Suomentanut Cristina Sandu
Ennen blogiaikaa luin Chimamanda Ngozi Adichien ihanan värikylläisiä romaaneja. Blogiin on päässyt vain hänen novellikokoelmansa Huominen on liian kaukana. Romaaneista on lukematta vielä Puolikas keltaista aurinkoa, joka on niin paksu, että sellaisia kirjoja uskallan harvoin aloittaa. Mutta nyt kyllä ihastuin Surumerkintöihin niin, että jospa vihdoin saisin tuon romaaninkin aloitettua. Adichien muihinkin teoksiin haluaisin joskus vielä palata.
Tämä uusi kirja on essee, jossa Adichie kertoo isänsä kuolemasta ja omasta suuresta surustaan. Kuolema yllätti läheiset, vaikka isä olikin jo iäkäs. Mutta aikaahan piti olla vielä vaikka kuinka. Kaiken lisäksi elettiin korona-aikaa, Adichie oli Yhdysvalloissa, jossa asuu osan vuodesta, eikä Nigeriaan päässyt poikkeusolojen takia lentämään. Perhe jakoi yhteistä suruaan Zoomin kautta. Hautajaisia suunniteltiin ja odotettiin, kuinka monen kuukauden päästä ne voitaisiin lopulta järjestää.
Surumerkintöjä on aivan järisyttävä kuvaus surusta. Adichie maalaa lukijan eteen rajuina kaikki ne tuntemukset, joita suruun voi liittyä. Shokki, epäusko, todellisuuden kieltäminen, ajatusten pakeneminen, fyysiset oireet, pelko (kuka kuolee seuraavaksi), raivo, syyllisyys... Kaikki on yhtä tunteiden sekamelskaa.
Toisaalta sisarukset nauravat muistellessaan isäänsä ja häneen liittyviä hauskoja sattumuksia. Mutta...
Mutta jossakin taustalla häilyy epäusko. Nauru hiipuu. Nauru muuttuu kyyneliksi ja suruksi ja raivoksi. En ole valmistautunut tähän kauheaan, myrskyävään raivooni. Tämän helvetin, tämän murheen, edessä minä olen naiivi ja paljas. Mutta miten on mahdollista, että vielä aamulla hän vitsailee ja juttelee ja illalla hän on lopullisesti poissa? Se tapahtui niin nopeasti, liian nopeasti. Ei sen kuulunut olla tällainen pahansuopa yllätys, ei sen kuulunut tapahtua pandemian aikaan, kun maailma on sulkeutunut.
Adichie kertoo myös kavahtavansa ihmisten surunvalitteluja, niitä kaikkia tyhjiä sanoja, jotka eivät yhtään lohduta. Esimerkiksi:
"Hän oli kahdeksankymmenenkahdeksan" kiukuttaa niin paljon, koska surussa ikä on merkityksetön; kyse ei ole siitä miten vanha hän oli, vaan miten rakastettu. Aivan, hän oli kahdeksankymmentäkahdeksan, mutta nyt elämässäni ammottaa hirvittävä aukko, osa minusta on tempaistu pois ikuisiksi ajoiksi.
Kaikesta näkyy, miten rakas ja läheinen isä oli tyttärelleen, miten ihana isäsuhde hänellä oli. Kirjailija kertoo isästään monia valtavan lämpimiä muistoja, myös niitä humoristisia, joille he sisarusten kesken ovat nauraneet. Kuinka voikaan kestää jonkun niin rakkaan ihmisen äkillisen menetyksen?
Niitä tyhjiä lohdutuksia Adichie tunnustaa itsekin ennen jakaneensa. Yhden sellaisen eräs ystävä lähettää hänelle, nimittäin sitaatin Adichien omasta kirjasta. Miten julman kivuliaalta nyt tuntuukaan lukea noita omia sanojaan:
"Suru merkitsi rakkauden juhlimista. He, jotka saattoivat tuntea todellista surua, olivat onnekkaita, koska olivat rakastaneet."
Suurimman surun hetkellä muistotkaan eivät lohduta, sillä nehän juuri tuottavat suurinta tuskaa.
Surumerkintöjä on herkkä ja lämmin kuvaus isän ja tyttären välisestä rakkaudesta; samalla se kuvaa raivoisasti surua ja tuskaa kaikkein raastavimmillaan. Muille suuren surun kokeneille Adichie tarjoaa hienoa vertaistukea.
Otava 2022
91 sivua
Alkuteos: Notes on Grief 2021
Kirjasta kertoo myös Anun ihmeelliset matkat.
Mitenkäs minulta on mennyt tämä teos ihan kokonaan ohi! Hyvä tavaton! Itse olen lukenut Adichielta juuri sen Puolikas keltaista aurinkoa ja Kotiinpalaajat. Oikein hyvä kirjailija.
VastaaPoistaTämä on ilmestynyt nyt syksyllä. Ei ole vielä näkynyt blogeissa, en ole ainakaan huomannut. Tuo Anu oli lukenut / kuunnellut kirjan englanniksi jo vähän aikaisemmin. Kannattaa kyllä lukea tämä; taas kerran Adichie kirjoittaa niin upeasti!
PoistaOlen lukenut käsittääkseni kaikki Adichien romaanit ja mainitsemasi novellikokoelman. Puolikas keltaista aurinkoa on ikisuosikkini, todella upea teos!
VastaaPoistaTätä en ole lukenut enkä aio toistaiseksi lukea. Koen surun niin henkilökohtaisena asiana, etten halua sotkeentua toisten suruihin.
Onhan suru henkilökohtainen ja jokaisen suru on omanlaisensa. Minulle on kuitenkin ok lukea toistenkin suruista, ja tässä pystyi samalla pohtimaan myös omia menetyksiään, varsinkin isän kuolemaa. Varsinkin kun minullekin isä oli rakas. Mutta varmasti jos oma suru olisi juuri pahimmillaan, silloin ei olisi voimia lukea toisten suruista.
PoistaTässäkin kirjassa oli upeaa kieltä ja nigerialaista tunnelmaa, joista tuli Adichien romaanit mieleen. Tekisi todella mieli lukea niitä taas. Varsinkin tuo Puolikas keltaista aurinkoa pitäisi tosiaan vihdoin lukea! Varmasti se on upea.
Minullekin isän kuolema oli hirvittävä järkytys. Isäni oli vain 68-vuotias kuollessaan. Vuotta ennen isän kuolemaa teki serkkuni itsemurhan vain 20-vuotiaana. Näiden hautajaisten jälkeen hautajaisia on ollut tiuhaan tahtiin. Kun oma rakas Andy-koira kuoli 17-vuotiaana, oli sekin aivan hirvittävää, vaikka siihen oli ehtinyt jo sopeutua, että yhteinen aikamme alkoi hiipua pois. Nyt sama on edessä Ozzy-koiramme kanssa. Hänessä näkyy jo iäkkyys. Surukokemus on jokaisella omanlaisensa eri surujen aikana.
VastaaPoistaVoi miten nuorena isäsi kuoli. On myös raskasta, jos uusia suruja ja hautajaisia tulee kovin tiheään tahtiin. Lemmikkieläimen kuolemakin on iso suru. Totta tuokin, että eri surut ovat aina erilaisia. Siihen vaikuttavat niin monet asiat.
Poista