Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichie kuvaa kaikissa kirjoissaan todella taitavasti Afrikkaa, Yhdysvaltoja ja niiden välistä kulttuurin yhteentörmäystä monesti tilanteissa, joissa joku afrikkalainen on muuttanut Amerikkaan. Mutta myös toisin päin, että joku on palannut sieltä Afrikkaan. Aikaisemmin olen lukenut hänen romaanejaan, mutta tällä kertaa luin novellikokoelman.

Novellien kirjoittajana Adichie on aivan yhtä lahjakas. Hänen tarinansa ja henkilönsä ovat värikkäitä ja eläviä, samoin ympäristön ja tilanteiden kuvaus. Joissain novelleissa ollaan Afrikassa, toisissa Amerikassa. Useimpien novellien päähenkilö on nainen, mutta onpa yhdessä mieskin päähenkilönä.

Kulttuurien yhteentörmäys tulee esiin esimerkiksi seuraavassa lainauksessa:

"Setä auttoi sinua hakemaan kassanhoitajan paikkaa Main Streetin bensa-asemalta ja ilmoitti sinut kaupungin kaksivuotiseen collegeen. Siellä opiskelevilla tytöillä oli paksut reidet, räikeän punaista kynsilakkaa ja itseruskettavien voiteiden  oranssiksi värjäämä naama. He kysyivät, missä olit oppinut englantia, oliko kotiseudullasi Afrikassa oikeita taloja ja olitko nähnyt auton ennen kuin tulit Amerikkaan. He ällistelivät tukkaasi. Seisooko se pystyssä vai painuuko se päätä myöten, kun avaat lettisi, he halusivat tietää. Seisooko se kokonaan pystyssä? Miten? Miksi? Käytätkö sinä kampaa? Hymyilit kireästi heidän kysymyksilleen. Setäsi sanoi, että juuri sitä voit odottaa - tietämättömyyden ja ylimielisyyden sekoitusta. Sitten hän kertoi, että kun hän oli asunut talossaan muutamia kuukausia, naapurit olivat sanoneet oravien alkaneen vähentyä uhkaavasti. He olivat kuulleet, että afrikkalaiset syövät kaikenlaisia villieläimiä."

Tässä kerrottiin Amerikasta, mutta myös Afrikasta Adichiella on aivan upeaa kuvausta. Hänen tarinoittensa juonet ovat myös kekseliäitä. Ja usein hän lopettaa novellin vähän kuin kesken, jättäen lukijalle tilaa ajatella ja tehdä johtopäätöksiä. Hän ei selittele loppuratkaisuja puhki.

Nyt olen pahasti univelassa herättyäni viime yönä kolmelta, joten ajatus ei oikein kulje tämän pitemmälle. Mutta sen voin sanoa, että Adichie on huippuhyvä kirjailija.

Otava 2011, Seven-pokkari 2012
261 sivua