lauantai 4. heinäkuuta 2020

Salme Blomster: Palasista koottu Jumalan kuvaksi

Arvostelukappale kustantajalta 

Olen lukenut joskus kauan ennen blogiaikaa terapeutti Salme Blomsterin kirjoja, mutta monia niistä on kyllä vielä lukemattakin. Tämä hänen uusi teoksensa on ilmestynyt aivan äskettäin ja onkin melkein 500-sivuinen järkäle. Tiiliskivikirjoja pelkäävänä ihmisenä minä hiukan pelästyin tuota paksuutta, mutta olen  nyt lukenut kirjaa vähän kerrallaan melkein viikon ajan.

Palasista koottu Jumalan kuvaksi sisältääkin niin paljon ja niin syvällisiä ajatuksia niin monista eri aiheista, että hyvä onkin välillä pitää taukoa ja sisäistää lukemaansa. Teos myös nostaa pintaan hyvin monenlaisia tunteita; joskus taukoa täytyi pitää, jos pintaan nousi vaikkapa surematonta surua.

Kirjan alkupuolella ja hiukan myöhemminkin Salme Blomster kertoo myös omasta elämästään. Vaikka hän sanoo heti aluksi, etteivät nämä ole varsinaiset muistelmat, laitoin kuitenkin sellaisenkin tunnisteen tähän postaukseen, koska myös elämäkerrallista ainesta kirjassa on.

Blomsterilla on ollut hyvin vaikea lapsuus ja nuoruus. Tällaisista taustoista Jumala kuitenkin nostaa ihmisiä: hoitaa ja eheyttää heitä sen verran, että he sitten voivat jakaa saamaansa muille ja olla auttamassa toisia rikkinäisiä näiden toipumisprosesseissa. Tällainen palasista Jumalan kuvaksi koottu ja terapeutiksi johdatettu ihminen on myös Salme Blomster. Kuten kirjan takakannessa todetaan:

Teos todistaa siitä, miten moneen kertaan särkynytkin voi Jeesukseen juurtuessaan alkaa kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, joksi Jumala hänet tarkoitti.

Oli kiinnostavaa lukea Blomsterin omasta elämästä, koska en ollut aikaisemmin tiennyt mitään hänen kokemuksistaan. Oman tarinansa lisäksi hän jakaa myös paljon ajatuksia erilaisista tunne-elämään, kärsimykseen ja sisäiseen paranemiseen liittyvistä asioista. Näihin liittyen kirjassa on muun muassa sellaisia otsikoita kuin Usko ja mielenterveys, Masennus ja usko, Pimeässä yössä, Hyvä paha kuolema, Surun monet kerrokset, Heikkona vahva, Seurakunta voi sairastuttaa, Mitä hyvää hylätyksi tulemisessa on?, Huijarista hyväksytyksi, Hylätystä rakastetuksi ja Komerosta isän luo.

Itseäni kiinnostivat erityisesti esimerkiksi ajatukset siitä, miten tunteisiin voi vaikuttaa, kun muuttaa ajatuksiaan. Sehän on ihan tosi, ja jotain siitä olen nähnyt omalla kohdallanikin. Ensinhän on ajatus, ja vasta sitä seuraa tunne. Blomster viittaa myös joihinkin aivotutkijoihin, jotka ovat puhuneet tästä. Hän on itse harjoitellut ajatusten vaihtamista ja kertoo:

Aluksi uuden ajatusuran muodostaminen oli yhtä hankalaa kuin hiihtäminen umpihangessa, mutta kun aloin huomata, että voin todella vaikuttaa ainakin jonkin verran siihen, miten voin ja mitä tunnen, jatkoin harjoittelua. Harjoitin tietoista "aivopesua". Aivotutkijoiden mukaan meidän tarvitsee toistaa vain kolmisen viikkoa tai seitsemänkymmentä kertaa jotakin, kun se muuttuu mielessämme vaikuttavaksi. 

Eikä Blomster tietenkään tarkoita, että meidän pitäisi psyykata itsemme uskomaan jotain valheellista. Kysymys ei ole mistään keinotekoisesta ylipositiivisten ajatusten hokemisesta, vaan jos ja kun meillä on vääristynyttä negatiivista ajattelua, sitä voi yrittää korjata terveemmillä ajatuksilla.

Kaiken tämän ohella kirja sisältää kuitenkin ajatuksia paljosta muustakin kristillisyyteen, jumalasuhteeseen, uskonelämään ja seurakuntiin liittyvästä.

Blomster varoittaa muun muassa monista eksytyksistä ja harhaopeista. Niiden vaarallisuus piilee siinä, että ne tulevat valkeuden enkeliksi pukeutuneena, ei sarvet päässä ja kello kaulassa, mitä moni ei tunnu tajuavan, Blomster toteaa. Siksipä juuri valitutkin voivat eksyä, kuten jo Raamatussa sanotaan.

Moni luulee, että harhaoppeja opettavat pastorit ja puhujat ovat jo käytökseltään epäilyttäviä tai että heidät erottaisi oikeista opettajista jo ulkonäön perusteella. Kuitenkin melko usein eksyttäjät ovat hyvin karismaattisia, mukavia ja taitavia puhujia. He käyttävät mennen tullen raamatunjakeita, mutta vääristävät niiden sisällön tukemaan omia ajatuksiaan. 

Kaiken tämän ohella Salme Blomster käsittelee kuitenkin paljon myös ihan tavallista uskonelämää, kuten Raamatun lukemista, rukousta, kärsimystä, iloa, seurakuntayhteyttä, Jumalan tahdon mukaista elämää sekä Kristukseen juurtumista ja kasvua.

Ei ole mahdollista yhdessä postauksessa käydä läpi kaikkea sitä, mitä näillä melkein viidelläsadalla sivulla käsitellään. Kirjassa on paljon hyvää opetusta, paikoitellen kyllä melko tiukkasävyistäkin. Mistä ikinä Blomster kirjoittaakin, hän tekee sen hyvin rehellisesti ja totuudesta tinkimättä. Ehkä en aivan joka yksityiskohdasta ollut samaa mieltä, mutta enimmäkseen kuitenkin kyllä.

Jos sielunhoitokirjallisuus ja opetus uskonelämään liittyvistä asioista kiinnostaa, tämä kirja tarjoaa sitä kaikkea, ja niiden lisäksi saamme vielä kulkea Salme Blomsterin matkassa hänen omalla tiellään lapsuudesta tähän päivään asti. Monipuolinen kattaus!

Aikamedia Oy 2020 
488 sivua 
Kansi: Aikamedia Oy / Mika Kavasto 

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Marja-Leena Tiainen: Mansikkakeikka

Nuorena olin kolmena kesänä Suonenjoen seudulla poimimassa mansikoita. Siihen aikaan sinne menemistä pidettiin hohdokkaana, ja hauskaa meillä siellä olikin, vaikka itse työ oli kyllä raskasta. Iltaisin ja viikonloppuina liftailimme lähiympäristössä tutustumassa uusiin maisemiin ja tapasimme mitä erilaisimpia tyyppejä. Onnistuimme liftaamaan jopa taksin kyytiin, jolla joku mies oli menossa naapurikunnan ravintolaan. Hän kai sitten kustansi meidänkin huviajelumme.

Mutta vasta tänä kesänä kuulin tästä Marja-Leena Tiaisen romaanista, joka on ilmestynyt juuri sinä vuonna, kun itse menin mansikkapelloille ensimmäisen kerran, eli vuonna 1988. Voi miten olisin nauttinut Mansikkakeikan lukemisesta silloin! Mutta nautin kyllä aivan täysillä nytkin. Niin riemastuttavan nostalgiatripin kirja tarjosi tällaiselle entiselle mansikkatytölle - aikamatkan sinne 80-luvun mansikkapelloille.

Jo marjatilan isännän ihana savon murre, poimintaohjeet ja kolmen kilon keruuastiat toivat muistot elävinä mieleen:

Ruuskanen tyrkkää yhden astioista käteeni. 
  - Siihen mahtuu kolome killoo marjoo. Kopalta maksetaan yheksän markkoo. Mansikankerruu on urakkatyötä. Mitä enemmmän kerreet, sen enemmän suat rahhoo. Lauantaina ja sunnuntaina on isommat taksat. Mansikat pittää kerätä vähän raakoina, ne on niinkun bannaanit, kypsyvät toripöyvillä auringossa. Ja hommeisia ja räkätin syömiä ei pie kerätä ollenkaan. Ja lahmata ei sua. Pittää kerätä penkki kerrallaan, ja tarkkaan. Onko mittään kysyttävvee? 

Kirjassa 17-vuotias helsinkiläinen Juri lähtee kesäksi Savoon poimimaan mansikoita. Hän asuu ukkinsa luona ja työskentelee läheisellä Ruuskasen mansikkatilalla. Siellä hän tapaa mitä erilaisimpia nuoria: on ikuinen huulenheittäjä Koljonen, kaunis Riitta, ärhäkkä mutta kiehtova Ursula sekä synkkä punkkari Puuma, jolla tuntuu olevan jotain salattavaa. Saksalainen Hans-Jürgenkin ilmestyy kuvioihin naisia hurmaamaan.

Kuka olisi arvannut, että aurinko porottaa näin saakelisti jo eka duunipäivänä? Hesasta lähtiessä satoi, koko alkukesän satoi. Mutsin aurinkovoiteet tuntuivat matkaan lähtiessä vitsiltä, mutta eivät tunnu enää.
  Saparopää konttaa vastaan. Se nostaa päätään ja virnistää iloisesti. Tytöllä on Marilynin ulkomuoto; seksikäs varsi ja hyvännäköiset kasvot. Mansikkatyttö parhaasta päästä. 
  - Terve. Oletsä uus täällä? 
  - Joo. Eka päivää. 
  - Mä tulin viime viikolla. Olin melkein ensimmäisiä. Mä olen Riitta. 
  - Juri, mä sanon ja heitän luumun kokoisen mansikan suuhuni. 

Jurilla on mieli matalalla, kun tyttöystävä on lähtenyt Englantiin kielikurssille eikä aiokaan heti palata sieltä, vaan jatkaa reissailua pitkin Eurooppaa. Selviäähän syykin lopulta: hän on tietysti tavannut Englannissa ihanan miehen. 

Mutta kuten arvata saattaa, löytyyhän sitä rakkautta mansikkapelloltakin. Paljon muitakin vauhdikkaita käänteitä mansikoita poimivien nuorten elämässä sattuu yhteisen kesän aikana. 

Kerronta on rennonletkeää ja humoristista. Ja tietenkin myös nuorekasta, kun nuortenkirjasta on kysymys. En tietenkään voi tietää, miten aataminaikaisena nykynuoret kokisivat tämän kirjan, mutta minuun se kyllä upposi. 

Mansikkakeikka oli aivan täydellistä kesälukemista, kevyttä ja rentouttavaa. Juuri sellaista mitä tässä kohdassa tarvitsinkin. Viime aikoina monet kiinnostavatkaan kirjat eivät ole kiinnostaneet. Olen lukenut monesta kirjasta pari sivua alusta ja väsähtänyt heti. Olen ollut jotenkin niin jumissa sekä lukemisen suhteen että muutenkin. Tällainen nostalginen, kevyt ja lisäksi vielä tosi ohut kirja toimi hyvänä lukujumin poistajana ja mielenpiristäjänä juuri nyt. 

Suosittelen Mansikkakeikkaa lämpimästi kaikille kasarinostalgian ystäville ja kevyttä kesälukemista kaipaaville!

Tammi 1988 
127 sivua 
Kansikuva: Jukka Aalto 

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Tämän nigerialaisen romaanin suuri osa kirjabloggaajista varmaan luki heti vuonna 2018, jolloin se ilmestyi suomeksi. Ainakin se oli paljon esillä silloin, ja itsellänikin se on ollut koko ajan lukusuunnitelmissa. Nyt kirja on luettu, ja huh, olipa se suorastaan hengästyttävä! Margaret Atwoodin sanoin (jotka löytyvät kirjan kannesta): "Tulikuuma, mukaansatempaava, äärimmäisen hieno." 

Älä mene pois kertoo rakastuneesta nuorestaparista, Yejidestä ja Akinista. Heillä olisi kaikki muuten hyvin, mutta lasta ei vain ala kuulua. Anoppi tuo Akinin luo näytille vaimoehdokkaan toisensa perään, koska onhan miehen nyt saatava lapsia, jos ensimmäinen vaimo ei kerran siihen pysty. Syyhän on tietenkin aina vaimossa, selvähän se.

Akin ei haluaisi toista vaimoa, hänelle riittäisi kyllä Yejide, jota hän oikeasti rakastaa. Mutta hän joutuu taipumaan suvun painostuksen edessä, ja niin hänellä on pian uusi nuori vaimo, Funmilayo eli Funmi. Yejide on tyrmistynyt.

Olin valmis kuuntelemaan, kun he käskisivät minua tekemään jotain tilanteelleni. Odotin kuulevani jostain uudesta pastorista, jonka luona voisin käydä; uudesta vuoresta, jolle voisin kiivetä rukoilemaan; tai jossain kaukaisessa kylässä tai kaupungissa asuvasta vanhasta yrttiparantajasta, jolta voisin kysyä neuvoa. Olin aseistanut huuleni hymyillä, silmäni soveliaalla kyynelten kiillolla ja nenäni niiskauksilla. Olin valmis sulkemaan hiussalonkini seuraavaksi viikoksi ja lähtemään etsimään ihmettä anoppi vanavedessäni. En ollut odottanut huoneeseen toista hymyilevää naista, keltaista naista, jolla oli verenpunainen suu ja joka virnuili kuin uusi morsian. 

Vaikka uusi vaimo asuu eri paikassa eikä Akin juuri välitä hänestä, Yejide on tukehtua mustasukkaisuudesta. Kun Yejide ei voi enää etsiä ihmettä yhdessä anopin kanssa, joka on jo todennut hänet toivottomaksi tapaukseksi, hän jatkaa etsintäänsä yksin, valmiina osallistumaan minkä tahansa oudon lahkon salaperäisiin taikamenoihin varmistaakseen lapsen saamisen. Jos Yejide vain voisi saada lapsen, ehkä Funmi ajettaisiin pois, hän ajattelee.

Näistä lähtökohdista saa alkunsa uskomaton, monivaiheinen tarina. Se on värikäs ja traaginen, täynnä yllättäviä ja dramaattisia käänteitä. Tuon kaiken runsaus jotenkin uuvutti minut jossain vaiheessa; tuntui että vähempikin saippuaooppera olisi riittänyt. Olisin jopa halunnut keskeyttää lukemisen kokonaan, mutta Adébáyò kirjoittaa niin koukuttavasti, että oli vain pakko lukea ja lukea eteenpäin. Ja loppua kohti tarinan nerokkuus alkoi todella avautua. Se, mistä tässä kaikessa lopulta oli kysymys. Yllätys seurasi toistaan: tarina oli paljon ovelampi kuin olisi voinut kuvitellakaan. Se sisälsi enemmän kuin aavistin.

Älä mene pois on siis todella taitavasti rakennettu tarina, joka kuvaa pysäyttävästi lapsettomuuden ja moniavioisuuden kipeitä kysymyksiä nigerialaisessa todellisuudessa, kaikkea sitä inhimillistä kärsimystä, jota Yejide ja Akin joutuvat käymään läpi sekä yhdessä että yksin.

Adébáyò kuvaa koskettavasti sitä julmaa todellisuutta, jossa nainen ei ole mitään, ellei hän ole äiti. Siksi äitiyteen on pyrittävä keinolla millä hyvänsä.

Taustalla kuohuu lisäksi Nigerian yhteiskunnallinen tilanne: on vallankaappauksia ja aseellisia ryöstöjä. Tarinaa kerrotaan sekä nykyhetkessä (vuonna 2008) että menneessä ajassa, 1980-luvulla, jonne suuri osa kirjan tapahtumista sijoittuu.

Ayòbámi Adébáyò on syntynyt vuonna 1988 Lagosissa, Nigeriassa. Älä mene pois on hänen esikoisromaaninsa, joka oli Baileys-ehdokkaana vuonna 2017 ja jonka oikeudet oli myyty 15 maahan siihen mennessä, kun se ilmestyi suomeksi vuonna 2018.

Atena 2018 
300 sivua 
Alkuteos: Stay With Me 
Suomentanut Heli Naski 
Päällys: Rafaela Romaya 

Kirjasta löytyy tosiaan valtavasti bloggauksia, tässä niistä muutama:

Kirjasähkökäyrä
Lumiomena
Rakkaudesta kirjoihin
Kartanon kruunaamaton lukija
Oksan hyllyltä
Reader, why did I marry him?

maanantai 29. kesäkuuta 2020

Pekka Havupalo: Kun Jumala kutsuu - Abrahamin kanssa kutsumustiellä

Arvostelukappale kustantajalta

En ole lukenut Pekka Havupalon aikaisempia kirjoja, mutta tämä hänen uusi kirjansa osoittautui todella antoisaksi. Siinä hän käy läpi Raamatusta Abrahamin vaiheita matkalla kutsumuksensa ja Jumalan lupausten toteutumiseen. Havupalo osaa ammentaa noista tutuista Raamatun kertomuksista yllättävän paljon tuoreita näkökulmia, joita en itse ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan Raamattua lukiessani. Kun Jumala kutsuu -kirjan äärellä Abrahamin vaiheet alkavat elää, ja niistä löytyy paljon yhtymäkohtia lukijan omaankin elämään.

Kirjassa on kaksitoista lukua, joissa käydään läpi muun muassa kasvuprosesseja, taisteluväsymystä, pettymyksiä ja pelkoa, Abrahamin epäonnistumisia ja Jumalan armoa sekä identiteetin muutosta, kun Jumala antoi Abramille ja Saaraille heidän uudet nimensä Abraham ja Saara. Lopulta tullaan sitten luvatun lapsen syntymän aikaan ja valtavaan iloon, jonka tämä lapseton pari sai kokea vielä vanhoilla päivillään, kun vuosikausia kestänyt odotus vihdoin päättyi. Viimeisessä luvussa kerrotaan siitä, kun Jumala koetteli Abrahamia: rakastiko tämä enemmän sitä kaikkein kalleinta Jumalalta saamaansa lahjaa, Iisakia, vaiko Jumalaa itseään.

Kiinnostavaa on myös, että yksi luku, Unelmien välikappaleena, on omistettu kokonaan Haagarille, joka Abrahamin ja Saaran näkökulmasta oli pelkkä sivuhenkilö heidän tarinassaan. Mutta Jumalalle hänkään ei ollut mikään sivuhenkilö tai vain toisten ihmisten unelmien toteuttaja, vaan arvokas omana itsenään. Siksi Jumala hoiti myös häntä ja antoi hänelle aivan omat henkilökohtaiset lupauksensa.

Kirjan lopussa on vielä jokaiseen lukuun liittyen kysymyksiä, joiden kautta omaa kutsumustietä voi pohtia syvemmin joko itsekseen tai ryhmässä.

Kun Jumala kutsuu oli todella puhutteleva lukuelämys, jonka äärellä sain pohtia sekä viime aikoina että kauempana menneisyydessä läpikäymiäni asioita. Todella mahtava kirja oman elämän, jumalasuhteen ja kutsumuksen prosessoimista ajatellen. Abrahamin elämästä löytyi niin paljon uusia näköaloja, jotka koskettivat myös minua. Nämä eivät ole vain joskus muinaisina aikoina tapahtuneita asioita, vaan jotain sellaista, mitä itse kukin kristitty käy elämässään läpi tänäkin päivänä.

On vaikea valita, millaisia otteita kirjasta jakaisi tässä, mutta yritän poimia sieltä jotain.

Kun tulevaisuuden toivo oli haudattu, Jumala ilmestyi ja esitti selkeän kutsun... Jumala ilmestyy edelleen usein toivon hautausmailla, kun inhimilliset mahdollisuudet on käytetty loppuun ja merkitys menetetty. Niinpä Jumalan kutsu merkitsee myös toivon ja tarkoituksen ylösnousemusta. 

***

Rukouksen jälkeen vaikeudet siis kärjistyivät äärimmilleen. Siihen oli varmasti montakin syytä. Paholainen oli jo pannut merkille sen, että Jumalalla oli jotakin erityistä tekeillä Abramia varten nimenomaan Kanaaninmaassa. Abram täytyi siis saada pois siitä maasta tavalla tai toisella. Toisaalta Jumala halusi tehdä Abramille täysin selväksi sen, että Jumalan lupaukset voi toteuttaa vain Jumala. Kolmanneksi Jumala on ollut aina kiinnostuneempi luonteemme kehittämisestä kuin mukavuudestamme. Luonteemme kehittäminen taas edellyttää vaikeuksia. 

***

Ismaelin syntymästä oli kulunut kolmetoista vuotta. Näiden vuosien aikana Abram oli vanhentunut jo 99 vuoden ikäiseksi. Ismaelin syntymän jälkeen Abramin elämässä ei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi pitänyt merkitä muistiin jälkipolville. Suuri osa Jumalan kutsun seuraamisesta muodostuu tavallisesta arjesta, uskollisuudesta kaikelle sille, mitä Jumala on jo puhunut, sekä palvelusta niissä tehtävissä, joihin Jumala on jo ohjannut. Kyky kestää tavallista arkea, välillä harmaata ja yksitoikkoistakin, on olennainen taito matkalla kohti kutsumuksen täyttymistä. 

Nämä otteet muutamasta luvusta ja muutamasta eri aiheesta eivät tarjoa kuin pienen pintaraapaisun tästä kirjasta, joka sisältää niin paljon muutakin. Kannattaa siis tutustua kirjaan ihan itse. Abraham kävi läpi niin monenlaisia vaiheita, että varmasti jokainen Jeesuksen seuraaja on kokenut omassa elämässään vähintään jotain samaa. Itse löysin itseni melkein kaikesta, joten lukuelämys oli tosiaan siunattu. Niinpä Kun Jumala kutsuu on kirja, johon tulen varmasti palaamaan tulevaisuudessakin vielä monta kertaa.

Aikamedia Oy 2020 
140 sivua 
Kansi: Aikamedia Oy / Antti Kamppinen 

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Pastori-terapeutti Seppo Jokisen muistolle

Minä ja monet muut blogini seuraajat tunsimme pastori, terapeutti ja kirjailija Seppo Jokisen, joka sairastui syöpään muistaakseni viime syksynä. Olen lukenut jo vuosia sitten useita hänen kirjojaan, ja blogistanikin löytyy niistä kaksi: Kutsumukseni sekä Rakkauden arkisempi veisu.

Joskus ennenkin olen arvannut asioita etukäteen, kun jotain tiettyä kirjailijaa on äkkiä alettu katsoa blogistani tavallista enemmän. Olin kuullut talvella, ettei Seppo Jokiselle ollut luvattu paljoa elinaikaa, ja hän olikin jo silloin huonossa kunnossa. Muistin monesti häntä ja hänen vaimoaan rukouksin. Nyt sitten tällä viikolla monena päivänä blogissani Sepon kirjat nousivat kaikkein katsotuimpien joukkoon, ja aavistin siitä, että suru-uutinen on tulossa.

Pari päivää sitten se suru-uutinen saavuttikin minut ja lukemattomat muut hänet tunteneet: omaiset, ystävät, tuttavat, työtoverit, lukijat, Sepon puheita kuunnelleet, hänen kursseilleen osallistuneet, hänellä terapiassa käyneet. Se pysäytti.

Olen melko sanaton, mutta sen voin sanoa, että Seppo jätti pysyvän jäljen lukemattomien ihmisten elämään. Vaikka hän oli itsekin rikkinäinen todella vaikeiden lapsuuden kokemusten takia, hän sai olla auttamassa monia muita rikkinäisiä heidän toipumismatkallaan.

Itse olen iloinen, että ehdin talvella lukea Sepon viimeiseksi jääneen kirjan, Rakkauden arkisempi veisu, ja kiittää häntä siitä. Jotenkin siinä oli sitä jotain vielä enemmän kuin hänen aikaisemmissa kirjoissaan. Jotain sellaista hyvin kaunista ja hoitavaa. Ainakin itselleni se on hyvin tärkeä kirja, johon palaan varmasti myöhemmin uudestaan.

Me itse kukin tunsimme hänet eri tavalla, mutta miten ikinä tunsimmekin, lohdullista on, että Sepon muisto jää elämään meidän sydämissämme, ja hän saa puhua vielä kuoltuaankin kirjojensa ja taltioitujen puheidensa kautta. Hänen elämäntehtävänsä jatkuu näin vielä, kun hän on jo poissa. Kaikki se, mitä hän oli, jää elämään läheisten ja muiden häntä kaipaavien sydämiin.

Keväällä eräässä kuolinilmoituksessa oli tällainen ajatus, jonka kirjoittajaa en tiedä, koska sitä ei kerrottu. Mutta saanen lainata sitä tässä:

Me lähdemme tästä elämästä, 
emmekä kuitenkaan lähde. 
Me elämme edelleen kaikessa, 
mitä olemme tehneet. 
Kaikki, mitä olemme ajatelleet, 
sanoneet ja olleet, jää elämään 
ja valaisemaan toisten tietä. 
Me kuolemme, 
emmekä kuitenkaan kuole, 
vaan elämme niiden sydämissä, 
jotka ovat rakastaneet meitä. 

Toivon, että nämä sanat voivat lohduttaa kaikkia suremaan jääneitä. Mutta vielä enemmän nämä Jeesuksen sanat:

Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.

Joh. 11:25-26

Lämmin osanottoni läheisten ja kaikkien Seppo Jokista kaipaavien suruun. Me tapaamme kerran, kun meidän muidenkin usko muuttuu näkemiseen ja pääsemme perille Jeesuksen luo. Silloin:

Hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. 

Ilm. 21:4

Muistan Sepon läheisiä rukouksin tämän surun keskellä.

P. S. Kuva on vanha, poimittu arkistojeni kätköistä, mutta sopii tähänkin tilanteeseen.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

Kim Echlin: Kadonneet

Kim Echlinin romaani Kadonneet kertoo kanadalaisesta Annesta, joka on 16-vuotiaana kuuntelemassa Buddy Guyta ja tapaa Sereyn, Kambodzasta paenneen nuoren miehen. Nuoret rakastuvat toisiinsa, ja äkkiä maailma on niin kaunis, niin täydellinen. Ollaan kahdestaan, käydään kuuntelemassa bluesia. Kim Echlin kuvaa runollisen kauniisti heidän yhteistä aikaansa Montrealissa. Tuon kauniin kielen sekä myös nostalgisen 70-luvun kuvauksen ansiosta rakastuin kirjaan heti alusta lähtien.

Totuus on kuitenkin koko ajan, ettei kaikki ole täydellistä. Serey on paennut Kambodzasta, jonne hänen perheensä on jäänyt, eikä hän tiedä yhtään, miten heille on käynyt. Maa on suljettu eikä hän voi palata sinne etsimään heitä.

Kun rajat sitten kuitenkin aukeavat, Serey palaa kotimaahansa eikä suostu ottamaan Annea mukaansa sen kaiken keskelle. He kadottavat yhteyden toisiinsa yhdeksitoista vuodeksi.

Anne on kuitenkin tottunut menetyksiin jo pienestä pitäen. Hänen äitinsä on kuollut auto-onnettomuudessa ja isä on kadonnut suruunsa. Isä on rakas, mutta etäinen.

Minulla ei ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä. Mutta hänen perintönään minulla oli elämän jano. Olin oppinut häneltä, että ne joita rakastamme voivat kadota äkkiä ja selittämättömästi. Eikä sen jälkeen ole enää mitään. 

Kirjan katoamisteema saa siis alkunsa jo Annen lapsuudessa.

Yhdentoista vuoden jälkeen Anne sitten on kerran näkevinään vilaukselta Sereyn televisiossa. Hän ei ole voinut unohtaa Sereytä, ja niin hän pakkaa tavaransa ja lähtee Kambodzan pääkaupunkiin Phnom Penhiin tätä etsimään. Lopulta Serey löytyykin, rakkaus syttyy uudelleen ja he aloittavat yhteisen elämän.

Mutta onko Montrealin aikaiseen nuoruuden idylliin enää paluuta? Serey ei ole entisensä. Hän on sulkeutunut, vaikenee, salailee asioita ja näkee painajaisia. Niin hän kuin muutkin kambodzalaiset ovat kokeneet kammottavia asioita. Heillä kaikilla on omat kadonneensa, joita he eivät voi enää löytää.

Minkä tahansa hallituksen valta pysähtyy maan kansalaisten koskemattomuuteen. Ihmiset etsivät kadonneitaan kaikkialla. Näemme naisia seisomassa toreilla. Näemme naisia seisomassa hautojen äärellä. Kuulemme heidän oikeutetun pyyntönsä: Eikö kukaan voi auttaa minua löytämään edes yhtä ainoaa luuta, jonka voisin haudata? 

Katoaminen on läheisille muutenkin traumaattista, ja varmasti monin verroin enemmän, jos tiedetään, että kadonneille on todennäköisesti tehty jotain niin julmaa, raakaa ja järkyttävää kuin Kambodzassa tehtiin kansanmurhan aikana.

Niin kauniisti ja herkästi kuin Kim Echlin osaakin kirjoittaa, Kambodzan kauheuksia hänkään ei kaunistele. Kambodzalaisten kokemukset ovat rankkaa luettavaa. Mikään kevyt kirja tämä ei siis lopulta ole, vaan hyvin sydäntäsärkevä ja pysäyttävä. Miten paljon pahaa ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle ja muutama johtaja kokonaiselle kansalle?

Jos rankka aihe ei pelota, Kadonneet on taitavasti kirjoitettu romaani, johon kannattaa tutustua. Teos kuuluu Tammen Keltaiseen kirjastoon, ja upeasta kielestä vastaa suomennoksen osalta Sirkka Aulanko.

Itse henkilökohtaisesti olen lukenut jo niin paljon rankkoja kirjoja, etten jaksaisi lukea tällaisia kovin paljon. Minulle olisi oikeastaan sopinut parhaiten se kirjan alkuosan ihanuus blues-klubeilla hengailuineen siellä Montrealissa. Nyt onkin syytä siirtyä taas kevyemmän lukemisen pariin vähäksi aikaa. Mutta toki luen jatkossakin myös tämäntyyppisiä kirjoja aina silloin kun siltä tuntuu.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2009 
278 sivua 
Alkuteos: The Disappeared (2009) 
Suomentanut Sirkka Aulanko 

Kirjasta ovat bloganneet myös mm.

Satun luetut
Rakkaudesta kirjoihin
Kirjoihin kadonnut
Kirjavinkit
Kirjallisia kosketuksia

tiistai 23. kesäkuuta 2020

Ari Kokkonen: Tähdenlentojen kerääjä

Eilen jo hurmaannuin Ari Kokkosen runoista teoksessa Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa. Jatkoin heti perään hänen uusimman runokokoelmansa Tähdenlentojen kerääjän parissa. Lukeminen oli hidasta, koska nämä runot veivät minut mennessään niin kiehtoviin maailmohin, että niiden tunnelmaan upposi syvälle. Niitä piti maistella, niillä herkutella kiireettömästi ajan kanssa.

Kokoelman runot on jaettu neljän eri otsikon alle: Tähdenlentojen kerääjä, Kaukaiset rannat, Aurinkotuulet ja Alussa. Tässä kokoelmassa rakkausrunoja on vain muutama, mutta maagisia tunnelmia runoissa on sitäkin enemmän.

Tällä kertaa tarjolla on myös ripaus eksotiikkaa. Monet runot kuvaavat joko eläimiä tai ihmisiä kaukaisissa paikoissa: komeetta iskeytyy Peshawarin aukiolle, kameleontti vaeltaa Rub' al-Khalin aavikolla, kovakuoriainen kaivautuu hiekasta Gobin autiomaassa, kirgisialainen paimentolainen kulkee lammaslaumansa kanssa arolla, tiibetiläinen munkki saapuu perille korkealle vuorelle. On beduiineja, arkeologeja ja auringon polttamia dyynejä.

Jotenkin tämä kaikki vei minut mennessään sinne jonnekin kauas; jotain ihmeellistä lumousta näissä runomuotoisissa tarinoissa oli. Rakastin noita kuumia, auringon polttamia aavikoita eläimineen ja paimentolaisineen.

Usein Ari Kokkosen runojen tunnelma on levollinen, mutta runo Peshawarin aukio on melko dramaattinen. Tässä siitä osa:

pimeys laskeutui 
palaneiden verkkokalvoille 
komeetta iskeytyi maahan 
paineaalto huojutti savesta tehtyjä taloja, 
sokeat kaatuilivat, törmäilivät toisiinsa, kojuihin, koiriin, kiviin 
hiekkamyrskyt nousivat autiomaassa kilometrien korkeuteen 
karavaani pysähtyy, 
tuulet loivat outoja ääniä 
Peshawarin aukio hiljeni. 

Ympäristön ei kuitenkaan tarvitse olla eksoottinen, vaan Ari Kokkonen pystyy loihtimaan myös länsimaisen ja meille arkisen tuntuisen ympäristön täyteen salaperäistä lumousta. Kun runossa Meklari nainen menee työpaikalleen Wall Streetille, jopa siellä tapahtuu jotain taianomaista. Ihmeitä kokee myös mies, joka runossa Konferenssi menee tähtitieteelliseen konferenssiin ja näkee siellä naisen:

nainen käännähtää 
katsoo taakseen, 
näkee miehen, hymyilee hetken 
he kokevat yhteyden 
mies huomaa naisen kauneuden 
aivan kuin punaisen auringon kajon 
tuntemattomalla planeetalla 

Tämänkin kokoelman runoissa kaiken halki kulkevat tähtitaivaat ja avaruuden kaukaiset maailmat, alkaen jo kirjan nimirunosta Tähdenlentojen kerääjä. Joku muu voisi ehkä kritisoida jatkuvaa tähdistä kirjoittamista, mutta minut saa selvästi hurmattua mitä enemmän tähtiä sirottelee teksteihinsä. Kuten runossa Kutoja:

Illan varjoissa ikkunasta kimmelsivät tähdet 
kuin valon häivähdys aaltojen reunoilla, 
rantahietikoiden odottaessa uutta aaltoa 
kuin tähtisumut jotka synnyttivät uusia aurinkoja. 

No, kun nyt asiaa ajattelen, niin omissakin runoissani on vuosien varrella esiintynyt myös tähtiä, ensimmäisen kerran jo nuorena, joten ehkä tässä asiassa meillä on jotain hengenheimolaisuutta.

Yhtenä erityisen koskettavana runona mieleeni jäi Viimeinen matka, jossa vanha kapteeni saapuisi pian / viimeiseen satamaansa, / paikkaan jonne tuulet eivät käyneet / hiljaiseen mereen / jonne tähdet putoaisivat. Niin kaunis, hiljentävä, pysäyttävä runo.

Viimeinen osio, Alussa, on myös mielenkiintoinen: se vie lukijan suoraan aikojen alkuun ja esimerkiksi kivikauden ihmisen luolamaalauksiin.

Tämä kaikki ja paljon muuta kirjassa Tähdenlentojen kerääjä. Tässä oli vain pieniä maistiaisia sen kaiken runsaudesta. Jos rakastat runoja ja kaunista kieltä, Ari Kokkosen teoksiin kannattaa tutustua!

Mediapinta Oy 2019 
78 sivua 
Taitto: R. Penttinen 

Kirjasta on blogannut myös Mummo matkalla.