tiistai 7. huhtikuuta 2020

Maarit Nurmi: Epäilyksen alla

Tämä kirpputorilta löytämäni dekkari vaikutti kiinnostavalta ja olikin sitä. Kerrassaan koukuttava tarina!

Hanna Udd on seksuaaliterapeutti, jonka vastaanotolle tulee uusi asiakas, Petteri Liinanen. Mies vaikuttaa epävarmalta ja innottomalta, mutta saa lopulta kerrottua jotain itsestään.

Minua kiehtoo se, että Hanna kyselee työkseen ihmisten seksiasioista. Vähän aikaa sitten en edes tiennyt, että sellainen ammatti on olemassa, puhumattakaan siitä, että sitä pidetään oikeana työnä. Seksistä puhumista päivät pitkät! Kyllä se vieläkin tuntuu hieman vaikealta uskoa todeksi. Mutta vielä vaikeampaa on uskoa, että minä menen toisen kerran tämän naisen luokse. 
  Tällä kertaa soitan ovikelloa vaativasti, sillä haluan antaa itsestäni eri kuvan kuin viimeksi. Silloin olin heikoilla, mutta nyt olen tullut sinuiksi asian kanssa: minulla on ongelma, joka pitää ratkaista tavalla tai toisella. Olen täällä selvittämässä, mikä tapa on oikea. 

 Hanna järkyttyy huomatessaan, että hänen ja Petterin avioliitoissa on jotain oudon samanlaista. Hän alkaa kaikessa hiljaisuudessa tehdä omia tutkimuksiaan tietyistä asioista.

Sami Vänninen eli Vänskä puolestaan on joutunut vuosia sitten pettymään raskaasti, kun rakastettu jätti hänet aivan yllättäen ja selittelemättä. Samille ei jäänyt kuin lappu, jossa luki: "Olen lähtenyt. Älä ota yhteyttä." Kun Sami nyt törmää ensirakkauteensa uudestaan, hän on heti valmis aloittamaan alusta tämän kanssa. Mutta onko se enää mahdollista? Ovatko he enää samoja ihmisiä?

Omalla tahollaan Hannan mies Anders Udd, joka on rikospoliisi, ja tämän työkaveri Selja Maakola saavat tutkittavakseen oudon tapauksen. Löytyy aivan selvä murhapaikka, mutta missään ei näy ruumista.

Katson kylpyhuoneen lattiaa ja seiniä. Ne on kaakeloitu vaaleilla laatoilla. Tässä ei todellakaan tarvita luminolia ja ultraviolettilamppua sen näkemiseen, että sekä lattialla että seinillä on laajoilla alueilla verijälkiä. Varsinkin saumakohdissa ne näkyvät hyvin, vaikka veri onkin haalistunutta. Miten paljon verta on oikein mahtanut olla, ja mitä ihmettä kylpyhuoneessa on tapahtunut?

Poliisit löytävät lopulta myös ruumiin, ja samalla alkaa tapahtumaketju, jossa monen ihmisen salaisuudet ja valheet tulevat päivänvaloon. Niitä salaisuuksia ja valheita tämä kirja tarjoaakin aimo annoksen!

Tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin ja Vantaalle. Tarina koukutti minut ensimmäisiltä riveiltä lähtien. Uteliaisuus heräsi heti alussa, jossa oltiin Hannan vastaanotolla, jonne ilmestyi arvoituksellisen tuntuinen asiakas. Oli jännä lukea eteenpäin ja miettiä, miten nää kaikki henkilöt ja tapahtumat liittyvät toisiinsa.

Eri luvuissa tarinaa kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta, mikä lisää kiinnostavuutta. Tarina on myös jännittävä ja siinä on sopivasti yllättäviä käänteitä. Muutaman asian arvasin kyllä jo etukäteen, ja kirjan lopussa Selja Maakola osasi minusta liian helposti päätellä erään asian, joka ei minusta ollut noin vain pääteltävissä. Mutta nämä olivat pieniä asioita, kun kirja oli muuten niin mukaansatempaava.

Kannattaa siis ehdottomasti tutustua, jos dekkarit kiinnostavat!

Myllylahti Oy 2017 
245 sivua

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Terttu Tupala (toim.): Runo puhuu toivosta

Tähän vuonna 1988 ilmestyneeseen kokoelmaan on valittu runoja useilta suomalaisilta runoilijoilta, joita on kirjan lopussa melkein kolmen sivun mittainen luettelo.

Osa runoista puhuu toivosta hyvin suoraan, mutta useimmissa elämänusko ja luottamus on esillä jotenkin muuten. Teos alkaa ihanilla kevätrunoilla, ja keväässähän jos missä on toivoa. Esimerkiksi Matti Paloheimo kirjoittaa ihanasti:

Lumesta puhkeaa kukka, se valaisee pihan, 
linnut asettuvat taloksi, lapset puhuvat varpusten kieltä, 
mihin minä panen jalkani, niillä on pesä joka nurkassa, 
poikaset kirkuvat ruokaa, ilma täynnä untuvia, 

aamu aamun jälkeen toivon ettei tämä olisi unta.

Runot kertovat luonnosta, sen kiertokulusta ja elämän uusiutumisesta. On myös runoja rakkaudesta ja lapsista. Aivan kirjan loppupuolella otsikon Tähti yöhön alla on myös kristillisiä runoja.

Ei minulle kyllä joka runon kohdalla avautunut, miksi ne oli valittu juuri toivosta kertovaan kokoelmaan. Joukossa on muutama hyvinkin raskas ja synkkä runo, kuten Kaarlo Kramsun Onneton, jossa elon tie on niin musta, ettei taivaalla tuiki edes yhtä ainoaa tähteä. Siksi kärsivä ihminen rukoilee yhtä tähtöstä loistamaan kurjaan mieleensä. Niin, kyseisessä runossa se hauras toivo on tietysti juuri siinä rukouksessa - jospa edes yksi tähti syttyisi.

Suoraan toivosta puhuva runo on esimerkiksi Maaria Leinosella. Tässä sen loppuosa:

Vastaan kuin lukisin 
uskontunnustusta: 
"Uskon - uskon - minä uskon: 
aina sentään joku ilo
joku mahdollisuus 
joku toivo - 

Aina sentään tässä pimeydessä 
ja kylmyydessä 
joku lämmin käsi 
joku avoin mieli 
aina joku ihmisen veli. 
Ja niin kauan 
emme ole hukassa." 

Kun nyt elämme tätä koronaviruksen aikaa, huomioni kiinnitti Liisa Immosen runo Corona, vaikka sen nimi ei tietysti virukseen liitykään. Joka tapauksessa siinä on hieno ajatus, joka sopii tähänkin hetkeen:

Kuu on auringon edessä, 
taivaalla pimeys; 
mutta aurinko ei väisty paikaltaan. 

Väinö Kirstinä kirjoittaa mukavan mieltälämmittävästi:

  Johannes katsoo lämpimästä tuvastaan lämpömittaria ja moittii: 
  - Se ei kerro koko totuutta. On myös paljon hyvää ja lämmintä, mutta siitä se ei kerro. 
  Johannes menee ulos ja lämmittää tulitikulla mittaria, palaa sisälle ja katsoo tyytyväisenä ulos. Siellä on nyt mittarin mukaan lämmintä. 

Nyt kun on pääsiäisviikko, jaan vielä lopuksi Sirkka Anttila-Markkasen runon:

KUOLEMAA JA YLÖSNOUSEMUSTA 2 

Toiveet murskana. 
Kuolin illuusiosta 
takaisin todellisuuden kohtuun, 
pääsiäisikonin tuonelaan. 

Kokoelmassa on mukana paljon sekä tunnettuja että vähemmän tunnettuja suomalaisia runoilijoita. Valitsin otteita niistä runoista, joissa toivo näkyi tavalla tai toisella, mutta kirjassa on myös paljon muuta - moneen lähtöön, moneen makuun ja mielialaan sopivaa.

Kirjapaja 1988 
235 sivua 
Päällys: Matti Kota

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Leena Sihombing: Baksaduar - Hellin Hukka-Dukpa 37 vuotta Himalajan kainalossa

Kun luin vähän aikaa sitten Bhutanista kertovan romaanin (tositarinan) Ylitse taivaan ja maan, muistui mieleeni tämä oman hyllyn kirja Baksaduar, joka oli vielä lukematta. Kiinnostava kirja se olikin ja hyvää jatkoa tuolle romaanille. Tällä kertaa kristillisestä näkökulmasta, kun edellisellä kerralla näkökulma oli buddhalainen.

Hellin Hukka syntyi Kiteellä 23.3.1920. Kun aloin lukea tätä kirjaa maaliskuun lopussa, minulle oli yllätys huomata, että hän olisi juuri täyttänyt sata vuotta. Tämä ei siis ollut mikään suunniteltu juttu / satavuotisjuhlabloggaus, kun en asiasta tiennyt, mutta hyvä kun sattui näin sopivasti! 

Hellin opiskeli sairaanhoitajaksi ja lähti sitten lähetystyöhön. Hän matkusti laivalla Intiaan vuonna 1950 ja luuli vielä siinä vaiheessa menevänsä Sikkimiin, jossa vapaakirkolla oli ollut lähetystyötä. Alueen poliittinen tilanne oli kuitenkin muuttunut ja Hellinin kohteeksi tulikin Intian Länsi-Bengalissa, aivan Bhutanin rajalla sijaitseva Baksaduar (eli Baksa Duar). Aluksi hän oli pettynyt siitä, ettei päässytkään Sikkimiin, mutta:

Kun Hellin nousi ensimmäistä kertaa jyrkkää polkua ylös Baksan kylään, hän muisti Hilja Aaltosen profetian. Hän oli nyt totisesti perimässä Hyttisen manttelia. Hilja ei ollutkaan erehtynyt nimistä. Yhtäkkiä Hellinistä tuntui, että hän oli tulossa kotiin. Hän ei voinut mitenkään aavistaa, että hänestä tulisi baksalainen vaimo ja äiti, suuren alueen sairaiden hoitaja, rakennustöiden valvoja, vesijohdon rakentaja, virkamiesten kanssa neuvottelija. Hänen kynttiläänsä poltettaisiin totisesti molemmista päistä, niin kuin Hilja Aaltonen oli ennustanut. 

Käytännössä Baksaduar ei ole vain rajalla, vaan se on raja, kuten kirjassa sanotaan, ja kyläläisiä asuu rajan molemmin puolin. Ihmiset myös liikkuivat paljon rajan yli molempiin suuntiin. Hellinille tuli potilaita myös Bhutanista, ja hän itsekin teki joitain matkoja Bhutaniin.

Baksaduar on ilmeisesti melko bhutanilainen, koska se on kuulunut aikoinaan Bhutanille, joka oli valloittanut sen Länsi-Bengalilta. Nykyään se kuuluu Intiaan.

Hellinistäkin tuli aivan oikea baksaduarilainen, kun hän avioitui paikallisen bhutanilaisen pastorin, Norbu Dukpan kanssa. He saivat kolme lasta, ja kuten jo kirjan nimestä käy ilmi, Hellin asui Himalajalla kokonaiset 37 vuotta. Ne olivat työntäyteisiä vuosia äitinä, sairaanhoitajana, kätilönä ja jopa rakennustöissä.

Kirjasta saa monipuolisesti tietoa elämästä ja työstä Himalajalla, paikallisista tavoista, buddhalaisuudesta ynnä muusta. Esimerkiksi yksi luku kertoo kiinnostavasti paikallisista pedoista. On hauskojakin yksityiskohtia. Sikäläisiä karhuja ei kuulemma kannata väistää alamäkeen, koska ne laskettelevat takapuolellaan rinnettä alas pitkiäkin matkoja - joskus kuulemma ihan huvikseenkin.

Vuosien varrella Hellin  koki monenlaista. Hän katsoi silmästä silmään leopardia, rosvoa ja hulluna riehuvaa puukottajaa. Joutuipa hän kerran käsirysyynkin junarosvon kanssa.

Baksaduarin uskonnollisesta ilmapiiristä kertoo jotain se, että joka perheessä oli ainakin yksi buddhalainen pappi, ja useimmissa perheissä oli myös yksi oma noita. Buddhalaiset polttivat vainajansa, ja kun kristityt puolestaan hautasivat kuolleet, sekin oli yksi syy pelätä kristityksi kääntymistä. Vainajalle nimittäin uskotaan tulevan vielä nälkä ja jano, ja jos hän on arkussa maan alla, miten hän pääsee enää syömään ja juomaan? Siksi ihmisille piti muistaa kertoa, ettei taivaassa tule nälkä eikä jano.

Baksaduarissa Hellin Hukka-Dukpa pääsi myös työskentelemään tiibetiläisten parissa, koska sitä kautta kulki tiibetiläisten pakolaisten virta, ja siellä oli pakolaisleiri vuosina 1959-1969.

Kirja kertookin niin Länsi-Bengalista, Bhutanista kuin hiukan Tiibetistäkin. Intialaisista paikannimistä tuttuja ovat Kalkutta ja Darjeeling. Dukpan perheen lapset kävivät koulua Kalimpongissa, jonne myös Bhutanin hallitus lähetti 60-luvulla lapsia kouluun (kuten myös Darjeelingiin). Dukpan poikien kanssa samaan aikaan koulua kävi muun muassa Bhutanin tuleva ulkoministeri.

Mukana on myös otteita Hellin Hukka-Dukpan kirjeenvaihdosta ja vapaakirkollisissa lehdissä julkaistuista jutuista. Niissä on vanhanaikaista kielenkäyttöä; esimerkiksi paikallisia ihmisiä sanotaan pakanoiksi ja maakalaisiksi. Kun Norbu Dukpa oli Hellinin kanssa Suomessa, häntä kuvattiin lehtijutussa ulkonäköä myöten aivan kuin hän olisi ollut joku ihmeolento - mutta niinhän ulkomaalaiset tietysti olivatkin Suomessa siihen aikaan, olikohan tämä 60-luvulla.

Tämä kaikki, mutta myös paljon muuta tässä kiinnostavassa kirjassa. Se on kylläkin hyvin asiapitoista tekstiä, jollaiseen minun on usein hankala keskittyä. Siksi lukeminen kesti useamman päivän, vaikka sivuja kirjassa on vain 218.

Hellin Hukka-Dukpa ei halunnut tästä mitään "Hellin eestä, Hellin takaa" -tarinaa, joten ehkä siksikin teos pysyttelee niin asialinjoilla. Minullahan on hyllyssäni myös Leena Sihombingin kirja Kämmenenleveys Indonesiassa, joka kertoo hänen omasta elämästään ja työstään. Nyt kiinnostaa lukea sekin - ja jospa hän kirjoittaisi siinä hiukan henkilökohtaisemmin kuin tässä kirjassa? Toivoa sopii. Hänhän lähti myös lähetystyöhön ja meni paikallisen miehen kanssa naimisiin, kuten Hellin Hukka-Dukpakin.

Päivä Oy 2002 
218 sivua 
Kansi: AD Studio Oy 
Kansikuva: Hellin Hukka-Dukpan kuva-arkisto

Lukemani kirjan olin ostanut kirpputorilla, ja sen kannessa oli iso ruma hintalappu, joka ei lähtenyt irti, joten siksi kannen alaosa ei näy tuossa kuvassa. Alaosassa lukee tuo kirjan nimen alaotsikko Hellin Hukka-Dukpa 37 vuotta Himalajan kainalossa.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Pirjo Puukon romaani Kunnes jalkasi kantavat kertoo äidistä ja tyttärestä. Elli syntyy vaatimattomiin oloihin vuonna 1927, hänen tyttärensä Anita puolestaan syntyy vuonna 1949. Molemmat syntyvät Savossa, mutta Anitan lapsuudessa perhe muuttaa työn perässä ja paremman elämän toivossa Helsinkiin.

Puukko kertoo molempien tarinaa vuorotellen lapsuudesta aikuisuuteen asti. Elli kasvaa orpotyttönä Hallanmökissä tätiensä ja pelottavan Ukon kasvattamana, ja olot ovat ankeat. Myöhemmin hän häpeää aina taustaansa ja haluaakin tyttärelleen parempaa.

Ellin osana on elää nuoruuttaan sota-aikaan. Sota katkaisee koulunkäynninkin, ja tyttö määrätään sotaolojen takia piiaksi maatilalle. Muutenkaan todellisuus ei aina vastaa unelmia, vaan pettymyksiä tulee. Sota varjostaa koko elämää, rakkauttakin.

Juna loittoni puuskuttaen kohti pimeää kunnes viimeinenkin havainto hajosi maisemaan. Möykky kohosi rintalastan taakse. Kun Elli astui laiturilta hiekkatielle ja käveli kohti kotia, mielessä kilkatti vain yksi ajatus - kuin ratapuomin kello. Älä Oiva hyvä kaadu rintamalla. 
  Älä sinä. 

Omat pettymyksensä kokee myöhemmin Anitakin, vaikka hänen sukupolvensa elämä on jo paljon helpompaa. Anitan sukupolvi elää 60-luvun huumassa: ollaan vapaita, kasvatetaan hiukset pitkiksi ja laitetaan kukka tukkaan, otetaan kantaa, osoitetaan mieltä. Kapinoidaan vanhempien sukupolven arvomaailmaa vastaan.

Musiikki, se ei ole vain musiikkia vaan muutos. Kaikki muuttuu. Vaatteet ja hiusmuoti, tapa olla ja suhtautua maailmaan. On kuin tunkeutuisimme vanhempiemme maalaaman maiseman läpi, kohti jotain vapaampaa ja valoisampaa. Siellä on muitakin värejä kuin ruskea ja vihreä. 

Kunnes jalkasi kantavat kuvaa hienosti niin Ellin kuin Anitankin kasvua tytöstä naiseksi ja naisena olemista. Tähän viittaa jo kannen kuvakin, jossa on kaksi kohtua vierekkäin. Varsinkin äidittömänä kasvanut Elli on saanut elämään ja äitiyteen niukat eväät. Kuten Anita aikuisena toteaa:

Ei äidille annettu evääksi elämään kuin tähteitä. Niillä ei ruokita lapsen tarpeita. 

Samalla teos piirtää myös hienoa ajankuvaa aina 20-luvun lopulta 70-luvulle asti. Monet oman aikansa suuret ja pienet historialliset tapahtumat punoutuvat hienosti mukaan tarinaan. Esimerkiksi äitiyspakkauksia alettiin jakaa juuri sinä vuonna, jona Anita syntyi.

Siellä täällä on myös lyhyitä pätkiä Anitan mietteistä sairaalassa vuonna 2019, kun kaikki kirjan kertomat tapahtumat ovat jo takanapäin.

Erityisesti molempien naisten nuoruudesta oli kiinnostavaa lukea: millaista oli nuoruus sodan aikana, entä 60-luvun nuoruus? Valtavan suuri ero on monessa asiassa näiden kahden sukupolven välillä, vaikka ikäeroa äidillä ja tyttärellä on vain 22 vuotta.

Hieno teos, jonka kohdalla kiinnostukseni kasvoi mitä pitemmälle luin. Minussahan on lukijana sellainen henkilökohtainen vika, että jos tarina alkaa henkilön lapsuudesta, se usein pitkästyttää minua. Kaikki lukijat eivät varmasti ole tällaisia. Tässä kirjassa lapsuuskuvausta oli suunnilleen puolet kirjasta, mutta onneksi en silti luovuttanut, koska kokonaisuutena pidin kirjasta todella paljon. Ja lapsuuden kuvaaminen antoi tietysti hyvän pohjan naisten tarinalle.

Kaiken kaikkiaan lupaava esikoisromaani. Puukon esikoisnovellikokoelma Mutkanlukutaito puolestaan ilmestyi vuonna 2017. Siihen liittyvästä bloggauksestani on ote tämän romaanin takakannessa:
Stresa Kustannus osk 2019 
305 sivua 
Kuvitus ja graafinen suunnittelu: Amelia Nyman

Kirjasta ovat bloganneet mm.

Kulttuuri kukoistaa
Kirjahullun päiväkirja
Tuhansia sivuja
Pirja & Kirja

maanantai 30. maaliskuuta 2020

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Sydney, Australia. Kolme pariskuntaa, kolme lasta ja koira ovat koolla grillijuhlissa. Aivan tavallisissa pikku pihajuhlissa - mutta sitten jotain menee kuitenkin vikaan. Pahasti. Mikä on se järkyttävä asia, joka juhlissa tapahtui - ja joka vaikuttaa kaikkiin mukana olleisiin vielä pitkään jälkeenpäin? Kuka syyllistyi ja mihin? Entä tapahtuiko Erikalle juhlissa jotain sellaista, mikä hänen pitäisi muistaa? Humalan ja varmasti järkytyksenkin takia hänen muistissaan on illan tapahtumien kohdalla aukkoja.

'Moriarty kerii tapahtumia auki hitaasti, vähän kerrallaan paljastaen - ja lukijan uteliaisuus kasvaa sivu sivulta. Koukutuin tähän tarinaan juuri siitä syystä, että Moriarty vihjailee jatkuvasti jostain kauheasta, mitä on tapahtunut, ja heittelee vähän väliä sekaan uusia pieniä vihjeitä - se todella nosti uteliaisuuden huippuunsa!

Kirja kertoo tarinaa kahdessa aikatasossa: menneissä grillijuhlissa ja nykyhetkessä niiden jälkeen.

Salama valaisi kaupungin taivaan kuin ilotulite, ja Erika ajatteli, miltä hän mahtaisi näyttää, jos joku sattuisi juuri sillä hetkellä katsomaan ylös sateiselle taivaalle ja näkisi hänen tumman, yksinäisen hahmonsa valaistuna ikkunassa. 
  Mielikuvan mukana tuli muisto, ehkä, kenties, ikkunaa vasten painetuista kämmenistä ja piirteettömistä kasvoista joista erottui vain suu, ammottava suu, mutta sitten kuva särkyi ja hajosi tuhansiksi palasiksi. Oliko mahdollista, että Erikan aivokemialle oli tapahtunut sinä päivänä jotakin tuhoisaa ja peruuttamatonta? 

Jos kerron hiukan tarkemmin, niin Erika ja Oliver ovat kutsuneet Clementinen ja Samin luokseen teelle, koska haluavat puhua näiden kanssa tärkeästä asiasta. Naapurin Vid kuitenkin kutsuu koko porukan hänen ja Tiffanyn pihaan grillaamaan. Mukana ovat myös Clementinen ja Samin lapset Holly ja Ruby sekä illan isäntäväen tytär Dakota.

Moriarty onnistuu jälleen kuvaamaan tosi kiinnostavasti henkilöidensä välisiä suhteita ristiriitoineen sekä toisaalta jokaisen omia sisäisiä ristiriitoja, tunteita ja asenteita. Esimerkiksi Erikaa ja Clementineä on lapsesta asti pidetty parhaina ystävinä, mutta Clementine suhtautuu kuitenkin Erikaan torjuvasti, raahaa häntä perässään kuin raskasta velvollisuutta. Erikan traumaattisessa taustassa on jotain, mikä on aikoinaan tehnyt hänestä Clementinelle sen vastenmielisen velvollisuuden. 

Erika käy terapiassa ja yrittää selviytyä äitisuhteestaan. Hänen äidillään on muuten ongelma, jota en ole ennen nähnyt käsiteltävän missään lukemassani kirjassa. Haluaisin kertoa mikä se on, mutta koska Moriartykin paljastaa asioita vasta vähitellen, jätän sen kirjan tuleville lukijoille itse löydettäväksi. Jos joku on utelias, niin muissa blogeissa sekin asia kenties paljastetaan.

Clementine itse on lupaava sellisti, joka jännittää jokaista koe-esiintymistään yli kaiken. Tärkeä koe-esiintyminen on nytkin tulossa. Pienten lasten äitinä esiintymisiin valmistautuminen ja soittamiseen keskittyminen on kuitenkin hankalaa.

Myös heidän miehiään ja parisuhteitaan Moriarty kuvaa hyvin todentuntuisesti. Sekä heidän suhteitaan vanhempiinsa - ja lapsiin, omaan vanhemmuuteen. Clementine on äiti, kun taas Erika on aina vannonut, ettei hän halua lapsia. Mutta haluaako hän sittenkin?

Vid puolestaan on äärettömän sosiaalinen slovenialainen, aina valmiina kutsumaan vieraita, ja Tiffany on hänen seksikäs vaimonsa.

Näistä aineksista Moriarty keittää kokoon todella herkullisen tarinan. Minusta Tavalliset pikku pihajuhlat oli yhtä jännittävä ja koukuttava kuin Mustat valkeat valheet. Myös Hyvä aviomies on ihan ok, mutta se ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin nämä kaksi. Muut Moriartyn kirjat minulla on vielä lukematta.

Tällä kertaa minulle kävi kyllä niin, että kun kirjan viimeiset sata sivua jäivät luettavaksi tänään, olin jo jotenkin väsähtänyt, eikä lukemisessa ollut enää sellaista jännitettä. Voi olla, että vika oli lukijassa, koska näin paksut kirjat eivät ole ihan minun mukavuusaluettani. Oma osuutensa oli varmasti silläkin, että suurimmat paljastukset oli siihen mennessä jo tehty, mutta kyllä vielä kirjan loppupuolella paljastuu jotain uutta.

Joka tapauksessa Tavalliset pikku pihajuhlat tarjoaa loistavaa ihmissuhdekuvausta jännityksellä höystettynä, joten suosittelen ehdottomasti Moriartysta kiinnostuneille.

WSOY 2017 
464 sivua (pokkari) 
Alkuteos Truly Madly Guilty 2016 
Suomentanut Helene Bützow 
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti 
Kuvat: Shutterstock 

Kirjasta löytyy paljon muitakin bloggauksia. Itse olin nyt liian väsynyt käymään niitä läpi, mutta etsivä löytää!

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Soheir Khashoggi: Kangastus

Soheir Khashoggi on syntynyt Egyptissä, mutta asui ainakin tämän kirjan julkaisemisen aikana osan vuodesta Etelä-Ranskassa ja osan Yhdysvalloissa. Netissä kerrotaan myös, että hänen perheensä on saudiarabialainen.

Sauditaustan huomaa tästä romaanista, jossa tapahtumapaikkana on al-Remalin kuningaskunta, joka kuitenkin muistuttaa kovasti Saudi-Arabiaa. Siellä on öljyrikkauksia, prinssejä, prinsessoja ja ulkomaalaisia siirtotyöläisiä, eivätkä naiset saa ajaa autoa. Kaikki muut maat kirjassa esiintyvät ihan oikeilla nimillä, mutta al-Remal on al-Remal.

Kirjan päähenkilö on mahtavan öljyperheen tytär Amira. Hän joutuu kokemaan kovia, kun hänen paras ystävänsä Laila kivitetään kuoliaaksi luvattoman rakkaussuhteen takia ja kun hänen äitinsä masentuu ja päättää päivänsä miehen otettua toisen vaimon.

Amira naitetaan prinssi Alille. Kuten tavallista, avioliitto on vaikea: miehen raivokohtaukset ja väkivalta tulevat kuvaan mukaan, vaikka aluksi mies on hurmaava. Muuten tämä ei kuitenkaan ole ollenkaan se tavallinen tarina. Ensinnäkin Alin ja avioliiton ongelmat osoittautuvat hiukan toisenlaisiksi kuin tällaisissa musliminaisista kertovissa kirjoissa yleensä. Ja vaikka Kangastus ei ole varsinainen jännäri, niin todella jännittävä se on. Amiralle järjestetään nimittäin pako ja uusi henkilöllisyys, jonka turvin hän elää vuosien ajan Yhdysvalloissa turvassa miehensä raivolta.

Mutta voiko totuutta paeta loputtomiin? Salailu on raskasta, samoin jatkuva kiinnijäämisen pelko. Sitten käy niin kuin jo takakannessa kerrotaan: vuosien piileskelyn jälkeen Amira - uudelta nimeltään Jenna - löydetään kuitenkin, ja hänet kidnapataan.

Isolla miehellä oli jäänsiniset silmät, ja hän sanoi vain kolme sanaa, mutta ne kivettivät Jennan sielun. 
  - Oletteko Amira Badir? 
  - Tässä... tässä on varmaan käynyt jokin erehdys. Hänen kätensä otti kouristuksenomaisesti kiinni eteisen pöydästä. Ilman tukea hän olisi voinut lysähtää lattialle. 
  - Enpä usko. Mies vilautti virkamerkkiä ja henkilöllisyyskorttia. - Maahanmuuttovirastosta, koskee kansalaisuuden myöntämistä. Meidän on esitettävä teille pari kysymystä, rouva Badir. Esitämme ne virastossamme. Olkaa hyvä ja ottakaa mukaan käsilaukkunne. Ja takki. 
  Jenna totteli liikkuen kuin robotti. Hänen suunsa oli pelosta kuiva. Tuntien joutuneensa huonoon elokuvaan hän seurasi ulkomaalaisviraston miehiä heidän autoonsa, siniseen autoon. 

Mitä hänelle sitten tapahtuu? Kidnappauksesta kerrotaan jotain jo ensimmäisessä luvussa (josta tuo otekin on), mutta sitten Khashoggi lähtee kertomaan Amiran elämästä lapsuudesta nykypäivään asti, ja lukija joutuu elämään kirjan loppupuolelle asti jännityksessä, miten tässä lopulta käy.

Kangastus on aivan hengästyttävän mukaansatempaava ja koukuttava teos. Nautin lukemisesta todella paljon, mutta sitten loppupuolella jo hiukan väsähdin, kun tarina alkoi tuntua liiankin dramaattiselta ja mielikuvitukselliselta.

Mitään aivan tällaista ei toki voisi tapahtua tosielämässä, vaikka totuus joskus onkin tarua ihmeellisempää. Mutta arabinaisten asemasta tämäkin kirja kertoo koskettavasti ja tarjoaa samalla lukijalle aimo annoksen jännitystä. Myös arabimaan jokapäiväistä elämänmenoa, arkea ja juhlaa, Khashoggi kuvaa värikkäästi.

Loppuun hiukan sitä juhlaa, tunnelmia Amiran ja Alin häistä:

Tällaisena päivänä kaikki olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa. -- Huone sananmukaisesti kimalteli jalokivien runsaudesta - tässähän oli mainio tilaisuus esitellä sekä aviomiehen rikkautta että tämän kiintymyksen syvyyttä. 
  Kun tarjolle tuotiin kardemummakahvia ja minttuteetä, puolisen tusinaa vieraista asettui huoneen keskelle. He aloittivat pienten tabla-rumpujen ja luuttua muistuttavan oudin säestyksellä piiritanssin. Käsivarret sivuilla, lanteet lähes liikkumattomina he hypähtelivät kevein pikku askelin, piirtäen päällä ja olkapäillä pehmeitä ympyröitä musiikin tahdissa. Verrattuna vatsatanssijoiden hurjaan kieputukseen heidän tanssinsa vaikutti aluksi tyyneltä ja hillityltä, mutta tanssin edetessä liikkeet muuttuivat aistillisiksi, jopa kiihottaviksi. 

Tästä kirjasta en ollut kai koskaan kuullutkaan, mutta löysin sen muutama vuosi sitten kirjaston poistomyynnistä. Tähän mennessä minua aina jotenkin pelotti aloittaa sitä, kun en halunnut tietää, miten huonosti Amiralle lopulta kävisi. Mutta kannatti sittenkin lukea, vaikka lopussa jo vähän väsähdinkin, mutta enimmäkseen todella nautin Kangastuksen lukemisesta.

Gummerus 1997, 2. painos 
480 sivua 
Englanninkielinen alkuteos Mirage 1996
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen 

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Outi Rajala: Kengät jalasta - Päivän rukouksia vuosilta 2014-2019

Lähetysyhdistys Kylväjän sivuilla (klikkaa tästä) ja Facebook-seinällä on julkaistu syksystä 2014 asti Päivän rukouksia, joiden kirjoittajana on useimmiten ollut Outi Rajala. Minäkin luin niitä rukouksia, kun olin vielä Facebookissa, ja minusta niissä oli usein hyviä ja puhuttelevia oivalluksia Raamatusta, uskosta ja elämästä. Siksi ilahduinkin, kun kuulin, että niitä on julkaistu nyt myös kirjan muodossa.

Kirjan esipuheessa Outi Rajala kertoo, että rukousten valitseminen yli 1500 rukouksen joukosta ei ollut helppo tehtävä. Hyvin pienen osan niin suuresta rukousten määrästä on todella voinut valita näiden kansien väliin, mutta monipuolisesti eri aiheita nämä rukoukset käsittelevät, ja paljon hyviä oivalluksia ja rohkaisua näissäkin on.

Rukoukset on jaettu aihepiireittäin: Rukoillen, Raamatun äärellä, Muutosvaiheissa ja muutoksia odotellessa, Taisteluissa, Toisten saappaissa - ja omissakin, Lähetyselämää, Joulunaikaan, Pääsiäiseen, Kesästä syksyyn ja Jeesuksen kanssa.

Kun kysymyksessä on lähetysyhdistys, lähetysaiheinen osio on luonnollisesti kaikkein pisin. Siinä muistetaan lähettejä monissa erilaisissa tilanteissa aina lähtöön valmistautumisesta kotimaahan paluuseen. Ja ennen kaikkea tietysti paikan päällä lähetyskentällä.

Mutta paljon on myös muita rukouksia. Mitäpä osaisin valita niiden runsaudesta tähän näytteeksi?

Erityisen ajankohtaiselta juuri nyt tuntuu rukous otsikolla Mutta Jumala ei unohtanut, joka on saanut alkunsa Raamatun sanoista: "Mutta Jumala ei unohtanut Nooaa." (1. Moos. 8:1) Nooakin oli arkissaan suljetussa tilassa, niin kuin mekin nyt joudumme aika paljon olemaan. Rukouksen alussa Outi Rajala kirjoittaa, miten kauan kesti ensin vedenpaisumus ja sitten vielä sen odottaminen, että maa kuivuisi ja arkista päästäisiin ulos.

Rukous jatkuu:

Silti Sinä, Jumala, et unohtanut Nooaa. 

Herra, kun meilläkin on vaiheita, 
jolloin tunnemme olevamme 
yhtä suljetussa tilassa 
kuin Nooa oli arkissa, 
ja se vaihe kestää ja kestää 
ja linnutkin tulevat takaisin, 
anna meille luottamusta, 
että Sinä et ole meitä unohtanut. 
Anna kärsivällisyyttä 
odottaa vesien laskeutumista 
ja maan kuivumista. 
Auta elämään arkissakin 
mahdollisimman mielekästä elämää...

Tässä vain osa tuosta pitkästä rukouksesta. Kirjasta sen voi lukea kokonaan! Lyhyt rukous puolestaan on esimerkiksi tämä:

Erämaan kauneus 

Ei erämaa ole vain kuiva ja karu, 
se on myös äärettömän kaunis. 
Herra Jeesus, 
näytä minulle oman elämäni erämaan 
kauneus.  

Pääsiäisrukouksista erityisen ihana on Odotan pääsiäistä. Pääsiäisaiheinen rukous on myös Nyt on toisin, joka nousee jakeesta Luuk. 22:36: "Jeesus sanoi: 'Nyt on toisin.'" Tässä osa siitä:

Herra, kun olet opettanut meitä 
toimimaan tietyllä tavalla 
ja sitten yhtäkkiä sanotkin: "Nyt on toisin", 
auta meitä uskomaan sanasi. 

Auta sopeutumaan uuteen tilanteeseen, 
uuteen käskyyn, 
uuteen kutsumukseen. 
Jeesis sanoi: "Nyt on toisin" 
tilanteessa, jossa kirjoitukset kävivät toteen, 
historian käännekohdassa. 

Auta meitä näkemään 
oman elämänhistoriamme käännekohdat, 
toteamaan: "nyt on toisin", 
ja toimimaan sen mukaan. 

Myös monta jouluaiheista rukousta kirjasta löytyy, jos joku tulee tänne loppuvuodesta etsimään jouluaiheisia kirjoja. Mutta ei joulusta sen enempää näin keväällä.

Tässä ihan pienet maistiaiset tästä kirjasta, jonka äärellä lukija pääsee viettämään monet siunatut rukoushetket. Jo aikaisemmin Facebookissa näitä rukouksia seuratessani olen erityisesti ihastellut Outi Rajalan kykyä löytää Raamatun jakeista jotain aivan uutta ja saada ne elämään meidän arkemme tilanteissa tässä ja nyt. Hän ammentaa sieltä aarteita rohkaisuksi meille lukijoille.

Julkaisija Lähetysyhdistys Kylväjä 2019 
Kustantaja CoLink Oy 
189 sivua 
Kansikuva: Mikko Saari 
Piirroskuvat Anni Mattila