sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Niilo Rauhala: Tähtiä taivaan nurmikolla


Tähän kirjaan on koottu Niilo Rauhalan uskonnollisia runoja hänen laajasta tuotannostaan. Näistäkin runoista osassa se uskonnollisuus on niin rivien välissä, ettei sitä aina huomaa, mutta on myös runoja, joissa on selkeästi kristillistä sanastoa. 

Rauhalan runoissa on tavalliseen tapaan syvää levollisuutta, ja usein ne ovat hyvin luonnonläheisiä. Lukuelämys oli hoitava ja lohdullinen. Ihastuin heti ensimmäiseen runoon, josta tässä osa: 

Merestä mereen sinä näit, mitä teitä me kuljemme. 
Sinä näit kärsivät kasvomme, 
näit että tuskan mannerlaatat kohtaavat syvällä 
vuorten ja kaupunkien alla, 
meri särkyy ja kaupungit repeytyvät haavoiksi. 

Jumala, sinä lähetit tänne kasvojesi auringon. 
Louhikoissa ristiä kantaen se säteilee maailman yli, 
yhä vielä siitä saa alkunsa kuilujen kevät, 
parantuvien haavojen rauha. 

Särkyminen ja repeäminen näköjään puhuttelivat tällä kertaa aivan erityisesti, kun minua kosketti myös runo, jossa Rauhala kirjoittaa: 

Miten maa voisi rukoilla 
muuten kuin särkymällä ja repeämällä? 

Toivo kantaa harteillaan 
luhistuneita vuoria. 

Hieno ajatus on myös tässä: 

Ei ole muuta lääkettä sairaudelle 
kuin kivusta nouseva aurinko. 

Rohkaiseva ja toivorikas on seuraava lyhyt runo: 

Jos maltat uskoa, 
     Jumalan silmät katsovat tämän aamun läpi. 
Kaikki suuret asiat ovat vielä edessäpäin. 

Runossa Auringon huilut on iloa ja valoa. Se loppuu näin: 

Kaikki mitä minussa on, muuttuu 
hänen käsissään lauluksi. 
Ei ole kuolemaa, on vain tämä aamu, 
jota eilen ei ollut. 

Tässä muutamia itseäni koskettaneita poimintoja tästä hienosta kokoelmasta. Aina uudestaan Niilo Rauhalan runot puhuttelevat ja ihastuttavat minua. Tähtiä taivaan nurmikolla oli täydellistä lohtulukemista juuri tähän hetkeen. 

Kirjapaja 2011 
96 sivua 
Kansi: Riikka Tähtinen 

torstai 19. toukokuuta 2022

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa


Suomentanut Helene Bützow 

Liane Moriartyn uusi romaani kertoo sydneyläisestä Delaneyn perheestä. Stan ja Joy Delaney ovat pyörittäneet pitkään maineikasta tennisakatemiaa, ja tennis on heille koko elämä. Heidän pettymyksekseen neljästä lapsesta kukaan ei ole aikuisena jatkanut tenniksen pelaamista kilpatasolla tai ryhtynyt edes valmentajaksi. 

Stanin ja Joyn avioliitto vaikuttaa täydelliseltä, mutta sitten eräänä päivänä Joy katoaa yllättäen jäljettömiin. Stanin kasvoissa näkyy raapimisjälkiä, ja muutamaa kuukautta aikaisemmin heidän luokseen oli yllättäen ilmestynyt ja majoittunut täysin tuntematon, mukiloitu nuori nainen, Savannah. Joy rakasti Savannahia kuin omaa tytärtään, mutta kuka ja mikä tuo nainen oikein oli? Miksi hän ilmestyi juuri Delaneyn perheen oven taakse ja liittyikö hän jotenkin Joyn katoamiseen? 

Stanin tilanne ei näytä hyvältä. Onko hänellä kaikkien tietämättä ollut taipumusta väkivaltaisuuteen; onko hän ehkä tappanut vaimonsa? Oliko heidän avioliittonsa sittenkään niin onnellinen? Stanin ja Joyn lapsia alkaa pelottaa, millaisia salaisuuksia heidän vanhempiensa elämästä vielä paljastuu. 

Moriarty kertoo tarinaa vuorotellen katoamisen jälkeisessä ja sitä edeltävässä ajassa. Hän pitää hienosti langat käsissään ja saa jännityksen tiivistymään aina vain enemmän. Tarina on koukuttava, joskin oli siellä minun makuuni muutamia pitkästyttäviäkin kohtia, esimerkiksi kun tennistä ja valmentamista joskus pohdittiin hiukan pitempään. 

Sitten taas toisaalta: minulle yli 500-sivuiset kirjat ovat yleensä liian paksuja, mutta tällä kertaa lukeminen eteni sujuvasti, ja vain nautin siitä, ettei tarina loppunut heti kesken. Moriarty onnistui vangitsemaan mielenkiintoni niin täysin, ja kirjan loppupuolella odotti myös yllättävä käänne, jollaiset ovat aina tervetulleita. Muutenkin olen pitänyt Moriartyn romaaneista; niissä on kiinnostava sekoitus viihdettä ja jännitystä samassa paketissa. Lisäksi Helene Bützowin suomennos on erittäin sujuvaa tekstiä, mikä myös omalta osaltaan vaikuttaa lukuelämyksen nautinnollisuuteen. 

Viime vuonna Moriartylta on näköjään ilmestynyt romaani Viimeinen vuosipäivä. Se minulta on jotenkin mennyt ohi, mutta pitääpä tutustua siihenkin jossain vaiheessa. 

WSOY 2022 
537 sivua 
Alkuteos: Apples Never Fall 2021  

perjantai 13. toukokuuta 2022

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja


Suomentanut Tuula Kojo 

Sofia Lundbergin romaanit ovat olleet lukulistallani siitä asti, kun Punainen osoitekirja ilmestyi vuonna 2018. Nyt pääsin vihdoin asiaan. Nyt myös tiedän, miksi niin monet lukevat Lundbergia. Kirja oli todellakin koskettava, meni suoraan tunteisiin. Tämä on juuri jotain sellaista naiselliseen nautiskelun tarpeeseen sopivaa luettavaa. 

Tukholmalainen 96-vuotias Doris Alm elää yksin asunnossaan, jossa seuraa hänelle pitävät vain vaihtuvat kotiavustajat ja Skype-puheluita San Fransiscosta asti soitteleva sisaren tyttärentytär Jenny, ainoa läheinen, joka Doriksella on enää jäljellä. Doriksen punaisessa osoitekirjassa ystävä ja tuttava toisensa jälkeen on viivattu yli ja merkitty kuolleeksi. Ennen Doris kävi hautajaisissa, nyt ei ole enää niitäkään. 

Osoitekirjansa kautta vanhus käy kuitenkin läpi valtavan vaiherikasta elämäänsä. Hän kirjoittaa ylös  muistojaan Jennyä varten, että ne jäisivät jäljelle vielä, kun Doriksesta aika jättää. 

Kirjassa onkin hyvä rakenne: vuorotellen ollaan nykyhetkessä, vuorotellen käydään läpi osoitekirjaa, jonka henkilöiden kautta Doris kertoo elämäntarinaansa. Hänen nykyhetkensä on riipaiseva; Lundberg kuvaa niin osuvasti vanhan, yksinäisen ja yhä huonompaan kuntoon menevän naisen elämää. Sitä miten kaikesta joutuu lopulta luopumaan. 

Menneisyydessä Doris on kokenut paljon dramaattisia käänteitä. Nuorena hänen tiensä vei Pariisiin ja sieltä New Yorkiin. Ja mitä kaikkea vuosien varrella tapahtuikaan; oli iloja ja suruja, ystävyyttä ja rakkautta. Lopulta Doris palasi Tukholmaan, jossa hän nyt muistelee menneitä. 

Kun kirjan kannessa lukee vuoden koskettavin, sitä tämä aivan varmasti oli. En muista koska olisin viimeksi itkenyt kirjan äärellä, mutta nyt niinkin kävi eräässä vaiheessa. Doriksen tarina on hyvin elämänmakuinen ja tunteisiin vetoava. On mukana tiettyä epäuskottavuuttakin, mutta romaanihan tämä on ja sellaisena nautinnollista luettavaa. Oli mukava lukea Pariisista, mutta myös kaikesta muusta Doriksen kokemasta - vaikka traagisiakin kokemuksia matkan varrella kyllä riitti. 

Viihderomaaneilla on ehdottomasti oma paikkansa aina silloin tällöin, kun on kevennyksen tarvetta. 

Nyt kun vihdoin alkuun pääsin, pitääkin jatkaa Lundbergin kirjojen parissa taas kun sopiva hetki koittaa. 

Otava 2018 
316 sivua 
Alkuteos Den rödä adressboken 2017 

Muissa blogeissa: 

Urho Muroma: Lohdutuksen Jumala


Tässä pienessä hartauskirjassa Urho Muroma (1890-1966) jakaa lohdutuksen sanoja sairaille ja kärsiville. Kirjan sivuilla puhuu itsekin sairasvuoteella kipuillut pappi, joten aihe on hänelle tuttu. 

Luvut ovat lyhyitä, sellaisia jotka eivät näännytä sairasta lukijaa, ainakin jos hän jaksaa edes vähän lukea. Heti ensimmäinen luku alkaa väsynyttä rohkaisten: 

Sinä et jaksa paljoa, eikä sinun tarvitse jaksaakaan. Kyllä Herra tuntee sinun väsymyksesi ja heikkoutesi. Ei Hän sinulta mitään vaadi. Päinvastoin Hän tulee nyt sinun vuoteesi ääreen antaaksensa sinulle jotakin. Hän tahtoo antaa sinulle lohdutusta, rohkaisua ja voimaa. 

Jokaisessa luvussa toistuvat uudestaan ja uudestaan sanat sairasvuode ja kärsimysvuode, mutta kyllä tällä kirjalla on paljon annettavaa sellaisellekin sairaalle, joka ei välttämättä ole vuoteen omana. Moni sairaus voi olla aivan tarpeeksi hankala ja jopa tuskallinen, vaikka ihminen ei makaisikaan vuoteessa "otsa kuumana". 

Monessa luvussa Muroma käsittelee myös kärsimystä ihan yleisellä tasolla, joten kirjasta saattaa saada itselleen lohtua sellainenkin lukija, jonka kärsimys ei johdu sairaudesta, vaan muista syistä. 

Muroma kirjoittaa muun muassa hyvistä ja huonoista hetkistä, väsymyksestä, miksi-kysymyksistä, Jumalasta joka on käsittämätön ja vaikenee, siitä miten meidän pitäisi oppia luottamaan Jumalan hyvyyteen silloinkin, kun tunteet ja olosuhteet huutavat jotain aivan muuta. 

Aabraham oli oppinut sulkemaan silmänsä kaikelta näkyväiseltä ja sokeasti luottamaan Herraan. Tämän hän oli oppinut kokemusten tietä. 
  Näin pitää meidänkin monta kertaa tehdä, kun kaikki näkyväinen huutaa meille aivan päinvastaista kuin mitä Sana todistaa, kun näkyväiset eivät vähääkään todista Jumalan rakkaudesta, vaan suorastaan jotain päinvastaista. 

Kirja käsittelee myös uskonelämän perusasioita, syntiä ja armoa. Muroma kirjoittaa siitä, miten sairaus ja kärsimys helposti nostavat esiin meidän huonoimmat puolemme. Mutta Jumala tuntee meidän heikkoutemme: 

Meissä ei ole Hänelle mitään yllättävää, ei silloinkaan, kun jokin synti pahimmin purkautuu esiin elämässämme... 
-- On ihanaa, ettei tarvitse olla yhtään hurskaampi kuin mitä on, ja tietää, että tulee varmasti armollisesti vastaanotetuksi... 
-- Lepää siis kaikessa voimattomuudessasi tässä jumalallisessa rakkaudessa ja kiitä Häntä siitä, että Hän rakastaa juuri pahoja ja syntisiä, sellaisia, jommoinen sinäkin olet. Käy täysin ansiottomana Hänen kasvojensa eteen. 

Muroma rohkaisee lukijaa myös muistelemaan kaikkia Jumalan hyviä tekoja omassa elämässä. Hyvien asioiden muisteleminen tuo valoa sydämeen. Samoin voi opetella uskomaan, että tämänkin vaikean tilanteen Jumala voi ajallaan ja tavallaan kääntää siunaukseksi. Ja että kaikissa meidän ahdistuksissamme hänelläkin on ahdistus, kuten Raamattu opettaa. 

Tämä kaikki ja paljon muuta tässä pienessä suuressa kirjassa. Jokaisen luvun lopussa on myös lyhyt rukous ja pari lukukappaletta Raamatusta. Nuo rukouksetkin ovat monesti hyvin lohdullisia. 

Uusi Tie 1988, 7. painos 
133 sivua 
Kannen suunnittelu: Terttu Hauhia 
Kannen diakuva: Tapani Romppainen 

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Jorma Kalajoki: Jumalan teonsanat


Turkulaisen rovasti Jorma Kalajoen uudessa kirjassa on kiinnostava aihe. Me ihmiset voimme sohvalla puhua, aikoa ja suunnitella kaikenlaista, mistä ei lopulta tule mitään. Mutta kuten kirjan ensimmäisellä sivulla todetaan: Jumala on toisenlainen, hän ei jäänyt sohvalle aikomaan. 

Tästä syystä Jorma Kalajoki on innostunut tutkimaan erityisesti Jumalan teonsanoja. Jumala on käytännöllinen, eikä Raamatunkaan varsinainen tehtävä ole filosofisesti määritellä, millainen hän on, vaan kertoa hänen toiminnastaan. Uuden testamentinkin taustalla on heprealainen ajattelu, jonka yksi piirre on konkreettisuus, mikä poikkesi ympärillä vallitsevasta hellenistisestä ajattelusta, jossa tärkeää oli abstraktinen, filosofinen pohdinta. 

Jumala ei siis vain puhu, vaan myös tekee. Kirjassaan Jorma Kalajoki tarjoaakin valtavan ja monipuolisen kattauksen erilaisia Jumalaan liittyviä verbejä. Niiden kautta tämä teos tarjoaa hyvän läpileikkauksen kristinuskon keskeisiin asioihin, joista Kalajoki opettaa selkeästi. 

Kirja lähtee luonnollisesti liikkeelle luomisesta. Entä miten Jumala ilmoittaa itsensä ja puhuu, miten hän toisaalta kätkeytyy ja kätkee kätensä suojaan. Hän rakastaa meitä ja iloitsee meistä. Jeesus oli täysi ihminen ja täysi Jumala - ja jos hän oli ihminen, mekin saamme olla. Saamme tulla omaksi itseksemme, juuri sellaiseksi miksi meidät on luotu. Jeesus kärsi syntiemme rangaistuksen ja toisaalta hän myös kärsii yhdessä meidän kanssamme, kun meillä on vaikeaa. Jumala osallistuu maailman kärsimyksiin ja kääntää pahankin palvelemaan omia tarkoituksiaan. Isä herätti kuolleista Jeesuksen, joka nyt rukoilee taivaassa meidän puolestamme. Jeesus tulee takaisin, Jumala tuomitsee, hän vuodattaa Henkensä, pelastaa, parantaa ja johdattaa. Pyhä Henki avaa Kristuksen rikkauksia ja antaa voiman olla Kristuksen todistaja. 

Siinä vain pieni osa kaikista kirjan sisältämistä teonsanoista. Aiheesta kuin aiheesta Kalajoki tarjoaa asiallista ja tervehenkistä opetusta samalla myös monin tavoin rohkaisten heikkoa vaeltajaa. 

Minäkin sain tästä kirjasta paljon rohkaisua omiin vaiheisiini ja mietteisiini. Kieltämättä välillä Jumala tuntuu teoreetikolta, joka vain puhuu kauniita, mutta ei tee mitään. Tai sitten ei edes puhu, vaan kätkeytyy. Kalajoen opetusten äärellä sain kuitenkin muistutuksen siitä, miten paljon Jumala sentään sittenkin on tehnyt ja koko ajan tekee meidän hyväksemme. Vaikka hänen teonsanansa tuntuisi joskus pitkäänkin olevan lähinnä kätkeytyä, kyllä hänellä onneksi on paljon muitakin teonsanoja. 

Jorma Kalajoki on armollinen ja hoitava julistaja. Jaankin tähän loppuun muutamia helmiä, pieniä otteita eri luvuista: 

Jumalalle nimittäin riittää se, että olet olemassa, olethan rakkaudella luotuna ja Jeesuksen armahtamana Jumalan lapsi. Silloinkin kun tarvitset vain Jumalan ja toisten apua, olet hänelle arvokas ja rakas. 

Hän on jo luonasi, kun tarvitset häntä. Sinun ei tarvitse kiivetä johonkin hengellisempään kerrokseen, sillä hän on tullut rappuset alas kellariisi saakka. 

Kielto älä pelkää ei oikeastaan ole käsky: "Et saa pelätä, olet luuseri, jos pelkäät." Se on rohkaisu ja lohdutus: "Sinun ei tarvitse pelätä, koska olen jo voittanut pelkojesi suurimmat syyt. Mutta vaikka pelkäisitkin, olen siltikin voittanut, ja saat levätä minun ikuisilla käsivarsillani, vaikka kuinka täriset." 


Päivä Oy 2022 
240 sivua 
Kansi: Mika Kavasto 

tiistai 10. toukokuuta 2022

Tass Saada: Taistelin Arafatin joukoissa - PLO:n tarkka-ampujan tie uuteen elämään


Suomentanut Anne Leu 

Tällä viikolla suomalaisissa seurakunnissa vierailee Tass Saada, entinen PLO:n tarkka-ampuja, joka vihasi juutalaisia, mutta löysi sitten Jeesuksen. Nyt hän on jo pitkään ollut rauhanrakentaja, joka kiertää rakentamassa sovintoa arabien ja juutalaisten välille. 

Tämän kirjan olen lukenut jo silloin kun se ilmestyi. Nyt alkaisi olla uusintaluvun paikka, huonomuistinen lukija kun olen. Tässä joka tapauksessa pieni esittely teoksesta. 

Palestiinalainen Tass Saada syntyi Gazan kaistalla vuonna 1951, vietti lapsuutensa pakolaisena Saudi-Arabiassa ja nuoruutensa Qatarissa. Sieltä hän karkasi Jordaniaan taistellakseen PLO:n riveissä, jonne isä ei olisi häntä päästänyt, koska hänen olisi ensin pitänyt käydä koulunsa loppuun. Mutta Tass Saadan sisään kertynyt viha vaati häntä toimimaan ja taistelemaan Israelia vastaan. 

Kirjan esipuheessa Joel C. Rosenberg toteaa, että koska Tass Saada oli tappaja, tämän kirjan ensimmäistä osaa oli uskomattoman vaikea lukea. Siksi luulinkin, että kirja olisi kovin raskasta ja raakaa luettavaa, mutta yllätyksekseni Saadan sala-ampujan urasta ei kerrottu mitenkään liian yksityiskohtaisesti. Veri ja suolenpätkät eivät lentele, väkivallalla ei mässäillä. Jos on lukenut esimerkiksi dekkareita, sotakirjoja tai kirjoja keskitysleireistä, niissä on varmasti ollut paljon pahempaa juttua kuin tässä. 

Kirjan ensimmäisessä osassa kerrotaan, "kuinka opin vihaamaan", ja toisessa osassa "kuinka opin rakastamaan". Lopulta siitä vihastakaan ei minusta kerrota niin rajusti kuin olisi voinut. Ei Tass Saada tietenkään enää halua korostaa sitä vihaa kovin voimakkaasti, koska hänen elämässään se on kaukaista menneisyyttä. 

Suureksi harmikseen Saada joutui eräässä tilanteessa sivuun urastaan Fatahissa. Erilaisten käänteiden jälkeen hän päätyi muuttamaan Amerikkaan, vaikka se olikin "suuren saatanan maa". Siellä hän meni paikallisen naisen kanssa naimisiin vain saadakseen oleskeluluvan. Sitten elämä lähti kuitenkin etenemään aivan toisin kuin hän oli kaavaillut. 

Saadan kääntymys kristityksi tapahtui 42-vuotiaana yllättäen, äkillisesti ja yliluonnollisesti yhdessä hetkessä. Seuraavana päivänä hän järkytyksekseen huomasi rukoilevansa Israelin puolesta. Hänelle oli myös järkytys tajuta, että Jeesus, johon hän nyt uskoi, ei ollutkaan vaalea, sinisilmäinen amerikkalainen, vaan - juutalainen! 

Tästä alkoi kuitenkin uusi vaihe Tass Saadan elämässä. Sen jälkeen hän on tehnyt työtä tuodakseen rauhaa ja sovintoa muslimien ja juutalaisten välille ja on julistanut heille evankeliumia. Hän pääsi kertomaan Jeesuksesta myös vanhalle idolilleen ja tuttavalleen Jasser Arafatille - ja omalle perheelleen, joka halusi tappaa hänet, koska hän oli kääntynyt kristityksi. Entisenä fatahilaisena ja nykyisenä kristittynä hän tarvitsikin paljon varjelusta liikkuessaan Lähi-idässä. 

Arabina ja Lähi-idässä kasvaneena Saada on löytänyt Raamatusta paljon sellaista, mille me länsimaiden kristityt olemme sokeita. Myös näistä löydöistään hän kertoo mielenkiintoisesti. 

Muutenkin kirja on erittäin mukaansatempaava ja kiinnostava - eikä yhtään raskas, toisin kuin luulin esipuheen perusteella. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos. 

Loppuun ote luvusta, jossa Tass Saada perheineen muuttaa Gazan kaistalle tekemään kristillistä työtä: 

Tuntui oudolta muuttaa takaisin keskelle Lähi-idän kriisiä - ja vielä nyt, kun minulla oli vaimo suojeltavanani - ilman, että minulla oli ainoatakaan pistoolia tai AK-47:ää käytössäni. Vuosia sitten olin toiminut tässä samassa ympäristössä täysin eri tavalla. Silloin olin ollut yksi niistä harvoista, jotka olivat aseistautuneet hampaisiin saakka. Nyt minulla ei ollut mitään aseita - ja kaikilla muilla oli niitä runsaasti. 
  Karen ja minä olimme tilanteessa, jota kuvaavat kenties parhaiten apostoli Paavalin sanat: "Me elämme tässä maailmassa mutta emme taistele tämän maailman tavoin. Taisteluaseemme eivät ole ihmisten aseita, vaan niillä on Jumalan antama voima (2. Kor. 10:3-4)". Olimme menossa epäluulon ja vihan ja koston barrikadeille kädessämme ainoastaan rakkauden ja lempeyden ja käytännöllisen avun aseet. 


Perussanoma Oy 2018 
281 sivua 
Alkuteos: Ich kämpfte für Arafat 2007 
Kansikuva: Taneli Törölä 
Ulkoasu ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy 

Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta

Tass Saadan Suomen-vierailun ohjelma löytyy täältä

perjantai 6. toukokuuta 2022

Ben Furman: Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus


Psykiatrian erikoislääkäri Ben Furman kyseenalaistaa tässä kirjassa myytin, jonka mukaan koko loppuelämämme on kiinni siitä, millainen lapsuus meillä on ollut. Vaikea lapsuus ei automaattisesti tarkoita, ettei ihmisen elämästä aikuisenakaan tulisi mitään, kuten ei onnellinenkaan lapsuus ole tae siitä, ettei aikuisena voisi tulla ongelmia. 

Monet (eivät tietenkään kaikki) vaikean lapsuuden kokeneet pärjäävät elämässä hyvin. Ihmisellä voi jo lapsena olla selviytymiskeinoja, jotka auttavat häntä jaksamaan, ja jos esimerkiksi vanhemmilta ei saa tarpeeksi rakkautta ja huolenpitoa, lapsella on monesti kyky löytää korvaavia kokemuksia muiden turvallisten aikuisten kautta. 

Mutta vaikka lapsena ei olisi ehtinyt saada korvaavia kokemuksia, niitä ehtii saada vielä aikuisenakin. Samoin erilaisia selviytymiskeinoja voi ottaa käyttöön myöhemminkin. Menneisyyden voi myös opetella näkemään voimavarana. Vaikea lapsuus on voinut opettaa sen kokeneelle monia asioita, kuten empatiaa, toisten ymmärtämistä tai vaikka taistelutahtoa: jotkut sisuuntuvat ja haluavat näyttää, että he kyllä pärjäävät. 

Syksyllä 1996 Seurassa ja Kodin Kuvalehdessä julkaistiin ilmoitus, jossa Ben Furman kertoi kirjoittavansa kirjaa tästä aiheesta. Ihmisiä pyydettiin kirjoittamaan hänelle ja vastaamaan kolmeen kysymykseen: Mikä on auttanut sinua selviytymään vaikeasta lapsuudestasi? Mitä vaikea lapsuutesi on sinulle opettanut? Miten olet myöhemmin elämässä hankkinut niitä kokemuksia, joita vaille lapsena jäit? 

Furman sai kolmisensataa koskettavaa kirjettä, joissa kerrottuja kokemuksia hän jakaa kirjassaan. Ihmisillä on tosiaan ollut monenlaisia selviytymiskeinoja. Moni on myös ajan mittaan pystynyt ymmärtämään ongelmaisia vanhempiaan ja antamaan anteeksi. He ovat oppineet ajattelemaan, etteivät voi vaatia paljon sellaiselta, jolle ei ole paljoa annettu. 

Eihän vaikea lapsuus aina johdu kotioloista; voihan se johtua vaikka koulukiusaamisesta. En muista puhuttiinko tässä kirjassa siitä - ehkä, mutta varmaan korkeintaan ohimennen. Päällimmäiseksi mieleen jäivät ihmisten vaikeat perhetaustat. 

Joka tapauksessa Furman toteaa, että menneisyyttä emme voi muuttaa, mutta voimme vaikuttaa siihen, millaisen merkityksen annamme sille ja millaista tarinaa siitä kerromme. Tulevaisuuteen voi myös pyrkiä vaikuttamaan: 

Meillä on hyvä mahdollisuus saada itsellemme parempi tulevaisuus riippumatta siitä, minkälainen menneisyytemme on ollut tai miltä elämämme juuri tällä hetkellä näyttää. Me emme voi määrätä kohtaloamme, yhtä vähän kuin voimme määrätä joen virtausta, mutta voimme edistää kehitystä, houkutella virran suuntaa valmistamalla maaperää otolliseksi myönteisille muutoksille. 

Toisaalta kaikki vaikean lapsuuden kokeneet eivät ole vahvoja selviytyjiä eivätkä sankareita. Sitä puolta Furman kommentoi kirjassaan vain lyhyesti. Hänelle kirjoittaneet selviytyjät eivät olleet sairastuneet psyykkisesti, alkoholisoituneet tai muuta vastaavaa, mutta niinkin osalle käy. 

WSOY 2010, 10. painos 
1. painos 1997 
127 sivua 
Päällys Tuula Mäkiä 

Kirjasta kertoo myös Kirjaimia-blogi