keskiviikko 7. joulukuuta 2022

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä


Suomentanut Saara Villa 

Minulla on ollut lukemisissani erilaisia maantieteellisiä kausia. Vuosituhannen vaihteessa ahmin pitkään Latinalaiseen Amerikkaan liittyvää kirjallisuutta. Ennen tätä blogia ehti olla jonkinlainen Afrikka-kausikin, ja nyt blogiaikana olen lukenut erityisen paljon Aasiasta. Tässä viime aikoina on vaihteeksi Afrikka jäänyt jotenkin päälle, joten innostuin vihdoin lukemaan myös tämän jo ajat sitten ostamani kirjan. 

Benin on yksi niistä Afrikan maista, joista me täällä Suomessa emme välttämättä tiedä muuta kuin nimen. Tähän mennessä minut oli vienyt Beniniin vain Raakel Lignellin kirja Älä sano että rakastat. Siinä keskeistä oli kuitenkin väkivaltaisen parisuhteen kuvaus. Vivi-Ann Sjögren puolestaan kuvaa Beniniä monesta eri näkökulmasta vietettyään siellä pitemmän aikaa. Hän oli ensin stipendiaattina kulttuurikeskus Villa Karossa, ja ikävöityään Beniniä jonkin aikaa Suomessa hän palasi tutulle seudulle ja asui erään merimiehen talossa. 

Sjögren oli aikaisemmin ollut Itä-Afrikassa, joka oli tullut jo Suomessa jollain tavalla tutuksi kirjojen ja elokuvien kautta. Länsi-Afrikka oli kuitenkin jotain aivan uutta. Kuten Sjögrenin huonenaapuri Villa Karossa sanoi: Tällä matkalla joutuu kasvokkain tuntemattoman kanssa. 

Onkin hienoa, miten monipuolisesti, yksityiskohtaisesti ja visuaalisesti Sjögren esittelee kaikkea mahdollista Beninissä näkemäänsä ja kokemaansa. Hän kuvaa ympäristöä, ihmisiä kaduilla, paikallisia uskomuksia, juhlia ja seremonioita, erilaisia kohtaamisia ja ties mitä kaikkea. 

Kirja kertoo Beninin surullisenkuuluisasta Orjarannikosta, josta orjalaivat lähtivät aikoinaan. Sjögren vierailikin orjamuseossa. Hän kävi myös pytontemppelissä, tutustui paikalliseen pytonkulttiin ja oli heti valmis ottamaan temppelin käärmeitä päälleen. Pienessä kylässä Sjögren osallistui salaperäiseen zangbetoseremoniaan. 

Uskonnollisuus on Beninissä avoimesti esillä. Kaikkialla näkyi raamatunsanoja, madonnia ja rukousnauhoja. Jopa ravintolan nimi saattoi olla Ikuisuuden pelko. Toisaalta Beninissä on paljon animismia ja paikallisia jumalia. Kirja kertoo myös, että voodoo on sieltä lähtöisin; orjiksi myydyt veivät sen mukanaan Atlantin toiselle puolelle. Paikalliset eivät kuitenkaan kannata mustaa voodoota, koska toiselle ei saa toivoa pahaa, vaan hyvää. Esi-isien henkiä on myös pidettävä hyvällä tuulella. 

Kirjassa oli niin paljon kaikkea, etten muista puoliakaan. Kiinnostavaa oli esimerkiksi lukea, mitä kaikkea paikallisissa sanomalehdissä kerrotaan ja miten. Toimittajat esittävät avoimesti mielipiteitään, he eivät pelkää ottaa kantaa, tuomita, ylistää tai antaa neuvoja. Eivätkä uutiset tule jostain tietotoimistosta, vaan ovat ilmeisesti toimittajien oman aktiivisuuden tulosta. Avoimesta mielipiteenilmaisusta Sjögren päätteli, että Beninin täytyy ilmeisesti tosiaan olla yksi Afrikan harvoista toimivista demokratioista, kuten hänelle oli kerrottu. 

Kirjailija opiskeli maassa myös yhtä paikallista kieltä, minaa, ja alkoikin tehdä ostoksia ja käydä keskusteluja tuolla kielellä. Hänellä oli paljon hyviä suhteita paikallisiin, jotka alkoivat kutsua häntä Maman Africaksi. Jotkut jopa "adoptoivat" hänet äidikseen.  

Kaiken kerronnan ohella Sjögren pohtii myös kriittisesti meitä eurooppalaisia turisteina. Näemmekö todella Afrikan vai näemmekö "Afrikan", jonkin oman mielikuvituksemme tuotteen? Osaammeko asennoitua, toimia ja käyttäytyä oikein? Kun joku toinen länsimaalainen valokuvasi hautajaiskulkuetta, Sjögren koki olonsa kiusaantuneeksi: 

Jälleen minussa terävöityy kysymys siitä, onko täälläolomme lainkaan oikeutettua. Olemmeko tietämättämme tuoneet tänne uuden, hävittävän tuhoeläinlajin: kulttuuritermiitit? 

Olisin halunnut jakaa blogissa jonkin otteen tuosta kaikesta niin värikkäästä, mitä kirja maalasi silmieni eteen. Se ympäristö ja elämänmeno, ne ihmiset. Mutta kaikesta siitä runsaudesta on vaikea valita. Joka tapauksessa jos Afrikka kiinnostaa, kannattaa sukeltaa hetkeksi Beniniin Vivi-Ann Sjögrenin seurassa. 

Schildts Kustannus Oy 2003 
290 sivua 
Alkuteos: Detta möte 2002 
Kannen kuva: Tapani Mikkonen 
Kansi: Jukka Aalto / Armadillo Graphics 

sunnuntai 4. joulukuuta 2022

Roland H. Bainton: Joulukirja

Martti Lutherin ajatuksia joulun sanomasta 


Suomentanut Helinä Kuusiola 

Keväällä kun luin Martti Lutherin ajatuksista kootun Pääsiäiskirjan, huomasin netistä, että on olemassa myös Joulukirja. Se pääsi lukuvuoroon nyt. 

Tähän kirjaan on valittu otteita Lutherin jouluevankeliumiin liittyvistä saarnoista yli 30 vuoden ajalta. Roland H. Bainton kertoo, että ainesta on jossakin määrin muokattua tekstiä tiivistämällä, siirtelemällä ja mukailemalla. Tekstit on ryhmitelty eri otsikoiden alle tapahtumajärjestyksessä, eli kaikki alkaa siitä, kun enkeli ilmestyy Marialle. Näin muodostuu hieno yhtenäinen kokonaisuus. 

Lutherilla on ollut paljon hyviä oivalluksia joulun ajan teksteistä. Joulun sanoma avautuu ja puhuttelee uudella tavalla näiden saarnojen äärellä. Kuten takakannessakin todetaan, Lutherilla on ollut myös hieno kyky eläytyä Raamatun henkilöiden tuntemuksiin eri tilanteissa. Näin hän osaa kuvata noita tilanteita niin, että ne tulevat lukijaa lähelle. 

Ajatuksia herättävästi Luther saarnaa esimerkiksi tässä: 

Kun he nyt olivat päässeet Betlehemiin, evankelista sanoo heidän olleen alhaisimpia ja halveksituimpia kaikista. Majapaikoissa kaikki muut syrjäyttivät heidät, kunnes heidät lopulta majoitettiin talliin yhdessä eläinten kanssa, kun samaan aikaan moni heittiö loikoili herrana majatalossa. He eivät tajunneet, mitä Jumala parhaillaan sai aikaan tallin puolella. Jumala jätti heidät tyhjiksi kaiken syömisen, juomisen ja hienostelun keskelle, ja tämä lohtu ja aarre salattiin heiltä. 

Vähän myöhemmin hän jatkaa: 

Moni täällä ajattelee nyt: "Voi, jos minä olisin ollut siellä, olisin toki palvellut lasta antaumuksella; olisin pessyt hänen kapalonsa. Olisipa minua kohdannut sellainen onni kuin paimenia, niin että olisin saanut nähdä Herran lepäävän seimessä!" Niin, kyllähän sinä nyt näin sanot, kun tiedät, kuinka suuri Kristus on; mutta siihen aikaan et varmasti olisi tehnyt sen enempää kuin Betlehemin asukkaatkaan. On lapsellista itsepetosta ajatella näin. Miksi et tee sitä nyt? Sinulla on Kristus lähimmäisessäsi. Sinun tulee palvella häntä ja tehdä hänelle hyvää; sillä sen minkä teet lähimmäisellesi, joka kärsii puutetta ja elää kurjuudessa, sen olet tehnyt itselleen Herralle Kristukselle. 

Jeesuksen syntymä saa Lutherin julistamaan, miten Jumalan olemus saattaa pelottaa ihmistä, mutta katsokaa Jeesus-lasta! Tuo lapsi ei pelota meitä. Jeesus omaksui meidän ihmisyytemme, syntiä lukuunottamatta, että hän ei pelottaisi meitä, vaan lohduttaisi. 

Jeesus tuli ottamaan pois pelon ja tuomion: 

"Älkää peljätkö", sanoi enkeli. Minä pelkään kuolemaa, Jumalan tuomiota, maailmaa, nälkää ja monia muita asioita. Enkeli ilmoittaa Vapahtajan tulevan vapauttamaan meidät pelosta. Ei sanota sanaakaan meidän ansioistamme ja teoistamme, vaan yksinomaan lahjasta, jonka saamme ottaa vastaan. 

Takakannen sanoin: Seimi ja risti eivät Lutherilla ole koskaan kaukana toisistaan. Betlehem ennakoi Golgataa. 

Kuvituksena kirjassa on tunnettujen Lutherin aikalaisten puupiirroksia. 

SLEY-Kirjat Oy 1985 
102 sivua 
Alkuteos: The Martin Luther Christmas Book 
Kannen suunnittelu: Jouko Jäntti 
Kannen kuvat: Albrecht Dürer (1471-1528) 

Joulukirjasta kertoo myös Kaikkea kirjasta

lauantai 3. joulukuuta 2022

Kefelew Zelleke: Etiopian ilo


Suomennos ja johdantojen toimitus Maija Priess 

Etiopialaissyntyinen, sittemmin saksalaistunut teologian tohtori Kefelew Zelleke (1933-1998) jakaa tässä kirjassa meille eurooppalaisille Etiopian ikivanhan ortodoksisen kirkon rikasta rukous- ja mietiskelyperinnettä. Tuo perinne tuli hänelle tutuksi jo lapsena Etiopiassa. Kun Zelleke myöhemmin Saksassa tutustui asialliseen ja vähän tunteita osoittavaan evankeliseen kirkkoon (jonka pappina hän toimi), syntyi ajatus kääntää saksaksi näitä Etiopian ortodoksisen kirkon rukouksia. 

Kirjan upean värikkäästä kuvituksesta vastaa etiopialaissyntyinen taiteilija Abel Gebre

Mukana on rukouksia Etiopian ortodoksisen kirkon liturgioista, kirkon suuresta rukouskirjasta ja kirkon suuresta paastohartauksien kirjasta. Lisäksi on muutamia kansanrukouksia ja hengellistä runoutta, joka tunnetaan nimellä Qine

Rukoukset ovat kirjassa aihepiireittäin. Niissä pohditaan muun muassa kolmiyhteistä Jumalaa, Jumalaa Luojana, Jeesuksen pelastustyötä ja hänen tulemistaan ihmiseksi. Luonnollisesti kun ortodokseista on kysymys, mukana on myös Marialle omistettuja rukouksia. Aivan kirjan lopussa on vielä hiukan pyyntörukouksia. 

Kokonaisuutena tästä teoksesta jäi mieleen se, miten paljon näissä rukouksissa suuntaudutaan kohti Jumalaa. Vähän on pyyntöjä, paljon sen sijaan kiitosta ja ylistystä, Jumalan hyvyyden, suuruuden ja muiden ominaisuuksien kuvailemista, hänen olemuksensa ja tekojensa ihastelemista. Tämä oli oikeastaan hyvin virkistävää ainakin itselleni; sen verran olen kyllästynyt omaan minäkeskeiseen rukouselämääni, jossa lähestyn Jumalaa kuin kerjäläinen ja pyöritän samoja pyyntöjä vuodesta toiseen. Minua on alkanut kiinnostaa ajatus tyytyä siihen, mitä minulla jo on, ja suunnata katsettani omien tarpeitteni sijasta Jumalaan, hänen armoonsa ja rakkauteensa. Tällainen saattaa tervehdyttää uskonelämää kummasti. En enää minä, vaan Kristus minussa.  

Siksi tämä kirjakin oli hieno lukuelämys, koska tässä ei todellakaan pyöritty oman navan ympärillä. 

Tässä ote eräästä sellaisesta rukouksesta, jossa vain julistetaan Jumalan hyvyyttä: 

Herra Jumalamme, 
sinä olet ikuinen ja suuri, 
sinun kirkkautesi on ihmeellinen. 
Sinä olet armollinen 
ja olet liitossa niiden kanssa, 
jotka rakastavat sinua sydämestään. 

Sinä olet lahjoittanut meille 
pelastuksen synneistämme 
Poikasi Jeesuksen Kristuksen, 
meidän Herramme tähden. 

Sinä olet elämä meille kaikille. 
Sinä autat niitä, jotka pakenevat luoksesi. 
Sinä olet toivo niille, jotka huutavat sinua. 

Maria-rukouksissa tällaisen ei-ortodoksin huomio kiinnittyy siihen, miten myös Marian ihmeellisyyttä ylistetään monisanaisesti ja kaunopuheisesti. Jopa häntä pidetään erään rukouksen sanoin täydellisenä; toinen rukous taas toteaa: Sinä synnytit meille uhrikaritsan, sillä sinä itsekin olet syytön kuin lammas. 

Pyyntörukouksissa kiinnostavaa oli nähdä, millaisia ovat Etiopian ortodoksisen kirkon liturgiaan kuuluvat esirukoukset. Niitä oli mukana kaksi. Kuten meillä, myös siellä rukoillaan esimerkiksi seurakunnan, sen paimenten ja esivallan puolesta. Toisaalta rukoillaan esimerkiksi leskien, janoisten, nälkäisten, vankien ja sotavankien puolesta. Pyydetään sadetta sinne, missä sitä tarvitaan; pyydetään, että Jumala täyttäisi joet ääriään myöten. 

Kirja on saanut nimensä hengellistä Qine-runoutta edustavasta runosta, joka alkaa näin: 

Sen jälkeen kun kuolema oli tullut Eevan osaksi, 
syntyi maailman Vapahtaja 
ja vuodatti verensä ostaakseen kansansa vapaaksi. 

Niin meidän äitimme Etiopian ilo tuli suureksi... 

Kirjan alussa esitellään lyhyesti Etiopian kristillisyyden historiaa ja nykytilannetta (nykytilanne toki tarkoittaa 1990-lukua). Etiopialainen kirkkohistoria juontaa juurensa jo 300-luvulle, jolloin Etiopian ortodoksinen kirkko on perustettu. Islamin tulon myötä etiopialaiset kristityt joutuivat eroon muusta kristikunnasta moniksi vuosisadoiksi; vain yhteys Jerusalemiin ja Aleksandriaan säilyi. Ilmeisesti tästä syystä Etiopiaan syntyi ajan mittaan omaperäinen, selvästi etiopialainen kristillisyys. 

Etiopian ilo on hieno lukuelämys sekä hengellisesti että visuaalisesti. Jaan alle hiukan Abel Gebren taidokasta kuvitusta. 

Suomen Lähetysseura 1999 
128 sivua 
Saksankielinen alkuteos: Die Freude Äthiopiens 1993 
Kuvitus ja ulkoasu: Abel Gebre

perjantai 2. joulukuuta 2022

Pam Jenoff: Emman kaksoiselämä


Suomentanut Pasi Punnonen 

Blogeissa on silloin tällöin alkanut näkyä amerikkalaisen Pam Jenoffin romaaneja. Omassa hyllyssäni on jo pitkään ollut tämä hänen esikoisromaaninsa, joka tuli nyt vihdoin luettua. 

Jenoff on aiemmin työskennellyt Krakovassa. Hän on Puolan ja natsimiehityksen asiantuntija, joka on kirjoittanut aiheesta useita artikkeleita. Emman kaksoiselämä kuvaa Puolan miehityksen ja juutalaisvainon aikaa romaanin muodossa. 

Krakovalainen 19-vuotias Emma on ehtinyt olla naimisissa vasta kolme viikkoa, kun natsit hyökkäävät Puolaan. Juutalaisina Emma ja hänen miehensä Jacob ovat vaarassa. Koska Jacob on mukana vastarintaliikkeessä, hän joutuu painumaan maan alle. Emma puolestaan päätyy ghettoon. 

Vastarintaliike onnistuu kuitenkin pelastamaan Emman ghetosta. Hänet viedään läheiseen kylään Jacobin katolisen tädin Krysian luo. Siellä Emmalla alkaa uusi elämä kristittynä Annana, joka on muka Krysian sukulainen Gdanskista. Koska Emma on luontaisesti vaalea, hän voi esiintyä tavallisena puolalaisena. Huijauksen onnistumiseksi Emma joutuu kuitenkin tekemään ikäviä asioita, kuten pitämään kaulassaan ristiä ja käymään Krysian kanssa kirkossa. 

Mutta se on vasta alkua. Krysian kutsuilla Emmasta kiinnostuu komendantti Richwalder, korkea-arvoinen natsiupseeri, joka palkkaa hänet toimistotöihin natsien päämajaan Krakovassa. Tämän myötä Emma joutuu hurjaan pyöritykseen. Vastarintaliike haluaa luonnollisesti käyttää häntä vakoojana, kun hän kerran työskentelee tuollaisessa paikassa. Vaaroja uhmaten Emma etsii työpaikaltaan salaisia papereita. 

Edistääkseen vastarintaliikkeen asiaa hän joutuu myös unohtamaan aviolupauksensa, koska hänen on päästävä etsimään papereita myös komendantin kotoa. Miehen lähelle onkin helppo päästä, niin ihastunut tämä on Annaksi luulemaansa naiseen. Eikä Emma / Annakaan voi mitään sille, että heidän välillään on alusta asti ollut sähköä. Ikävää vain, että toinen on naimisissa oleva juutalainen, toinen natsi. 

Vauhdikkaat käänteet seuraavat toistaan tässä mukaansatempaavassa ja jännittävässä tarinassa. Luonnollisesti tilanteet muuttuvat loppua kohti koko ajan vaarallisemmiksi. Miten Emman ja hänen läheistensä käy paljastumisen riskin kasvaessa koko ajan? 

En tiedä, millaisia ne muut Pam Jenoffin romaanit ovat (niitä tuskin on kustantanut Harlequin), mutta ainakin Emman kaksoiselämä on selvää viihdettä. Lukuelämys olikin viihdyttävä, mikä oli tällä hetkellä oikein tervetullutta. Tarinaa tällaisesta vaarallisesta kaksoiselämästä luki kuin jännäriä, ja oli mukavaa seikkailla vähän toisen maailmansodan aikaisessa Krakovassa. 

Kovin romanttistakin tämä viihde oli, niin paljon Jenoff kuvaa tunteiden paloa komendantin ja hänen tyttönsä välillä. Vaikka se tyttö salaa omaa miestään kaipaakin. Ja toisaalta salaa, häpeää tuntien, nauttii ihailemansa ja inhoamansa natsin läheisyydestä. Kylläpä tuo Emma melkoiseen liemeen joutuikin! 

Harlequin 2008 
442 sivua 
Alkuteos: The Kommandant's Girl 2007

Niilo Rauhala: Kirkas lumi, jäljetön


Innostuin lukemaan vaihteeksi Niilo Rauhalan runoja, kun Kirkas lumi, jäljetön tuli vähän aikaa sitten vastaan Sheferijm-blogissa. Kuten lumisesta nimestä voi päätellä, tässä kokoelmassa on mukana myös muutamia hienoja talvirunoja, mutta yhtä paljon esillä ovat kaikki muutkin vuodenajat. 

Rauhala kuvaa aina yhtä kauniisti ja herkästi niin luontoa kuin ihmisen elämää ja tunteita. Tässä ote eräästä alkutalveen sopivasta runosta: 

Kohta yö on hiljainen, kylmä, 
ojien vesi riitteessä 
ja arasti ensi lumi koskettaa 
koivujen paljaita rihmoja. 
Sinä jäät ja tähdet jäävät sinulle, 
anna minun olla 
tuuli, joka saapuu joskus. 

Eräässä runossa ihailin sen dramaattista tunnelmaa: 

Salamat polttavat yötä, 
linnut sinkoutuvat pesistään. 
Niittyjen ajatuksissa parkuu myrsky. 

Mutta sitten on jo herkkää: 

Vesipisarain helmet 
               ripustan kaulallesi 
tämän matkan mentyä. 

Rauhalalla on hienoja kielikuvia: koivujen oksat itkevät pois / yöllä sataneen lumen ja puiden tiimalasissa lehdet varisevat

Myös kristillistä symboliikkaa löytää rivien väleistä se, jolle raamatullinen kieli on tuttua. Raamatussa puhutaan esimerkiksi kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät.  

Minulle on jäänyt kivi, 
jonka muut ovat hylänneet. 
En odota selitystä, 
uskon, että valo on piiloutunut 
karhean kiven poimuihin. 

Kirjoitin tämän väsyneenä ja vielä vähän sairaana, joten en jaksanut hioa tekstiä. Tässä siis vain muutama täysin hiomaton ajatus. Tarkistan mahdolliset virheetkin vasta joskus kun jaksan. 

Jakamani sitaatit ovat muuten kaikki pelkkiä otteita runoista. Olisin halunnut jakaa joitain upeita runoja aivan kokonaan, mutta säästän ne itselleni. 

Sairastellessani, kun en jaksanut lukea määrällisesti paljon, oli kyllä ihanaa, kun sai korvata määrän laadulla eli näillä runoilla. Useana päivänä luin tätä kirjaa sängyssä pieninä annoksina. Onkin hyvä joskus nauttia runoista vähän kerrallaan, kun monesti sorrun innoissani ahmaisemaan koko kirjan kerralla. 

perjantai 25. marraskuuta 2022

Blogihaaste: 20 asiaa minusta


Bongasin tällaisen haasteen minulle ennestään tuntemattomasta Mustelmiinan mietteitä -blogista, joka sattui tulemaan netissä vastaan. Tässäpä siis tällä kertaa jotain minusta itsestäni. 

1. Olen syntynyt... Etelä-Pohjanmaalla, myöhemmin asunut siellä täällä muuallakin, mutta nykyään elelen taas kotimaakunnassa. 

2. Pienenä olin varma, että isona minusta tulee... maatilan emäntä (siinä vaiheessa, kun äiti oli suurin idolini) ja sitten myöhemmin kirjailija. Maataloushommat olisivat oikeasti olleet täysin epärealistinen vaihtoehto minun kohdallani - ja niin kieltämättä se kirjailijakin. Mutta kirjoittamisesta nautin edelleen. 

3. Parhaat piirteeni ovat... ainakin herkkyys, empaattisuus ja syvällisyys. Toivottavasti huumorintajunikaan ei ole aivan pahimmasta päästä, mutta sitä on varmasti itse jäävi kommentoimaan. 

4. Viimeisin sisustusostokseni on... ihana peili. Kynttilöitäkin on tullut osteltua. 

5. Haluaisin matkustaa... Lappiin olen aina valmis lähtemään, ja myös esimerkiksi Alaska kiinnostaa! Toisaalta Latinalaista Amerikkaa haluaisin tutkia joskus enemmänkin, käydä uudestaan Ecuadorissa ja ensimmäistä kertaa esimerkiksi Meksikossa ja Perussa. Siskon luona Australiassa olisi tietysti myös kiva käydä. Niin ja Marokkoa haluaisin nähdä kunnolla, kun olen kerran käynyt siellä vain päiväretkellä Espanjasta käsin. Onhan noita kiinnostuksen kohteita kyllä paljon, paljon muitakin kuin nämä tässä mainitut! 

6. Suosikkijuomani on... ainakin tumma kaakao, ja jos haluan oikein herkutella, maustan sen vielä kanelilla. Toisaalta kahvikin on ihan must, sitä ilman ei vain pärjää. 

7. Lempiruokani on... savulohi, riistakäristys ja poronkäristys. Toisaalta suuren maailman herkuista esimerkiksi meksikolainen ruoka maistuu! 

8. Viikonloppuisin herkuttelen... Koska nykyään joudun terveyssyistä välttelemään sokerisimpia ja suolaisimpia herkkuja, en välttämättä aina herkuttele niin kuin joskus ennen. Suklaata on ikävä... Mutta joskus viikonloppuna saatamme syödä pizzaa. Toki silloin tällöin saa herkutella! 

9. Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti, ovat... On monia ihania blogeja. En jaksa lähteä esittelemään kenenkään blogia muita parempana, vaikka tietysti toisissa blogeissa on enemmän minua kiinnostavia kirjoja kuin toisissa. Ja itse asiassa laiskottaa alkaa edes miettiä tätä... Mutta ne kirjabloggaajat, jotka käyvät kommentoimassa blogiani, pitävät tietysti minua kiinnostavia blogeja, ja vuoroin vieraissa käydään! Niin, ja toki vierailen myös joissain muissakin kuin kirjablogeissa. 

10. Kirjat, joita olen lukemassa nyt, ovat... Ainakin aloitin kerran virolaisen Eeva Parkin kirjaa Viimeisellä rajalla, mutta se jäi toistaiseksi kesken, kun luin välillä muuta. Tällä hetkellä ei taida olla muuta kesken, ja harmi kyllä nyt olen kipeänä enkä aina jaksa lukea, mikä on tylsää. Nyt ihme kyllä virkosin sen verran, että tulin tänne hiukan kirjoittelemaan. Välillä sitä jaksaa hetken ja sitten taas väsähtää ihan täysin... 


11. Lempilajini kirjallisuudessa on... en välttämättä ymmärrä genreistä paljoakaan, mutta tykkään esimerkiksi lukea mahdollisimman monista eri maailmankolkista kertovia kirjoja, sekä faktaa että fiktiota. Senhän blogini seuraajat ovat varmasti huomanneetkin :) 

12. Suosikkisovellukseni kännykässä ovat... hmm... enpä taida käyttää kovin monia, lähinnä Facebookia, ja joskus kirjoitan blogipostaukset ainakin osittain Blogger-sovelluksella, jos se sopii senhetkiseen tilanteeseen paremmin. Helpommalta tuntuu kyllä blogata läppärillä, niin kuin nytkin. 

13. Kahvini juon... maidolla, jota pitää olla reilusti. Toisaalta tarpeen tullen pystyn juomaan mustanakin, ja se muuten piristää paljon tehokkaammin kuin maitokahvi! Mistähän sekin johtuu? Viekö maito kahvista tehon? Kahvilassa tykkään erikoiskahveista (siellä missä niitä on, täällä maallahan niitä ei välttämättä saa). Usein tulee otettua latte. 

14. Viikkorutiineihini kuuluvat... hmm... ehkä viikkorutiineista ei voi puhua, päivärutiineja saattaisi olla. 

15. Viimeisin elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa... voi apua! Kun asuin kaupungissa, kävin paljon elokuvissa. Täältä meiltä on tunnin matka lähimpään edes jonkinlaiseen kaupunkiin, eikä meidän tule kovin usein käytyä siellä muutenkaan, puhumattakaan elokuvista. Täällä maalla on harvoin kiinnostavia elokuvia, joten en edes muista, minkä näin viimeksi! Nyt syksyllä olisin halunnut katsoa uuden Mielensäpahoittajan, mutta sen harvat esitykset olivat sellaisina aikoina, ettemme kertaakaan päässeet sinne. 

16. Rentoutuakseni... istahdan nojatuoliin lueskelemaan (meidän sohva on aika epämukava!). Tai sitten lähden luontoon kävelylle, hiihtämään, retkeilemään, valokuvaamaan...  

17. Lemmikkieläimeni... lapsuudenkodissani meillä oli aina kissoja. Nyt aikuisena olen vain nauttinut toisten kissoista silloin, kun sellaisia tapaa. Harmi kyllä sekä erään sukulaisen kissa että naapurin kissa ovat kuolleet. Mutta ehkä kissoja tulee joskus taas vastaan! 

18. Lempivuodenaikani on... toisaalta kevät (varsinkin toukokuu), toisaalta alkusyksy (syys-lokakuu). Tykkään kyllä kaikista vuodenajoista; niissä kaikissa on omat hyvät puolensa. Jos talvella ei ole lunta, silloin on kyllä masentavan pimeää, eikä pääse edes hiihtämään. 

19. Ruokabravuurini on... esimerkiksi bataatti-perunasosevuoka, jota tein äskettäin pitkästä aikaa. Se on aika tyrmäävän hyvää ainakin omasta mielestäni, ja miehenikin näyttää tykkäävän siitä. 

20. Lempimusiikkiani on... nostalginen menneiden aikojen musiikki, esimerkiksi Glenn Miller, Benny Goodman, Louis Armstrong, Edith Piaf ja muut vanhat ranskalaiset chansonit, Elvis Presley... ja onhan sitä monenlaista muutakin, mutta en jaksa enempää esitellä, varsinkin kun flunssakin painaa päälle, ja olen jo väsyttänyt itseni tällä pitkällä postauksella, vaikka tilapäisesti piristyinkin sen verran, että jaksoin aloittaa... Onneksi tämä olikin viimeinen kohta, nyt painun takaisin lepäämään! 


Kuvituksena on erilaisia marraskuun valoilmiöitä, joita olen viime aikoina kuvannut, kun joskus on aurinkokin näyttäytynyt. Minusta tuo alin kuva näyttää ihan siltä kuin siinä olisi metsäpalo :) 

Otapa sinäkin tästä haaste vastaan, jos kiinnostuit! 

Martti Luther: Armahda minua, Jumala - Psalmin 51 selitys

Suomentanut Hannu Lehtonen 

Loppuvuodesta 1531 Martti Luther oli saanut päätökseen kuuluisat Galatalaiskirjeen luentonsa. Kesällä 1532 hän sitten luennoi psalmista 51, ja tämä kirja, samoin kuin Galatalaiskirjeen selityskin, perustuu kuulijoiden luennoista tekemiin muistiinpanoihin. Psalmien kirja oli uskonpuhdistajalle läheinen koko hänen elämänsä ajan. 

Psalmi 51 liittyy Daavidin lankeemukseen, kun hän teki aviorikoksen. Luther kuitenkin korostaa, ettei Daavid tässä puhu jostain yhdestä synnistä, vaan kaikista synneistä ja koko ihmisen syntisyydestä. Psalmissa pyydetäänkin, että Jumala puhdistaisi kaikesta synnistä. 

Syntihän ei ole vain yksittäisiä tekoja, joita voisi karsia pois ja tulla aina vain paremmaksi, vaan koko ihmisen luonto on syntiinlankeemuksessa turmeltunut. Näin eivät mitkään hyvät tekomme - tai Lutherin mainitsemat, hänen aikalaistensa harrastamat hyvitystyöt - riitä meitä pelastamaan, eikä meillä Jumalan edessä ole mitään omia ansioita. Emme voi mitenkään ansaita pelastusta, vaan saamme sen armosta yksin Kristuksen ansion tähden. 

Ja sitten toisaalta: pelastettuinakin synti riippuu meissä kiinni, niin että omassa itsessämme meissä näkyy edelleen vain perkeleellistä mustuutta, kuten Luther taisi varsin realistisesti asian ilmaista. 

Mutta uskonpuhdistajan opetusten äärellä tutuksi ja rakkaaksi tulee vieras vanhurskaus, se, mikä tulee meihin täysin ulkopuoleltamme ilman niitä omia ansioita. 

Luther opettaa varsin selkeästi ja suorasanaisesti niin synnistä kuin armosta. Asiat eivät jää epäselviksi, ei ainakaan, jos raamatullinen kielenkäyttö (kuten juuri tuo sana vanhurskaus ja muut vastaavat) on tuttua ja jos tekstiin jaksaa kunnolla syventyä. 

Minussahan on se vika, että keskittyminen näin tiukan asiapitoiseen tekstiin, jossa on vielä pitkät kappaleet, on vaikeaa. Luinkin tätä ohutta kirjaa pitkään. Mutta kun Lutherin opetuksiin jaksaa paneutua, vaivannäkö palkitaan. Jos on tullut nautittua hengellisiä pikaruokia, vastapainoksi tällainen teos on kuin ruisleipää, joka ravitsee nälkiintyneen sielun. Eli suomentaja Hannu Lehtosen sanoin: 

Tämä psalmiselitys on ravitsevaa ruokaa kaikille kristityille. Siinä uskonpuhdistajamme saarnaa lakia kaikessa sen ankaruudessa ja evankeliumia kaikessa sen ihanuudessa. 

Tekee hyvää viipyä tämän kristinuskon keskeisimmän sanoman ja kalleimman aarteemme, Jeesuksen ristintyön äärellä. Jos on päässyt unohtumaan, mistä tässä uskonelämässä oikein on kysymys, niin kun lukee vähän Lutheria, jo alkavat asiat selvitä. 

Kirjassa oli paljon puhuttelevia ajatuksia, joissa riittää pureskeltavaa myöhemmäksikin. Mieleeni jäi esimerkiksi Lutherin selitys jakeesta, jossa Daavid rukoilee, että saisi kuulla iloa ja riemua. Hepreaksi tuo kuulemma luetaan: Tee minut iloa kuulevaksi. Lutherin mukaan Daavid rukoilee, että syntien anteeksiantamus, joka yksin tuo ilon, tulisi hänen omakseen yksinomaan sanan tai kuulemisen välityksellä. 

Rakas Vapahtajani, tee siis minutkin armon sanaa kuulevaksi, sillä se tuo todellisen ilon. 

Luther-Kirjat  Oy 2022 
Julkaisija: Concordia ry 
128 sivua 
Alkuteos: Enarratio Psalmi LI. WA 40.2,313-470 
Käännöksen ja kieliasun tarkastus: Maria Laulumaa 
Kansikuva: Hyvä Paimen. Mosaiikki 400-luvulta. Wikicommons