torstai 8. kesäkuuta 2017

Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira

Olipa todellakin "kokoaan suurempi" romaani tämä Tabucchin Kertoo Pereira! Aivan kuten eräs henkilö kirjasta totesikin. Miten taitavasti Tabucchi osasikaan kuvata Salazarin diktatuurin alla elävää Portugalia vuonna 1938, toisen maailmansodan kynnyksellä, kun Espanjan sisällissota riehui ja juutalaisia jo vainottiin. Eikä hyvin mennyt Portugalissakaan, jossa ei ollut sanan- eikä mielipiteenvapautta, ja poliisi tappoi ihmisiä mielivaltaisesti.

Pereira on Lissabonilainen-lehden kulttuuritoimittaja, joka pyrkii olemaan hyvin varovainen ja poliittisesti korrekti. Hän kirjoittelee kulttuurisivulle hyväksyttävien kirjailijoiden muistokirjoituksia ja vaarattomia ranskalaisen kirjallisuuden käännöksiä. Yksityiselämässään hän on leski ja lapseton eikä hänellä oikein ole ystäviä. Hän juttelee vaimovainajansa valokuvalle, jonka ottaa myös matkoille mukaan. Kuolemaa hän miettii paljon, samoin sielua ja lihan ylösnousemusta, johon hän tosin ei usko - vaikka pyrkiikin olemaan kunnon katolinen ja käy välillä ripittäytymässä.

Kuitenkin, vaikka kirjassa heti aluksi mennään aiheeseen - on kuolemaa ja diktatuuria - Tabucchilla on lahja kirjoittaa jotenkin "kevyesti", niin että kirjan lukeminen ei tunnu yhtään raskaalta eikä ahdistavalta. On elämä nimittäin muutakin kuin kuolemaa, onhan kesä ja ollaan kauniissa Lissabonissa, "joka säkenöi valtamerituulen sinessä, kertoo Pereira".

Elämä on myös esimerkiksi musiikkia ja kahviloissa istuskelua, varsinkin Café Orquideassa, jossa Pereira ottaa aina yrttimunakkaan ja sitruunajuoman. (Aivan alkoi tehdä mieli sitruunajuomaa, kun siitä koko ajan puhuttiin!) Välillä Pereira käväisee kylpylässä tai terveysklinikan hoidoissa.

Mutta asiaan! Kirjan varsinainen tarina on se, että Pereira palkkaa epähuomiossa kulttuurisivun avustajaksi nuoren Monteiro Rossin. Kyseisestä miehestä ei lopulta ole hyötyä, koska hän ei osaa kirjoittaa neutraaleja tekstejä, vaan hänen artikkelinsa ovat aina liian poliittisia ja siksi painokelvottomia. Pereira kuitenkin maksaa miehelle omasta pussistaan, kun tämä tuntuu olevan niin avun tarpeessa. Itse kirjoituksiahan ei julkaistaisi muutenkaan vielä, koska ne ovat etukäteen tehtyjä muistokirjoituksia kirjailijoista, jotka elävät vielä!!

Tämä onkin kirjan yksi absurdi piirre. Kertooko se siitä, että juuri muutakaan ei voinut kirjoittaa, koska piti olla niin varovainen? Tai että koska elämä diktatuurin alla on niin absurdia muutenkin, niin myös toimittajan elämä ja työ on silloin sitä. Toinen erikoisuus on se, ettei Pereira osaa olla auttamatta, vaan maksaa omista rahoistaan palkkaa Rossille, vaikka ei hyväksy tämän poliittista toimintaa.

Lopulta Pereira joutuu miettimään syntyjä syviä. Yrittääkö jatkaa omalla varovaisella linjallaan vai heittäytyäkö rohkeaksi? Tässä hän joutuu ratkaisun paikalle viimeistään silloin, kun käy ilmi, että poliisi ajaa Rossia takaa tämän poliittisen toiminnan takia.

Kirja kuvaa hienosti Portugalia Salazarin aikana ja Pereiran sisäistä kehitystä. Siinä on paljon muutakin hyvin portugalilaista, kuten kaipaus (joka muistaakseni on portugaliksi saudade), melankolia - ja jopa turskan syöminen... Lissabonissa käyneelle (kuten itselleni) kirja tarjoaa mukavaa kiertelyä kaupungissa. Muistan ainakin Avenida da Liberdaden ja Rossio-aukion.

Pereira kaipaa itsekin, mutta mitä, sitä hän ei halua kertoa. Samoin mainitaan muutamassa muussakin kohdassa jostain asiasta. Pereira on vähän umpimielinen ja salamyhkäinen eikä kerro kaikkea.

Kirjassa vilisee paljon varsinkin ranskalaisten kirjailijoiden ja kirjojen nimiä. Pereira pitää ranskalaisen kirjallisuuden kepeydestä eikä innostu, kun häntä käsketään kirjoittaa lehteen jotain isänmaallista jostain synkästä portugalilaisesta kirjailijasta (mainittiin tämäkin kirjailija myös nimeltä, mutta sitä en nyt muista)! Kirjallisuuden tuntijallekin ihan mielenkiintoista siis.

Itse tarina huipentuu lopussa minusta todella hienosti. Erittäin taitavasti kirjoitettu ja lukemisen arvoinen kirja! Aiemmin olin lukenut Tabucchilta vain yhden kirjan, mutta siitäkin muistan pitäneeni - ja sekin kertoi Lissabonista.

Kirjan keveydestä ja kauneudesta kertoo jotain seuraava lainaus (samoin kaipauksesta ja Pereiran sulkeutuneisuudesta):

Nuori mies alkoi laulaa italialaista laulua, "O Sole mio", jonka sanoja Pereira ei ymmärtänyt, mutta laulu oli täynnä voimaa ja elämää, kaunis ja kirkas, hän ymmärsi vain sanat "o sole mio" eikä muuta, ja kun nuorukainen lauloi, mereltä nousi tuulenviri ja ilta oli vilpoinen, kaikki tuntui hänestä kauniilta, hänen mennyt elämänsä, josta hän ei halua puhua, Lissabon, taivaan kaari joka näkyi värillisten lamppujen yllä, ja hän tunsi suurta kaipausta, mutta Pereira ei halua kertoa mitä ikävöi.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 1996
176 sivua
Keltainen kirjasto
Suomentanut Liisa Ryömä

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Mitä esineet kertovat omistajastaan? Löytyykö sielunkumppani salapoliisintyöllä? Kirjakauppias Laurent Letellier löytää kauniin käsilaukun hylättynä roskasäiliön kannelta. Henkilöllisyyspaperit ovat tiessään, mutta laukun muu sisältö - mm. punainen muistikirja, Modianon romaani, hajuvesipullo, hieroglyfiavaimenperä, muutama valokuva, kolme pikkukiveä ja nopat - piirtää kuvaa naisesta, joka vaikuttaa Laurentista kiehtovalta, rakastettavalta, jopa tutulta. Esineet johtolankoinaan Laurent ryhtyy jäljittämään laukun omistajaa. Vähitellen salapoliisileikki muuttuu romanttiseksi aarrejahdiksi, joka mullistaa niin etsijän kuin etsityn elämän.

Näin houkuttelevasti kerrotaan tästä ranskalaisesta romaanista takakannessa. Ja siksipä tämä kirja meneekin minulla Helmet-lukuhaasteen kohtaan Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

Kirja olikin juuri sellainen kuin odotin. Jotenkin niin ihanan ranskalainen, kepeä, haikea, runollinen ja romanttinen. Hurmaava, viehättävä ja kiehtova - adjektiiveja vielä lisätäkseni!

Kirjojen ystävän mieltähän kiehtoo jo sekin, että päähenkilö on kirjakauppias. Siellä täällä vastaan tulee myös kirjailijoita, tutkitaan toisen kirjahyllyä, mietitään jonkun kirjan herättämiä syvällisiä ajatuksia. Tavataan ohimennen myös kirjailija Patrick Modiano, jonka romaani salaperäisen naisen laukussa oli omistuskirjoituksella varustettuna. Modianonkin kautta Laurent yrittää saada vastausta kysymykseen, miten hän voisi löytää tämän naisen, josta tietää vain etunimen: Laure.

Antoine Laurain on onnistunut kehittelemään tosi kiehtovan juonen tarinaansa. On melkein kuin lukisi aikuisten satua. Seassa pilkahtelee myös lämmintä huumoria. Loppua kohti jännitys vain tiivistyy kuin kunnon salapoliisitarinassa ainakin. Loppu huipentaa kaiken ja lämmittää romanttisen lukijan sydäntä. Jää hyvä mieli.

Tosiaan, täydellinen hyvän mielen kirja! Sen kansilehdellä onkin ranskalaisten lehtien arvioita, joista yhden mukaan tämä on ahdistusta torjuva kirja ja toisen mukaan onnellistavaa luettavaa. Totta!

Voin suositella lämpimästi kevyttä kesälukemista ja mielenpiristystä kaipaavalle.

WSOY 2015
190 sivua
Alkuteos: La femme au carnet rouge
Suomentanut Lotta Toivanen
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Helmet-lukuhaaste 2017:
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Viveca Sten: Juhannusmurha

En ainakaan muista lukeneeni Viveca Stenin dekkareita ennen, Mutta nyt jäin kerrasta koukkuun! Tämä dekkari oli juuri sitä, mitä joskus tarvitsee, kun pitää saada piristystä ja irrotusta omista arjen ongelmista.

Kuten pokkarin kannessa sanotaankin Ullan luetut kirjat -blogia lainaten, Juhannusmurha on täydellinen kesäkirja. Kysymyksessähän muuten on sama kirjabloggaaja Ulla, joka nukkui pois vasta vähän aikaa sitten... Olkoon siis hänen muistolleen tämän kirjan kansi. Ja laitanpa saman tien tähän linkin Ullan postaukseen Juhannusmurhasta, se löytyy täältä. Hän olikin näköjään lukenut tämän kirjan asiaankuuluvasti juuri juhannuksen aikaan.

No, ei juhannus ollut kaukana nytkään.

Viveca Sten viettää Ullan blogin kertoman mukaan itse kesänsä tuolla Sandhamnin saarella, jonne hän on sijoittanut dekkarisarjansa tapahtumat. Miten aina jossain pienellä ruotsalaisella saarella sattuukin paljon murhia! ;) Mutta ei se mitään, ovathan ne jännittävää luettavaa.

Tässä kirjassa Nora Linde viettää juhannusta uuden miesystävänsä Jonaksen ja kummankin lasten kanssa Sandhamnin saarella. Noralla on kaksi poikaa ja Jonaksella 14-vuotias tytär Wilma. Juhannus vaikuttaa täydelliseltä idylliltä, kunnes Wilma ei tulekaan takaisin yölliseltä juhlintareissultaan, jolla on ollut toisten nuorten kanssa. Etsinnät eivät tunnu tuottavan tulosta, ja Nora ja Jonas ovat huolesta sekaisin.

Kaiken keskellä he joutuvat vielä majoittamaan kaksi kovia kokenutta teinityttöä, jotka ovat myös olleet juhlimassa ja ovat hukanneet kaverinsa. Lopulta käy ilmi, että näiden tyttöjen kaveripiirissä on myös tapahtunut dramaattisia yön aikana.

Näin aiemmistakin Sandhamn-dekkareista tuttu poliisi, Noran lapsuudenystävä Thomas Andreasson, joutuu keskeyttämään oman perhejuhannuksensa ja tulemaan Sandhamniin tutkimaan murhaa.

Käy ilmi, että nuorten elämä ei olekaan ollut niin viatonta kuin heidän vanhempansa ovat luulleet. Kuten ei myöskään heidän juhannuksen viettonsa. Kun poliisi kyselee nuorilta yön tapahtumista, selviääkin vähitellen yhtä ja toista, kun jokainen vuorollaan kertoo oman tarinansa. Epäiltyjäkin löytyy ja jännittäviä juonenkäänteitä riittää aivan loppuun asti. Sten pitää taitavasti jännitystä yllä. Ja kaiken lisäksi - mikä parasta - hän onnistui sittenkin yllättämään minut, vaikka luulin jo olevani ovelakin salapoliisi tarinan edetessä!

Kyllä dekkarit vain joskus ovat niin parasta! Itse olen hiukan kausiluontoinen dekkarien lukija: joskus en lue niitä pitkään aikaan ja sitten taas saatan lukea monta kerralla. On aikoja, jolloin "murha päivässä pitää lääkärin loitolla"! Nimittäin jostain syystä ajoittain tällainen jännitys on kaikkein paras piristys. Dekkarit ja trillerit vievät ajatukset kaikkein tehokkaimmin pois omista asioista. Ne myös rentouttavat stressaantunutta ja piristävät alakuloista.

Juuri nyt minulla on taas hyvä dekkarivaihe päällä, joten taidan hankkia lisää Stenin ja muidenkin kirjailijoiden dekkareita ensi tilassa!

WSOY 2016
Bon-pokkari 2017
436 sivua
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

torstai 1. kesäkuuta 2017

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa

En ollut aikaisemmin lukenut Jaana Lehtiön dekkareita. Tutustuminen täytyy tietysti aloittaa esikoisesta, ja sehän oli tämä  Joka viisautta rakastaa vuodelta 2013. Pääsin tutustumaan komisario Juha Muhoseen ja moniin muihin värikkäisiin henkilöhahmoihin. Täytyy todeta heti alkuun, että Muhonen ja koko kirja oli hyvin myönteinen uusi tuttavuus ja löytö.

Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun Keskuspuiston roskiksesta löytyy karvattoman miehen alaston ruumis. Sitten alkaa tapahtua pitkin kaupunkia, ja ruumiita löytyy milloin mistäkin. Osa vaikuttaa itsemurhilta, mutta ovatko ne sitä? Ja onko näillä kaikilla kuolemantapauksilla jotain yhteyttä toisiinsa? Liittyvätkö ne noituuteen, seksiin vai mihin?

Tapahtumia kuvataan Muhosen lisäksi myös eläkkeellä olevan Hilkka Alivirran näkökulmasta. Hän kiinnostuu ystävänsä Maijan naapuritalon elämästä, siellä kun asuu hänen kouluaikainen tuttunsa, Auli Berg. Hilkalla Auliin liittyy ikäviä muistoja kouluajalta. Nyt Aulin talossa näyttää käyvän salaperäisiä miesvieraita yksi kerrallaan. Keitä he ovat ja mitä tekevät talossa?

Lopulta Hilkalle käy niin, että hän huomaa itse sekaantuneensa rikoksiin, mutta syyllisenä vai uhrina, sitä hän ei tiedä itsekään, kuten takakannessa osuvasti kerrotaan.

Mitä komisario Muhoseen tulee, hän on symppis persoona, joka rakastaa pullaa ja onkin onnistunut lihomaan herkuttelunsa ansiosta. Hän on sinkku, mutta törmää kaupungilla nuoruudenrakkauteensa ja toivoo voivansa lämmittää suhteen uudelleen. Kirjassa seurataan myös tämän suhteen etenemistä. Siinäkin on omat ylä- ja alamäkensä.

Rikosrintamalla on siis vilkasta ja uusia käänteitä tulee moneen kertaan. Lehtiö kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin ja pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Hänellä on dekkarin kirjoittaminen selvästi hanskassa.

Kirjassa on myös sopiva ripaus huumoria, ja varsinkin eläkeläisrouvat Hilkka ja Maija ovat omalla tavallaan hassuja höppänöitä. Muutama omaperäinen persoona piristää kirjaa kummasti.

Se tosin oli itselleni pettymys, että osasin epäillä oikeaa syyllistä jo kauan ennen kirjan loppua. Toki muitakin ehdokkaita oli mietinnässä. Mutta vaikka syyllinen ei lopulta ollut yllätys, tarjosi kirja silti myös omat yllätyksensä. Kaikki ei ollutkaan sitä miltä näytti.

Pidin kirjasta, joten tutustun mielelläni muihinkin Lehtiön dekkareihin jossain vaiheessa.

Ai niin, sen vielä unohdin sanoa, että en usein valvoskele yöllä kovin myöhään, mutta nyt valvoin kahteen asti vain koska oli pakko lukea tämä kirja loppuun!! :)

Myllylahti Oy 2013
315 sivua