torstai 23. syyskuuta 2021

Latifa: Kätketyt kasvot - Neljä vuotta talibanien ikeen alla


Suomentanut Anu Partanen 

Naapurikunnan kirjastossa oli lastattu kokonainen pöytä täyteen Afganistan-kirjoja, joten tulipa taas luettua aiheesta. Tämä kirja on juuri nyt erityisen pysäyttävä, koska se kertoo Latifa-nimellä esiintyvän kabulilaisen nuoren naisen näkökulmasta siitä, millaista oli elää talibanien vallan alla vuosina 1996-2001. 

Talibanien tuloon asti Latifa oli saanut elää tavallista teinitytön elämää: 

Tiedän, että olen isän hemmottelema ja sisarten hellimä teinityttö... Olen saanut kasvaa tähän asti vapaana. Koulu, tiedekunta, sunnuntait uima-altaalla, ostosretket tyttöjen kanssa etsimässä musiikkikasetteja, videoelokuvia ja romaaneja, joita ahmia illalla vuoteessa. 

Tuon kaiken hän sitten menetti, kun äkkiä kaikesta tavallisesta tuli kiellettyä. 

Kun talibanit valtasivat Kabulin syksyllä 1996, silloinkaan ihmiset eivät olleet uskoneet, että niin kävisi. Mikä järkytys se oli silloinkin. Latifa oli vasta läpäissyt journalistiikan tiedekunnan pääsykokeiden osatentin. Hän halusi toimittajaksi sisarensa jalanjäljissä. Toinen sisar oli lentoemäntä. Mutta tuohon päivään loppuivat naisten työt ja opiskelut. 

Latifa joutui hautaamaan haaveensa ja hautautumaan itse neljän seinän sisälle. Hänen ystävänsä hankkivat burqat voidakseen liikkua ulkona, mutta Latifa ei halunnut mennä ulos. Kun hän lopulta kuukausien päästä uskaltautui lähtemään liikkeelle ystäviensä kanssa, he näkivät, kun talibanit ruoskivat eräitä naisia vain siksi, että näillä oli valkoiset kengät. Valkoinen kun oli talibanien lipun väri ja siksi kielletty. 

Mutta ei aina tarvinnut lähteä edes kotoa mihinkään nähdäkseen kauheuksia. Kerran perhe joutui näkemään ikkunasta, miten talibanit hakkasivat naapurin pojan kuoliaaksi vain videoiden katsomisen takia. 

Mitä uskomattomimmat asiat olivat nimittäin kiellettyjä: televisio, videot, valokuvat, musiikki, tanssiminen, leijojen lennättäminen, koirien ja lintujen omistaminen... Edes häissä ei saanut valokuvata eikä videoida, eikä morsian saanut käydä kauneushoitolassa edes häitä varten. Naisilla ei saanut olla burqan alla värikkäitä vaatteita. Kadulla naisen sormet saatettiin katkaista, jos hänellä oli kynsilakkaa. Kauppiaat eivät saaneet myydä naisten alusvaatteita. Ja niin edelleen ja niin edelleen. 

Latifan isä ja veli joutuivat kasvattamaan parran, eikä isä voinut enää käydä hölkkäämässä, koska talibanit eivät hyväksyneet sitäkään. Latifan äiti vajosi masennukseen ja turrutti itsensä unilääkkeillä sekä rauhoittavilla - niiden tarjoamaan unohdukseen ei talibaneilla ollut pääsyä. 

Yksi monista käsittämättömistä asioista oli, että nainen ei saanut mennä mieslääkärille, ja koska naislääkärit eivät saaneet työskennellä, käytännössä naiset siis jätettiin täysin terveydenhoidon ulkopuolelle. 

Kirja kertoo järkyttävästi talibanien ikeen alla elämisestä, mutta siellä täällä hiukan myös ajasta sitä ennen. Sotaa ja julmuuksia oli silloinkin. Talibanien tultua valtaan ei ehkä ollut niin paljon sotaa - mutta oli haudanhiljaista. Ihmiset elivät pelossa. 

Mutta kyllä he myös uskalsivat uhmata talibaneja. Kellareissa katsottiin salaa televisiota ja videoita, itkettiin Titanicin rakkaustarinalle ja monien nuorten miesten hiukset leikattiin Leonardo DiCaprion tyyliin - vaikka tämän takia monta parturia pidätettiin ja tuomittiin. Myös ulkomaalaisia radiokanavia kuunneltiin salaa, ja salaisia kouluja pidettiin niin pojille kuin tytöille. Eiväthän pojatkaan talibanien kouluissa saaneet opiskella muuta kuin Koraania. 

Mitä kaikkea Afganistanissa tapahtuu nyt ja tulevina päivinä? Kuka tietää... 

WSOY 2002 
222 sivua 
Ranskankielinen alkuteos Visage volé, avoir vingt ans à Kaboul 2001 
Päällyksen kuva Yves Dejardin 

keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Maarit Eronen: Kutsuna kuuliaisuus - Tavallisen naisen epätavallinen elämä


Maarit Erosen elämä on ollut värikäs seikkailu neljällä eri mantereella mitä erilaisimmissa tehtävissä, joihin Jumala on hänet kutsunut ja johdattanut. Hän on työskennellyt muun muassa tiedottajana ja toimittajana, opiskellut kiinan kieltä Kiinassa ja ystävystynyt paikallisten kanssa, auttanut New Yorkin katujen kulkijoita ja eteläafrikkalaisia ihmiskaupan uhreja. Suomessakin Eronen on toiminut erilaisissa tehtävissä muun muassa kristittyjen yhteisen evankelioimistyön merkeissä. 

Kutsuna kuuliaisuus on rohkaisevaa ja virkistävää luettavaa kirjoittajan avoimen kerronnan ansiosta. Hän avaa rehellisesti omaa rikkinäisyyttään, haavojaan ja pettymyksiään. Joskus Jumala tuntui johdattavan niin selvästi, ja sitten tie nousikin pystyyn tai tapahtui pahoja asioita - miksi? Erosesta tuntui kuin Jumala haluaisi kyllä käyttää häntä valtakuntansa työssä, mutta jättäisi hänet muuten oman onnensa nojaan. Jumala ei tuntunut olevan hyvä eikä pitävän huolta hylkäämisen haavoja kantavasta lapsestaan. 

Elämässä ei tuntunut muutenkaan olevan mitään logiikkaa, kun uusia vaiheita alkoi ja loppui, ja Eronen oli mukana niin monessa; hän tuntui vain hyppivän asiasta ja paikasta toiseen. 

Upeasti kirjasta käy kuitenkin ilmi, että lopulta irrallisen tuntuisista paloista muodostui hieno kokonaisuus, ja jopa käsittämättömiltä tuntuneet vaikeat kokemukset olivat myöhemmin merkityksellisiä. Esimerkiksi Irlannissa koettu seksuaalinen ahdistelu ja Kiinassa koettu rasismi auttoivat myöhemmin Maarit Erosta kohtaamaan näitä asioita kokeneita ihmisiä. 

On myös lohdullista lukea siitä, että joku muukin on saattanut erehtyä pitämään johdatuksena jotain, mikä ei sitä sitten ollutkaan. Yleensä tällaisista erehdyksistä ja Jumalan äänen väärin kuulemisista ei puhuta, joten saattaa tulla tunne, että kaikilla muilla nämä asiat menevät aina putkeen. 

Erityisen ihanaa luettavaa oli minusta se, miten Maarit Eronen sai lopulta ymmärtää, että häntä oli haavoittanut hänen oma rikkinäisyytensä, ei Jumala. Jumala ei halunnutkaan hänelle pahaa, vaan hyvää. 

Herra, annan näille miehille anteeksi. Sinullekin. Ja itselleni. 
  Itkin ääneen. 
  Mutta mistä siinä oikein oli kysymys? 
  Tuntui kuin valot olisivat syttyneet. 
  Sinun oma rikkinäisyytesi vei sinut Irlantiin, en minä. Rakkauden ja huomionnälkäisenä tulkitsit johdatukseni väärin. 
  Et siis olisikaan lähettänyt minua surman suuhun? 
  Itkin hieman lisää. Sitten nauroin helpotuksesta. Sinä et olekaan sellainen, joka lähettää pieniään uhriksi. 

Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä löytää ja tajuta rakastavan Isämme hyvyyttä!  

Lämmin kiitos kirjailijalle siitä, että jaoit elämääsi meille lukijoille niin avoimesti. Tällainen lukuelämys hoiti ja paransi minuakin, itseni monella tavalla kolhinutta. Kutsuna kuuliaisuus on antoisaa luettavaa myös jokaiselle johdatusta ja kutsumusta pohtivalle lukijalle sekä lähetystyöstä kiinnostuneille.  

Aikamedia Oy 2021 
395 sivua 

Kirjasta muualla: 

lauantai 18. syyskuuta 2021

Kiitollisuuspäiväkirja


Hikkaj oli tehnyt blogiinsa mainion postauksen Heli Bergiuksen kirjasta Löydä ilo pienistä hetkistä - Kiitollisuuspäiväkirja (Docendo 2021). Onpa hyvä, että tätä tarkoitusta varten on tehty jo ihan oikea kirjakin. Nyt siis kaikki sitä hankkimaan! 

Itse olin aloittanut kiitollisuuspäiväkirjan pitämisen jo viisi vuotta sitten ihan vain tuollaiseen tavalliseen vihkoon, joka näkyy kuvassa. Hikkaj jakoi postauksessaan omia kiitollisuuden aiheitaan, joita oli kirjaan kirjoittanut. Siitäpä tuli mieleeni idea jakaa oman kirjani kiitosaiheita täällä, varsinkin kun olen edelleen niin syyslomalla, etten ole ehtinyt ollenkaan lukea (eilen käytiin kirpputori-kahvila-kirjastokierroksella naapurikunnassa, tänään retkeilemässä toisessa naapurikunnassa). 

Vaikka aloitin tuon kirjan jo alkuvuodesta 2016, se hautautuu ja unohtuu välillä jonnekin pitkiksi ajoiksi. Sitten joskus muistan sen taas ja aloitan käytön uudestaan. Nytkin olen vasta niin vähän aikaa käyttänyt sitä, että jaan kiitosaiheita sieltä täältä vuosien varrelta, koska pelkästään viime ajoista ei ehkä löydy tarpeeksi paljon sellaista, mitä haluaisin jakaa koko maailmalle. 

Tässä siis muutamia valittuja paloja: 

* Tammikuun pakkaspäivä, sunnuntai, aurinko ja takkatuli 
* Kirjoitusinspiraatio 
* Kanelikahvi 
* Meksikolainen suklaajuoma 
* Runojen kirjoittaminen 
* Afrikkalainen lounas 
* Afrikkalainen gospelmessu 
* Villasukat arpajaisista 
* Hiihtoretki, nokipannukahvit ja makkarat 
* Kevyt, rentouttava hyvän mielen romaani harmaana räntäsateisena päivänä 
   (muistaisipa mikä kirja sekin oli...)
* Uusi kirjablogi (silloin keväällä 2016 aloitin tämän blogin)
* Kevät, valo, peipposten laulu  
* Lakatut varpaankynnet 
* Kahvit ulkona auringonpaisteessa 
* Päivä mökillä 
* Lupa olla väsynyt 
* Haaveet ruskaretkestä pohjoiseen 
* Ihana retki Salamajärven kansallispuistoon 
* Punaiset talvikengät 
* Sain luettua pitkästä aikaa kirjan espanjaksi 
* Blogiystävän lähettämä lahja (kirja) 
* Suomen surkein kuski (yksi lempiohjelmistani, nimimerkillä Kokemusta on!)
* Kynttilänvalo 
* Niilo Rauhalan runot 
* Aamun rauha ja hiljentyminen 
* Yllätyslahjojen antaminen joulun alla 
* Hyvät yöunet (tästä olen kiitollinen joka aamu, kun olen onnistunut nukkumaan hyvin) 
* Appelsiini-inkiväärihillo 
* Ihana kahvila: latte, mustaherukkajuustokakku ja hyvä tunnelma 
* Retki laavulle raikkaassa syyssäässä 

Kirjan koskettavin kiitosaihe on kyläreissu tätini ja hänen miehensä luo; he molemmat ovat nimittäin nukkuneet pois tässä reilun vuoden sisällä. Olen heistä edelleen kiitollinen ja muistan heitä lämmöllä ja kaipauksella. Ihanaa, että he olivat olemassa ja osa elämääni melkein 50 vuoden ajan. 

Kaksi viimeistä kiitosaihetta ovat puolestaan eiliseltä ja tältä päivältä. Niihin liittyen tässä vielä pari kuvaa: 

Laavulla oli tunnelmaa.

... mutta niin oli kahvilassakin.

Ne elämän pienet ja suuret ilot! Nautitaan niistä! 

Gracias a la vida 
que me ha dado tanto. 
Me ha dado la risa 
y me ha dado el llanto. 

(Tämä laulu on suomeksi kai Elämälle kiitos tai jotain sellaista.) 

P. S. Aiheesta on olemassa kristillinen kirja, Ann Voskampin Tuhat lahjaa (Uusi Tie 2015). Pitäisi lukea se joskus uudestaan. 

EDIT: 

Tätä postausta kirjoittaessani minusta tuntui kummasti kuin olisin tehnyt jotain tällaista ennenkin. Vasta seuraavana päivänä muistin, että bloggasin maaliskuussa Barbara Ann Kipferin kirjasta 12 000 syytä olla onnellinen. Yksi pitkä kiitosaiheiden listahan sekin kirja on. 

torstai 16. syyskuuta 2021

Ensilumi syyskuussa ja muita lomakuulumisia


En ole lukenut melkein viikkoon yhtään mitään, koska olimme viisi päivää reissussa. Jotkut saavat ehkä luettua matkoillakin, mutta itse en jaksanut keskittyä kirjoihin, vaikka muutama kirja oli kyllä matkassa mukana. Tänään on ollut jo kotipäivä, mutta lukeminen on käynnistynyt hyvin hitaasti. 

Olen harvoin kertonut tässä blogissa muusta kuin kirjoista, mutta tässäpä pienet reissukuulumiset. Tämä oli ensimmäinen kerta kahteen vuoteen, kun kävimme missään kauempana, joten olipa siinä elämystä kerrakseen. Kävimme samassa paikassa kuin silloin viimeksikin eli Torniossa, jossa meillä on ystäviä. 

Lomasäät olivat todella mielenkiintoiset, nimittäin melkein koko ajan satoi vettä ja viimeisenä päivänä LUNTA! Se oli aivan varmasti ensimmäinen kerta, kun koin ensilumen syyskuussa. Eikä sitä nytkään ollut ihan Tornion korkeudelle luvattu, mutta Lappi yllättää, kuten torniolainen ystäväni totesi. 

Ensimmäisenä päivänä oli onneksi vielä aurinkoista, joten saimme nauttia upeista merimaisemista Kuivaniemen Merihelmen maisematerassilla ja iltakävelystä Tornionjoen rannalla. 


Jatkuvat sateet voivat haitata turismia, mutta ystävien tapaamista ja esimerkiksi kahvilaelämästä nauttimista nekään eivät estä. Ystäväni oli jo keväällä mainostanut, että meidän täytyy maistaa Tornion 400-vuotisjuhlaleivosta. Nyt on juhlavuosi, koska Tornion kaupunki on perustettu vuonna 1621. Aivan uskomattoman herkullinen leivos se olikin. Leivoksia myy paikallinen lempikahvilamme Karkiainen. Saanko esitellä: 


Viimeisenä päivänä märässä lumisateessa tarpominen ja kesäkengissä sohjossa liukasteleminen ei ihan naurattanut, mutta oli siinä toisaalta oma hauskuutensakin. Jos kerran Lappiin mennään, niin täytyyhän siellä kokea jotain vähän arktisempaa. Olin onneksi ottanut matkalle mukaan hyvin lämmintä vaatetta, mutta talvikenkiä ja lapasia jäin sinä viimeisenä päivänä kaipaamaan. 

Tornion kattojen yllä.


Tornion lumipyryä 14.9.2021.

Näillä portailla oli muutamaa tuntia 
myöhemmin vielä paksummin lunta.

Tämän verran ruskaa.

Näiden kuvien ottamisen jälkeen menimme kolmeksi tunniksi kyläilemään, ja sinä aikana lunta satoi koko ajan lisää. Jälkeenpäin en jaksanut enää ottaa uusia kuvia, mutta lunta tuli siis enemmän kuin näistä kuvista näkyy. Luin netistä, että Tornioon olisi tullut ainakin kuusi senttiä lunta. 

Kotimatkalla sää olikin sitten jo poutainen, ja poikkesimme vielä katsomassa Ylivieskan uutta kirkkoa. Sinne pääsi sisäänkin, ja siellä oli jopa esittelijä. Vierailijoita kirkossa kuulemma riittää.  

Ylivieskan uusi kirkko vanhan kirkon 
raunioilta päin kuvattuna.

Vanhaa kirkkoa en koskaan nähnyt.
Tämä uusi on tyylikäs ja moderni. 

Nyt jään harkitsemaan lukemisen aloittamisen suunnittelemisen käynnistämisen yrittämistä. Palataan siis asiaan kirjojen merkeissä! 

perjantai 10. syyskuuta 2021

Elina Hirvonen: Punainen myrsky


Kun pitää tällaista "jokaiselle jotakin" -kirjablogia, tulee joskus syyllinen olo, jos ei aina jaksakaan lukea kovin monipuolisesti. Saattaa tulla trillerikausi tai kristillinen kausi tai sitten sitä juuttuu pitkiksi ajoiksi tietylle maantieteelliselle alueelle, kuten viime aikoina on käynyt. Mutta mitäpä tuosta, pitää vain lukea hyvällä omallatunnolla sitä, mitä itse haluaa. Ja muut lukekoot sitten niitä muita. 

Punaisen myrskyn aioin lukea jo silloin, kun se ilmestyi, mutta niin vain on aika vierähtänyt. Elina Hirvosen Kun aika loppuu oli aikoinaan yksi ensimmäisistä tähän blogiin lukemistani kirjoista, ja se oli minusta upea teos. Muuta en ole Hirvoselta vielä lukenut, mutta pidin kovasti myös tästä Punaisesta myrskystä, joten tulevaisuudessa täytyy ehdottomasti jatkaa hänen teostensa parissa. 

Tässä kirjassa minäkertoja on pieni irakilainen poika (myöhemmin myös nuori ja aikuinen), jonka lapsuutta varjostaa Saddam Husseinin hirmuhallinto. Pojan isä on Saddamin diktatuurin vastustaja, ja tästä syystä hän on välillä vankilassa tai joutuu piileskelemään ja kulkemaan valepuvussa. 

Poika kasvaa suuren turvattomuuden keskellä, kun kaikkein tärkeintä on varjella perheen salaisuutta. Koulussakaan ei voi tietää, kenelle uskaltaa jutella ja mistä voi puhua, joten on ehkä parempi kun ei puhu mitään, hän päättelee. 

Poika on joutunut kasvamaan isoksi aivan liian varhain: 

Kasvoin isoksi silloin, kun isä lähti ensimmäisen kerran. Kävelin taaperon askelin, mutta tiesin, että minun oli huolehdittava äidistä, pysyttävä hänen kanssaan, oltava kiltti poika. Päätin ottaa isän paikan aina kun hän lähtee, pitää huolta äidistä, mummista ja Badrista, olla urhea ja peloton, lapsi, josta isä voisi olla ylpeä. 

Myöhemmin perhe lähtee pakomatkalle, ja vaikka pakolaisleirillä Saudi-Arabiassa eletään poikkeusoloissa, siellä pojan perhe on vihdoin normaali. Siellä uskaltaa hengittää vapaasti, koska kaikilla muillakin leirillä olevilla on ollut omat salaisuutensa, joiden takia he nyt pakenevat. 

Sitten perhe pääsee Suomeen, jossa kaikki on ihmeellisen vihreää, ja liikenteestä alkaen kaikki on myös paljon hitaampaa kuin kotimaassa. Hirvonen kuvaa pojan kasvua nuoreksi ja lopulta aikuiseksi mieheksi tässä uudessa maassa. 

Punainen myrsky on vaikuttava ja koskettava romaani, joka antaa äänen pakolaisten kokemuksille. Elina Hirvosen kieli on upeaa, ja teos kuvaa taitavasti sitä, miltä Irakin järkyttävät tapahtumat tuntuvat lapsen kokemina, millaista voi olla mustuus vainotun isän lapsen sisällä. 

Seuraan asfaltinraskaana sivusta, kun muut lapset kieppuvat koulun pihalla kuin leijat, kirkkaimpinakin päivinä minä olen musta varjo. 

Kirjan inspiraationa ovat olleet Hussein al-Taeen ja hänen lapsuudenperheensä tarinat, mutta käytännössä Hirvonen ei kirjoita heistä, vaan noiden tarinoiden pohjalta syntyneistä kaunokirjallisista henkilöistä. Näin kirjailija itse kertoo teoksensa jälkisanoissa. Uskon näin olevan, enkä lähde keskustelemaan Hussein al-Taeen tekemisistä, jotka eivät liity Hirvosen romaaniin mitenkään (ja joista en muutenkaan ollut aikoinaan perillä, enkä ole vieläkään). Muissa kirjablogeissa niitä asioita puitiin taannoin aivan tarpeeksi, joten googlettamalla löytyy.  

WSOY 2019 
276 sivua 

maanantai 6. syyskuuta 2021

Abbas Kiarostami: Matkalla tuulen kanssa

 

Persiasta suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila 

Tykästyin elokuvaohjaajana tunnetuksi tulleen Abbas Kiarostamin runoihin vähän aikaa sitten, kun luin kokoelman Vain ääni jää, jossa on mukana neljä iranilaista nykyrunoilijaa. Niinpä kun huomasin, että Kiarostamilta on suomennettu ihan omakin runokirja, pitihän se lukea. 

Se on sanottava heti alkuun, että nämä runot eivät ole mitenkään korostuneen iranilaisia, vaan voisivat kuvata melkein mitä tahansa maailmankolkkaa. Niissä on kaikkialta auringon alta tuttuja maisemia, kuvia, ilmiöitä ja tunteita. Siksi näitä runoja voi lukea, vaikka ei olisi mitenkään erityisen kiinnostunut juuri Lähi-idästä. 

Abbas Kiarostamin runot ovat lyhyitä, aforisminomaisia ja haikutyyppisiä. Takakannessa niitä kuvataan niin hyvin, että voisinko sitä paremmin sanoa; tässä siis lainaus sieltä: Visuaaliset, minimalistiset runot vangitsevat hetken kuten kamera kohteensa. Kuvat järjestyvät filminauhoiksi, nauhat itsellisiksi tarinoiksi. Kuvakulma kääntyy yllättävästi ja pieni arkinen tapahtuma saa uuden merkityksen. 

Runoissa on paljon toistoa; esimerkiksi nunnat, hämähäkit ja variksenpelätit seikkailevat niissä yhä uudestaan. Samoin toistuvat kuutamo, kirsikkapuut - ja tuuli, joka puhaltaa kirjan nimessäkin. 

Pidän monien Kiarostamin runojen kauneudesta. Kuten esimerkiksi tässä: 

Valonpisara 
putoaa 
tomuisen taivaan raosta 
kevään ensimmäiselle kukalle. 

On myös runoja, joissa on humoristisia havaintoja arjen hetkistä. Vaikkapa näin: 

Sadasta omenasta 
kymmenessä mato. 
Joka madolle 
kymmenen omenaa. 

Jotain liikuttavaa on puolestaan tässä ikäkulussa koirassa: 

Pieni kukkula 
hylättyjä renkaita. 
Ikäkulu koira 
vartioi niitä 
ilmaiseksi. 

Ei Kiarostamin runoissa kuitenkaan ole pelkkää kauneutta ja harmoniaa, vaikka paljon sitä onkin. On myös haikeita ja surullisia sävyjä: 

Nainen valveilla 
nukkuvan miehen vierellä. 
Sydän luopunut toivomasta hyväilyjä. 

Onpa siellä täällä mukana hiukan rujouttakin, kuten runossa höyhentyynystä, jossa Kiarostami pohtii kuolleiden pikkulintujen veristä kohtaloa. Ja kylä on väsynyt, kun koko vuoden sato kootaan päivässä ja lastataan kurjan eläimen selkään.  

Tässä vain muutamia esimerkkejä. Pari runoa hämähäkistä ja aamuauringosta toi mieleeni heinäkuisen aamutunnelman lakkasuolla kello kuusi, joten jaan ne vielä tähän kuvamuistojen kera: 

Hämähäkki 
lakkaa hetkeksi kutomasta 
katsellakseen 
auringonnousua. 


Aurinko lähettää 
ensimmäiset kultaiset säteensä 
hämähäkin silkinhienoon kudelmaan. 


Ne olivat viime kesän parhaita hetkiä (kurkien huutaessa taustalla). Siellä olisi Kiarostamiltakin syntynyt monta uutta runoa, jos hän vielä eläisi ja olisi päässyt paikan päälle. 

Kannattaa lähteä matkalle Abbas Kiarostamin vangitsevien runojen maailmaan. Matkalle tuulen kanssa. 

Kirjan runojen tunnelmaa täydentää kannen minimalistinen valokuva, ja kuinka ollakaan, sehän on Kiarostamin itsensä ottama. Jälkisanoissa runot upeasti suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila esittelee Kiarostamia ja hänen runouttaan. 

WSOY 2008 
82 sivua 
Kannen valokuva: Abbas Kiarostami 

Kirjasta on blogannut myös Aukeamia

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Kaija Karjalainen: Toivo kantaa huomiseen


Tässä runokirjassa on valtavan kaunis kansi, jota voisi jäädä tuijottamaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Myös kirjan nimi on lukemaan houkutteleva. Kauniin kuoren alta löytyikin myös kaunista, koskettavaa ja puhuttelevaa sisältöä, joten sain mitä halusin. 

Lastenohjaaja Kaija Karjalainen on työskennellyt Suomen Lähetysseuran ulkomaantyössä Thaimaassa, Venäjällä ja Singaporessa. Tämän kirjan runot ovat syntyneet Venäjällä. jossa eläminen on takakannen mukaan ollut Karjalaiselle ennen kaikkea hengellinen matka. 

Osa runoista kertookin Venäjästä: sinne sopeutumisesta, arjen hankaluuksista (kun esimerkiksi yöllä katkeavat sähköt ja lämmitys), Pietarin lähiön rumiin jättiläistaloihin tottumisesta, balalaikan haikeista sävelistä metroaseman käytävällä, omista ja paikallisten iloista sekä kivuista. Erään runon sanoin elämä Venäjällä on keskeneräisyyden korkeakoulu; toisessa runossa taas tuntuu, että muutto Venäjälle oli kuin olisi lähtenyt vapaaehtoisesti heikoille jäille. 

Suuri osa runoista kertoo kuitenkin sellaisista ihmisyyden tunnoista, jotka ovat meille kaikille yhteisiä, oltiin sitten ulkomailla tai Suomessa. Karjalainen sanoittaa kauniisti niin ahdistuksen kuin ilonkin hetkiä. Kauneutta on esimerkiksi tässä: 

Kuljemme tätä maata pimeän sylissä 
ja yhtäkkiä edelläni kulkee Hän 
jonka askelista 
puhkeavat esiin valkeat liljat 
kuin lyhdyt 
ja minä näen tien 
askelten jäljet 
valaistut 
enkä enää pelkää 

Mukana on myös luontoaiheisia runoja. Esimerkiksi eräs syksyinen runo loppuu minusta hienosti: 

Puissa 
väsynyt oranssi 
tuulessa 
kesän toiveet 
lentävät mikä minnekin 

Toivo kantaa huomiseen sisältää hyvin monenlaisia runoja, joita ei pysty kovin monipuolisesti esittelemään tällaisessa blogitekstissä. Mutta jos kristilliset runot kiinnostavat, tähän kirjaan kannattaa tutustua. 

Tässä lopuksi vielä yksi maistiainen Kaija Karjalaisen runoista: 

Olemme astuneet tälle tielle 
uskossa - luottamuksessa 
Vaikka moni asia kesken 
vastaukset piilossa silmiltämme 
Jumalalla ne jo tiedossa 
ja tulee hetki 
jolloin palapeli rakentuu valmiiksi 
silmiemme edessä 
ja me ihmettelemme sen täydellisyyttä 
ja kauneutta 


Suomen Lähetysseura 2017 
127 sivua 
Graafinen suunnittelu ja taitto Tanja Varonen, Da Graphics