohennan tulta ja istahdan tuoliin
   vene lämmittää, jumala
       on verbi."


                    "Mutta lokakuussa
      komparatiivit kuihtuvat, kukaan
ei pudota lehtiään lähemmäksi Maata kuin muutkaan -
          yksikään jalka ei ole toista maampi.

                               Jokainen sana on tuohen kätkemä.
                      Tiedätkö etelän, tiedätkö pohjoisen?"


Hienoa runoutta, puhuttelevaa ilmaisua! Kaiken kruunaa teoksen upea ulkoasu: jokainen aukeama on yhtä visuaalista juhlaa kiitos kuvittaja Inga-Wiktoria Påven, joka on Saamenmaan uuden polven kuvataiteilija. Jalkapohja onkin nautinnollinen sanataiteen ja kuvataiteen yhdistelmä. Påven kuvituksessa näkyy saamelainen traditio yhdistettynä moderniin ilmaisuun. 

Mitä tulee tuohon minun ottamaani kuvaan, kirjan kannessa näkyy hiukan ylimääräisiä heijastuksia, se kun on huolella muovitettu kirjaston kirja... 

En sano enempää, mutta sen, joka tarttuu tähän kirjaan, Holmbergin runot ja Påven kuvitus vievät mukanaan matkalle Maahan, josta runot kertovat. 

Gummerus 2019
Kuvitus Inga-Wiktoria Påve
Taiton ulkoasu on sama kuin saamenkielisessä teoksessa Juolgevuoddu (DAT 2018)

P. S. Jos luet tätä postausta kännykällä, runojen rivijako menee tässä vähän pieleen. Internet-versiossa se näkyy oikein.

P. S. 2: Kommenteissa on todistusaineistoa, että tämä bloggaaja ei tosiaan ole penaalin terävin kynä! Tai ainakaan tällä kertaa en ollut... :)