keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Craig Groeschel: Divine Direction - 7 Decisions That Will Change Your Life


Divine Direction käsittelee tärkeitä päätöksiä ja valintoja, jotka voivat tavalla tai toisella muuttaa koko elämämme - sen, millaista tarinaa myöhemmin kerromme. Craig Groeschel on amerikkalainen pastori, jonka kristilliset kirjat ovat joka kerta yhtä antoisia, joten nyt kun olen jo lukenut kaikki hänen suomennetut kirjansa, olen alkanut tutustua näihin suomentamattomiin. 

Tuollaiset "seitsemän askelta siihen ja siihen" (kuten elämäsi muuttumiseen) -tyyppiset jutut kuulostavat minusta aina hiukan liikaa luvatuilta, mutta kyllähän nämä kirjassa käsitellyt päätökset kieltämättä voivat vaikuttaa aika isosti ihmisen elämään - jos vain sellaisia päätöksiä teemme. 

Ne seitsemän aihetta, joista Groeschel kirjoittaa, ovat Start, Stop, Stay, Go, Serve, Connect ja Trust. Niistä jokainen on saanut kirjassa oman lukunsa. 

Ensimmäiset luvut haastavat pohtimaan, mitä hyviä tapoja voisimme aloittaa tai mitä huonoja tapoja lopettaa. Ne asiat voivat liittyä muun muassa rahankäyttöön, terveyteen, ihmissuhteisiin - ja jokainen voi omalla kohdallaan miettiä, mihin muuhun. Raamatusta Groeschel ottaa esimerkiksi Mooseksen, jonka piti lopettaa itsensä väsyttäminen liialla työnteolla; hänen piti oppia jakamaan vastuuta muillekin. Sellainen päätös aivan varmasti muutti hänen elämänsä. 

Many times we must let go of what we've been holding so we can receive what God wants to give us. 

Seuraavaksi Groeschel kirjoittaa paikallaan pysymisestä ja lähtemisestä. Joskus meidän on syytä jäädä, vaikka tuntuisi helpommalta lähteä, ja joskus taas Jumala tahtoo meidän lähtevän, vaikka saattaisi olla helpompaa pysyä paikallaan. Esimerkiksi Raamatussa Ruut valitsi Noomin luo jäämisen, vaikka Noomilla ei ollut tarjottavana muuta kuin köyhyys ja epävarma tulevaisuus. Myöhemmin Ruutin sitoutuminen ja uskollisuus palkittiin. 

So if you are tempted to walk away, make sure to seek God, because you never know what he might do if you have the courage to stay. 

Mutta sitten taas joskus lähteminen tuntuu vaikealta, ja kuitenkin juuri se on oikea ratkaisu. Jumala voi kutsua meitä johonkin uuteen, jolloin tarvitaan rohkeutta ottaa ensimmäinen askel, jättää kaikki tuttu ja turvallinen ja astua tuntemattomaan. 

You've asked for his direction. Now you need to apply faith! Take that step, make a change, move outside your comfort zone, risk failing and starting over, but exercise faith in the God who loves you so much he gave his Son for you. 

Palvelemista käsittelevässä luvussa Groeschel toteaa, ettei meitä ole tarkoitettu elämään itsellemme, vaan toisille. Tärkeintä ei ole kysyä, mitä minä tästä saan, vaan mitä voin antaa maailmalle. Palvelemisen tapoja on sitten monenlaisia; jokaisella meillä on omat erilaiset lahjamme ja kykymme. 

I exist to make a difference. God created me to be a blessing to others. My food is to do his will and to finish the work he sent me to do. 

Luvun Connect luulin käsittelevän seurakuntayhteyden merkitystä, ja uskovien yhteydestä se kyllä puhuukin, mutta enemmän ystävyyden tasolla. Seura tekee kaltaisekseen, ja siksi on tärkeää, että meillä on ystäviä, jotka voivat olla meille siunaukseksi ja me heille. Show me your friends and I will show you your future, Groeschel toteaa. 

Hän kertoo eräästä itselleen tärkeästä ystävästä ja mentorista, jolla oli suuri vaikutus hänen työhönsä. Tapaamme myös Barnabaan, joka oli merkittävänä tukena kristityksi kääntyneelle Paavalille, sekä kolme eri henkilöä, jotka auttoivat kukin omalla tavallaan Daavidia tulemaan siksi, miksi Jumala halusi hänen tulevan. Tällaisia ystäviä me kaikki tarvitsemme. 

The choice to connect with someone can produce benefits beyond our wildest dreams. 

When he guides you to connect with certain people in your life, you can be sure he's going to use that connection to bless you both.  

Luottamusta Jumalaan ja hänen hyvyyteensä puolestaan tarvitsemme aina, koska erään pastorin sanoin me olemme joko tulossa vaikeasta vaiheesta elämässämme, keskellä vaikeaa vaihetta juuri nyt tai menossa sellaista kohti. Tie luottamukseen kulkee kuitenkin rehellisten epäilysten kautta. Jumalalla on omat syynsä salliessaan meidän joutua myrskyihin elämässämme, mutta silloinkin hän on meidän kanssamme. Eikä myrsky välttämättä tarkoita, että olisimme joutuneet sivuun Jumalan tahdosta, johdatuksesta ja huolenpidosta. Myrsky voi olla eräs vaihe matkalla kohti Jumalan suunnittelemaa vastarantaa, kuten opetuslapsilla oli Raamatun kertomuksessa. 

Don't miss this: The disciples didn't experience the storm because they were out of God's will. The disciples experienced the storm because they were in God's will. 

Tässä pieniä otteita tämän puhuttelevan kirjan sisältämistä ajatuksista. 

Zondervan 2018 
205 sivua 
Kansi: Jeff Miller / Faceout Studio 

maanantai 29. marraskuuta 2021

Pablo Neruda: Andien mainingit


Suomentanut Pentti Saaritsa 

Viime viikkoina olen lukenut hitaasti nautiskellen näitä Pablo Nerudan runoja, joita luin joskus niihin aikoihin, kun vietin itsekin muutaman kuukauden Andeilla 90-luvun lopulla. Kyllä tässä pääsikin niin eteläamerikkalaisiin tunnelmiin, että tekisi mieli lukea pitkästä aikaa jotain muutakin sieltä päin. 

Andien mainingit koostuu kolmesta osasta: Runoja vuosilta 1921-1937, Canto general 1950 ja Runoja vuosilta 1954-1969. Suuri osa näistä runoista on niin pitkiä ja muutenkin niin runsaita, että lukeminen vaati todellista keskittymistä ja syventymistä; siksi viivyinkin tämän kirjan parissa pitkään. Itse luen useimmiten melko lyhyitä runoja, mutta nautin kyllä näistä Nerudan teksteistä aina kun pää vain toimi sen verran, että keskittyminen sujui. 

Nerudan myöhäiset runot ovatkin sitten jo pelkistetympiä, ja niihin oli helppo keskittyä. 

Ensimmäisessä ja viimeisessä osassa on runoja monista eri aiheista. Canto general puolestaan kuvaa Latinalaisen Amerikan intiaanien, köyhien ja toisinajattelijoiden kokemaa sortoa, vainoa, epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaa. Esimerkiksi runo The United Fruit Co. käsittelee monikansallisten yhtiöiden harjoittamaa riistoa. Siinä Neruda kirjoittaa muun muassa: 

Verenjanoiseen kärpäsparveen 
purjehtii The United Fruit 
ja ahtaa kahvin ja hedelmät 
laivoihinsa jotka lipuvat tiehensä 
kuin tarjottimet, kukkuroillaan 
hukkuvan maamme aarteita. 
Ja samanaikaisesti 
satamien sokerikuiluissa 
käpertyy intiaani elävältä 
sarastuksen huuruihin... 

Pitkässä sarjassa Macchu Picchun huiput Neruda muistelee Macchu Picchun muinaisia asukkaita ja suree heidän katoamistaan. Hän kirjoittaa: 

Tämä oli se asumus, tämä on se paikka: 
täällä paksut maissinjyvät kohosivat 
ja painuivat taas maahan kuin punainen raesade. 

Täällä juoksi laamasta kullanvärinen lanka 
vaatettamaan rakastavia, vainajia, äitejä, 
kuninkaita, rukouksia, sotureita. 

Kokoelman viimeisessä osassa on muun muassa monta oodia mitä erilaisimmille asioille, ihmisille ja eläimille. Esimerkiksi halkojen tuoksulle, sitruunalle, esineille, särkyneille esineille, kissalle, Leninille, koiralle ja pianolle. Neruda on todella osannut kirjoittaa runon ihan mistä tahansa (kirjan alkupuolella on myös Jalkojeni rituaali, jossa hän runoilee pitkästi omista jaloistaan). 

Mistä ikinä Neruda kirjoittaakin, hän kuvaa sitä upeasti. Hänen kielensä on rikasta, runsasta, kiihkeää, hengästyttävää. Nyt oli pakko hiukan yliviljellä adjektiiveja. Ehkä kaikkein huikeimmista teksteistä en osaa edes ottaa mitään esimerkkiä. Mutta vahvaa tunnetta on vaikkapa runossa Häämateria (tässä siitä vain lyhyt ote): 

Kalvaana, suunniltani 
tunnen kuinka sanat hajoavat suussani, 
sanat kuin hukkuneet lapset, 
ja hampaista kasvaa suinpäin laivoja, 
ulapoita, kärventyneitä leveysasteita. 

Heti kirjan alussa on pari vanhaa lempirunoani vuosien takaa: Halun ajamana illoin... ja Tämänkin hämärän... Ne ovat ihanan melankolisia rakkausrunoja. Ensin mainitussa runoilija laskee surun verkot silmiesi aaltoilevaan valtamereen. Jälkimmäinen puolestaan alkaa näin: 

Tämänkin hämärän olemme kadottaneet. 
Kukaan ei nähnyt meitä käsikkäin tänä iltana, 
sinisen yön tulviessa yli maan. 

Ikkunastani näin 
laskevan auringon juhlat kaukana vuorilla. 

Joskus palanen aurinkoa 
hehkui kuparilanttina kädessäni. 

Minä muistelin sinua, ja tiedät kyllä 
murheen joka ahdisti sieluani. 

Näistä lainaamistani otteista ei välity läheskään kaikki se Pablo Nerudan kielellinen ilotulitus, josta olen viime aikoina nautiskellut. Mutta jos pidät runoista, kannattaa tutustua Nerudaan ihan itse. 

Pentti Saaritsan suomennos on todella upeaa työtä. Sen ansiosta me suomalaiset lukijat pääsemme sukeltamaan henkeä pidätellen Andien maininkien ihmeellisiin maailmoihin. 

Tammi 1972 
170 sivua 

P. S. Kuvassa kirjan taustalla on julistekokoon suurennettu valokuva, jonka olen ottanut Andeilla silloin joskus. 

Muissa blogeissa: 


Nerudan kaihoisan runon Tänä yönä voin kirjoittaa... on jakanut blogissaan Leena Lumi

lauantai 27. marraskuuta 2021

Kevään 2022 uutuuksia


Viime aikoina en ole lukenut kovin paljon, mutta sen sijaan olen selannut innoissani tulevan kevään kirjakatalogeja. Tässäpä pienet maistiaiset siitä, millaisista kirjoista itse kiinnostuin. Aluksi on kaunokirjallisuutta, sitten dekkareita ja lopuksi vielä tietokirjoja. Läheskään kaikkien ilmestymisaikaa en tiedä, joten en lähtenyt niitä kertomaan, mutta tammi-kesäkuun välillä on monenlaista herkkua odotettavissa.  

Kun minusta on kysymys, listalla on muun muassa Lapista ja Lähi-idästä kertovia kirjoja, mutta myös monenlaista muuta sekä Suomesta että maailmalta. 


Katri Rauanjoki: Kesämerkit (Kustantamo S&S) 

Tästä kirjasta ei ollut tarjolla kuvaa, mutta se on episodimainen romaani kesän kierrosta Koillis-Lapissa ja kuvaa 2020-luvun kolttasaamelaisten elämää useiden kertojien silmin. Olen odottanut Kesämerkkejä malttamattomasti siitä asti, kun joskus ajat sitten kuulin, että Rauanjoki oli kirjoittamassa tällaista seuraavaksi. 



Sari Vuoristo: Etäisyys linnuntietä (Aviador) 

Tämä on sodan raunioittamasta Libanonista kertova romaani, jonka tositapahtuman inspiroima kirjoitustyö sai alkunsa kirjailijan Syyrian matkalla ennen maassa riehunutta sisällissotaa.  



Joel Haahtela: Jaakobin portaat (Otava) 

Haahtelan uutuus on tietysti pakko lukea! Tämänkertainen pienoisromaani vie Jerusalemiin, jonne mies on matkustanut veljensä sairauden takia. Mies löytää merimiespappina toimineen isoisänsä vanhan muistikirjan, jossa on salaperäinen merkintä Jaakobin portaat. Merkintä alkaa kiehtoa miestä, ja se saa hänet kulkemaan yhä syvemmälle kaupunkiin. Ikivanhat myytit, lumisade ja ihmisyyden ydin - kuulostaa siltä, että taattua Haahtelaa on luvassa. 



Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten (Gummerus) 

Avioeron kokenut Luigi ja ystävänsä kuolemaa sureva Laila kohtaavat, pakenevat yhdessä kolhoa maailmaa ja juoksevat sateeseen. Saastamoisen romaani kuvaa heitä tumman huumorin läpi; teos on samaan aikaan lämmin ja melankolinen. 



Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa (WSOY) 

Ranskasta tietokirjoja kirjoittaneen Heikkilän esikoisromaani kertoo sekin Ranskasta; teos kuvaa kolonialismin kipeitä haavoja nykyajassa, eliitin vallankäyttöä ja unelmien radikalisoitumista. Ranskalaisalgerialainen Anissa joutuu huomaamaan, että laki ja oikeus eivät kohtele kaikkia kansalaisia samalla tavalla. 



Jan-Philipp Sendker: Kapinallinen ja varas (Aula & Co) 

Sendkeriltä on aikaisemmin ilmestynyt Burmasta kertovat romaanit Sydämenlyönneissä ikuisuus ja Sydämen ääntä ei voi unohtaa (joista jälkimmäinen on minulla vielä lukematta, mutta lukusuunnitelmissa se on kyllä ollut). Myös Kapinallinen ja varas kertoo Burmasta. Siinä varakkaan perheen palvelija Niri sekä koko hänen perheensä saa potkut ja vajoaa köyhyyteen pandemian iskiessä. Entisen työnantajan tytär auttaa kuitenkin häntä. Eri maailmoista tulevista rakastavaisista kertova romaani. 

(P. S. Näköjään Sendkeriltä on ilmestymässä suomeksi toinenkin romaani, Sydäntemme kaihoisa syke. Kustantaja oli ehkä Gummerus?)  



Kamel Daoud: Tapaus Meursault (Aviador) 

Algerialaisia romaaneja ei usein suomenneta, joten Daoudin teos kiinnostaa. Sen lähtökohtana on Albert Camus'n Sivullinen, joka olisikin nyt kiireesti luettava, että ymmärtäisi sitten tästäkin jotain. Daoud käy romaanissaan kriittistä debattia Sivullisen kanssa ja tekee samalla kunniaa Camus'n sanataiteelle ja sen herättämille ajatuksille. 



Julien Sandrel: Toinen elämäni (Tammi) 

Ranskalainen romaani, jossa pariisilainen lääkäri saa tietää, että hänellä on Marseillessa kaksoisolento, ja käy ilmi, että he ovat oikeasti identtisiä kaksosia. Miksi heidän perheensä ovat salanneet totuuden heiltä? Sisarukset alkavat selvittää yhdessä menneisyyden salaisuuksia. Tämän pitäisi kuulemma olla "valoisa ja ihastuttava kertomus". 



Maaza Mengiste: Varjokuningas (Atena) 

Vahva lukuromaani Etiopian sodasta ja orpotytön rohkeudesta. Tämä kiinnostaa ihan etiopialaisuutensa takia, koska sikäläisiä romaaneja ei taida olla suomeksi juuri tarjolla. En ainakaan ole koskaan törmännyt sellaiseen. 




Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa (WSOY) 

Australialaisen Moriartyn kirjat ovat aina viihdyttävää luettavaa. Tässä taas perhesalaisuuksia sisältävä ihmissuhdetrilleri. "Delaneyn perheessä kaikki rakastavat toisiaan. Paitsi silloin, kun tahtovat tappaa toisensa." 



Jane Harper: Selviytyjät (Tammi) 

Harper kirjoittaa ihania aussidekkareita. Tällä kertaa luvassa on tragedia Tasmanian myrskyävällä rannikolla. Tuskin maltan odottaa! 



Femi Kayode: Pimeän jäljillä (Bazar) 

Nigerialainen dekkari! En ole kai koskaan lukenut afrikkalaista dekkaria (onko niitä edes suomennettu?), joten on jo aikakin. Kirjassa psykologi matkustaa Nigerian syrjäseudulle selvittämään syytä kolmen nuoren yliopisto-opiskelijan julmaan murhaan. 



Satu Rämö: Hildur (WSOY) 

Islannissa asuva ja muun muassa Islanti-aiheisia tietokirjoja kirjoittanut Satu Rämö aloittaa nyt Islannin syrjäisille vuonoille sijoittuvan dekkarisarjan nordic noirin hengessä. Mukana ripaus islantilaista mystiikkaa. Jännä nähdä, mitä tuleman pitää. 



Eveliina Talvitie: Kunniaton mutta vapaa - Erään afgaaninaisen tarina (Like) 

Afgaanitaustainen Azadeh sai perheineen turvapaikan Suomesta, mutta täällä nuoren tytön elämä muuttui entistä rajoitetummaksi. Hänet pakotettiin kihloihin serkkunsa kanssa ja häntä kohdeltiin väkivaltaisesti. Azadeh yritti itsemurhaa ja pakeni lopulta turvakotiin. Hän aloitti uuden elämän yksin ja tyhjästä, kouluttautui ja löysi oman paikkansa. Muistaakseni katalogissa kerrottiin, että nainen esiintyy tässä turvallisuussyistä salanimellä. 



Johanna Elomaa: Prinsessan pako - Tiina Jauhiaisen ja Dubain prinsessa Latifan uskomaton matka kohti vapautta (WSOY) 

Kirjan nimi kertookin jo kaiken. Tässä taas dramatiikkaa Lähi-idästä. 



Tittamari Marttinen: Tunturit takapihalla - Kun lähdin Lappiin (Kirjapaja) 

Millaista on muuttaa Helsingissä vietettyjen vuosikymmenien jälkeen Lappiin? Näin teki Tittamari Marttinen, ja tämä hänen kirjansa kiehtoo taatusti kaikkia Lapin-hulluja!  



Erno Saukko: Vuoden vaellus - Elämää Pohjolan erämaissa (Kirjapaja) 

Ja tässä Lapin-hulluille kunnon extremeä: Erno Saukko vaelsi vuoden yksin Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa. Joku voi saada tästä inspiraation suunnitella vastaavaa reissua, ja me muut taas nautimme, kun voimme vain lukea tällaisesta mukavasti omalla kotisohvalla. 



Kai Kortelainen & Jippu: Jippu - Kun perhonen lakkaa hengittämästä (WSOY) 

Jippu kertoo elämäntarinansa. Herkkä taitelijasielu luovuuden ja tuhon välissä. Elämäkerta sukeltaa mielenterveyden, päihteiden, seksuaalisuuden, poptähteyden, väkivaltaisen parisuhteen, satuttavan ja parantavan hengellisyyden ja lopulta oman itsensä löytämisen pariin. 


Löytyikö listalta mitään sinua kiinnostavaa? Oletko itse jo tutustunut kevään uutuustarjontaan? 

keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Elokuva: Teheran, rakkauden kaupunki

Ohjaus: Ali Jaberansari 


Eilen kun katsoin Yle Areenasta tätä iranilaista elokuvaa, mielessäni pyöri välillä ihan kuin kirjaa lukiessa, että sitten sanon blogissa näin ja näin. Minun piti ihan muistuttaa itselleni, että tämä ei ole kirja, joten ei tästä tarvitse sanoa blogissa mitään. Mutta sitten kuitenkin: mikä ettei? Jos lukeminen ei aina suju, mutta sen sijaan näkee ihan mahtavan elokuvan, niin voihan siitäkin kertoa. Varsinkin kun jonkun kanssa on täällä joskus ollut puhetta, että saisin kuulemma kirjoittaa muustakin kuin kirjoista. No täältä sitä muuta nyt tulee! 

Teheran, rakkauden kaupunki on elokuva vuodelta 2018 ja on Areenassa tätä kirjoittaessani vielä melkein kolme kuukautta, joten kiinnostuneet ehtivät hyvin katsoa sen. 

Elokuvassa seurataan kolmea teheranilaista sinkkua, jotka kärsivät yksinäisyydestä, kaipaavat rakkautta ja etsivät sitä kukin omalla tavallaan. Kolmikon ainoa nainen Mina on reilusti ylipainoinen kauneusklinikan vastaanottovirkailija, joka herkuttelee vähän väliä jäätelöllä. Minalle yritetään tyrkyttää jotain pizzerian miestä, joka ei voisi vähemmän kiinnostaa häntä. Hän itse ihastuu vähän väliä klinikan asiakkaisiin ja yrittää saada heihin kontaktia keinoin, jotka vaikuttavat melko tuhoon tuomituilta.  

Näistä asiakkaista yksi on raamikas Hesam, joka on ollut kehonrakentaja, mutta valmentaa nyt salillaan muita. Hesam itsekin ihastuu erääseen henkilöön, mutta hänen tilanteensa on vähintään yhtä toivoton kuin Minalla. 

Vahid laulaa työkseen hautajaisten itkuvirsiä moskeijassa ja on itsekin aivan itkuvirren näköinen. Kun hän yrittää vaihtaa häälaulajaksi, hänen apea äänensä ja olemuksensa eivät ihan helpolla muutu ilojuhlaan sopiviksi. Myös Vahid etsii rakkautta elämäänsä tultuaan morsiamensa hylkäämäksi, ja hän ihastuukin todella kauniiseen naiseen. 

Elokuvaa sanotaan Areenassa katkeransuloiseksi komediaksi. Katkeransuloinen onkin hyvä sana, mutta en tiedä onko tämä oikeasti tarkoitettu komediaksi (tai edes tragikomediaksi). Kukapa tietää, millainen iranilaisten huumorintaju on; nauravatko he ehkä itsensä kipeiksi tällaista elokuvaa katsoessaan? Itse naurahdin kerran. 

Mutta komedia tai ei, minua ei haitannut, koska itse en edes mitenkään erityisesti kaivannut komediaa. Iran sen sijaan kiinnosti, joten sain mitä halusin. Teheran, rakkauden kaupunki oli minusta aivan ihana elokuva kaikessa melankolisuudessaan ja realismissaan. Henkilöt ovat niin inhimillisiä ja samaistuttavia: he epäonnistuvat, mokailevat ja joutuvat noloihin tilanteisiin. Eivätkä he saa kaikkea mitä haluavat, niin kuin tosielämässäkään eivät läheskään kaikki unelmat toteudu. 

Päällimmäiseksi tunteeksi elokuvasta jää kaipausHelsingin Sanomat kertookin ohjaaja Ali Jaberansarin huomauttaneen, että persialaisessa runoudessa rakkauden kaipuu on yleisempi teema kuin onnellinen rakkaus. Tuossa hengessä on tämäkin elokuva tehty. Siis jos kaipaus ja melankolia kiehtovat, niin niitä Jaberansari tarjoilee aimo annoksen. 

Kirjoihin verrattuna elokuvissa on se hyvä puoli, että niiden kautta pääsee aivan konkreettisesti siihen paikkaan, josta ne kertovat, kuten tässä Iraniin. Ei tarvitse itse kuvitella ja visualisoida kaikkea, vaan näkee ihan omin silmin. Aivan kuin olisi itsekin paikalla ja mukana kaikessa. Nautin valtavasti tällaisesta iranilaisten tavalliseen arkeen kurkistamisesta. Lisäksi Teheran, rakkauden kaupunki oli kuvattu valtavan visuaalisesti. Nautin sen hienoista kuvakulmista. Ja muutenkin: nautin aivan kaikesta! 

Ehkä kerron elokuvista joskus toistekin, jos vain maltan nostaa nenäni kirjasta ja satun näkemään jotain kiinnostavaa. 

1 h 38 min. 
Alkuperäisnimi: Tehran shahr-e eshgh (2018) 

tiistai 23. marraskuuta 2021

Laura Suomela: Minä vastaan marraskuu


- Aattele, jos ihminen elää 85 vuotta ja se vaan kituu kaikki marraskuut, siitä tulee yhteensä about SEITSEMÄN VUOTTA pelkkää marraskuuta ja hukkaan heitettyä aikaa. 

Nyt tuli vastaan kerrassaan hurmaava marraskuun piristäjä! Vaikka Minä vastaan marraskuu onkin nuortenromaani, niin eipä se minun sisäinen nuori opiskelijani ole mihinkään kuollut. Tuli niin elävästi mieleen omien opiskeluaikojeni tunnelmat. Lisäksi kirjan päähenkilö ryhtyy taisteluun marraskuun synkkyyttä vastaan, joten piristystä on todellakin luvassa! Tämä onkin kirja, joka pitäisi lukea aina marraskuussa, ainakin sellaisina vuosina, kun marraskuu ottaa oikein voimille. Tänä vuonna olen itse selvinnyt marraskuusta aika hyvin; sellaistakin onneksi sattuu silloin tällöin. 

Emmi on 17-vuotias lähihoitajaopiskelija, joka on jättänyt kotinsa ja lukionsa Loimaalla ja muuttanut poikaystävänsä Miron luo Tampereelle. Mutta eipä kestä kauan, kun Miro jo jättää Emmin, ja äkkiä tyttö on aivan yksin tuntemattomassa kaupungissa. Sisko asuu Jyväskylässä ja paras ystävä on vaihto-oppilaana Hollannissa. Emmi kököttää yksin opiskelijakämpässään, ja opiskelijoita täynnä oleva talo tuntuu aivan kuolleelta. Kaikki piileskelevät kuin myyrät koloissaan. Missä on kaikki hauskuus, opiskelijaelämä ja yhteiset bileet? Lisäksi synkkä ja pimeä marraskuu on juuri alkamassa. 

Kaiken kurjuutensa keskellä Emmi sisuuntuu ja julistaa itselleen Minä vastaan marraskuu -projektin. Tässä marraskuussa hän aikoo taistella ja tehdä kaikkensa selättääkseen synkkyyden. Marraskuu ei saa enää nujertaa häntä! Emmi päättää ilahduttaa niin itseään kuin muitakin ja järjestää elämää tuohon haudanhiljaiseen opiskelijakerrostaloon. 

Minä, Emmi Söderbacka, aivan henkilökohtaisesti ja ihan itse voin vaikuttaa siihen, ettei kohta alkava kammottava marraskuu ole vain pimeä kuilu, jonka pohjalle luisun. Valon määrälle en mahda mitään enkä sille, että luottamukseni petettiin. MUTTA. Voisiko pieni ihminen jotenkin onnistua kesyttämään inhoamansa kuukauden ja tehdä siitä vastoin kaikkia odotuksia siedettävän tai jopa kivan? Sanoisi vain "simsalabim" ja ranteet auki -marraskuu muuttuisi täysin uudenlaiseksi, kepeäksi ja toivontäyteiseksi hämärän hyssyksi. 

Kirja kuvaa sitten Emmin marraskuun etenemistä: välillä hän onnistuu ja välillä tulee lujaa turpiin. Mutta valoa kohti mennään koko ajan, vaikka yksinäisyys, hylätyksi tuleminen ja kotoa itsenäistymisen vaikeus ovatkin kipeitä asioita. Noita kipujakin Suomela käsittelee koskettavasti, mutta enimmäkseen hän kirjoittaa ihanan kepeästi ja humoristisesti, niin että tekstiä lukee hymy huulessa. Ja alkaahan niitä ystäviäkin lopulta löytyä, vaikka välillä Emmi sortuu myös mokaamaan ja koheltamaan ihan täysillä. 

Minä vastaan marraskuu on täydellisen nautinnollinen hyvän mielen tarina, joka on parhaimmillaan juuri näin marraskuussa luettuna. Kirja voi auttaa muitakin marraskuussa ahdistuvia miettimään, miten minä voisin piristää omaa marraskuutani ja ottaa sittenkin elämästä ilon irti, kaikesta huolimatta. Voisiko se olla mahdollista? 

Tykkäsin! 

Karisto 2021 
184 sivua 
Kannen suunnittelu: Saara Helkala 
Kannen kuva: Gabriele Ribeiro 

Kirjasta ovat bloganneet myös 

lauantai 20. marraskuuta 2021

Mielenterveysviikkoa kohti: runoja

"Pärjäät kyl ku mäki pärjäsin." 
"Vie positiivisuutesi muualle." 
Kirjoituksia Törnävän sairaalan 
potilashuoneen seinällä. 

Ne, jotka lukivat syksyllä tietyn runopostaukseni, voivat teoriassa muistaa, että lupasin mahdollisesti jakaa lisää runoja mielenterveysviikolla, jota vietetään 21.-28.11.2021 ja josta löytyy lisätietoa klikkaamalla tästä. Nyt kun mielenterveysviikko on alkamassa huomenna eli muutaman tunnin päästä, otan siihen vähän varaslähtöä, ja se luvattu runopostaus tulee tässä. 

Löysin nimittäin syksyllä kasan vuosia sitten kirjoittamiani mielenterveysaiheisia runoja, joista monia en enää edes muistanut. Olikin hassua lukea sellaisia runoja, joista en itsekään muistanut, missä tilanteessa ne olivat syntyneet. Ihan kuin olisi lukenut jonkun toisen runoja. Muutamasta runosta muistan kyllä taustankin. 

Nämä runot eivät edes pyri olemaan mitään maailmankirjallisuuden helmiä, eikä niitä kannata lukea kielellisestä näkökulmasta, paitsi tietysti jos joku on oikein innokas pilkunviilaaja, niin kaikessa rauhassa vain! Tärkeintä näissä runoissa on kuitenkin ajatus. Ja ehkä muutama ajatuskin on päässäni joskus käväissyt. 

Ensimmäisestä runosta sen verran selitykseksi, että silloin kun kirjoitin sen, maitopurkkien kyljissä taisi olla "Ikuinen arpi" -aiheinen kampanja, jota en tarkkaan enää muista, mutta luulen, että se liittyi kiusaamiseen. 

Ikuinen arpi 
maitopurkin kyljessä 
ja liian monessa ihmisessä, 
joiden ympärillä 
leijailee 
sanattomia kysymyksiä. 
Rajalla vartijat, 
harvalla passilla sisäänpääsy. 
Itsensä vanki ei tiedä, 
että menneet menivät jo. 
Nyt olisi 
vapaakävelyoikeus. 


Kääriydyn kipuun 
kuin repaleiseen takkiin. 
Kerjäläisenä edessäsi 
pyydän sairaudelta lupaa 
olla heikko. 

*

Muurini murenevat edessäsi. 
Sinä katsot sisään ja näet 
mitä et halua. 
Kuitenkin 
siihen viereen 
sinä jäät. 

*

Ruumiin kipu kietoutuu 
särkyneen mielen ympärille 
lohdullisena 
kuin lämmin peitto. 
Vielä itkee pieni tyttö 
aikuisen naisen naurussa. 
Eikä mikään terä viillä 
niin syvältä kuin pitäisi. 


Liian terve sairaaksi, 
liian sairas terveeksi. 
Ahdasta sillä, joka 
ei mahdu muottiin. 


Huippu niin lähellä 
että vajoan. 
Valloittajat ovat muualla, 
tällä tiellä seurana vain 
hapenpuute. 
Pitikö yrittää Mount Everestille? 
Minun ovat 
pienemmät mäet. 


Tässä ehkä ainoa loppusoinnullinen runo, jonka koskaan muistan kirjoittaneeni (aika hassu teksti siitä sitten tulikin): 

Susi puri lampaan näännyksiin. 
Lammasta sitten syytettiin 
kun marssia olisi pitänyt niin 
kuin vahvojen laumassa määrättiin. 


Loppuhuipennukseksi vielä vähän valoa: 

Kivun runtelemanakin 
elämä on kaunis. 
Puhun tietenkin vain 
omastani. 
Kevään säteet jääpuikkojen läpi 
herättävät henkiin 
salattuja unelmia. 
Silti toukokuun varovainen aavistus 
paleltuu hallayössä 
pohjoisen valon syliin. 
Silmissä jääpisarat 
vieläkin sanon: 
Elämä on kaunis. 


Sinulle, joka joudut elämään mielen kivun kanssa, toivon paljon voimia, valoa tunnelin päähän ja parempaa tulevaisuutta! 

perjantai 19. marraskuuta 2021

Pablo Neruda: Kysymysten kirja


Suomentanut Katja Kallio 

Minulla on lainassa pari Pablo Nerudan teosta, mutta Andien maininkien pitkähköt runot ovat edenneet aika hitaasti. Ne vaativat niin paljon miettimistä ja keskittymistä. Kysymysten kirja sen sijaan on helppo lukaista nopeastikin, koska nimensä mukaisesti se sisältää pelkkiä kysymyksiä, ja nehän ovat lyhyitä. Tämä Nerudan kuoleman jälkeen ilmestynyt kokoelma onkin varsinainen kyselykausi kirjan muodossa! Hauska tuttavuus. 

Monet kysymykset ovat kepeitä, humoristisia ja absurdeja, mutta toisissa kysymyksissä on myös melankoliaa. Kirjan syvällisimmät ajatukset ovat kuin aforismeja, hienosti kiteytettyjä helmiä. Suoranaista synkkyyttä on kysymysten sarjassa, jossa pohditaan, millaista Hitlerillä on helvetissä. 

Pitemmittä puheitta jaan tässä hiukan näytteitä Nerudan kysymyksistä: 

Miksi pilvet itkevät niin vuolaasti 
ja ovat aina vain iloisempia? 

Mitä mahtavat puolalaiset ajatella 
sadan vuoden päästä hatustani? 

Kuinka vanha on marraskuu? 

Kuolivatko kenties häpeään 
nuo väärille raiteille suistuneet junat? 

Miksi sateenvarjojen kongressit 
pidetään aina Lontoossa? 

Etkö näe että omenapuu kukkii 
kuollakseen omenassa? 

Minne menee se mitä unessa näimme? 
Muidenko uniin?  

Syksyn kampaajatko 
pörröttivät krysanteemit? 

Eikö syksy tunnu odottavan 
että jotakin tapahtuisi? 

Ja sokerina pohjalla oma ikuisuuskysymykseni: 

Keneltä voisin kysyä 
mitä tulin tähän maailmaan tekemään? 

Joskus elämä tarjoaa lähinnä kysymyksiä vailla vastauksia. Jos haluat kysellä, lähde tämän kirjan myötä kiehtovalle matkalle Pablo Nerudan seurassa! 

Loki-Kirjat 1999 
79 sivua 
Alkuteos: Libro de las preguntas 1974
Kansi: Eeva Louhio 

Kyselty on muissakin blogeissa: