maanantai 19. heinäkuuta 2021

Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri

 

Suomentanut Leena Ojalatva

Jätin vähäksi aikaa lakkasuot ja muut kesäiset riennot, koska en malta olla kertomatta tästä kirjasta, jonka luin vähän aikaa sitten. En kuitenkaan ajatellut ruveta kovin aktiiviseksi täällä blogimaailmassa, mutta vannomatta paras tietysti. 

Tänä kesänä suomeksi ilmestynyt Christy Lefterin romaani Aleppon mehiläistarhuri kertoo ajankohtaisesta aiheesta, Syyrian pakolaisista. Kirjan päähenkilöinä on aleppolainen pariskunta, Afra ja Nuri. Ennen Syyrian sodan syttymistä Nuri on hoitanut mehiläisiä, ja Afra on ollut taiteilija. Heidän silmäteränsä oli Sami, heidän ainoa lapsensa. 

Mutta sota syttyy ja tuhoaa kaiken kauniin, koko heidän siihenastisen elämänsä. Afra sokeutuu räjähdyksessä, jossa hän ehtii ennen sokeutumistaan nähdä heidän poikansa kuolevan silmiensä edessä. Tämän suuren surun myötä molemmat puolisot traumatisoituvat omalla tavallaan ja etääntyvät toisistaan. Edessä on raskas pakomatka Turkin kautta Kreikkaan ja sieltä Britanniaan.  

Lefteri kirjoittaa niin kauniisti, että aluksi koin tämän kirjan pelkästään suurena lukunautintona. Mutta vähitellen mukaan tulee kuitenkin niin paljon raskaita ja järkyttäviä kokemuksia, ettei Aleppon mehiläistarhuria voi minään nautiskelukirjana pitää. Eipä tietenkään, kun näin traagisesta aiheesta on kysymys. Kauniisti ja lämmöllä Lefteri kuitenkin kuvaa Afran ja Nurin surullisia vaiheita sekä heidän sisäisiä mielenliikkeitään ja keskinäistä suhdettaan. Lukija tuntee syvää myötätuntoa tätä kovia kokenutta pariskuntaa kohtaan. 

Aleppon mehiläistarhuri onkin hyvin vaikuttava ja koskettava kuvaus siitä, mitä on joutua pakenemaan sodan takia omasta kodistaan ja kotimaastaan. Ja miten sitä raskasta matkaa joutuu taittamaan syvästi traumatisoituneena kaiken sen takia, mitä on sodan keskellä joutunut näkemään ja kokemaan. Kirja onkin kiinnostavaa luettavaa myös mielenterveyteen liittyvistä asioista kiinnostuneille. 

Lefterin romaani auttaa meitä eurooppalaisia ymmärtämään, miten raskaita kokemuksia tänne sodan jaloista paenneet voivat kantaa sisällään. Siksi se onkin teos, joka jokaisen olisi hyvä lukea. 

Christy Lefteri. Kuva: Kieran Coatman.

Christy Lefteri itse on isobritannialainen kirjailija ja kyproslaisten pakolaisten tytär. Vuosina 2016-2017 hän työskenteli Unescon vapaaehtoisena pakolaiskeskuksessa Kreikassa, jossa hän tapasi satoja pakolaisia ja kuuli heidän tarinoitaan. Kun hän palasi kotiin, tarinat eivät jättäneet häntä rauhaan, ja hän halusi kuvata pakolaisten kokemuksia tässä kirjassa. 

Suomentaja Leena Ojalatva on tehnyt hyvää työtä: hänen ansiostaan me suomalaiset lukijat saamme nauttia kirjan kauniista kielestä ja kuvauksesta. 

Kustantamo S&S 2021 
Alkuteos The Beekeeper of Aleppo 

Kirjasta ovat bloganneet myös 

Hanna Kivisalo: Jonain päivänä ymmärrät


Suljin vähän aikaa sitten Instagram-tilini, mutta kun vielä olin siellä, seurasin muun muassa Hanna Kivisalon Sekunnit ja tunnit -blogia. Niitä kyseisen blogin oivaltavia, armollisia, lohdullisia ja hoitavia tekstejä on koottu tähän Kivisalon uuteen kirjaan. Muutamia teksteistä muistankin lukeneeni jo Instagramissa. 

Kivisalolla on taito löytää onni ja ilo arjen pienistä hetkistä, myös lapsiperheen sotkuisesta ja epätäydellisestä arjesta. Osa kirjoituksista pohtiikin äitiyttä ja myös parisuhdetta. Mutta suuri osa kirjan teksteistä sopii myös lapsettomille ja sinkuille, koska niissä käsitellään yleisesti elämää iloineen ja suruineen. 

Kirjan ajatukset antavat väsyneelle luvan levätä ja olla armollinen itselleen. Niistä toivoton saa toivoa, ja miksi-kysymystenkin keskellä voi nähdä, että vielä tästä selvitään. Siemen ei kuole, vaan maan mullassa siitä syntyy aikanaan uutta elämää, ja niin on myös meidän ihmisten elämässä. 

Kivisalo käsittelee muun muassa jaksamista, pelkoa, rohkeutta, unelmia, rikkinäisyyttä ja keskeneräisyyttä. Hän osaa sanoittaa näitä asioita todella kauniisti ja puhuttelevasti. Monesti jo Instagramissa sain paljon rohkaisua hänen jakamistaan ajatuksista. 

Itselleni jäi mieleen esimerkiksi kirjoitus Olisi tyhmää kääntyä nyt, joka puhuu siitä, että kun on puolivälissä matkalla jostain vanhasta uuteen, mutta uutta ei vielä näy, ei pitäisi kääntyä takaisin. Tai että aina rohkeutta ei ole se, että hyppää suin päin tyhjän päälle, vaan se, että malttaa pysähtyä ja jäädä paikalleen siihen tilanteeseen, jossa jo on. Uskallatko olla hyppäämättä? kysyy tuo kirjoitus. 

Puhutteleva on myös Perhosen lyhyt oppimäärä. Sisälle eksynyt perhonen on niin hätääntynyt ja peloissaan, ettei ymmärrä antautua avulle, vaan yrittää paeta ihmistä, joka auttaisi sen vapauteen. Kivisalo kirjoittaa: 

Hätääntyminen esti perhosta näkemästä ratkaisua. Hätääntyminen esti näkemästä, että aivan lähellä oli apu, johon turvautua, ja vieressä käsi, jonka varaan laskeutua lepäämään itsensä ulos umpikujasta. 
  Kun mikään muu ei auttanut, suljin ikkunoiden sälekaihtimet - umpikujaan johtavat pakotiet yksi kerrallaan. Vasta sitten, kun huoneeseen tuli valoa vain yhdestä kapeasta ikkunanraosta, vasta sitten perhonen löysi reitin vapauteen. 
  Pimeä pystyi siihen, mihin joka nurkan valaiseva, häikäisevä auringonvalo yksin ei pystynyt. Se oli perhosen lyhyt oppimäärä. 
  Hymyilin, laitoin käden rinnan päälle kiitoksen merkiksi. Löysin sisältäni perhosen. 

Tässä vain muutamia ajatuksia kirjasta, joka sisältää niin paljon muutakin. Varmasti jokaiselle jotakin. Suosittelen lämpimästi tätä hienoa kirjaa, jossa on sekin hyvä puoli, että tekstin ovat lyhyitä, ja niitä voi lukea vaikka vain yhden kerrallaan. Sopii siis myös väsyneelle tai kiireiselle lukijalle. 

Nämä ovat tekstejä, joiden äärelle on hyvä pysähtyä miettimään omaa elämäänsä. 

Enostone kustannus 2021 
111 sivua 
Kansisuunnittelu Taivo Org / Küpress OÜ 

Kirjasta on blogannut myös Kirjat kertovat.  

Sekunnit ja tunnit -blogi on sekä Facebookissa että Instagramissa, mutta se löytyy myös täältä Bloggerista: https://sekunnitjatunnit.blogspot.com/. Bloggerissa sitä ei kylläkään ole päivitetty enää tämän vuoden puolella, mutta sieltä voi lukea vanhempia tekstejä. 

keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Runollista juhannusta


Tämä bloggaaja aikoo nyt siirtyä blogikuvioista kesälaitumille ja vaihtaa kirjat verkkarihousuun. On nimittäin tullut luettua kiintiö täyteen vähäksi aikaa. Ensin haluan kuitenkin toivottaa ihanaa keskikesän juhlaa joidenkin Niilo Rauhalan runojen sanoin. Runot ovat hänen kirjastaan Näen mitä haluan nähdä (Otava 2013). Niistä keskimmäinen on kokonainen runo, muut ovat vain osa runosta. 

Alkuun kesäpäivän tunnelmia runosta Ensi kertaa tulit minun metsääni

Kesäpäivän kirkkaus, himmeys tässä hetkessä, 
etäällä pieni viserrys. 
Largo. 
Miten pitkään voi soida yksi hetki 
yli kaikkien vaihtuvien päivien! 

Entä sitten yötön yö! Sitä Rauhala kuvaa runossa Valo lepää kesäyössä näin: 

Valo lepää kesäyössä. Vedän verhot alas, 
etten näkisi yötä, etten näkisi, 
kun joku nostaa minua kohti 
liian valoisat kasvot. 

Yöttömään yöhön sukeltaa myös runo Kun kesäilta alkoi hiljetä ja askareet loppuivat

Valoisaa yötä vasten on omaa aikaa, 
kaikki kaipaus on kirkasta 
niin kuin puiden latvoille jäänyt laskematon aurinko, 
kukaan toinen ei voi tulla siihen sisälle. 
Laulu kulkee aina jonkun luokse, jota ei ole 
eikä ole koskaan ollut, 
se on matkalla kuin lintu pitkin virtoja, 
se on laulun tarkoitus. 


Jos en nyt luekaan kovin paljon kirjoja, ehkä luenkin elämää: 

Luen elämää, aurinko kaartuu veden yli, 
näkymättömiin etenee kaipaava ajatus. 
Soudan venettä illan tyveneen läpi kivun ja toivon, 
saavun rannalle, 
astun portaat hiljaiseen yöhön, laulun kuulaaseen aikaan. 

Tämä viimeinen oli myös ote eräästä Niilo Rauhalan runosta, joka löytyy hänen viime vuonna ilmestyneestä kirjastaan Puitten kauneus kulkee mukanamme (Atrain&Nord 2020). 

Nautitaan Suomen suloisesta suvesta! Tarjotkoon se sinulle parastaan tänä juhannuksena! 

perjantai 18. kesäkuuta 2021

Teuvo V. Riikonen: Armollinen erämaa


Teuvo V. Riikosen Armollinen erämaa on yksi kristillisistä lempikirjoistani. Tämä oli jo kolmas lukukerta, ja joka kerralla siitä avautuu jotain uutta ja erilaista, kun elämäntilanne on aina hiukan erilainen.  

Moni kokee joutuneensa hengelliseen erämaahan, jossa ei kasva mitään eikä tunnu miltään. Ihminen tuntee itsensä syrjään sysätyksi, kokee yksinäisyyttä ja joutuu kohtaamaan omaa sisäistä pimeyttään. Ja tietysti on paljon ulkoista pimeyttä, ahdistavia olosuhteita, kärsimystä. Tai sitten on vain kyllästymistä, joka saattaa kuitenkin olla merkki siitä, että jotain uutta on tulossa. 

Erämaa on hiljaisuuden ja pelkistämisen paikka, jossa on aikaa kuulla omia ajatuksiaan ja Jumalan ääntä. Meidän 2000-luvun ihmisten mieli on monesti ruuhkainen; me hukumme informaatiotulvaan ja sanojen paljouteen niin ettemme kuule omia ajatuksiammekaan. Pysähtyminen, hiljaa oleminen ja sisimpänsä kohtaaminen voi toisaalta olla pelottavaakin. Mutta mikä ihana mahdollisuus sanojen paljouteen väsyneelle! 

Siellä erämaan hiljaisuudessa meissä tapahtuu myös kasvua. Siellä syntyy uutta, vaikka emme sitä sillä hetkellä huomaa. Joudumme nimittäin odottamaan, eikä mitään näytä tapahtuvan. Mutta se uusi, jota Jumala luo, puhkeaa ajallaan esiin. 

Kirja pohtii myös kärsimyksen ongelmaa. Miksi Jumala ei puutu käsittämättömiin asioihin, joita tapahtuu; miksi joillekin ihmisille kärsimystä annetaan enemmän kuin he jaksavat kantaa - ja niin paljon enemmän kuin monille muille? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole vastausta, eikä Riikonenkaan yritä sellaisia tarjota. Mutta hän kysyy, niin kuin moni meistä joutuu kysymään. 

Riikosen omien ajatusten lisäksi kirjassa on paljon hyviä lainauksia muilta kirjoittajilta. Lopussa onkin lähdeluettelo, josta voi löytää lisää luettavaa aiheeseen liittyen. Tässä ruotsalaisen Peter Nilssonin ajatuksia: 

Mutta sinun tulee tietää, että hänen poissaolossaan on jotakin mahtavaa. Juuri laiminlyömällä minua, Hän pakottaa minut ajattelemaan itseään. Tyhjyys voi olla käsin kosketeltavaa. Kaikki hiljaisuus ei ole vihamielistä... Jumalan hiljaisuus on merkki, että hän näkee sinut, että hän on ystäväsi. 

Itselläni on tällä hetkellä juuri sellainen ruuhkainen, sanojen paljouteen väsynyt mieli. Armollinen erämaa oli tähän kohtaan todella armollista luettavaa, koska Riikonen ei hukuta lukijaa sanojen paljouteen, vaan sanoo vähillä sanoilla paljon. Hänen kirjansa äärellä jää tilaa kuulla myös niitä kadoksissa olleita omia ajatuksia. Väsynytkin jaksoi tämän kirjan lukea, ja tuntui kuin olisi saanut tilkan raikasta vettä erämaan kuivuudessa. 

Muutama ote kirjasta. Tässä luvusta Minä hyvitän teille ne vuodet

Autiomaakokemus, joka näyttää turhilta vuosilta, voikin olla mahdollisuus tajuta oma sydän. Ihminen joutuu arvioimaan itseään uudella tavalla. Vaaroja ei karkoteta pakenemalla vaan kohtaamalla ne. Peter Halldorfin sanoin: "Kaikki se, mitä halusin välttää, seuraa minua varjon tavoin autiomaan armottoman auringon alla." 

Ja luvusta Erämaa on paikka, jossa syntyy uutta

Jumala tekee uutta rikkomalla vanhaa, sillä on myös "aika repäistä rikki" (Saarnaaja 3:7). -- Jumalan salattu tapa on se, että erämaassa ihmiseltä otetaan pois, jotta voidaan jotain antaa tilalle. 

Erämaan pimeydessä maisema, josta ei näytä olevan tietä ulos, voikin kätkeä uuden alun, jota emme huomaa. Kun me luulemme seisovamme lopussa, olemmekin vasta alussa. Erämaan poluilla meitä tullaan vastaan. Vasta erämaan jälkeen voimme huomata: "Sinä olit minun kanssani, enkä minä sinua tuntenut." 

Armollinen erämaa on pieni suuri kirja: syvällinen, puhutteleva ja hoitava. 
Katharos Oy 2009 
116 sivua 
Kannen kuva Jake Bonsdorff 
Graafinen asu Johanneksenleipäpuu Oy 

Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta

maanantai 14. kesäkuuta 2021

Pirjo ja Reijo Toivanen: Salsaa ja mojitoa


Pirjo ja Reijo Toivanen kertovat uudessa kirjassaan sanoin ja kuvin matkoistaan useisiin Latinalaisen Amerikan maihin. Heti kun sain kirjan käsiini, tiesin, että tässä on nyt täydellinen matkakirja. Parhaissa matkakirjoissa on nimittäin paljon suuria kuvia, ja juuri niitä niitä Salsaa ja mojitoa tarjoilee. Joka aukeamalla on Reijo Toivasen ottamia upeita, värikkäitä kuvia, joista osa täyttää koko sivun tai jopa koko aukeaman. Kuvien myötä voi melkein tuntea olevansa itse paikan päällä näkemässä ja kokemassa jotain siitä, mistä Pirjo Toivanen kertoo sanoin. 

Kirjan myötä päästään toinen toistaan vaikuttavampiin luontokohteisiin, kuten Iguazún putouksille, Amazon-joelle ja Atacaman autiomaan kuumaisemiin. Costa Ricassa tavataan mitä erilaisimpia eläimiä ja tutustutaan kahvinviljelyyn. Toisaalta Toivaset kertovat kaupunkilomailusta muun muassa Buenos Airesissa, Havannassa ja Bogotassa. Havannassa Toivaset pääsivät yllättäen kuuntelemaan itseään Fidel Castroa, joka piti puhetta heidän hotellinsa lähellä sijaitsevassa puistossa. 

Itselleni yksi kiehtovimmista asioista kirjassa oli päästä hiukan tutustumaan muun muassa mayojen, atsteekkien ja inkojen historiaan ja raunioihin. 

Mutta melkein vielä kiehtovampaa oli, kun kirjassa tuli yllättäen vastaan myös vierailu Pääsiäissaarelle. Olihan tuo Tyynellä valtamerellä sijaitseva Polynesian saariryhmään kuuluva saari kyllä mainittu jo takakannessa, mutta jotenkin se oli mennyt minulta ohi. En ollut tiennytkään, että saari kuuluu Chilelle. Onhan se kaukana, viiden tunnin lentomatkan päässä Santiago de Chilestä. En muista myöskään lukeneeni Pääsiäissaaresta ennen, joten oli todella kiinnostavaa tutustua sen historiaan ja nykypäivään, alkuperäisasukkaisiin ja miehenpääpatsaisiin, joita on saarella tuhatmäärin. 

Tässä vain muutamia otteita kaikesta, mitä Salsaa ja mojitoa pitää sisällään. Jos matkakirjat ja Latinalainen Amerikka kiinnostavat, suosittelen lämpimästi tätä todella ihastuttavaa teosta. Matkakuumetta tämä kyllä nostattaa melkoisesti! 

Oma sydämeni jäi Etelä-Amerikkaan parikymmentä vuotta sitten toteutuneella unelmien reissulla. Sen jälkeen olen ahminut monenlaisia tuosta maanosasta kertovia kirjoja. Niistä Salsaa ja mojitoa värikkäine kuvineen on ehdottomasti yksi parhaista. Kuvien kautta pääsee niin ihanasti sisälle sikäläisiin tunnelmiin, ja Pirjo Toivasen kerronta syventää ja täydentää lukuelämyksen. Tykkäsin! 

Stresa Kustannus osk 2021 
192 sivua 
Kuvat Reijo Toivanen 
Graafinen suunnittelu ja taitto Nalle Ritvola 

Kirjasta on blogannut myös Hemulin kirjahylly

perjantai 11. kesäkuuta 2021

Tuula T. Matintupa: Mirjami Doe


Kirjablogeissa on tällä viikolla vietetty dekkariviikkoa. Itse en ole siinä mukana mitenkään virallisesti, mutta satuinpa saamaan tämän uutuusdekkarin käsiini juuri nyt. 

Tuula T. Matintuvan uusi dekkari Mirjami Doe sijoittuu Etelä-Pohjanmaan Alajärvelle Kuoleman kylään, joka on aivan oikeasti olemassa oleva kylä. Mikäpä olisikaan sopivampi murhatarinan näyttämö? 

Vuonna 2005 Kuoleman kylässä asuva antiikkikauppias otti kyytiinsä liftarin, nuoren naisen, joka jäi hänelle töihin ja asuikin hänen luonaan. Mirjami oli kaunis, salaperäinen nainen, joka ei suostunut kertomaan kyläläisille itsestään mitään. Hän ei paljastanut edes sukunimeään tai sitä, mistä oli tullut. Sitten hän vain katosi aivan yllättäen. Kylällä arveltiin, että hän päätti lähteä pois, mutta miksi? 

Nyt neljätoista vuotta myöhemmin hylätystä maakellarista kuivuneiden kukkien alta löydetään ihmisen jäänteet. Henkilö on ollut nainen, mutta hänestä ei ole enää paljoa jäljellä. Tuntomerkit viittaavat kuitenkin Mirjamiin. Mitä hänelle tapahtui? Tappoiko joku hänet? 

Tapausta ryhtyy ratkaisemaan rikosylikonstaapeli Alina Mänty kollegoineen. Teos onkin jo kahdeksas osa Alina Mänty -sarjasta, jota en ollut ennen lukenut, mutta koska hänen yksityiselämäänsä ei käsitellä sivukaupalla, tarinaan pääsi hyvin sisälle näinkin. 

Kylästä kotoisin oleva Eeva Ruopakka puolestaan palaa siskojensa painostuksesta kotiinsa huolehtimaan alkoholisoituneesta isästään ja syrjäytyneestä veljestään. Mirjamin tapaus palauttaa hänen mieleensä muistot tuosta vuosien takaisesta kesästä, jolloin hän itse oli vasta viisitoistavuotias. 

Pidin todella paljon tästä dekkarista. Matintupa pysyy asiassa eikä lähde maalailemaan pitkiä sivupolkuja poliisien yksityiselämästä. Tarinassa on sopivasti jännitystä, mutta se on kuitenkin melko leppoisa, siis juuri sopivan rentoa kesälukemista. Aina ei jaksa lukea hirveän hyytävää jännitystä. Värikäs ja humoristinen kerronta koukutti minut heti alusta lähtien. Myös henkilöt ovat kiinnostavia, ja Matintupa saa lukijan epäilemään vuoron perään jokaista kyläläistä, kuten asiaan kuuluu. Enkä arvannut syyllistä, mikä on aina iso plussa dekkareissa. 

Sokerina pohjalla kirja on tietysti riemastuttavaa luettavaa kaikille Alajärveä tunteville. Kuunnellaan Järviradiota, syödään Kuoleman kaupasta ostettuja munkkipossuja ja käydään kahvilla Kyyjärven Paletissa. Mukavia paikallisia murresanoja unohtamatta. 

Aikaisemmin olen lukenut Matintuvalta vain yhden dekkarin, Kuolema kulkee kesässä, josta myös pidin, ja hänen dekkareitaan onkin ehdottomasti luettava jatkossa lisää. 

Kustannus-Mäkelä Oy 2021 
302 sivua 
Kansi: Nina Heinonen 
Kannen kuvat: Pixabay 

keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Aino Huilaja: Pakumatkalla


MTV:n uutisankkuri Aino Huilaja oli väsynyt työhönsä ja arjen oravanpyörään. Hän irtisanoutui työstään, jätti kaiken ja muutti miehensä Jerry Ylkäsen kanssa oranssiin pakettiautoon, Ranssiin, jonka nokka suunnattiin kohti Eurooppaa. Pakumatkalla on huikea tarina irtiotosta ja matkustamisen vapaudesta. Toki siellä tien päälläkin tuli myös vastoinkäymisiä ja huonoja päiviä, mutta nehän kuuluvat elämään. 
 
Eniten kirja kertoo Espanjasta (myös Kanarian saarista) ja Ranskasta, joissa Huilaja ja Ylkänen olivat pisimpään. Harmillista on se, että koronapandemia tuli katkaisemaan lupaavasti alkaneen matkan, ja pariskunnalle tuli kiire suoriutua mahdollisimman pian takaisin Suomeen, kun rajat Euroopassa alkoivat sulkeutua. Kirja kertookin koskettavasti myös siitä, miten ahdistavaa oli olla matkalaisena äkkiä aivan oudoksi muuttuneessa maailmassa. 

Onneksi Suomessa oli mahdollista vetäytyä Lappiin, jossa vapaa elämä sai jatkua. Ja ehkä Ranssin nokka suunnataan vielä takaisin maailmalle, kunhan tilanne helpottaa? 

Huilaja kirjoittaa mukaansatempaavasti, värikkäästi, hauskasti ja koskettavasti. Pakumatkalla olikin nautinnollista luettavaa. Jos tykkäät lukea matkoista ja irtiotoista, tämä on sinun kirjasi. Kiinnostavaa on myös lukea millaista on, kun kotina onkin auto. Miltä autossa asuminen tuntuu hyvine ja huonoine puolineen? Entä sitten, kun kotiin - eli autoon - tulee vikaa? 

Saksan ruuhkaisilla teillä minua vielä kismitti reittivalintamme, mutta enää en ole siitä lainkaan pahoillani. Olen täysin myyty pohjoisranskalaisille pikkukylille, jylhille rantakallioille, idylliselle maalaismaisemalle sekä ennen kaikkea Atlantin valtameren loputtomalle ulapalle, joka on vavahduttanut minua Normandiassa vahvemmin kuin koskaan aiemmin. 
  Ilon kyyneleet valuivat pitkin poskiani, kun seisoimme vihdoin korkeiden kalliojyrkänteiden laella ja aava meri aukesi eteemme vapaana ja pitelemättömänä. Siinä hetkessä kai ymmärsin ensi kertaa, miten vapaita me olemme nyt kulkemaan itsekin. 

Otava 2021 
191 sivua 
Kansi, kuvitus ja valokuvat: Jerry Ylkänen 

Kirjasta ovat bloganneet mm.