Vuoden 2022 parhaita lukuelämyksiä

EDIT: Lisäsin ulkomaisten romaanien listaan yhden kirjan, joka oli jäänyt siitä pois. 

Taas on kulunut yksi vuosi kirjabloggaajana. Perinteeksi on jo tullut jakaa vuoden parhaita lukuelämyksiä, siis niitä täysin subjektiivisesti minulle itselleni antoisimpia ja merkityksellisimpiä kirjoja. 

Listan ulkopuolellekin jää paljon hyviä kirjoja; ei siis ole mikään epäluottamuslause kirjaasi kohtaan, vaikka sitä ei tästä postauksesta löytyisi. Useimmiten en edes bloggaa kirjoista, joista en ole ollenkaan pitänyt. Sellaiset jäävät kesken kaikessa hiljaisuudessa. 

Ulkomaisia romaaneja olen näköjään lukenut hävettävän vähän, kun sille listalle ei juuri ollut tunkua. Toivottavasti ensi vuodesta tulee parempi romaanivuosi! Teoriassa saattaisin kyllä lukea vielä tämän vuoden puolella yhden ulkomaisen romaanin, jossa oletan olevan ainesta listalle. Tässä parin viikon sisällä olen kuitenkin ollut aika huono lukija, joten en lupaa mitään, mutta jos satun vielä lukemaan jotain hyvää, lisään sen tänne sitten jälkeenpäin. 

Kotimaiset romaanit: 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat. Otava 2022. 

Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa. WSOY 2022.  

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos 2012. 

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa. Otava 2022. 

Katri Rauanjoki: Kesämerkit. Kustantamo S&S 2022. 

Ulkomaiset romaanit: 

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta. Aula & Co 2022. 

Christy Lefteri: Laululinnut. Kustantamo S&S 2022. 

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa. Gummerus 2012. 

Runot: 

Aleksandrs Čaks: Sydän jalkakäytävällä. Paperiporo 2021. 

Olli Heikkonen (suom.): Kerran olin taivaan suolajärvi - Liiviläisen nykyrunouden antologia. Aviador 2022. 

Heidi Liehu: Surusta vesilintu nousee siivilleen. WSOY 2009. 

Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua. WSOY 2011. 

Niilo Rauhala: Tähtiä taivaan nurmikolla. Kirjapaja 2011. 

Dekkarit / trillerit: 

Liza Marklund: Napapiiri. Otava 2021. 

Outi Pakkanen: Kissa kuussa. Otava 1990. 

Satu Rämö: Hildur. WSOY 2022. 

Christina Wahldén: Älä puhu kuolleista. Minerva 2022. 

Christina Wahldén: Syklonivaroitus. Minerva 2022. 

Tietokirjat, muistelmat: 

Kai Kortelainen & Jippu: Jippu - Kun perhonen lakkaa hengittämästä. WSOY 2022. 

Johanna Lindfors: Elämäni ranskattarena. WSOY 2022. 

Vesa Nieminen: Vaellusvuotta vuolemassa - Matka yksinvaeltajan mieleen. Lector Kustannus 2022.

Homeira Qaderi: Tanssia moskeijassa - Afgaaniäidin kirje pojalleen. WSOY 2022. 

Teuvo V. Riikonen: Libanonin setripuun varjossa. Väyläkirjat 2015. 

Erno Saukko: Vuoden vaellus - Elämää Pohjolan erämaissa. Kirjapaja 2022. 

Kristilliset kirjat: 

Roberto Brandão: Pieniä suuria ihmeitä. Aikamedia 2021.

Bo Giertz: Kalliopohja. Aurinko Kustannus 2012. 

Mark Gyde: Isä sinulle - Raamatullinen näkökulma Jumalan kokemiseen isänä. Päivä 2013.  

Martti Luther: Armahda minua, Jumala - Psalmin 51 selitys. Luther-Kirjat / Concordia 2022. 

Paavo Virtanen: Moskeijan varjossa. Ristin Voitto 1977. 

Ann Voskamp: Tuhat lahjaa. Uusi Tie 2015. 

Lisäksi haluan mainita näiden kategorioiden ulkopuolelta kaksi hienoa teosta. Ne ovat Sari Vuoriston merellinen novellikokoelma Säätiedotus merenkulkijoille (Gummerus 2008, 3. painos) ja Chimamanda Ngozi Adichien koskettava essee Surumerkintöjä (Otava 2022), jossa hän kertoo surustaan rakkaan isänsä kuoleman jälkeen. 

Kristillisistä kirjoista oli tavalliseen tapaan kaikkein vaikein valita, vaihtoehtoja oli paljon. Mitä tulee Jipun elämäkertaan, sehän valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi, mutta on kuitenkin listallani eri otsikon alla. Kristillisiin kirjoihin olen yleensä ottanut kristillisten kustantajien kirjoja. Lisäksi kun luin Jipun kirjan jo kauan ennen tuota kilpailua, en lukiessani edes ajatellut sitä kristillisenä kirjana, vaan muusikon elämäkertana. Jippu kertoo toki kirjassa uskostaankin, mutta se on vain osa koko tarinaa, ei mikään hallitseva teema. Muistaakseni tekijät ovat sanoneetkin, etteivät yrittäneet mennä tässä sanoma edellä, vaan luottivat tarinan voimaan. 

On taas ollut hyvä kirjavuosi. Tästä on hyvä jatkaa. Toivotan sinulle hyvää ja kirjarikasta uutta vuotta 2023! 

Bo Giertz: Kalliopohja

Suomentanut Aune Brotherus 

Kalliopohja on vanha hengellinen klassikkoromaani, joka kertoo kolmen ruotsalaisen papin vaiheista 1800-luvun alusta vuoteen 1940 asti. Kirjan kolmen eri osan välillä kuluu aina kymmeniä vuosia. 

Vuosilukujahan Giertz ei kertaakaan mainitse, mutta kirjan alussa Ruotsi on sodassa Venäjää vastaan ja menettää Suomen, ja viimeisen osan lopussa päättyy Suomen talvisota. 

Tarinan kolme pappia elävät kukin vuorollaan Ödesjön maalaispappilassa, ja jokainen käy oman kamppailunsa todellisen uskon löytämiseksi. Huoleton ja välinpitämätön suhtautuminen uskonasioihin saattaakin muuttua suorittamiseksi ja lakihenkisyydeksi. Kirjan henkilöt sortuvat luottamaan omaan parannukseensa, antautumiseensa ja pyhitykseensä, vaikka pelastus ei tule meidän omista teoistamme, vaan yksin armosta. 

Monien vaiheiden jälkeen nämä kolme pappia ajautuvat hengelliseen konkurssiin niissä omissa yrityksissään. Hengen köyhyyden kautta löytyy vihdoin evankeliumin valo. 

Erään papin läheinen ystävä kääntyy myös luottamaan omiin kokemuksiinsa. Hänen kauttaan Giertz käsittelee Raamatun arvovaltaa. Onko tärkeämpää Jumalan elävä ja pysyvä sana vai omat muuttuvat fiilikset, joiden kautta Jumala muka antaa joka päivä uutta ilmoitusta? 

Kalliopohja on todella hieno ja syvällinen vanhan ajan kristillinen romaani, joka esittelee perinteisen luterilaisen vanhurskauttamisopin kaikessa ihanuudessaan. Eli miten ihminen saa syntinsä anteeksi:  yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. 

Kirja on upea lukuelämys myös historiallisena romaanina. Nautin sen ajankuvasta, menneiden aikojen tunnelmasta ja myös Giertzin kielestä. Hän on todella osannut kirjoittaa. 

Ruotsalainen Bo Giertz (1905-1998) oli itsekin pappi (ja piispa). Hän kirjoitti lukuisia kristillisiä kirjoja - myös ainakin kolme romaania (en tiedä onko muita, mutta ainakin kolme suomennettua romaania on tiedossani).  

Aurinko Kustannus 2012 

415 sivua 

1. painos WSOY 1942 

Alkuteos: Stengrunden 

Kansi: Paula Kontiainen 

Eliisa Selkomaa: Vapauteen

Vapauteen on historiallinen romaani Suomen itsenäistymisen ajan ja sisällissodan järkyttävistä tapahtumista. Se on myös kristillinen romaani, jossa pohditaan siellä täällä uskonasioita, mutta paljon on kyllä tuon ajan levottomien olojen kuvausta. 

Tapahtumapaikkana tässä on Varkauden kauppala, joten Varkautta tunteville kirja on erityisen kiinnostava. Minulle Varkaus ei ole tuttu, mutta vuosien 1917-1918 tapahtumista sain kyllä paljon hyvää tietoa. Niistä kun en ole kovin paljon lukenut. Aikonut kyllä - jo siitä asti, kun monissa blogeissa luettiin aiheesta talvella 2018. 

Eliisa Selkomaa kertoo tarinaa useiden eri henkilöiden näkökulmasta, mikä tuokin teokseen syvyyttä. On esimerkiksi köyhä, vääryyttä kärsinyt ja katkeroitunut Aino sekä toisaalta tehtaan johtaja Kauko ja hänen vaimonsa Matilda. Ja monia muita. 

On järkyttävää lukea, miten ennen sovussa eläneet ihmiset kääntyvät toisiaan vastaan, ilmapiiri kiristyy, viha valtaa alaa ja lopulta siirrytään väkivallantekoihin. Selkomaa kuvaa hyvin sitä, miten eri ihmiset joutuvat nyt äkkiä miettimään, kenen puolella ovat ja ketä vastaan. Entä jos joku haluaisi olla puolueeton - annetaanko hänelle siihen mahdollisuutta? Onko sitä tahtomattaankin jo jommallakummalla puolella? 

Nykypäivän vakaista oloista käsin on vaikea ymmärtää, miksi vaikkapa monille työtä tarjonnutta tehtailijaa aletaan äkkiä vihata ja vastustaa. Miksi purra kättä, joka antaa leipää? Mutta olot olivat silloin vaikeat ja tilanne monimutkainen. 

Selkomaa kirjoittaa hyvin mukaansatempaavasti ja jännittävästi. Kaikesta näkee myös, että hän on koonnut paljon asiatietoa tuosta ajasta.  

Siellä täällä kerronnan lomassa oli myös muutama tuokiokuva Ukrainasta ja Syyriasta sekä sata vuotta sitten että nykyajassa. Niillä oli toki omat yhtymäkohtansa aiheeseen, mutta ne tuntuivat hiukan irrallisilta, eikä niihin jaksanut kunnolla keskittyä, kun Suomen tilanne oli mielessä päällimmäisenä. Kirjan loppuhuipennukseksikin olisi riittänyt se, mihin tapahtumat Suomessa päättyivät. Se oli tarpeeksi pysäyttävä lopetus. Noista muista aiheista voisi mielestäni kirjoittaa omat kirjansa. Sen ne kyllä ansaitsisivat. 

Muuten Vapauteen oli joka tapauksessa oikein antoisa lukuelämys, joka herätti kiinnostuksen lukea enemmänkin tuosta ajasta. 

Kirjassa on upea, lukemaan houkutteleva kansi, jonka vanhat valokuvat ja punavalkoinen värimaailma kuvaavat hyvin tuota sadanviiden vuoden takaista aikaa. 

Lämmin kiitos Sheferijm-blogin Ainolle, jolta sain kirjan muutama päivä sitten. Kun tämä tapahtui näin joulun alla, tuntui kuin olisi saanut joululahjan. Mikäpä sen mukavampaa! Kun juuri viime viikolla on myös vietetty itsenäisyyspäivää, tästä aiheesta oli siksikin erityisen kiinnostavaa lukea. 

Ainon postauksen kirjasta voit lukea täältä. 

Aikamedia Oy 2015 

255 sivua 

Kansi: Aikamedia Oy / Johanna Himanen 

Kannen kuvat: Varkauden museo, Museovirasto, Johanna Himasen albumi, Shutterstock 

P. S. Koska tein muutoksia postaukseen, jouduin poistamaan myös osan kommenteista. Pahoittelut tästä. 

Vesa Nieminen: Vaellusvuotta vuolemassa

Matka yksinvaeltajan mieleen 

Vesa Nieminen eli "Ulko-Vesa" vaelsi kokonaisen vuoden Lapin erämaissa; toki hän välillä poikkesi myös huoltotauoilla ihmisten ilmoilla. Kilometrejä vuoden varrella kertyi 2800. Matka taittui kävellen, meloen ja talvella tietysti hiihtäen. Suurimman osan ajasta hän kulki yksin, mutta joskus oli seuraakin mukana. Siellä täällä matkan varrella Nieminen tapasi myös ystäviään ja tuttujaan joko sovitusti tai yllättäen. 

Kun kuitenkin suuren osan vuodesta seurana on vain Lapin luonto, onhan se melkoinen kokemus. Vuoteen mahtui huikeita luontoelämyksiä, levollisuutta, kiireettömyyttä ja liikunnan iloa, mutta tietysti myös kommelluksia, vastoinkäymisiä ja ärräpäitä. Uni ja ruoka maistuivat, paino putosi, kunto kohosi. Ajatuksellakin oli tunturissa tilaa vaeltaa vapaasti mitä yllättävimpien korvamatojen säestäessä menoa. 

Kaikesta tästä Vesa Nieminen kertoo päiväkirjan muodossa. Huumori ja taitava sanankäyttö värittävät kerrontaa. Kirjaa onkin ilo lukea, ja lisäksi se on ilo myös silmälle, koska mukana on upeita valokuvia vuoden varrelta. 

Ihminen taatusti muuttuu tuollaisen kokemuksen myötä, ja hänelle jää koko loppuelämän ajaksi muisteltavaa kaikista noista elämyksistä, joita me lukijat voimme vain aavistella. Emmehän pysty noista valokuvistakaan näkemään kuin pienen osan siitä kaikesta, mitä Nieminen vuoden aikana näki ja koki. Sen sijaan lukiessa voi tietysti aina kuvitella; mielikuvitustahan lukeminen kehittää. 

Elämä voi myös yllättää yksinvaeltajan. Kaikista vuosista juuri tuon suurimmaksi osaksi yksin vietetyn vuoden aikana rakkaus asteli Vesa Niemisen elämään, ja se johti erähäihin vuoden päätteeksi. Kirjan lopussa onkin hääkuva Koukkutunturin laelta - mikä upea loppuhuipennus sekä vaellusvuodelle että kirjalle. Reissun aikana ehdittiin kuitenkin elää pitkiä kaipauksen kuukausia, kun vain harvoin pystyttiin tapaamaan. Enimmäkseen parisuhdetta jouduttiin hoitamaan 160 merkin satelliittiviesteillä. Aina silloin kun oli kenttää, puhelutkin olivat onneksi mahdollisia. 

Mutta olipa mitä odottaa. Arkeen paluu olikin Niemiselle iloinen asia; erämaiden jättäminen ei harmittanut, kun rakastettu odotti uudessa kodissa.  

Olen kyllä niin koukussa näihin vaellustarinoihin! Kesällä jo luinkin Erno Saukon Vuoden vaelluksen. Ja vaikka olin sen lukenut, jokaisen kokemukset ovat erilaisia ja ainutlaatuisia. Siksi tämä Vesa Niemisen teos oli taas uusi antoisa seikkailu. Tällaisten kirjojen kautta mekin, jotka emme noin pitkille vaelluksille lähtisi, pääsemme mielikuvituksen siivin kokemaan jotain siitä, mitä se voi olla. Nyt kun itse olen sairastellut enkä ole muutamaan viikkoon päässyt edes käväisemään luonnossa, oli piristävää päästä tämän huikean lukuelämyksen myötä ihan Lapin erämaihin asti. 

Kaikkien lapinhullujen sekä luonnon ja retkeilyn ystävien kannattaakin ehdottomasti tutustua Vesa Niemisen vaellusvuoteen. 

Lector Kustannus Oy 2022 

281 sivua 

Muissa blogeissa: 

Kirjojen kuisketta 

Kirjamuuri 

Hyeonseo Lee & David John: Seitsemän nimen tyttö - Pakoon Pohjois-Koreasta

Suomentanut Jaana Iso-Markku 

Tässä yksi monesta pohjoiskorealaisen pakolaisen tarinasta. Siinä missä uutiset kertovat Pohjois-Korean ydinkokeista ja uhittelusta, tällaiset kirjat avaavat meille tavallisten pohjoiskorealaisten kokemuksia ja kärsimyksiä kotimaansa julman systeemin uhreina. 

Kirjan kirjoittaja oli kylläkin pohjoiskorealaiseksi etuoikeutetussa asemassa. Hänen perheellään oli hyvä asema paikallisessa "kastijärjestelmässä", ja vaikka joskus ongelmia tulikin, äidillä oli rahaa ja keinoja virkamiesten lahjomiseen. Hyeonseo Lee (joka ei ole hänen alkuperäinen nimensä) vietti onnellisen lapsuuden, mutta joutui silti kauhistumaan näkemiään asioita. Jo seitsemänvuotiaana hän osui sattumalta paikalle, kun miestä hirtettiin, ja kyllä koululaisia vietiin teloituksia katsomaan sitten muutenkin. Myöhemmin, kun maahan tuli nälänhätä, Hyeonseo Lee joutui kysymään itseltään, miten voi olla mahdollista, että "maailman parhaassa maassa" kuollaan kaduilla nälkään. 

Lopulta pohjoiskorealaisen yhteiskunnan julmuus tuli aivan liian lähelle ja kosketti omaakin perhettä. 

17-vuotiaana tyttö päätti sitten lähteä käväisemään sukulaisten luona Kiinassa; Kiina kun oli kodin ohi virtaavan joen takana. Hän halusi tehdä tuon reissun ennen kuin tulisi täysi-ikäiseksi ja menisi opiskelemaan. Mutta tästä alkoikin pitkä ja monivaiheinen pakomatka: ensin vuosien oleskelu Kiinassa, josta matka lopulta jatkui Etelä-Koreaan. 

Pakolaisvuosien aikana Hyeonseo Lee joutui muuttamaan nimeään monta kertaa, valehtelemaan ja salailemaan asioita. Ihmisiin ei voinut luottaa - ja jos erehtyi luottamaan, kävi huonosti. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei tästä kirjasta puutu! Melkein henkeään pidätellen sai odottaa, miten missäkin tilanteessa kävisi. Kiinassa nimittäin kiinni jäävät pohjoiskorealaiset luovutetaan armotta takaisin kotimaahansa, jossa odottaa melko varmasti vankileiri tai kuolema. Tai molemmat. 

Myöhemmin, kun Hyeonseo Lee yritti pelastaa myös äitinsä ja veljensä turvaan Pohjois-Koreasta, dramatiikkaa oli vielä enemmän. 

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kertoo elämästä Pohjois-Koreassa, toinen Kiinasta ja kolmas Etelä-Koreasta. Olen lukenut näitä pohjoiskorealaisten pakolaisten tarinoita ennenkin, mutta kyllä tästäkin kirjasta sai taas paljon uutta tietoa. 

Seitsemän nimen tyttö on myös aivan huikea ja uskomaton selviytymistarina. Valitettavasti kaikkien Pohjois-Koreasta paenneitten tarinoissa ei ole onnellista loppua. Mutta onneksi niitä parempiakin loppuja on. 

Lopussa Hyeonseo Lee toteaa erään historioitsijan sanoin, että hallitus, joka on valmis vallassa pysyäkseen tappamaan niin monta ihmistä kuin tarvitaan, pysyy ikävä kyllä yleensä vallassa hyvin pitkään. Kuitenkin hän odottaa päivää, jona Koreat voisivat yhdistyä. Kunpa voisimmekin vielä nähdä sen päivän koittavan. 

Kirjan toinen kirjoittaja David John on se sama D. B. John, jolta on ilmestynyt Pohjois-Koreasta kertova trilleri Pohjoisen tähti. En ole varma, onko tuolle kirjalle ilmestynyt jo jatkoakin; olen saattanut pudota kärryiltä siinä asiassa. Postauksessani toukokuussa 2020 kerroin joka tapauksessa, että D. B. John oli jo kirjoittamassa jatko-osaa Pohjoisen tähdelle. 

Otava 2015 

363 sivua 

Alkuteos: The Girl with Seven Names - A North Korean Defector's Story 2013 

Kirjasta ovat bloganneet mm. 

Kartanon kruunaamaton lukija 

Kirjasähkökäyrä 

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä

Suomentanut Saara Villa 

Minulla on ollut lukemisissani erilaisia maantieteellisiä kausia. Vuosituhannen vaihteessa ahmin pitkään Latinalaiseen Amerikkaan liittyvää kirjallisuutta. Ennen tätä blogia ehti olla jonkinlainen Afrikka-kausikin, ja nyt blogiaikana olen lukenut erityisen paljon Aasiasta. Tässä viime aikoina on vaihteeksi Afrikka jäänyt jotenkin päälle, joten innostuin vihdoin lukemaan myös tämän jo ajat sitten ostamani kirjan. 

Benin on yksi niistä Afrikan maista, joista me täällä Suomessa emme välttämättä tiedä muuta kuin nimen. Tähän mennessä minut oli vienyt Beniniin vain Raakel Lignellin kirja Älä sano että rakastat. Siinä keskeistä oli kuitenkin väkivaltaisen parisuhteen kuvaus. Vivi-Ann Sjögren puolestaan kuvaa Beniniä monesta eri näkökulmasta vietettyään siellä pitemmän aikaa. Hän oli ensin stipendiaattina kulttuurikeskus Villa Karossa, ja ikävöityään Beniniä jonkin aikaa Suomessa hän palasi tutulle seudulle ja asui erään merimiehen talossa. 

Sjögren oli aikaisemmin ollut Itä-Afrikassa, joka oli tullut jo Suomessa jollain tavalla tutuksi kirjojen ja elokuvien kautta. Länsi-Afrikka oli kuitenkin jotain aivan uutta. Kuten Sjögrenin huonenaapuri Villa Karossa sanoi: Tällä matkalla joutuu kasvokkain tuntemattoman kanssa. 

Onkin hienoa, miten monipuolisesti, yksityiskohtaisesti ja visuaalisesti Sjögren esittelee kaikkea mahdollista Beninissä näkemäänsä ja kokemaansa. Hän kuvaa ympäristöä, ihmisiä kaduilla, paikallisia uskomuksia, juhlia ja seremonioita, erilaisia kohtaamisia ja ties mitä kaikkea. 

Kirja kertoo Beninin surullisenkuuluisasta Orjarannikosta, josta orjalaivat lähtivät aikoinaan. Sjögren vierailikin orjamuseossa. Hän kävi myös pytontemppelissä, tutustui paikalliseen pytonkulttiin ja oli heti valmis ottamaan temppelin käärmeitä päälleen. Pienessä kylässä Sjögren osallistui salaperäiseen zangbetoseremoniaan. 

Uskonnollisuus on Beninissä avoimesti esillä. Kaikkialla näkyi raamatunsanoja, madonnia ja rukousnauhoja. Jopa ravintolan nimi saattoi olla Ikuisuuden pelko. Toisaalta Beninissä on paljon animismia ja paikallisia jumalia. Kirja kertoo myös, että voodoo on sieltä lähtöisin; orjiksi myydyt veivät sen mukanaan Atlantin toiselle puolelle. Paikalliset eivät kuitenkaan kannata mustaa voodoota, koska toiselle ei saa toivoa pahaa, vaan hyvää. Esi-isien henkiä on myös pidettävä hyvällä tuulella. 

Kirjassa oli niin paljon kaikkea, etten muista puoliakaan. Kiinnostavaa oli esimerkiksi lukea, mitä kaikkea paikallisissa sanomalehdissä kerrotaan ja miten. Toimittajat esittävät avoimesti mielipiteitään, he eivät pelkää ottaa kantaa, tuomita, ylistää tai antaa neuvoja. Eivätkä uutiset tule jostain tietotoimistosta, vaan ovat ilmeisesti toimittajien oman aktiivisuuden tulosta. Avoimesta mielipiteenilmaisusta Sjögren päätteli, että Beninin täytyy ilmeisesti tosiaan olla yksi Afrikan harvoista toimivista demokratioista, kuten hänelle oli kerrottu. 

Kirjailija opiskeli maassa myös yhtä paikallista kieltä, minaa, ja alkoikin tehdä ostoksia ja käydä keskusteluja tuolla kielellä. Hänellä oli paljon hyviä suhteita paikallisiin, jotka alkoivat kutsua häntä Maman Africaksi. Jotkut jopa "adoptoivat" hänet äidikseen.  

Kaiken kerronnan ohella Sjögren pohtii myös kriittisesti meitä eurooppalaisia turisteina. Näemmekö todella Afrikan vai näemmekö "Afrikan", jonkin oman mielikuvituksemme tuotteen? Osaammeko asennoitua, toimia ja käyttäytyä oikein? Kun joku toinen länsimaalainen valokuvasi hautajaiskulkuetta, Sjögren koki olonsa kiusaantuneeksi: 

Jälleen minussa terävöityy kysymys siitä, onko täälläolomme lainkaan oikeutettua. Olemmeko tietämättämme tuoneet tänne uuden, hävittävän tuhoeläinlajin: kulttuuritermiitit? 

Olisin halunnut jakaa blogissa jonkin otteen tuosta kaikesta niin värikkäästä, mitä kirja maalasi silmieni eteen. Se ympäristö ja elämänmeno, ne ihmiset. Mutta kaikesta siitä runsaudesta on vaikea valita. Joka tapauksessa jos Afrikka kiinnostaa, kannattaa sukeltaa hetkeksi Beniniin Vivi-Ann Sjögrenin seurassa. 

Schildts Kustannus Oy 2003 

290 sivua 

Alkuteos: Detta möte 2002 

Kannen kuva: Tapani Mikkonen 

Kansi: Jukka Aalto / Armadillo Graphics 

Roland H. Bainton: Joulukirja

Martti Lutherin ajatuksia joulun sanomasta 

Suomentanut Helinä Kuusiola 

Keväällä kun luin Martti Lutherin ajatuksista kootun Pääsiäiskirjan, huomasin netistä, että on olemassa myös Joulukirja. Se pääsi lukuvuoroon nyt. 

Tähän kirjaan on valittu otteita Lutherin jouluevankeliumiin liittyvistä saarnoista yli 30 vuoden ajalta. Roland H. Bainton kertoo, että ainesta on jossakin määrin muokattua tekstiä tiivistämällä, siirtelemällä ja mukailemalla. Tekstit on ryhmitelty eri otsikoiden alle tapahtumajärjestyksessä, eli kaikki alkaa siitä, kun enkeli ilmestyy Marialle. Näin muodostuu hieno yhtenäinen kokonaisuus. 

Lutherilla on ollut paljon hyviä oivalluksia joulun ajan teksteistä. Joulun sanoma avautuu ja puhuttelee uudella tavalla näiden saarnojen äärellä. Kuten takakannessakin todetaan, Lutherilla on ollut myös hieno kyky eläytyä Raamatun henkilöiden tuntemuksiin eri tilanteissa. Näin hän osaa kuvata noita tilanteita niin, että ne tulevat lukijaa lähelle. 

Ajatuksia herättävästi Luther saarnaa esimerkiksi tässä: 

Kun he nyt olivat päässeet Betlehemiin, evankelista sanoo heidän olleen alhaisimpia ja halveksituimpia kaikista. Majapaikoissa kaikki muut syrjäyttivät heidät, kunnes heidät lopulta majoitettiin talliin yhdessä eläinten kanssa, kun samaan aikaan moni heittiö loikoili herrana majatalossa. He eivät tajunneet, mitä Jumala parhaillaan sai aikaan tallin puolella. Jumala jätti heidät tyhjiksi kaiken syömisen, juomisen ja hienostelun keskelle, ja tämä lohtu ja aarre salattiin heiltä. 

Vähän myöhemmin hän jatkaa: 

Moni täällä ajattelee nyt: "Voi, jos minä olisin ollut siellä, olisin toki palvellut lasta antaumuksella; olisin pessyt hänen kapalonsa. Olisipa minua kohdannut sellainen onni kuin paimenia, niin että olisin saanut nähdä Herran lepäävän seimessä!" Niin, kyllähän sinä nyt näin sanot, kun tiedät, kuinka suuri Kristus on; mutta siihen aikaan et varmasti olisi tehnyt sen enempää kuin Betlehemin asukkaatkaan. On lapsellista itsepetosta ajatella näin. Miksi et tee sitä nyt? Sinulla on Kristus lähimmäisessäsi. Sinun tulee palvella häntä ja tehdä hänelle hyvää; sillä sen minkä teet lähimmäisellesi, joka kärsii puutetta ja elää kurjuudessa, sen olet tehnyt itselleen Herralle Kristukselle. 

Jeesuksen syntymä saa Lutherin julistamaan, miten Jumalan olemus saattaa pelottaa ihmistä, mutta katsokaa Jeesus-lasta! Tuo lapsi ei pelota meitä. Jeesus omaksui meidän ihmisyytemme, syntiä lukuunottamatta, että hän ei pelottaisi meitä, vaan lohduttaisi. 

Jeesus tuli ottamaan pois pelon ja tuomion: 

"Älkää peljätkö", sanoi enkeli. Minä pelkään kuolemaa, Jumalan tuomiota, maailmaa, nälkää ja monia muita asioita. Enkeli ilmoittaa Vapahtajan tulevan vapauttamaan meidät pelosta. Ei sanota sanaakaan meidän ansioistamme ja teoistamme, vaan yksinomaan lahjasta, jonka saamme ottaa vastaan. 

Takakannen sanoin: Seimi ja risti eivät Lutherilla ole koskaan kaukana toisistaan. Betlehem ennakoi Golgataa. 

Kuvituksena kirjassa on tunnettujen Lutherin aikalaisten puupiirroksia. 

SLEY-Kirjat Oy 1985 

102 sivua 

Alkuteos: The Martin Luther Christmas Book 

Kannen suunnittelu: Jouko Jäntti 

Kannen kuvat: Albrecht Dürer (1471-1528) 

Joulukirjasta kertoo myös Kaikkea kirjasta. 

Kefelew Zelleke: Etiopian ilo

Suomennos ja johdantojen toimitus Maija Priess 

Etiopialaissyntyinen, sittemmin saksalaistunut teologian tohtori Kefelew Zelleke (1933-1998) jakaa tässä kirjassa meille eurooppalaisille Etiopian ikivanhan ortodoksisen kirkon rikasta rukous- ja mietiskelyperinnettä. Tuo perinne tuli hänelle tutuksi jo lapsena Etiopiassa. Kun Zelleke myöhemmin Saksassa tutustui asialliseen ja vähän tunteita osoittavaan evankeliseen kirkkoon (jonka pappina hän toimi), syntyi ajatus kääntää saksaksi näitä Etiopian ortodoksisen kirkon rukouksia. 

Kirjan upean värikkäästä kuvituksesta vastaa etiopialaissyntyinen taiteilija Abel Gebre. 

Mukana on rukouksia Etiopian ortodoksisen kirkon liturgioista, kirkon suuresta rukouskirjasta ja kirkon suuresta paastohartauksien kirjasta. Lisäksi on muutamia kansanrukouksia ja hengellistä runoutta, joka tunnetaan nimellä Qine. 

Rukoukset ovat kirjassa aihepiireittäin. Niissä pohditaan muun muassa kolmiyhteistä Jumalaa, Jumalaa Luojana, Jeesuksen pelastustyötä ja hänen tulemistaan ihmiseksi. Luonnollisesti kun ortodokseista on kysymys, mukana on myös Marialle omistettuja rukouksia. Aivan kirjan lopussa on vielä hiukan pyyntörukouksia. 

Kokonaisuutena tästä teoksesta jäi mieleen se, miten paljon näissä rukouksissa suuntaudutaan kohti Jumalaa. Vähän on pyyntöjä, paljon sen sijaan kiitosta ja ylistystä, Jumalan hyvyyden, suuruuden ja muiden ominaisuuksien kuvailemista, hänen olemuksensa ja tekojensa ihastelemista. Tämä oli oikeastaan hyvin virkistävää ainakin itselleni; sen verran olen kyllästynyt omaan minäkeskeiseen rukouselämääni, jossa lähestyn Jumalaa kuin kerjäläinen ja pyöritän samoja pyyntöjä vuodesta toiseen. Minua on alkanut kiinnostaa ajatus tyytyä siihen, mitä minulla jo on, ja suunnata katsettani omien tarpeitteni sijasta Jumalaan, hänen armoonsa ja rakkauteensa. Tällainen saattaa tervehdyttää uskonelämää kummasti. En enää minä, vaan Kristus minussa.  

Siksi tämä kirjakin oli hieno lukuelämys, koska tässä ei todellakaan pyöritty oman navan ympärillä. 

Tässä ote eräästä sellaisesta rukouksesta, jossa vain julistetaan Jumalan hyvyyttä: 

Herra Jumalamme, 

sinä olet ikuinen ja suuri, 

sinun kirkkautesi on ihmeellinen. 

Sinä olet armollinen 

ja olet liitossa niiden kanssa, 

jotka rakastavat sinua sydämestään. 

Sinä olet lahjoittanut meille 

pelastuksen synneistämme 

Poikasi Jeesuksen Kristuksen, 

meidän Herramme tähden. 

Sinä olet elämä meille kaikille. 

Sinä autat niitä, jotka pakenevat luoksesi. 

Sinä olet toivo niille, jotka huutavat sinua. 

Maria-rukouksissa tällaisen ei-ortodoksin huomio kiinnittyy siihen, miten myös Marian ihmeellisyyttä ylistetään monisanaisesti ja kaunopuheisesti. Jopa häntä pidetään erään rukouksen sanoin täydellisenä; toinen rukous taas toteaa: Sinä synnytit meille uhrikaritsan, sillä sinä itsekin olet syytön kuin lammas. 

Pyyntörukouksissa kiinnostavaa oli nähdä, millaisia ovat Etiopian ortodoksisen kirkon liturgiaan kuuluvat esirukoukset. Niitä oli mukana kaksi. Kuten meillä, myös siellä rukoillaan esimerkiksi seurakunnan, sen paimenten ja esivallan puolesta. Toisaalta rukoillaan esimerkiksi leskien, janoisten, nälkäisten, vankien ja sotavankien puolesta. Pyydetään sadetta sinne, missä sitä tarvitaan; pyydetään, että Jumala täyttäisi joet ääriään myöten. 

Kirja on saanut nimensä hengellistä Qine-runoutta edustavasta runosta, joka alkaa näin: 

Sen jälkeen kun kuolema oli tullut Eevan osaksi, 

syntyi maailman Vapahtaja 

ja vuodatti verensä ostaakseen kansansa vapaaksi. 

Niin meidän äitimme Etiopian ilo tuli suureksi... 

Kirjan alussa esitellään lyhyesti Etiopian kristillisyyden historiaa ja nykytilannetta (nykytilanne toki tarkoittaa 1990-lukua). Etiopialainen kirkkohistoria juontaa juurensa jo 300-luvulle, jolloin Etiopian ortodoksinen kirkko on perustettu. Islamin tulon myötä etiopialaiset kristityt joutuivat eroon muusta kristikunnasta moniksi vuosisadoiksi; vain yhteys Jerusalemiin ja Aleksandriaan säilyi. Ilmeisesti tästä syystä Etiopiaan syntyi ajan mittaan omaperäinen, selvästi etiopialainen kristillisyys. 

Etiopian ilo on hieno lukuelämys sekä hengellisesti että visuaalisesti. Jaan alle hiukan Abel Gebren taidokasta kuvitusta. 

Suomen Lähetysseura 1999 

128 sivua 

Saksankielinen alkuteos: Die Freude Äthiopiens 1993 

Kuvitus ja ulkoasu: Abel Gebre

Pam Jenoff: Emman kaksoiselämä

Suomentanut Pasi Punnonen 

Blogeissa on silloin tällöin alkanut näkyä amerikkalaisen Pam Jenoffin romaaneja. Omassa hyllyssäni on jo pitkään ollut tämä hänen esikoisromaaninsa, joka tuli nyt vihdoin luettua. 

Jenoff on aiemmin työskennellyt Krakovassa. Hän on Puolan ja natsimiehityksen asiantuntija, joka on kirjoittanut aiheesta useita artikkeleita. Emman kaksoiselämä kuvaa Puolan miehityksen ja juutalaisvainon aikaa romaanin muodossa. 

Krakovalainen 19-vuotias Emma on ehtinyt olla naimisissa vasta kolme viikkoa, kun natsit hyökkäävät Puolaan. Juutalaisina Emma ja hänen miehensä Jacob ovat vaarassa. Koska Jacob on mukana vastarintaliikkeessä, hän joutuu painumaan maan alle. Emma puolestaan päätyy ghettoon. 

Vastarintaliike onnistuu kuitenkin pelastamaan Emman ghetosta. Hänet viedään läheiseen kylään Jacobin katolisen tädin Krysian luo. Siellä Emmalla alkaa uusi elämä kristittynä Annana, joka on muka Krysian sukulainen Gdanskista. Koska Emma on luontaisesti vaalea, hän voi esiintyä tavallisena puolalaisena. Huijauksen onnistumiseksi Emma joutuu kuitenkin tekemään ikäviä asioita, kuten pitämään kaulassaan ristiä ja käymään Krysian kanssa kirkossa. 

Mutta se on vasta alkua. Krysian kutsuilla Emmasta kiinnostuu komendantti Richwalder, korkea-arvoinen natsiupseeri, joka palkkaa hänet toimistotöihin natsien päämajaan Krakovassa. Tämän myötä Emma joutuu hurjaan pyöritykseen. Vastarintaliike haluaa luonnollisesti käyttää häntä vakoojana, kun hän kerran työskentelee tuollaisessa paikassa. Vaaroja uhmaten Emma etsii työpaikaltaan salaisia papereita. 

Edistääkseen vastarintaliikkeen asiaa hän joutuu myös unohtamaan aviolupauksensa, koska hänen on päästävä etsimään papereita myös komendantin kotoa. Miehen lähelle onkin helppo päästä, niin ihastunut tämä on Annaksi luulemaansa naiseen. Eikä Emma / Annakaan voi mitään sille, että heidän välillään on alusta asti ollut sähköä. Ikävää vain, että toinen on naimisissa oleva juutalainen, toinen natsi. 

Vauhdikkaat käänteet seuraavat toistaan tässä mukaansatempaavassa ja jännittävässä tarinassa. Luonnollisesti tilanteet muuttuvat loppua kohti koko ajan vaarallisemmiksi. Miten Emman ja hänen läheistensä käy paljastumisen riskin kasvaessa koko ajan? 

En tiedä, millaisia ne muut Pam Jenoffin romaanit ovat (niitä tuskin on kustantanut Harlequin), mutta ainakin Emman kaksoiselämä on selvää viihdettä. Lukuelämys olikin viihdyttävä, mikä oli tällä hetkellä oikein tervetullutta. Tarinaa tällaisesta vaarallisesta kaksoiselämästä luki kuin jännäriä, ja oli mukavaa seikkailla vähän toisen maailmansodan aikaisessa Krakovassa. 

Kovin romanttistakin tämä viihde oli, niin paljon Jenoff kuvaa tunteiden paloa komendantin ja hänen tyttönsä välillä. Vaikka se tyttö salaa omaa miestään kaipaakin. Ja toisaalta salaa, häpeää tuntien, nauttii ihailemansa ja inhoamansa natsin läheisyydestä. Kylläpä tuo Emma melkoiseen liemeen joutuikin! 

Harlequin 2008 

442 sivua 

Alkuteos: The Kommandant's Girl 2007

Niilo Rauhala: Kirkas lumi, jäljetön

Innostuin lukemaan vaihteeksi Niilo Rauhalan runoja, kun Kirkas lumi, jäljetön tuli vähän aikaa sitten vastaan Sheferijm-blogissa. Kuten lumisesta nimestä voi päätellä, tässä kokoelmassa on mukana myös muutamia hienoja talvirunoja, mutta yhtä paljon esillä ovat kaikki muutkin vuodenajat. 

Rauhala kuvaa aina yhtä kauniisti ja herkästi niin luontoa kuin ihmisen elämää ja tunteita. Tässä ote eräästä alkutalveen sopivasta runosta: 

Kohta yö on hiljainen, kylmä, 

ojien vesi riitteessä 

ja arasti ensi lumi koskettaa 

koivujen paljaita rihmoja. 

Sinä jäät ja tähdet jäävät sinulle, 

anna minun olla 

tuuli, joka saapuu joskus. 

Eräässä runossa ihailin sen dramaattista tunnelmaa: 

Salamat polttavat yötä, 

linnut sinkoutuvat pesistään. 

Niittyjen ajatuksissa parkuu myrsky. 

Mutta sitten on jo herkkää: 

Vesipisarain helmet 

               ripustan kaulallesi 

tämän matkan mentyä. 

Rauhalalla on hienoja kielikuvia: koivujen oksat itkevät pois / yöllä sataneen lumen ja puiden tiimalasissa lehdet varisevat. 

Myös kristillistä symboliikkaa löytää rivien väleistä se, jolle raamatullinen kieli on tuttua. Raamatussa puhutaan esimerkiksi kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät.  

Minulle on jäänyt kivi, 

jonka muut ovat hylänneet. 

En odota selitystä, 

uskon, että valo on piiloutunut 

karhean kiven poimuihin. 

Kirjoitin tämän väsyneenä ja vielä vähän sairaana, joten en jaksanut hioa tekstiä. Tässä siis vain muutama täysin hiomaton ajatus. Tarkistan mahdolliset virheetkin vasta joskus kun jaksan. 

Jakamani sitaatit ovat muuten kaikki pelkkiä otteita runoista. Olisin halunnut jakaa joitain upeita runoja aivan kokonaan, mutta säästän ne itselleni. 

Sairastellessani, kun en jaksanut lukea määrällisesti paljon, oli kyllä ihanaa, kun sai korvata määrän laadulla eli näillä runoilla. Useana päivänä luin tätä kirjaa sängyssä pieninä annoksina. Onkin hyvä joskus nauttia runoista vähän kerrallaan, kun monesti sorrun innoissani ahmaisemaan koko kirjan kerralla.