torstai 21. lokakuuta 2021

Riina Mattila: Silmät avatessa on edelleen pimeää


Silmät avatessa on edelleen pimeää on nuortenkirja vakavasta aiheesta. Vilja ja Joel ovat lukion kolmasluokkalaisia, jotka ovat olleet lapsesta asti parhaita ystäviä. Nyt Joel on kuitenkin sairastunut kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, ja se tuttu, läheinen Joel on kadonnut sairauden taakse. Maanisena hän on levoton ja ylienerginen, valvoo yöt, touhuaa koko ajan ja tekee hulluja asioita. Masentuneena hän ei jaksa mitään ja sanoo haluavansa kuolla. Vilja ei enää tunne ystäväänsä. 

Eräänä aamuyönä läheisten maailma romahtaa, kun Joel löydetään kuolleena. Hän on tehnyt itsemurhan. Tämä käy ilmi heti takakannesta ja kirjan alusta. Tuon surullisen alun jälkeen Riina Mattila lähtee sitten kertomaan, miten tapahtumat etenivät. Miten oli mania, sitten masennus ja sitten Joel oli poissa. Jäljelle jäi hänen parhaan ystävänsä lohduton suru. Millaista on jatkaa elämää, kun kaikkein läheisin ihminen on lähtenyt oman käden kautta - ja niin nuorena? 

Kirja on riipaiseva kuvaus psyykkisestä sairaudesta, itsemurhasta ja läheisensä menettäneiden surusta. Sen luettuaan jää aika sanattomaksi. Kaikki sanat tuntuvat sitä paitsi aika ontoilta tällaisen aiheen äärellä. Siksi en edes yritä sanoa paljoa, mutta kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Riina Mattila tietää mistä kirjoittaa, koska hän on itse kokenut vastaavan menetyksen. Kirjan hahmot ja tapahtumat ovat kuitenkin fiktiota. 

Joel kirjoittaa muistikirjaansa: 

... yhä enenevissä määrin nukkumaanmeno pelottaa mua. 
  Ei siksi, etten mä jostain selittämättömästä syystä enää heräisi. 
  Siinä se juju just onkin. Sehän mua siinä pelottaakin. 
  Se, että mä joudun aina heräämään. 

  Ja pelottavinta on tämä: 
  silmät avatessa 
  on edelleen pimeää. 

WSOY 2021 
184 sivua 

Kirjasta muualla: 

George Verwer: Messiologia - Sekasotkun siunaus


Suomentanut Marjut Mäntyjärvi 

Kansainvälisen lähetysjärjestö Operaatio Mobilisaation perustaja George Verwer on itse keksinyt sanan messiologia, joka tulee kahdesta englannin sanasta: mess eli sotku ja missiology eli lähetysoppi. Kirjassaan hän kertoo siitä, miten Jumala toimii kaikenlaisten sotkuisten tilanteiden keskellä meidän virheistämme, puutteistamme, synnistämme ja epäonnistumisistamme huolimatta. Verwer käsittelee sekä lähetystyötä, seurakuntaelämää että kristittyjen henkilökohtaista elämää. 

Hän toteaa, että virheitä tehdään jopa terveistä seurakunnista parhaimmissa, koska olemme kaikki ihmisiä. "Missä kaksi tai kolme on koolla Jeesuksen nimessä, siellä seuraa ennemmin tai myöhemmin hankaluuksia", on Verwerin oma sananlasku. Kuitenkin Jumala voi samanaikaisesti sekä kokea surua ihmisten tähden että siunata heitä. Se on armoa, sitä sekasotkun siunausta, josta Messiologia kertoo. 

George Verwer kirjoittaa: 

Monet eivät ole menestyneet palvelutyössään, ammatissaan tai edes avioliitoissaan. Kohtaan sellaisia ihmisiä jatkuvasti ja pyrin tarjoamaan heille "radikaalia armoa". Sanon: "Jos olet tehnyt paljon virheitä ja eksynyt A-suunnitelmasta, ylistä Herraa siitä, että B-suunnitelma voi olla aivan yhtä hyvä." Jotkut ovat tehneet monia virheitä ja epäonnistuneet usein, ja he kokevat luultavasti noudattavansa "H- tai M-suunnitelmaa". Heille sanon: "Kiitos Herralle aakkosten 26 kirjaimesta!" 

Verwer korostaa kuitenkin, että vaikka Jumala onkin armollinen ja toimii sotkujen keskellä, se ei oikeuta syntiä, laiminlyöntejä tai asioiden sotkemista. Kirja antaakin lukijalle ohjeita sekä hengelliseen että käytännön elämään ja opastaa meitä käyttämään tervettä järkeä ja pyrkimään Raamatun ohjeiden noudattamiseen. Mutta kun kuitenkin monesti kompastumme, onneksi Jumala on tosiaan armollinen. 

Kirja pohtii myös seurakuntaelämän monia kiemuroita, kuten kristittyjen ja kirkkokuntien välisiä erimielisyyksiä, erilaisuuden hyväksymistä ja anteeksiantavan mielen tarvetta. Vaikka joku ei hyväksyisi komeita, kalliita kirkkorakennuksia, silti Jumala toimii niissäkin. Ja vaikka joku virsistä pitävä ei hyväksyisi ylistysmusiikkia ja muuta kristillistä nykymusiikkia, Jumala toimii myös niistä pitävien elämässä. Emme voi sulloa Jumalaa johonkin muottiin emmekä voi vaatia, että kaikki kristityt olisivat juuri samanlaisia kuin me. 

Jumala voi toimia jopa meidän mielestämme epäilyttävän tv-saarnaajan kautta. Kun jonkun sellaisen kautta tulee ihmisiä uskoon, ne uskoontulot voivat olla aivan aitoja. Tai Jumala voi käyttää kirjaa, jonka kirjoittaja on myöhemmin langennut räikeään syntiin. Tämäkin on sitä sekasotkun siunausta. 

Kun on George Verweristä kysymys, hän kertoo tietysti myös lähetystyön tilanteista ja haastaa lukijaakin lähetystyöhön tavalla tai toisella. 

Olemme jo nähneet, että Jumala toimii sekasortoisissa tilanteissa, joiden täytyy samalla aiheuttaa hänelle surua. Hän voi todellakin toimia myös sellaisissa ihmisissä, joiden elämä on kaaoksessa. Hän tahtoo käyttää sinua huolimatta siitä, miten paljon kamppailuja ja epäonnistumisia olet elämässäsi kokenut. Ehkä syntisi ja typeryytesi ovat saaneet sinut ontumaan, mutta pääasia on se, että kävelet edelleen. Ehkä Jumala tahtoo sinun kävelevän joissakin muissa maailmankolkissa, joihin et koskaan kuvitellut meneväsi. Voisitko edes rukoilla asian puolesta? 

Alkusyksystä sain lahjaksi George Verwerin uusimman kirjan Confession of a Toxic Perfectionist and God's Antidote. Sen ansiosta innostuin lukemaan myös tämän Messiologian, ja se olikin oikein siunattu lukuelämys. Verwer ravistelee kristittyjen pölyttyneitä käsityksiä monista asioista ja tarjoaa virkistävän radikaalia armoa. 

Aikamedia Oy 2019 
143 sivua 
Alkuteos: Messiology 
Kansi: Aikamedia Oy / Antti Kamppinen 

Kirjasta kertoo myös Ristin Voitto

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Seija Uimonen: Hän nostaa tomusta


Hän nostaa tomusta on oikeastaan lähetystyöstä kertovan kirjan ja hartauskirjan yhdistelmä. Aluksi Seija Uimonen kertoo elämästä Kroatian evankelisessa kirkossa, jossa hän on pitkään työskennellyt. Viimeiset noin sata sivua sisältävät Sytykkeitä sydämelle eli Uimosen hartauskirjoituksia. Niinpä vaikka Kroatia ja lähetystyö eivät kiinnostaisi, kirjaa ei kannata sivuuttaa, koska Uimosen julistus on hyvin armollista, hoitavaa ja rohkaisevaa. 

Hän kertoo paikallisten ihmisten kohtaamisesta, elämisestä heidän keskellään, monista kotikaupunkinsa Kutinan seurakuntalaisista iloineen ja suruineen, kysymyksineen ja löytöineen. Seurakuntaan löysivät tiensä niin muslimit kuin haisevat kadunmiehet. 

Yksi mieleenpainuvimmista henkilöistä kirjassa on Ana, kirkon yhteyteen pakolaisena tullut nainen, joka oli juuri saanut tietää, mikä hänen vanhempiensa kohtalo oli ollut sodan aikana vuonna 1991. Anan äiti oli juuri ollut työntämässä isää invalidikärryissä Sava-joen yli Bosnian puolelle pakoon, kun heidät tapettiin siinä sillalla. Mitä sanoi tytär, joka oli juuri vasta saanut tietää tästä? 

Hän kertoi odottavansa sitä päivää, jolloin hän tapaa vanhempiensa murhaajan. "Tiedän, että Jumala sen päivän minulle suo. Kun näen vanhempieni murhaajan, juoksen hänen luokseen, halaan häntä ja kerron heti antaneeni hänelle kaiken anteeksi." 

Mikä valtava anteeksiantamus! Kuten Seija Uimonen kirjoittaa, tuollainen käsittämätön voima voi tulla vain siitä, kun on itse saanut vastaanottaa anteeksiantamuksen omista synneistään. 

Uimonen kertoo myös omista kokemuksistaan, kuten Jumalan varjeluksesta ja kommelluksista matkoilla. Kerran pitkän puhujamatkan lopulla Suomessa hän oli niin väsynyt, että nukahti kesken oman puheensa. Hetkeksi kylläkin vain, mutta olipa siinäkin kokemus! Huumoria kirjasta löytyy muutenkin. Uimonen kertoo esimerkiksi pappiin kohdistetuista laatuvaatimuksista. Jonkun mummon mielestä hän oli liian pieni ja laiha. Papin kuuluisi olla paksu. Onneksi "seurakuntatyössä minulla oli kasapäin tilaisuuksia parannella mummon mainitsemaa vikaa itsessäni"

Seija Uimosen julistus on tulvillaan ilosanomaa Jumalan vapauttavasta armosta Jeesuksessa. Miten Jeesus osoitti Pietarille käsittämättömän hyvyytensä juuri silloin, kun Pietari ei tuntenut sitä ansaitsevansa. Samoin mekään emme ansaitse armahdusta, mutta saamme sen, koska juuri sitä on armo. Itse emme voi tehdä sen eteen muuta kuin ottaa valmiin lahjan vastaan: 

Asia tuli havainnollisesti esiin Golgatan tapahtumien yhteydessä. Kun Jeesus taisteli kuolinkamppailua ristillä, Raamatun mukaan "kansa seisoi ja katseli". Siinä oli ihmisen osuus pelastukseen: paikoillaan katselemassa oleminen. 

Luvussa Rakas ja vaikea Uimonen käsittelee sekä meidän vikojamme ja puutteitamme että lahjojamme ja kertoo, kuinka rakkaita olemme Jumalalle: 

Jumala sanoo, että ihminen on hänen silmissään arvokas, kallis ja rakas. Alkukielen teksteissä Jumala käyttää ilmaisuja, jotka osoittavat, että kyseessä on hänelle harvinainen, mittaamattoman arvokas aarre. Samalla heprean kielen sanalla jakar on myös merkitys 'vaikea'. Näinhän se on. Se, mikä on rakasta, on samalla myös vaikeaa. Jeesuksessa Jumalan rakkaus ja rakkauden kipu tulevat kirkkaasti esiin. Kun arvioimme itseämme ja elämäämme Jeesuksen ristin edessä, näemme, että olemme samanaikaisesti Jumalalle sekä kalliita että vaikeita. Jumala on ottanut tämän alusta asti huomioon, eikä hänen rakkautensa vähenny käytännön tilanteissa. 
  -- Hänen rakastaminaan saamme rohkeasti tiedostaa myös heikkoutemme. Kun tunnistamme sekä lahjamme että puutteemme, itsetuntomme pysyy tasapainossa. 

Seija Uimosen hartauskirjoitukset ovat täyttä evankeliumia. Ainakin minä koin lukiessani, että sain olla ihan juhlapöydässä herkkujen äärellä, Jumalan ihmeellisen armon ja rakkauden hoidettavana. Tässä oli vain muutamia poimintoja teksteistä, joita kirjassa on monista eri aiheista. Kaiken läpi kulkee kuitenkin punaisena lankana tuo Jumalan valtava, ansaitsematon armo. Heikko, monella tavalla epäonnistunut, itseensä pettynyt ja väsynyt vaeltaja voi saada paljon rohkaisua näiden kirjoitusten äärellä. 

Medialähetys Sanansaattajat / Perussanoma Oy 2015 
231 sivua 
Kansi: Taneli Törölä 

P. S. Niille, jotka eivät jo väsähtäneet lukemiseen, tässä vielä hiukan kroatialaista tunnelmaa junamatkalta Zagrebista Kutinaan: 

Meitä istui vastakkaisilla penkeillä kuusi toisillemme ennestään tuntematonta ihmistä. Seurustelu sujui kuitenkin vilkkaasti. Hassuteltiin hyväntahtoisesti Kroatian ja Serbian kielten eroavuuksilla, sillä joukossa oli molempia kansallisuuksia. Mustiin pukeutunut nainen kertoi tulevansa tyttärensä hautajaisista. Siinä vaiheessa itkettiin ja halailtiin. Kohta käytiin läpi kunkin elämäkertaa ja sairauksia. Pian kirjoiteltiin kakkureseptejä, joita kullakin oli muistissaan. Jo ennen junasta poistumistani osoitteet ja puhelinnumerotkin oli vaihdettu. En olisi ihmetellyt, vaikka loppumatkasta olisi syntynyt riitaakin. Olin maassa, jossa yhteisöllisyys on voimaa niin hyvässä kuin pahassa. 

tiistai 19. lokakuuta 2021

Maja Novak: Murha aluevesillä


Suomentanut Kari Klemelä 

Murha aluevesillä on slovenialaisen Maja Novakin dekkari, jonka tapahtumapaikkana on Kroatian Dubrovnik Jugoslaviassa elokuussa 1988. Dubrovnikissa on kansainvälinen rikoskirjailijoiden kokous, ja amerikkalaisen John Fitzpatrickin vaimo on palkannut James Watson -nimisen asianajajan pitämään Fitzpatrickia silmällä kokouksen ajan. Watson osallistuu kokoukseen muka sosiologina, joka pitää esitelmänkin aiheesta "Ruraaliympäristön ainesten esiintyminen amerikkalaisen nykykirjallisuuden ns. triviaaligenressä". Esitelmä on kirjoitettu hänelle valmiiksi, ei tarvitse kuin mennä paikalle ja eläytyä rooliinsa. 

Perillä Watson ystävystyy slovenialaisten ystävysten Mikin (Mihaelan) ja Patricijan kanssa. Miki on valmistunut työttömäksi oikeustieteellisestä tiedekunnasta, ja Patricija, joka ei myöskään ole saanut oman alansa töitä, työskentelee matkaoppaana, mitä kautta hän tulee tutuksi kirjailijakokouksen osallistujille. 

Kirjailijat sekä muutama Patricijan kutsuvieras pääsevät mukaan myös meriretkelle Dubrovnikin edustalle. Mutta se päättyy huonosti: vene uppoaa, ja vaikka kaikki näyttävät pelastuvan onnettomuudesta, lopulta käy ilmi, että John Fitzpatrick on kuollut. Eikä vain kuollut, vaan murhattu. Tekijän on pakko olla joku veneessä mukana olleista. 

Nyt Miki pääsee leikkimään salapoliisia oikein antaumuksella, ja kokousvieraat alkavat hänen johdollaan selvittää tapausta keskenään. Jugoslavian poliisi ei paljon ehdi siihen sekaantua, kun Miki ja kirjailijat ovat itse niin neuvokkaita. Ja dekkarikirjailijoita kun ovat, heiltä eivät ideat ja teoriat lopu tällä rintamalla. 

Lähempi tutkimus osoittaa, että kirjailijakokouksessa on mukana hyvin monenkirjavaa porukkaa. Yhdellä ja toisella voisi olla motiivi ryhtyä murhaajaksi. Novak tekee parhaansa harhauttaakseen lukijaa, mutta itse arvasin tekijän jo aika varhaisessa vaiheessa. Merkit viittasivat häneen minusta kovin selvästi. Tästä olin pettynyt, koska minä ainakin haluan tulla yllätetyksi dekkarin äärellä. Joku muu kirjabloggaaja sanoi kyllä muistaakseni kerran, että hyvä dekkari on sellainen, jossa tekijän arvaa. No, makuja on monia.  

Yllätyksiäkin oli kuitenkin pari: teon motiivi ja se, mitä aivan lopuksi tapahtui. 

Maja Novak kirjoittaa humoristiseen sävyyn. Myös dekkarikirjailijan työ tulee vastaan monella tavalla, kun kyseisen ammatin harjoittajat ovat tässä kirjassa koolla. Esimerkiksi meriretkellä joudutaan toteamaan näin: 

Vellovan meren näkeminen sai useimmat katumaan lähtöään ja päättämään, että vastaisuudessa he uhmaisivat vaaroja ainoastaan omissa romaaneissaan. 

Kirja ei välttämättä ollut ihan minun tyyliseni, mutta paikallisväristä tulee paljon plussaa. Oli kiinnostavaa lukea Jugoslaviaan sijoittuva dekkari. Jugoslavian systeemiä kirjailija piikittelee esimerkiksi näin: 

"Onko poliisi saanut jo noin paljon selville?" Watson kysyi hämmästyneenä. 
  "Jugoslavian poliisi", Frommelt lisäsi halveksuvasti. 
  "Ei meidän poliisissamme ole mitään vikaa", Fiona puuttui ärtyneenä keskusteluun. "Se on jopa erittäin tehokas." 
  Hänen sanansa aiheuttivat vaivautuneen hiljaisuuden. 
  Pamppuja. Kahleita. Käsirautoja. Sellejä kooltaan kaksi kertaa kaksi metriä. Suoraan silmiin suunnattuja voimakkaita valonheittimiä. Siellä täällä jopa jonkinlaisia hehkuvia rautoja. Kaikkea tällaista välähti kirjailijoiden kiihtyneessä mielikuvituksessa Fionan mainitessa sanan tehokas. 

Kirja on ilmestynyt sloveenin kielellä vuonna 1993 eli aika pian Jugoslavian hajoamisen ja Slovenian itsenäistymisen jälkeen. Silloin Jugoslaviaa on voinut jo kritisoida. 

Ajattelin, ettei slovenialaista kirjallisuutta varmaan ole suomennettu kovin paljon, mutta kun googletin tätä kirjaa, löysin vuonna 2015 tehdyn listan, jossa on yllättävän monta teosta. Jos joku on kiinnostunut, lista löytyy klikkaamalla tästä. Siinä lukuvinkkejä kaltaisilleni maabongailijoille! Noihin kirjoihin voisikin joskus tutustua. 

WSOY 1999 
252 sivua 
Alkuteos: Izza kongresa ali umor v teritorialnih vodah 1993 
Sarja-asu: Mika Tuominen 
Kannen kuva: Sami Kortemäki 

Kirjasta muualla: 

sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista


Vuosia sitten annoin tämän kirjan lahjaksi siskolleni, joka on käynyt muutaman kerran Turkissa. Olen koko ajan aikonut lukea sen itsekin, mutta niin vain vuodet ovat vierineet. Nyt minäkin sitten vihdoin tutustuin hiukan Turkkiin. 

Tutustuminen tulikin ihan tarpeeseen, koska olen lukenut Turkista aika vähän. Useimmiten lukemissani kirjoissa Turkki on ollut pakolaisten kauttakulkumaa, joten siellä on vierailtu vain ohimennen, enkä ole saanut kovin monipuolista kuvaa tuosta maasta. 

Reeta Paakkinen muutti vuonna 1998 Istanbuliin maallistuneen perheen miniäkokelaaksi ja jäi sille tielleen. Hän on työskennellyt toimittajana ja osaa siksikin valottaa turkkilaista ja istanbulilaista elämänmenoa sekä yhteiskuntaa monesta eri näkökulmasta. Kirjassaan hän jakaa sekä omia kokemuksiaan että paljon yleistietoa eri aiheista. 

Päällimmäiseksi kaikesta Paakkisen kertomasta jää mieleen se, miten vääristyneitä käsityksiä ja ennakkoluuloja useimmilla ihmisillä tuntuu olevan Turkista. Se ei ole mikään stereotyyppinen muslimimaa, vaan on jo pitkään ollut sekulaari valtio, jossa uskonto ja politiikka ovat erillään toisistaan. Uskonnollisimpien piirien naiset pitävät huivia tai mustaa kaapua, mutta monet naiset pukeutuvat länsimaiseen tyyliin, käyvät töissä ja elävät kaikin puolin normaalia elämää. Ramadan-paastokuukauttakaan eivät kaikki turkkilaiset vietä, eikä sieltä tehdä erityisen paljon pyhiinvaellusmatkoja Mekkaan. 

Reeta Paakkinenkin joutui heti maahan tultuaan uusimaan vaatevarastonsa, koska hänen hameensa osoittautui aivan liian pitkäksi. Suomesta ostettu uimapuku sai myös lähtöpassit, sen tilalle ostettiin perheen äidin kanssa paljettikoristeiset bikinit, ja sitten vain rannalle. Televisiosta Paakkinen sai huomata tulevan hyvin viihteellistä ohjelmaa; kymmenistä kanavista ainakin kolme esitti juoruohjelmia, joissa näki silikonilla pumpattuja julkimoita ja oppi, kuka julkkisnaisista oli syntynyt miehenä. 

Eräs istanbulilainen taksikuski kertoi kerran Paakkiselle, miten värikästä menoa hän työssään näkee. Siinä harhaluulot karisevat, kun kyydissä on esimerkiksi puolisoaan pettäviä ihmisiä rakastettunsa kanssa. Rakastajansa kanssa taksin takapenkillä kuherteleva vaimo saattaa puhelimessa kertoa iloisesti miehelleen, että on tässä menossa viettämään tyttöjen iltaa, ja tiedäthän, että siellä menee aina myöhään. 

Ulkomaalaisilla on sitkeä käsitys, ettei istanbulilainen elämänmeno voi olla "tavallista turkkilaista arkea", vaan maaseudulla elää se aito ja oikea turkkilaisuus. Kuitenkin suurin osa turkkilaisista asuu kaupungeissa, Istanbulissakin noin viidennes koko Turkin väestöstä. Maaseudulla tai pienissä kylissä puolestaan asui vuonna 2011 vain noin 23 prosenttia turkkilaisista, joten heidän elämäntapansa ei voi edustaa tyypillistä turkkilaisuutta. 

Paakkinen kertoo, että Istanbul antaa erinomaisen läpileikkauksen Turkin koko yhteiskuntaan, koska siellä ovat edustettuina kaikki Turkin eri alueiden arvomaailmat ja elämänkatsomukset. Turkissa ei olekaan sellaista yhtenäiskulttuuria kuin Suomessa on ainakin tähän mennessä ollut, vaan sieltä löytyy elämäntapoja joka lähtöön. 

Muun ohella kirja kertoo myös Paakkisen työmatkoista Irakiin, Tunisiaan ja Pohjois-Kyprokselle. Kyproksen turkkilaisten tilannetta teos kuvaa tarkemminkin ja ravistelee eurooppalaisten ennakkoluuloja myös siihen liittyen. Turkkilaiset eivät olleetkaan tarinan pahiksia siinä, mitä Kyproksella aikoinaan tapahtui, vaan he olivat sorrettu vähemmistö. 

Istanbulin lumoa teos kuvaa moneen kertaan todella kiehtovasti. Uskon, että se voi todella olla sellainen kaupunki, johon rakastuu ja haluaa palata sinne uudestaan ja uudestaan, kuten monille on kirjan mukaan käynyt. Tässä hiukan tunnelmakuvausta Istiklal Caddesin kävelykadulta: 

Kaupoista tulvi kadulle turkkilainen, kreikkalainen tai arabialainen popmusiikki, tunnelma oli mukaansatempaava. Kadun varrella olevien lukemattomien kahviloiden ja ravintoloiden ikkunoissa oli valtavia siirappileivoskekoja, täytekakkuja ja muita herkkuja. Seudun lukuisat elokuvateatterit näyttivät sekä Hollywoodin että Turkin elokuvamaailman tuotoksia. Musiikki- ja kirjakauppoja oli siellä täällä kirkkojen ja mahtipontisten, historiallisten konsulaattirakennusten joukossa. Kadun päästä toiseen liikennöi vanhanaikainen, punainen raitiovaunu. Katulapsilla oli tapana ajaa raitiovaunun kyydissä pummilla roikkumalla sen perästä kiinni. Romanttisimmillaan Istiklal Caddesi oli talvi-iltoina; uudenvuoden juhlavalaistuksessa, paahdettuja kastanjoja ja kuumaa, kanelista sahlep-talvijuomaa myyvien kojujen tuoksun kantautuessa ohikulkijoiden neniin, lumihiutaleitten laskeutuessa hiljaa kadulle. 

Kotona Istanbulissa on värikylläinen lukuelämys, sukellus kiihkeään turkkilaiseen elämänmenoon. Jos haluat päästä ennakkoluuloistasi (mikäli sinulla on sellaisia) ja lukea jostain aivan erilaisesta muslimimaasta, tässä on kirja sinulle. Se kertoo Turkista niin monipuolisesti, etten osannut tässä postauksessa jakaa sitä kaikkea, mutta kirjasta löytyy. 

Reeta Paakkiselta on ilmestynyt myös kirja Kuun ja tähden mailla - Elämää Turkissa ja Kyproksella (Atena 2015). Sitä en ole vielä lukenut. 

Otava 2013 
288 sivua 
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti 

Kirjasta muualla: 

perjantai 15. lokakuuta 2021

Fariba Nawa: Oopiumin maa

Erään naisen matka lapsimorsianten ja huumekeisareiden Afganistaniin 


Suomentanut Antti Immonen 

Fariba Nawa on amerikanafganistanilainen toimittaja, joka pakeni lapsena perheensä kanssa Afganistanista Yhdysvaltoihin. Aikuistuttuaan hän palasi lapsuutensa kotimaahan toimittajana, asui siellä useita vuosia ja löysi oman afganistanilaisen identiteettinsä. 

Nawa törmäsi työssään Afganistanin suureen huumeongelmaan ja alkoi tutkia aihetta. Tästä kirjasta näkee, miten huolella hän on paneutunut asiaan, jota esittelee todella monesta eri näkökulmasta. Nawa on matkustellut ympäri Afganistania ja tavannut lukemattomia oopiumiin tavalla tai toisella liittyviä henkilöitä. On viljelijöitä, huumekauppiaita, salakuljettajia, poliiseja jotka ovat itsekin sekaantuneet huumekauppaan, kunnollisia poliiseja jotka yrittävät tehdä parhaansa, ahdinkoon joutuneita leskiä, joiden päälle kaatuvat miestensä huumevelat - ja nuoria tyttöjä, joita myydään huumevelkojen takia oopiumimorsiamiksi. 

Fariba Nawa tapasi erään lapsimorsiamen, Daryan, joka oli vasta 12-vuotias leikkivä tyttö, mutta hänen isänsä oli myynyt hänet yli 30 vuotta vanhemman miehen vaimoksi huumevelkojensa maksuna. Darya sai vielä olla kotona, mutta mies vieraili hänen luonaan ja saattaisi koska tahansa viedä hänet kaukaiseen kotimaakuntaansa, jossa puhuttiin eri kieltäkin. Daryaa tilanne ahdisti; rohkeana tyttönä hän vastusti avioliittoa ja pyysi Nawaakin auttamaan häntä. Mutta mitä kumpikaan heistä saattoi todellisuudessa tehdä asialle? 

Juttumatkoillaan Fariba Nawa tuli huomaamaan, ettei oopiumin vastainen taistelu olekaan aivan yksioikoinen asia. Viljelijät ovat köyhiä, oopiumia pystyy kasvattamaan kuivassakin maassa ja siitä saa paljon paremmat tulot kuin laillisista viljelykasveista. Jos viljelijöille ei pystytä tarjoamaan oopiumin tilalle parempaa vaihtoehtoa, heidän elämänsä vain tuhoutuu, kun heidän oopiumisatonsa käydään tuhoamassa. 

Kun Nawa matkusteli Ghoryanin piirikunnan kylissä ja kuunteli ihmisten tarinoita, heidän ahdinkonsa alkoi kuulostaa samalta: 

Tässä kylässä on jäljellä vain vähän miehiä, koska miehemme kuolivat sodassa tai kuljettaessaan oopiumia rajalle. Naiset ovat veloissa. Jäljelle jääneet miehet ovat liian vanhoja työskennelläkseen, ja pojat joko liian nuoria ansaitakseen rahaa tai huumeriippuvaisia. Huolenpito perheistä on jäänyt naisten vastuulle. 

Toisaalla taas maata omistavat naiset muuttivat unikkovoittojaan kestäviksi tulonlähteiksi, mikä hämmensi Fariba Nawaa: huumekauppaa kuuluisi pitää vahingollisena toimintana, ja kuitenkin niin monet köyhät perheet ja erityisesti naiset hyötyvät siitä. 

Kun huumeiden kanssa ollaan tekemisissä, ihmishenki ei tietenkään ole paljon arvoinen, joten tässäkin kirjassa moni kuolee joko huumeiden vastaisessa taistelussa, salakuljettajana Iranin rajalla, hirtettynä iranilaisessa vankilassa ja kuka mitenkin. 

Ja kun Afganistanissa ollaan, kirja kertoo tietysti myös sodasta ja maan yhteiskunnallisesta tilanteesta. 

Teos on tuhti tietopaketti, mutta kaiken tuon tiedon keskellä on välillä hiukan kevyempääkin luettavaa, kun Nawa kuvaa matkojaan, ympäristöä, omaa ja perheensä suhdetta Afganistaniin sekä mitä erilaisimpien ihmisten tapaamisia. Oopiumin maa onkin samalla kiinnostava matkakuvaus Afganistanista kiinnostuneille. 

Kirjan suomalaiseen laitokseen on lisätty yksi ylimääräinen luku, Fariba Nawan artikkeli vuodelta 2013. Siitä käy ilmi, että myös huumeidenkäyttäjien määrä Afganistanissa on lisääntynyt räjähdysmäisesti: 30-miljoonaisesta kansasta opiaatteja käytti tuolloin yli miljoona ihmistä. Surullista kyllä tämä on omalta osaltaan vauhdittanut lapsikauppaa. 

Fariba Nawa on todella rohkea, kun hän on naisena lähtenyt tekemään noita matkoja ja tutkimaan noinkin vaarallista aihetta. Joskus matkoilla tulikin uhkaavia tilanteita, mutta niistä onneksi selvittiin. 

Kirjan kansilehdellä kerrotaan, että Fariba Nawa on kysytty puhuja ja kommentaattori yliopistoissa sekä Lähi-itää koskevissa radio- ja televisio-ohjelmissa. Tätä hänen kirjaansa on käytetty monissa yhdysvaltalaisissa korkeakouluissa opetuksen tukena, ja se oli myös PEN Literary Awards -palkinnon finalistien joukossa vuonna 2012. 

Alligaattori Kustannus 2014 
336 sivua 
Alkuteos: Opium Nation: Child Brides, Drug Lords, and One Woman's Journey Through Afghanistan 2011 
Ulkoasu: Jussi Hirvi 

Kirjasta muualla: 

tiistai 12. lokakuuta 2021

Irja Hiironniemi: Lujinta maailmassa


Vielä vähän Irja Hiironniemen runoja; sitten pääsevät vuoroon muut kirjailijat. 

Lujinta maailmassa on Hiironniemen esikoisteos vuodelta 1974, ja sen huomaa, koska teksti on osittain erilaista kuin häneltä tähän mennessä lukemani runot. Osa runoista on loppusoinnullisia ja tyyliltään hiukan vanhahtavia, joten selvästi runoilijan ilmaisu on kehittynyt vuosien varrella. Kuitenkin myös tässä esikoisteoksessa on jo paljon Hiironniemen tuttua tyyliä. Herkkää, naisellista ja kaunista, kuten takakannen teksti kuvailee.  

Kirjassa on mukana runoja ainakin luonnosta, rakkaudesta, omasta lapsesta, lapsen kuolemasta, surusta ja taivasikävästä. Sekä tietysti jumalasuhteesta, kuten muissakin Hiironniemen teoksista. 

Mitä luontorunoihin tulee, heti ensimmäinen runo Lumi laulaa alkaa hienosti: 

Maaliskuussa lumi laulaa 
sinisissä konserttisaleissa. 

Runossa Verivaahtera on vahvaa syksyn, ruskan ja lähestyvän kuoleman tunnelmaa: 

Puu uhkea, tuskasi tunnen, 
kivun lähellä kuolemaa, 
kun ennen painoa mullan 
sinun lehtesi punertuu, 
tulisoihduksi syyskuun yöhön 
värit väkevät hulmahtaa. 

Oi että voi hehkua, palaa 
ja olla vain liekkiä, verta 
ja lähellä kuolemaa. 

Kirjan rakkausrunoissa on myös upeita kielikuvia, kuten silmäin onni sininen / katseesi auringoista. Siellä on riemua ja kiitollisuutta ennen kohtaamista, kohtaamisen hetkellä ja sen jälkeen. Runo Sanoitta kuvaa kauniisti onnellisuutta: 

Ei tähti-ilo ole kuultavissa. 
Ei lempein loiste sanahelinässä. 
Kun äänettömin olen, onnellisin, 
ne hetket valvon hiljaa kiittämässä. 

Nämä kaikki ovat siis vain otteita runoista. Ajattelin nimittäin hillitä itseni ja malttaa olla jakamatta kokonaisia runoja. Kokonaisuudessaan runot löytyvät tästä kirjasta. 

Kukkakimppu-nimisen runon mukaan nimetyssä osiossa on neljä runoa hetkistä oman lapsen kanssa, kesästä, läheisyydestä ja kaipauksesta jäädä juuri tähän hetkeen. 

Kirjan surullisimmat runot kertovat lapsen kuolemasta ja hautaamisesta. Hiukan olen niitä lainannutkin postauksessani Hiironniemen kirjasta Kävelyllä paratiisissa, jossa on runoja hänen aikaisemmista kokoelmistaan, siis myös tästä. Tässä ote runosta Suru

Kaikissa huoneissani 
vaalii suru lähteneiden lintujen lauluja, 
etteivät nekin menisi, 
ettei ikäväkin kuolisi, 
etten jäisi yksin. 

Taivaaseen pääsemistä kuvaavat ihanasti runot Kirkkomaalla ja Saamme takaisin kaikki. Jälkimmäinen sanoittaa hyvin jälleennäkemistä poisnukkuneiden rakkaiden kanssa: 

Silloin me hyväksymme toisemme, 
saamme takaisin kaikki vuotemme. 
He ymmärtävät minut täydellisesti 
niinkuin minäkin heidät täydellisesti ymmärrän, 
eikä mikään enää erota meitä. 
Olemme yhtä, 
yhtä toinen toistemme pohjaan asti. 

Lujinta maailmassa sisältää herkkiä, koskettavia ja puhuttelevia runoja, kuten muutkin Irja Hiironniemen runokokoelmat. Kannattaa tutustua! 

Herättäjä-Yhdistys 1974 
60 sivua 
Kansi: Tapani Aartomaa