torstai 11. elokuuta 2022

Saara Kinnunen: Isän kaipuu - Mielen sovinto isäsuhteessa


Olen jo pitkään aikonut lukea uudestaan kaksi oman hyllyni isäsuhdekirjaa, joista tämä on toinen. Ilmestymisensä jälkeen Isän kaipuu valittiin jopa vuoden kristilliseksi kirjaksi, eikä ihme, on tämä niin hyvä teos. Kirjoittaja on sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti, joka on jo työnsä puolesta perehtynyt tähänkin aiheeseen. 

Saara Kinnunen käsittelee isäsuhdetta ja sen kipuja monesta eri näkökulmasta. Millainen on isän merkitys lapselle, entä erikseen tytölle ja pojalle? Millaista on, kun lapsella on kyllä isä, mutta hän on esimerkiksi ankara, vaativa, passiivinen, välinpitämätön, kiireinen tai poissaoleva? Tai sitten isä on peräti väkivaltainen tai rikkoo lapsen seksuaalisia rajoja. Entä sitten, kun isää ei syystä tai toisesta edes ole, tai vaikka hän olisi olemassa, hän asuu jossain kaukana, ehkä jopa saavuttamattomissa? 

Kirja kuvaa, millä tavalla erilaiset isäsuhteen kivut vaikuttavat meihin lapsuudessa ja myöhemmin aikuisina. Luonnollisesti Kinnunen johtaa lukijaa myös toipumisen tielle; hän kertoo, miten isän kaipuusta ja isätraumasta voi toipua, miten asioita voi käsitellä. 

Tärkeä askel toipumismatkalla on anteeksiantoprosessi, jonka kautta omista vaatimuksista päästetään irti ja vapautetaan näin isäkin hänen mahdollisesti kokemastaan syyllisyydestä. Eihän esimerkiksi narsisti tunne syyllisyyttä, mutta moni tavallinen isä voi kyllä tuntea. 

Aina ei ole mahdollista tehdä konkreettista sovintoa oman isän kanssa; hän voi olla jo kuollut tai esimerkiksi sairauden tai luonteensa takia kykenemätön käsittelemään asioita. Mutta omassa mielessään ja Jumalan avulla on mahdollista käydä läpi sovintoprosessia. Todella rankankin isän kohdalla voi ainakin pyrkiä ymmärtämään, mitkä hänen omat kovat kokemuksensa ovat tehneet hänestä niin kykenemättömän rakastamaan. 

Kinnunen kirjoittaa isäsuhteesta hyvin kauniisti. Hän osaa myös kertoa sellaisia asioita ja esittää sellaisia kysymyksiä, että omaan isään liittyvät muistot ja tilanteet nousevat elävästi mieleen. Minun kohdallani esiin nousi monia hyvin rakkaita ja lämpimiä muistoja jo edesmenneestä isästäni, vaikka kyllä myös kipua ja surua sellaisista asioista, joihin hän ei pystynyt. Lukuelämys oli koskettava ja hoitava. Sain surra, mutta myös iloita. Tämä oli minulle taivaan Isän täysihoitoa. 

Lopuksi Kinnunen käsittelee myös isäsuhteen vaikutusta jumalakuvaamme. Kirja kuvaa kauniisti ja herkästi sitä, millainen meidän taivaallinen Isämme todellisuudessa on, ja miten hänet on mahdollista löytää sellaisena rakastavana Iskänä, joka pitää meistä huolta, hoitaa meitä ja parantaa haavojamme. Hän on Isä, joka on oikeasti kiinnostunut lapsistaan ja välittää meistä. Se meidän vääristynytkin jumalakuvamme voi muuttua tuon taivaallisen Isän lempeässä hoidossa. 

Pitkin kirjaa mukana on myös useiden ihmisten kirjoituksia omasta isäsuhteestaan ja lopuksi vielä suhteestaan Jumalaan Isänä. Myös nämä kuvaukset käytännön elämästä, ihmisten sisäisistä haavoista ja heidän toipumismatkastaan olivat todella antoisaa luettavaa. 

Ihana kirja. 

Ottamassani kuvassa kirja on keinutuolissa, jossa oma rakas isäni paljon istui. 

Perussanoma Oy 2016 
168 sivua 
Kansi: Jani Stefanovic 

 Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta

maanantai 8. elokuuta 2022

Tapio Aaltonen (toim.): Syvien kurujen kulkija


Runoilija ja julistaja Erkki Lemisen syntymästä on tänä vuonna kulunut sata vuotta. Sen kunniaksi ilmestyi tämä uusi kirja, johon on koottu useiden hänet tunteneiden henkilöiden muistoja hänestä sekä runsaasti Lemisen omia runoja. 

Tekstit ovat kirjassa aihepiireittäin seuraavien otsikoiden alla: Testamentti, Armo, Kutsumus, Kivut, Syli, Kaipaus, Lohdutus, Riisuminen ja Polku. 

Itse olen tuntenut Lemisen vain hänen kirjojensa, runojensa ja hänestä tehdyn elämäkerran kautta. Mutta niistäkin on välittynyt juuri se sama kuva, joka tulee esiin tässä kirjassa. Pirun pieksemä ja elämän repimä saarnamies, joka kipuili oman riittämättömyytensä kanssa samalla kun kutsui toisia Jumalan syliin. Mies, joka sanoitti runoissaan ihanasti kipua, kaipausta ja masennusta ja joka osasi tuoda armon niin alas, että se riitti kurjimmallekin. 

Eli kuten Anna-Mari Kaskinen sen kauniisti kiteyttää: 

Hän itse tarvitsi armoa ja johdatti muita kovia kokeneita Kristuksen syliin. 

Juha Vähäsarja toteaa: 

Erkki oli enemmän kuin kirjansa. Lohdutuksen lähdemies, jonka juuret olivat Vapahtajan haavoitetuissa käsissä ja kärsivissä kasvoissa. 
  Ne kuiskaavat: Armo kuuluu mulle juuri. 

Esko Luukkonen puolestaan kirjoittaa: 

Muistaakseni ilmauksen kurottaudu armoa kohti hän kumosi. Kurottautuminen vaatii voimia ja omaa yritystä! Ei vaan jaksa. Siis ei omaa yritystä, koska "armo on sinun alapuolella; muljahda kyljelleen ja pudottaudu, armo kestää". 

Lemisen runot ovat aina yhtä ihania ja hoitavia; niissä hän jakaa niin syvästi henkilökohtaisia tuntoja, joista moni lukija voi löytää omatkin kokemuksensa. Niin kuin tästäkin Lemisen viimeiseksi jääneestä runosta: 

Ota minut syliin 

Jumala, kuljetat outoja teitä. 
Ymmärrän sinua yhä vähemmän, 
mutta tarvitsen entistä enemmän. 
Olen edessäsi avuton kuin vastasyntynyt lapsi. 
Kohta purskahdan itkuun jälleen. 
Ota minut syliin. 

Olikin ilo löytää tästä kirjasta niin monia tuttuja, rakkaita runoja, mutta myös sellaisia, joita en joko muistanut tai ehkä en ollut koskaan lukenutkaan. Erkki Lemisen lapset olivat valinneet kirjan runot. 

Tämä teos kunnioittaa kauniisti Lemisen muistoa ja julistaa sitä avaraa armoa, jota hänkin julisti. 

Karas-Sana 2022 
95 sivua 
Kannen kuva: Kalevi Koskela 
Kannen suunnittelu: Päivä Oy 

Blogissani on myös seuraavat kirjat: 

Erkki Leminen & Toimi Hälvä: Vaeltajan matkassa 
Erkki Leminen: Armo kuuluu sulle juuri 

sunnuntai 7. elokuuta 2022

Jaakko Pirttiaho: Jaakon psalmit


Jaakko Pirttiahon uudessa kirjassa on lyhyitä, yhden tai kahden sivun mittaisia lukuja, joista jokaisessa hän jakaa ajatuksia jostain psalmin jakeesta. Psalmeissa on paljon niin kipua ja tuskaa kuin lohdutusta ja iloakin. Näitä kaikkia löytyy myös tämän kirjan teksteistä. 

Psalmeissa kysytään monesti, miksi Jumala tuntuu olevan niin kaukana, ja kuinka kauan hän vielä aikoo viipyä. Näitä kysymyksiä myös Jaakko Pirttiaho esittää. Samalla hän kuitenkin löytää psalmien teksteistä valtavia toivon näköaloja. Se, mikä vaikuttaa meistä kaiken lopulta, voikin olla alku. Kuten tavallista, nämä Pirttiahon kirjoitukset ovat hyvin hoitavia ja lohdullisia erityisesti ahdistusten ja miksi-kysymysten keskellä eläville lukijoille. 

Pitemmittä puheitta jaan muutaman otteen kirjasta; ne puhuvat varmasti enemmän kuin minun sanani pystyvät kertomaan. 

Jos sinä olet, en ole koskaan yksin. En ole koskaan niin ahtaalla, ettet sinä avartaisi elämääni; en niin särkynyt, ettet sinä pystyisi tekemään palasista vielä alkuperäistäkin kauniimpaa taideteosta. 
  Jos sinä olet, minun on hyvä olla, vaikkei olisikaan. Jos sinä olet, minä saan käpertyä väsyneenä ja kipeänä syliisi ja tiedän, että pidät minusta huolen. 
  Jos sinä olet, tahdon minäkin olla. 


Avuttoman ja epätoivoisen avunhuuto ja odotus. Se riittää. Jumalamme lempitehtävänä on ottaa meistä tiukka ote kainaloiden alta ja nostaa meidät kalliolle, jonka nimi on Armo. Sen päällä likainen puhdistuu, heikko vahvistuu ja näköalaton saa uuden suunnan. 


"Askel askeleelta" tarkoittaa, että jokaisella askeleella on merkitystä. Jopa askel taaksepäin voi olla Jumalan kartalla jättiloikka eteenpäin, siirtyminen, jota emme muutoin koskaan saavuttaisi. 

(Tämä liittyen jakeeseen Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa. Ps. 84:8) 


Mistä voisi karkkihyllyn edessä äärirajoillaan raivoava pieni lapsi tietää, että isän ehdoton kielto ja sitä seuraava pettymyksen kuilu ovat hänen parhaakseen? Mistä voisi kristitty tietää, että riipaiseva kokemus Isän etäisyydestä tai yllättävä suolla tarpomisen vaihe koituu hänen hyväkseen? 
  Kun epätoivo valtaa mielesi ja koet kosmisiin mittasuhteisiin kasvavaa yksinäisyyttä ja kipua, muista nämä Raamatun järkähtämättömät sanat: Jumala tahtoo sinun parastasi! 
  Juuri sinun. Ja juuri tänään. 

(Jakeesta, jossa sanotaan: Ylistetty olkoon Herra, joka tahtoo palvelijansa parasta. Ps. 35:27) 

Jaakko Pirttiaho jakaa kirjassa myös omia kipeitä tuntojaan, joiden keskeltä nämä tekstit ovat nousseet. Kirjasta voikin saada kokemuksen vertaistuesta, kun tietää, että kirjoittaja on itse samassa veneessä. Hän tietää mistä kirjoittaa, koska on itsekin ollut siellä masennuksen syvyyksissä, joissa myös moni lukija voi olla. 

Päivä Oy 2022 
160 sivua 
Kannen suunnittelu ja toteutus: Päivä Oy 

lauantai 6. elokuuta 2022

Johanna Lindfors: Elämäni ranskattarena


Taidehistorioitsija Johanna Lindfors kertoo tässä kirjassa kokemuksiaan siitä, millaista on, kun suomalainen nainen yrittää löytää omaan arkeensa unelmiensa ranskalaisuutta ja myyttisen ranskattaren elämää. Hän lainaa erään henkilön sanoja: Sinun ei tarvitse asua tietyssä fyysisessä paikassa elääksesi siellä. Eli jos ei ole mahdollista muuttaa Pariisiin, minkä verran pariisittaren elämää voisi elää täällä Suomessa? Erityisesti juuri Pariisi on nimittäin toistuvasti esillä Lindforsin kirjassa. 

Eri luvuissa käydään aihepiireittäin läpi monia eri elämänalueita ja Lindforsin löytöretkeä niihin liittyen. Esimerkiksi ranskalainen taide, koti, kauneus, muoti, lasten kasvatus, keittotaito, rakkaus ja nautinnot. Välillä ollaan paikan päällä Ranskassa, välillä kotona soveltamassa tai yrittämässä soveltaa sitä kaikkea ranskalaisuutta. Lindfors käy myös keskusteluja aiheesta Ranskaa tuntevien henkilöiden ja ystäviensä kanssa. 

"Se kaikkinainen eleetön tyylikkyys! Se, kuinka helposti he vaikuttavat olevan chic, silloinkin, kun eivät oikeastaan ole", Hanna-Maija huokaa. 
  "Ehkä me vain kuvittelemme heidän olevan kiinnostavampia kuin me itse", huokaan takaisin. 
  Nyökkäämme toisillemme tietäväisinä. Siinähän saattaa olla perää. Me kuvittelemme jotain, projisoimme toiveemme maahan ja paikkaan, jossa on kauneutta, ja luotamme sitten siihen, että kyseinen unelma kannattelee meitä. 

Lindfors kirjoittaa hyvin eloisasti ja pilke silmässä, itseironiaakaan unohtamatta. Missä määrin sellainen unelmien ranskalaisuus on olemassa ja minkä verran sitä pystyy omassa elämässään toteuttamaan? Joskus käy niinkin, että suomalainen tapa on sittenkin parempi. Eikä kaikki aina onnistu läheskään ranskattaren tyyliin. Jos ei pidä ruuanlaitosta eikä edes juuri hallitse sitä, voi keittiössä lopulta kajahtaa ranskalaisen pontevasti: Merde! 

Mieheltään ja pojiltaan Lindfors saa usein epäilevää ja huvittunutta palautetta Ranska-vouhotuksestaan. Näistä sain monet hyvät naurut, niin paljon kuin itsekin ranskalaisuutta ja ranskattaria ihailen. 

Kirja käsittelee kiinnostavasti kulttuurieroja. Kuten vaikka tässä ranskalaista nautiskelua ja suomalaista syyllisyydentunnetta: 

La paresse - laiskuus - mikä ero jälleen ranskan ja suomen kielessä. La paressen voi antaa anteeksi. Se kuulostaa juuri siltä, mitä nyt teen: kuin lojuisit puutarhatuolissasi, laventelin ja ruusuntuoksun keskellä, Baudelairen runokirja kädessäsi (hyvä on, luen ennemmin mukavia murhamysteerejä) ja vain odottaisit päivän päättyvän. Laiskuus puolestaan tarkoittaa sitä, että et tartu mihinkään; et viikkaa pyykkiä, et laita ruokaa, et moppaa lattioita. Välttelet velvollisuuksia, joista päiväsi koostuu, halusitpa tai et. 
  Haluan vain keskittyä la paresseen, unohtaa pyykit ja sallia itselleni tämän hetken auringossa. Mutta tarkoittaako se, että en suorita, kuten minun pitäisi suorittaa? Onko olemassaoloni oikeutus kiinni suorituksesta? Siitä, että lakanat ovat siisteissä riveissä kaapissa? 

Tällainen kirja on valtavan inspiroiva, jos Ranska kiinnostaa - ja erityisesti juuri naisellisesta näkökulmasta. Itse olin varsinkin nuorempana suuri Ranska-fani, ja silloin aikoinaan joku jopa sanoi minua "pariisittareksi". Nyt enimmät ranskalaisuudet ovat tainneet jo minusta karista, mutta olipa ihanaa ja innostavaa lukea tällaisista unelmista ja siitä, miten niitä voi tehdä todeksi oman suomalaisen arkensa keskellä. 

Ranskatar haluaa olla ja tietää olevansa oman itsensä tavaramerkki. Ainutlaatuinen. Ei tarvitse olla Madame Favier ollakseen kiinnostava. Alan pohtia, mitä sellaista osaan tehdä, joka on vahvasti ominta itseäni - ja jota kukaan muu ei ehkä osaa aivan yhtä hyvin. 


WSOY 2022 
187 sivua 
Kannen suunnittelija: Riikka Turkulainen 

Kirjasta muualla: 

perjantai 5. elokuuta 2022

M. James Jordan: Pojan sydän - Löytöretki Isän rakkauteen


Suomentanut Tarja Nieminen 

Uusiseelantilainen James Jordan on Fatherheart Ministries International -järjestön perustaja. Hänen elämänsä muuttui syvällisen Jumalan rakkauden kokemuksen kautta, ja hän löysi Jumalan myös Isänä. 

Kuten James Jordanin aikoinaan, myös monen meistä voi olla vaikea tuntea Jumalaa Isänä, jos omaan isäsuhteeseemme liittyy kipua ja haavoja. Jordankin ajatteli mielellään "Jeesus yksin", mutta tajusi myöhemmin, että Jeesus itse sanoo Johanneksen evankeliumissa olevansa tie Isän luo. Jeesuksen ristinkuoleman kautta meille avautui pääsy Isän yhteyteen, Isän lapsiksi. 

Jordan kertoo kiinnostavasti pitkästä ja kivuliaasta tiestään sovintoon oman isänsä kanssa. Sulkiessaan sydämensä isältään hän oli menettänyt pojan sydämen. Anteeksiantoprosessi ja rakkauden löytyminen isää kohtaan avasi tietä myös Jumalan isänrakkauden kokemiselle. Jordanilla oli myös hengellinen isä, jolle hän sai olla poika, millä oli varmasti myös suuri merkitys hänelle. Tästä olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin. 

Ote kirjasta väliotsikon Hän rakastaa meitä jo nyt alta: 

Isän rakkauden ilmestyksessä ei ole kyse siitä, että yrittäisimme saada häntä vuodattamaan rakkauttaan sydämiimme. Hänen rakkautensa sataa yllemme joka hetki. Kysymys kuuluu: Miksi en koe sitä enemmän? Miksi se ei ole todellista minulle? 
  Suurin ongelma, jonka joudumme kohtaamaan, ovat meissä olevat tukokset, jotka estävät tätä tulemasta todeksi elämässämme. Kun pääsemme eroon näistä esteistä, koemme hänen rakkautensa yhä todellisempana. Walesin herätyksen tunnuslaulu oli kaunis virsi: "Rakkaus laaja kuin valtameri, hyvyys niin kuin tulva." Jumalan rakkaus on kuin valtameri. Tiedän, millainen valtameri on. Lentomatka Uudesta-Seelannista Los Angelesiin kestää melkein kaksitoista tuntia, ja välissä on enimmäkseen pelkkää merta. Olemme vasta alkaneet kastaa varpaitamme Isän rakkauden ihmeelliseen valtamereen. 

Olemme vasta alkaneet kastaa varpaitamme Isän rakkauden ihmeelliseen valtamereen. Ihanasti sanottu. 

Jordanilla on hyviä ajatuksia myös lapsen kaltaiseksi tulemisesta ja siitä, ettei kristillisyyden ole tarkoitus olla suorittamista, vaan lepoa. 

Kirjassa oli omat hyvät juttunsa ja ajatuksensa, mutta ehkä itse kompastuin moniin yksityiskohtiin, joista en ollut samaa mieltä. James Jordan edustaa selvästi kovin erilaista kristillisyyttä. Hän esimerkiksi ajattelee, että kun rukoushetkessä Jumalan läsnäolon kokemus meni ohi, niin silloin "Jumala oli mennyt pois, olin yksin". Olisipa meistä monella huonosti asiat, jos Jumalan läsnäolo olisi meidän tunteistamme riippuvainen. Hän lähtisi ja jättäisi meidät aina yksin, kun meistä ei tunnu miltään tai tuntuu pahalta. Miten kaikkivaltias, kaikkialla läsnäoleva Jumala, joka kaiken lisäksi asuu meidän omiensa sydämissä, yleensä voisi lähteä jonnekin pois meidän luotamme? Hän, joka on luvannut olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. 

Otin sitten kirjasta ne hyvät jutut ja sivuutin sellaiset kohdat, jotka menivät yli hilseen. Jordanilla oli kyllä niitäkin ajatuksia, jotka puhuttelivat syvästi. 

Koin kuitenkin kirjan äärellä todeksi sen, mitä Jean Pierre de Caussade on sanonut: Kun ihminen on janoinen, jano tyydytetään juomalla eikä lukemalla kirjoja vedestä. Näinhän tässäkin kävi. Kirja tuli luettua, sanat paperilla olivat teoreettista tietoa, jano jäi. Isän rakkauden jano ja nälkä.  

Itselleni tärkeä kirja tästä aiheesta on ollut Floyd McClung Jr:n Jumalan Isänsydän. Sen voisi lukea joskus uudestaan. Ihanasti Iskästä puhui muutama päivä sitten myös eräs pappi, jolle tässä vielä lämpimät kiitokset ja terveiset. 

Päivä Oy 2015
192 sivua 
Alkuteos: Sonship 2014 
Kannen suunnittelu: Tom Carroll 
Kannen toteutus: Päivä Oy 

James Jordanin kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta. Kuten hän, kiinnitin itsekin huomiota siihen, että Jordan puhuu toistuvasti tuosta pojan sydämestä, aivan kuin tässä olisi pelkästään miesten elämästä kysymys. No, mainitsee hän sentään tyttäretkin muutaman kerran. Olisi kyllä voinut puhua vaikka Jumalan lapsista ja Jumalan lapseudesta, jos minulta kysytään. 

maanantai 1. elokuuta 2022

Terttu Tupala (toim.): Runo puhuu kauneudesta


Viimeksi runo puhui ilosta, nyt se puhuu kauneudesta. Tässäkin valikoimassa on mukana kymmeniä suomalaisia runoilijoita, osa hyvin tunnettuja, toiset ainakin minulle tuntemattomia. Tällaisten kokoelmien kautta on kyllä kiva löytää sellaisia itselle uusia runoilijoita, joihin tutustuisi mielellään lähemminkin. 

Runo puhuu kauneudesta sisältää paljon luonnon kauneutta, mutta myös esimerkiksi rakkauden ja rakastetun ihmisen kauneutta. Kirjan viimeisen osan runot kuvaavat muun muassa kuvataiteen, musiikin, veistosten ja erilaisten esineiden kauneutta. 

Kauneutta olikin kirja niin tulvillaan, että on vaikea valita mitä siitä kaikesta täällä blogissa jakaisi. Tässä nyt kuitenkin jotain. 

Tuoksu joka illan pimetessä voimistuu 
humisee täyttymätöntä ikävää. 
Tulee yö. Rastas soittaa hiljaista huiluaan. 
Taivaalle on joku nostanut tähden. 
Yhden vain. 
Kukka huokaa. 
Kerran vain. 

Hannu Mäkelä (osa runosta) 

Vain aitoja koruja 
kantavat 
kaislan hiukset: 
sudenkorentoa 
         kastepisaraa. 

Maaria Leinonen 

Elämä on suuri suru 
josta tippuu kirkkaita, 
valtameren täyttäviä 
ilon pisaroita. 

Timo Pusa 

Kauneus on minuun piirretty 
sinun katseesi, askeltesi, 
sinun kasvojesi värähtävän rytmin mukaan. 
Mihin maailman ääreen minä voisin sitä paeta? 

Lassi Nummi 

Ja lopuksi vielä Risto Rasa, joka kirjoittaa maamiehestä työssään sipuli- ja porkkanamaalla. Runo loppuu näin: 

Hänen huudetaan syömään. 
Mäellä hän pysähtyy, katselee työtään. 
Maanvärit ja tuore vihreä ovat 
haikea yhdistelmä, 
kuin punavarpusen ääni. 

Hm. Täällä van Gogh 
olisi maalannut voikukkia. 

Tämä on muuten blogini seitsemässadas postaus. Niistä noin 650 on kirjapostauksia, joten onhan tässä tullut jo muutama kirja esiteltyä. 

Kirjapaja 1989 
171 sivua 
Päällys: Matti Kota 

torstai 28. heinäkuuta 2022

Terttu Tupala (toim.): Runo puhuu ilosta


Yö näppäilee tähtien kieliä 
ja meri humisee. 
Miksi en saisi tuntea 
olevani nyt onnellinen? 

Niilo Rauhala 

Kirjaston runohyllyssä huomasin kerran kesällä Terttu Tupalan toimittamat runokokoelmat Runo puhuu ilosta ja Runo puhuu kauneudesta. Aikaisemmin olin jo lukenut vastaavat kirjat toivosta ja kaipauksesta. Ilosta ja kauneudesta kertovat runot tuntuivat sopivan erityisen hyvin kevyeksi kesälukemiseksi, joten kirjat lähtivät mukaani, ja tässä tulee nyt aimo annos sitä iloa

Hyvälle mielellehän tällaisista runoista tuli. Osa näistä olisi kyllä sopinut yhtä hyvin noihin kauneudesta kertoviin runoihin, koska niissä oli niin paljon luonnon kauneutta. 

Kokoelmaan on valittu runoja kymmeniltä suomalaisilta runoilijoilta. Mukana on monenlaisia runoja, niin vanhahtavia ja loppusoinnullisia kuin modernimpaakin ilmaisua. Aivan uusinta runoutta tässä ei tietenkään ole, kun kirja on ilmestynyt vuonna 1987. 

Pitemmittä puheitta jaan kirjan runoista hiukan ilon pisaroita myös tänne blogiin. 

En itke kivusta, en surusta, 
        itken ilosta, 
että elät maailmassa ja kaikki hyvyys sinussa, 
                 itken katsetta, joka sai 
        sydämeni soimaan. 

Leif Färding (osa runosta) 

Taivas läikähti tänne, sen kulta. 
Kesä, he sanoivat. 
Täytyyhän ilolla 
olla nimi. 

Eeva Takala 

Onnenjyväsiä, 
jotka yhdessä olemme löytäneet 
menneiden päivien soramontuista, 
en vaihtaisi kirkkaimpaankaan kruunuun. 

Timo Pusa 

LOMALLA 

Tuuli suutelee onnelliset hiuksemme 
kun aamu alkaa. 
Olet nukkunut hyvin 
- kertovat iloiset silmät. 
Tänään teemme mitä mieli tekee. 

Irja Hiironniemi 

Ja kaiken painavan, harmaan 
vei tuuli mennessään. 
Miten saatoin toivoton olla 
minä äsken? Ikinään? 
Miten saatoin hautoa tuskaa 
ja mieleni paaduttaa, 
vaikka Jumalan hymyilystä 
oli kukkaan puhjennut maa? 

Jaakko Haavio (osa runosta) 

Joku soittaa pianoa, aurinko on laskenut. 
Metsä nousee tummana, yhä tummempana, 
sävelet hiljenevät, kosketus pehmenee. 
Vähän ennen unta minä ajattelen että tahtoisin 
lähteä näin, tällaisena yönä. 

Matti Paloheimo 

Kirjapaja 1987 
250 sivua 
Päällys: Matti Kota 

Blogissani myös: