maanantai 29. marraskuuta 2021

Pablo Neruda: Andien mainingit


Suomentanut Pentti Saaritsa 

Viime viikkoina olen lukenut hitaasti nautiskellen näitä Pablo Nerudan runoja, joita luin joskus niihin aikoihin, kun vietin itsekin muutaman kuukauden Andeilla 90-luvun lopulla. Kyllä tässä pääsikin niin eteläamerikkalaisiin tunnelmiin, että tekisi mieli lukea pitkästä aikaa jotain muutakin sieltä päin. 

Andien mainingit koostuu kolmesta osasta: Runoja vuosilta 1921-1937, Canto general 1950 ja Runoja vuosilta 1954-1969. Suuri osa näistä runoista on niin pitkiä ja muutenkin niin runsaita, että lukeminen vaati todellista keskittymistä ja syventymistä; siksi viivyinkin tämän kirjan parissa pitkään. Itse luen useimmiten melko lyhyitä runoja, mutta nautin kyllä näistä Nerudan teksteistä aina kun pää vain toimi sen verran, että keskittyminen sujui. 

Nerudan myöhäiset runot ovatkin sitten jo pelkistetympiä, ja niihin oli helppo keskittyä. 

Ensimmäisessä ja viimeisessä osassa on runoja monista eri aiheista. Canto general puolestaan kuvaa Latinalaisen Amerikan intiaanien, köyhien ja toisinajattelijoiden kokemaa sortoa, vainoa, epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaa. Esimerkiksi runo The United Fruit Co. käsittelee monikansallisten yhtiöiden harjoittamaa riistoa. Siinä Neruda kirjoittaa muun muassa: 

Verenjanoiseen kärpäsparveen 
purjehtii The United Fruit 
ja ahtaa kahvin ja hedelmät 
laivoihinsa jotka lipuvat tiehensä 
kuin tarjottimet, kukkuroillaan 
hukkuvan maamme aarteita. 
Ja samanaikaisesti 
satamien sokerikuiluissa 
käpertyy intiaani elävältä 
sarastuksen huuruihin... 

Pitkässä sarjassa Macchu Picchun huiput Neruda muistelee Macchu Picchun muinaisia asukkaita ja suree heidän katoamistaan. Hän kirjoittaa: 

Tämä oli se asumus, tämä on se paikka: 
täällä paksut maissinjyvät kohosivat 
ja painuivat taas maahan kuin punainen raesade. 

Täällä juoksi laamasta kullanvärinen lanka 
vaatettamaan rakastavia, vainajia, äitejä, 
kuninkaita, rukouksia, sotureita. 

Kokoelman viimeisessä osassa on muun muassa monta oodia mitä erilaisimmille asioille, ihmisille ja eläimille. Esimerkiksi halkojen tuoksulle, sitruunalle, esineille, särkyneille esineille, kissalle, Leninille, koiralle ja pianolle. Neruda on todella osannut kirjoittaa runon ihan mistä tahansa (kirjan alkupuolella on myös Jalkojeni rituaali, jossa hän runoilee pitkästi omista jaloistaan). 

Mistä ikinä Neruda kirjoittaakin, hän kuvaa sitä upeasti. Hänen kielensä on rikasta, runsasta, kiihkeää, hengästyttävää. Nyt oli pakko hiukan yliviljellä adjektiiveja. Ehkä kaikkein huikeimmista teksteistä en osaa edes ottaa mitään esimerkkiä. Mutta vahvaa tunnetta on vaikkapa runossa Häämateria (tässä siitä vain lyhyt ote): 

Kalvaana, suunniltani 
tunnen kuinka sanat hajoavat suussani, 
sanat kuin hukkuneet lapset, 
ja hampaista kasvaa suinpäin laivoja, 
ulapoita, kärventyneitä leveysasteita. 

Heti kirjan alussa on pari vanhaa lempirunoani vuosien takaa: Halun ajamana illoin... ja Tämänkin hämärän... Ne ovat ihanan melankolisia rakkausrunoja. Ensin mainitussa runoilija laskee surun verkot silmiesi aaltoilevaan valtamereen. Jälkimmäinen puolestaan alkaa näin: 

Tämänkin hämärän olemme kadottaneet. 
Kukaan ei nähnyt meitä käsikkäin tänä iltana, 
sinisen yön tulviessa yli maan. 

Ikkunastani näin 
laskevan auringon juhlat kaukana vuorilla. 

Joskus palanen aurinkoa 
hehkui kuparilanttina kädessäni. 

Minä muistelin sinua, ja tiedät kyllä 
murheen joka ahdisti sieluani. 

Näistä lainaamistani otteista ei välity läheskään kaikki se Pablo Nerudan kielellinen ilotulitus, josta olen viime aikoina nautiskellut. Mutta jos pidät runoista, kannattaa tutustua Nerudaan ihan itse. 

Pentti Saaritsan suomennos on todella upeaa työtä. Sen ansiosta me suomalaiset lukijat pääsemme sukeltamaan henkeä pidätellen Andien maininkien ihmeellisiin maailmoihin. 

Tammi 1972 
170 sivua 

P. S. Kuvassa kirjan taustalla on julistekokoon suurennettu valokuva, jonka olen ottanut Andeilla silloin joskus. 

Muissa blogeissa: 


Nerudan kaihoisan runon Tänä yönä voin kirjoittaa... on jakanut blogissaan Leena Lumi

lauantai 27. marraskuuta 2021

Kevään 2022 uutuuksia


Viime aikoina en ole lukenut kovin paljon, mutta sen sijaan olen selannut innoissani tulevan kevään kirjakatalogeja. Tässäpä pienet maistiaiset siitä, millaisista kirjoista itse kiinnostuin. Aluksi on kaunokirjallisuutta, sitten dekkareita ja lopuksi vielä tietokirjoja. Läheskään kaikkien ilmestymisaikaa en tiedä, joten en lähtenyt niitä kertomaan, mutta tammi-kesäkuun välillä on monenlaista herkkua odotettavissa.  

Kun minusta on kysymys, listalla on muun muassa Lapista ja Lähi-idästä kertovia kirjoja, mutta myös monenlaista muuta sekä Suomesta että maailmalta. 


Katri Rauanjoki: Kesämerkit (Kustantamo S&S) 

Tästä kirjasta ei ollut tarjolla kuvaa, mutta se on episodimainen romaani kesän kierrosta Koillis-Lapissa ja kuvaa 2020-luvun kolttasaamelaisten elämää useiden kertojien silmin. Olen odottanut Kesämerkkejä malttamattomasti siitä asti, kun joskus ajat sitten kuulin, että Rauanjoki oli kirjoittamassa tällaista seuraavaksi. 



Sari Vuoristo: Etäisyys linnuntietä (Aviador) 

Tämä on sodan raunioittamasta Libanonista kertova romaani, jonka tositapahtuman inspiroima kirjoitustyö sai alkunsa kirjailijan Syyrian matkalla ennen maassa riehunutta sisällissotaa.  



Joel Haahtela: Jaakobin portaat (Otava) 

Haahtelan uutuus on tietysti pakko lukea! Tämänkertainen pienoisromaani vie Jerusalemiin, jonne mies on matkustanut veljensä sairauden takia. Mies löytää merimiespappina toimineen isoisänsä vanhan muistikirjan, jossa on salaperäinen merkintä Jaakobin portaat. Merkintä alkaa kiehtoa miestä, ja se saa hänet kulkemaan yhä syvemmälle kaupunkiin. Ikivanhat myytit, lumisade ja ihmisyyden ydin - kuulostaa siltä, että taattua Haahtelaa on luvassa. 



Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten (Gummerus) 

Avioeron kokenut Luigi ja ystävänsä kuolemaa sureva Laila kohtaavat, pakenevat yhdessä kolhoa maailmaa ja juoksevat sateeseen. Saastamoisen romaani kuvaa heitä tumman huumorin läpi; teos on samaan aikaan lämmin ja melankolinen. 



Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa (WSOY) 

Ranskasta tietokirjoja kirjoittaneen Heikkilän esikoisromaani kertoo sekin Ranskasta; teos kuvaa kolonialismin kipeitä haavoja nykyajassa, eliitin vallankäyttöä ja unelmien radikalisoitumista. Ranskalaisalgerialainen Anissa joutuu huomaamaan, että laki ja oikeus eivät kohtele kaikkia kansalaisia samalla tavalla. 



Jan-Philipp Sendker: Kapinallinen ja varas (Aula & Co) 

Sendkeriltä on aikaisemmin ilmestynyt Burmasta kertovat romaanit Sydämenlyönneissä ikuisuus ja Sydämen ääntä ei voi unohtaa (joista jälkimmäinen on minulla vielä lukematta, mutta lukusuunnitelmissa se on kyllä ollut). Myös Kapinallinen ja varas kertoo Burmasta. Siinä varakkaan perheen palvelija Niri sekä koko hänen perheensä saa potkut ja vajoaa köyhyyteen pandemian iskiessä. Entisen työnantajan tytär auttaa kuitenkin häntä. Eri maailmoista tulevista rakastavaisista kertova romaani. 

(P. S. Näköjään Sendkeriltä on ilmestymässä suomeksi toinenkin romaani, Sydäntemme kaihoisa syke. Kustantaja oli ehkä Gummerus?)  



Kamel Daoud: Tapaus Meursault (Aviador) 

Algerialaisia romaaneja ei usein suomenneta, joten Daoudin teos kiinnostaa. Sen lähtökohtana on Albert Camus'n Sivullinen, joka olisikin nyt kiireesti luettava, että ymmärtäisi sitten tästäkin jotain. Daoud käy romaanissaan kriittistä debattia Sivullisen kanssa ja tekee samalla kunniaa Camus'n sanataiteelle ja sen herättämille ajatuksille. 



Julien Sandrel: Toinen elämäni (Tammi) 

Ranskalainen romaani, jossa pariisilainen lääkäri saa tietää, että hänellä on Marseillessa kaksoisolento, ja käy ilmi, että he ovat oikeasti identtisiä kaksosia. Miksi heidän perheensä ovat salanneet totuuden heiltä? Sisarukset alkavat selvittää yhdessä menneisyyden salaisuuksia. Tämän pitäisi kuulemma olla "valoisa ja ihastuttava kertomus". 



Maaza Mengiste: Varjokuningas (Atena) 

Vahva lukuromaani Etiopian sodasta ja orpotytön rohkeudesta. Tämä kiinnostaa ihan etiopialaisuutensa takia, koska sikäläisiä romaaneja ei taida olla suomeksi juuri tarjolla. En ainakaan ole koskaan törmännyt sellaiseen. 




Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa (WSOY) 

Australialaisen Moriartyn kirjat ovat aina viihdyttävää luettavaa. Tässä taas perhesalaisuuksia sisältävä ihmissuhdetrilleri. "Delaneyn perheessä kaikki rakastavat toisiaan. Paitsi silloin, kun tahtovat tappaa toisensa." 



Jane Harper: Selviytyjät (Tammi) 

Harper kirjoittaa ihania aussidekkareita. Tällä kertaa luvassa on tragedia Tasmanian myrskyävällä rannikolla. Tuskin maltan odottaa! 



Femi Kayode: Pimeän jäljillä (Bazar) 

Nigerialainen dekkari! En ole kai koskaan lukenut afrikkalaista dekkaria (onko niitä edes suomennettu?), joten on jo aikakin. Kirjassa psykologi matkustaa Nigerian syrjäseudulle selvittämään syytä kolmen nuoren yliopisto-opiskelijan julmaan murhaan. 



Satu Rämö: Hildur (WSOY) 

Islannissa asuva ja muun muassa Islanti-aiheisia tietokirjoja kirjoittanut Satu Rämö aloittaa nyt Islannin syrjäisille vuonoille sijoittuvan dekkarisarjan nordic noirin hengessä. Mukana ripaus islantilaista mystiikkaa. Jännä nähdä, mitä tuleman pitää. 



Eveliina Talvitie: Kunniaton mutta vapaa - Erään afgaaninaisen tarina (Like) 

Afgaanitaustainen Azadeh sai perheineen turvapaikan Suomesta, mutta täällä nuoren tytön elämä muuttui entistä rajoitetummaksi. Hänet pakotettiin kihloihin serkkunsa kanssa ja häntä kohdeltiin väkivaltaisesti. Azadeh yritti itsemurhaa ja pakeni lopulta turvakotiin. Hän aloitti uuden elämän yksin ja tyhjästä, kouluttautui ja löysi oman paikkansa. Muistaakseni katalogissa kerrottiin, että nainen esiintyy tässä turvallisuussyistä salanimellä. 



Johanna Elomaa: Prinsessan pako - Tiina Jauhiaisen ja Dubain prinsessa Latifan uskomaton matka kohti vapautta (WSOY) 

Kirjan nimi kertookin jo kaiken. Tässä taas dramatiikkaa Lähi-idästä. 



Tittamari Marttinen: Tunturit takapihalla - Kun lähdin Lappiin (Kirjapaja) 

Millaista on muuttaa Helsingissä vietettyjen vuosikymmenien jälkeen Lappiin? Näin teki Tittamari Marttinen, ja tämä hänen kirjansa kiehtoo taatusti kaikkia Lapin-hulluja!  



Erno Saukko: Vuoden vaellus - Elämää Pohjolan erämaissa (Kirjapaja) 

Ja tässä Lapin-hulluille kunnon extremeä: Erno Saukko vaelsi vuoden yksin Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa. Joku voi saada tästä inspiraation suunnitella vastaavaa reissua, ja me muut taas nautimme, kun voimme vain lukea tällaisesta mukavasti omalla kotisohvalla. 



Kai Kortelainen & Jippu: Jippu - Kun perhonen lakkaa hengittämästä (WSOY) 

Jippu kertoo elämäntarinansa. Herkkä taitelijasielu luovuuden ja tuhon välissä. Elämäkerta sukeltaa mielenterveyden, päihteiden, seksuaalisuuden, poptähteyden, väkivaltaisen parisuhteen, satuttavan ja parantavan hengellisyyden ja lopulta oman itsensä löytämisen pariin. 


Löytyikö listalta mitään sinua kiinnostavaa? Oletko itse jo tutustunut kevään uutuustarjontaan? 

keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Elokuva: Teheran, rakkauden kaupunki

Ohjaus: Ali Jaberansari 


Eilen kun katsoin Yle Areenasta tätä iranilaista elokuvaa, mielessäni pyöri välillä ihan kuin kirjaa lukiessa, että sitten sanon blogissa näin ja näin. Minun piti ihan muistuttaa itselleni, että tämä ei ole kirja, joten ei tästä tarvitse sanoa blogissa mitään. Mutta sitten kuitenkin: mikä ettei? Jos lukeminen ei aina suju, mutta sen sijaan näkee ihan mahtavan elokuvan, niin voihan siitäkin kertoa. Varsinkin kun jonkun kanssa on täällä joskus ollut puhetta, että saisin kuulemma kirjoittaa muustakin kuin kirjoista. No täältä sitä muuta nyt tulee! 

Teheran, rakkauden kaupunki on elokuva vuodelta 2018 ja on Areenassa tätä kirjoittaessani vielä melkein kolme kuukautta, joten kiinnostuneet ehtivät hyvin katsoa sen. 

Elokuvassa seurataan kolmea teheranilaista sinkkua, jotka kärsivät yksinäisyydestä, kaipaavat rakkautta ja etsivät sitä kukin omalla tavallaan. Kolmikon ainoa nainen Mina on reilusti ylipainoinen kauneusklinikan vastaanottovirkailija, joka herkuttelee vähän väliä jäätelöllä. Minalle yritetään tyrkyttää jotain pizzerian miestä, joka ei voisi vähemmän kiinnostaa häntä. Hän itse ihastuu vähän väliä klinikan asiakkaisiin ja yrittää saada heihin kontaktia keinoin, jotka vaikuttavat melko tuhoon tuomituilta.  

Näistä asiakkaista yksi on raamikas Hesam, joka on ollut kehonrakentaja, mutta valmentaa nyt salillaan muita. Hesam itsekin ihastuu erääseen henkilöön, mutta hänen tilanteensa on vähintään yhtä toivoton kuin Minalla. 

Vahid laulaa työkseen hautajaisten itkuvirsiä moskeijassa ja on itsekin aivan itkuvirren näköinen. Kun hän yrittää vaihtaa häälaulajaksi, hänen apea äänensä ja olemuksensa eivät ihan helpolla muutu ilojuhlaan sopiviksi. Myös Vahid etsii rakkautta elämäänsä tultuaan morsiamensa hylkäämäksi, ja hän ihastuukin todella kauniiseen naiseen. 

Elokuvaa sanotaan Areenassa katkeransuloiseksi komediaksi. Katkeransuloinen onkin hyvä sana, mutta en tiedä onko tämä oikeasti tarkoitettu komediaksi (tai edes tragikomediaksi). Kukapa tietää, millainen iranilaisten huumorintaju on; nauravatko he ehkä itsensä kipeiksi tällaista elokuvaa katsoessaan? Itse naurahdin kerran. 

Mutta komedia tai ei, minua ei haitannut, koska itse en edes mitenkään erityisesti kaivannut komediaa. Iran sen sijaan kiinnosti, joten sain mitä halusin. Teheran, rakkauden kaupunki oli minusta aivan ihana elokuva kaikessa melankolisuudessaan ja realismissaan. Henkilöt ovat niin inhimillisiä ja samaistuttavia: he epäonnistuvat, mokailevat ja joutuvat noloihin tilanteisiin. Eivätkä he saa kaikkea mitä haluavat, niin kuin tosielämässäkään eivät läheskään kaikki unelmat toteudu. 

Päällimmäiseksi tunteeksi elokuvasta jää kaipausHelsingin Sanomat kertookin ohjaaja Ali Jaberansarin huomauttaneen, että persialaisessa runoudessa rakkauden kaipuu on yleisempi teema kuin onnellinen rakkaus. Tuossa hengessä on tämäkin elokuva tehty. Siis jos kaipaus ja melankolia kiehtovat, niin niitä Jaberansari tarjoilee aimo annoksen. 

Kirjoihin verrattuna elokuvissa on se hyvä puoli, että niiden kautta pääsee aivan konkreettisesti siihen paikkaan, josta ne kertovat, kuten tässä Iraniin. Ei tarvitse itse kuvitella ja visualisoida kaikkea, vaan näkee ihan omin silmin. Aivan kuin olisi itsekin paikalla ja mukana kaikessa. Nautin valtavasti tällaisesta iranilaisten tavalliseen arkeen kurkistamisesta. Lisäksi Teheran, rakkauden kaupunki oli kuvattu valtavan visuaalisesti. Nautin sen hienoista kuvakulmista. Ja muutenkin: nautin aivan kaikesta! 

Ehkä kerron elokuvista joskus toistekin, jos vain maltan nostaa nenäni kirjasta ja satun näkemään jotain kiinnostavaa. 

1 h 38 min. 
Alkuperäisnimi: Tehran shahr-e eshgh (2018) 

tiistai 23. marraskuuta 2021

Laura Suomela: Minä vastaan marraskuu


- Aattele, jos ihminen elää 85 vuotta ja se vaan kituu kaikki marraskuut, siitä tulee yhteensä about SEITSEMÄN VUOTTA pelkkää marraskuuta ja hukkaan heitettyä aikaa. 

Nyt tuli vastaan kerrassaan hurmaava marraskuun piristäjä! Vaikka Minä vastaan marraskuu onkin nuortenromaani, niin eipä se minun sisäinen nuori opiskelijani ole mihinkään kuollut. Tuli niin elävästi mieleen omien opiskeluaikojeni tunnelmat. Lisäksi kirjan päähenkilö ryhtyy taisteluun marraskuun synkkyyttä vastaan, joten piristystä on todellakin luvassa! Tämä onkin kirja, joka pitäisi lukea aina marraskuussa, ainakin sellaisina vuosina, kun marraskuu ottaa oikein voimille. Tänä vuonna olen itse selvinnyt marraskuusta aika hyvin; sellaistakin onneksi sattuu silloin tällöin. 

Emmi on 17-vuotias lähihoitajaopiskelija, joka on jättänyt kotinsa ja lukionsa Loimaalla ja muuttanut poikaystävänsä Miron luo Tampereelle. Mutta eipä kestä kauan, kun Miro jo jättää Emmin, ja äkkiä tyttö on aivan yksin tuntemattomassa kaupungissa. Sisko asuu Jyväskylässä ja paras ystävä on vaihto-oppilaana Hollannissa. Emmi kököttää yksin opiskelijakämpässään, ja opiskelijoita täynnä oleva talo tuntuu aivan kuolleelta. Kaikki piileskelevät kuin myyrät koloissaan. Missä on kaikki hauskuus, opiskelijaelämä ja yhteiset bileet? Lisäksi synkkä ja pimeä marraskuu on juuri alkamassa. 

Kaiken kurjuutensa keskellä Emmi sisuuntuu ja julistaa itselleen Minä vastaan marraskuu -projektin. Tässä marraskuussa hän aikoo taistella ja tehdä kaikkensa selättääkseen synkkyyden. Marraskuu ei saa enää nujertaa häntä! Emmi päättää ilahduttaa niin itseään kuin muitakin ja järjestää elämää tuohon haudanhiljaiseen opiskelijakerrostaloon. 

Minä, Emmi Söderbacka, aivan henkilökohtaisesti ja ihan itse voin vaikuttaa siihen, ettei kohta alkava kammottava marraskuu ole vain pimeä kuilu, jonka pohjalle luisun. Valon määrälle en mahda mitään enkä sille, että luottamukseni petettiin. MUTTA. Voisiko pieni ihminen jotenkin onnistua kesyttämään inhoamansa kuukauden ja tehdä siitä vastoin kaikkia odotuksia siedettävän tai jopa kivan? Sanoisi vain "simsalabim" ja ranteet auki -marraskuu muuttuisi täysin uudenlaiseksi, kepeäksi ja toivontäyteiseksi hämärän hyssyksi. 

Kirja kuvaa sitten Emmin marraskuun etenemistä: välillä hän onnistuu ja välillä tulee lujaa turpiin. Mutta valoa kohti mennään koko ajan, vaikka yksinäisyys, hylätyksi tuleminen ja kotoa itsenäistymisen vaikeus ovatkin kipeitä asioita. Noita kipujakin Suomela käsittelee koskettavasti, mutta enimmäkseen hän kirjoittaa ihanan kepeästi ja humoristisesti, niin että tekstiä lukee hymy huulessa. Ja alkaahan niitä ystäviäkin lopulta löytyä, vaikka välillä Emmi sortuu myös mokaamaan ja koheltamaan ihan täysillä. 

Minä vastaan marraskuu on täydellisen nautinnollinen hyvän mielen tarina, joka on parhaimmillaan juuri näin marraskuussa luettuna. Kirja voi auttaa muitakin marraskuussa ahdistuvia miettimään, miten minä voisin piristää omaa marraskuutani ja ottaa sittenkin elämästä ilon irti, kaikesta huolimatta. Voisiko se olla mahdollista? 

Tykkäsin! 

Karisto 2021 
184 sivua 
Kannen suunnittelu: Saara Helkala 
Kannen kuva: Gabriele Ribeiro 

Kirjasta ovat bloganneet myös 

lauantai 20. marraskuuta 2021

Mielenterveysviikkoa kohti: runoja

"Pärjäät kyl ku mäki pärjäsin." 
"Vie positiivisuutesi muualle." 
Kirjoituksia Törnävän sairaalan 
potilashuoneen seinällä. 

Ne, jotka lukivat syksyllä tietyn runopostaukseni, voivat teoriassa muistaa, että lupasin mahdollisesti jakaa lisää runoja mielenterveysviikolla, jota vietetään 21.-28.11.2021 ja josta löytyy lisätietoa klikkaamalla tästä. Nyt kun mielenterveysviikko on alkamassa huomenna eli muutaman tunnin päästä, otan siihen vähän varaslähtöä, ja se luvattu runopostaus tulee tässä. 

Löysin nimittäin syksyllä kasan vuosia sitten kirjoittamiani mielenterveysaiheisia runoja, joista monia en enää edes muistanut. Olikin hassua lukea sellaisia runoja, joista en itsekään muistanut, missä tilanteessa ne olivat syntyneet. Ihan kuin olisi lukenut jonkun toisen runoja. Muutamasta runosta muistan kyllä taustankin. 

Nämä runot eivät edes pyri olemaan mitään maailmankirjallisuuden helmiä, eikä niitä kannata lukea kielellisestä näkökulmasta, paitsi tietysti jos joku on oikein innokas pilkunviilaaja, niin kaikessa rauhassa vain! Tärkeintä näissä runoissa on kuitenkin ajatus. Ja ehkä muutama ajatuskin on päässäni joskus käväissyt. 

Ensimmäisestä runosta sen verran selitykseksi, että silloin kun kirjoitin sen, maitopurkkien kyljissä taisi olla "Ikuinen arpi" -aiheinen kampanja, jota en tarkkaan enää muista, mutta luulen, että se liittyi kiusaamiseen. 

Ikuinen arpi 
maitopurkin kyljessä 
ja liian monessa ihmisessä, 
joiden ympärillä 
leijailee 
sanattomia kysymyksiä. 
Rajalla vartijat, 
harvalla passilla sisäänpääsy. 
Itsensä vanki ei tiedä, 
että menneet menivät jo. 
Nyt olisi 
vapaakävelyoikeus. 


Kääriydyn kipuun 
kuin repaleiseen takkiin. 
Kerjäläisenä edessäsi 
pyydän sairaudelta lupaa 
olla heikko. 

*

Muurini murenevat edessäsi. 
Sinä katsot sisään ja näet 
mitä et halua. 
Kuitenkin 
siihen viereen 
sinä jäät. 

*

Ruumiin kipu kietoutuu 
särkyneen mielen ympärille 
lohdullisena 
kuin lämmin peitto. 
Vielä itkee pieni tyttö 
aikuisen naisen naurussa. 
Eikä mikään terä viillä 
niin syvältä kuin pitäisi. 


Liian terve sairaaksi, 
liian sairas terveeksi. 
Ahdasta sillä, joka 
ei mahdu muottiin. 


Huippu niin lähellä 
että vajoan. 
Valloittajat ovat muualla, 
tällä tiellä seurana vain 
hapenpuute. 
Pitikö yrittää Mount Everestille? 
Minun ovat 
pienemmät mäet. 


Tässä ehkä ainoa loppusoinnullinen runo, jonka koskaan muistan kirjoittaneeni (aika hassu teksti siitä sitten tulikin): 

Susi puri lampaan näännyksiin. 
Lammasta sitten syytettiin 
kun marssia olisi pitänyt niin 
kuin vahvojen laumassa määrättiin. 


Loppuhuipennukseksi vielä vähän valoa: 

Kivun runtelemanakin 
elämä on kaunis. 
Puhun tietenkin vain 
omastani. 
Kevään säteet jääpuikkojen läpi 
herättävät henkiin 
salattuja unelmia. 
Silti toukokuun varovainen aavistus 
paleltuu hallayössä 
pohjoisen valon syliin. 
Silmissä jääpisarat 
vieläkin sanon: 
Elämä on kaunis. 


Sinulle, joka joudut elämään mielen kivun kanssa, toivon paljon voimia, valoa tunnelin päähän ja parempaa tulevaisuutta! 

perjantai 19. marraskuuta 2021

Pablo Neruda: Kysymysten kirja


Suomentanut Katja Kallio 

Minulla on lainassa pari Pablo Nerudan teosta, mutta Andien maininkien pitkähköt runot ovat edenneet aika hitaasti. Ne vaativat niin paljon miettimistä ja keskittymistä. Kysymysten kirja sen sijaan on helppo lukaista nopeastikin, koska nimensä mukaisesti se sisältää pelkkiä kysymyksiä, ja nehän ovat lyhyitä. Tämä Nerudan kuoleman jälkeen ilmestynyt kokoelma onkin varsinainen kyselykausi kirjan muodossa! Hauska tuttavuus. 

Monet kysymykset ovat kepeitä, humoristisia ja absurdeja, mutta toisissa kysymyksissä on myös melankoliaa. Kirjan syvällisimmät ajatukset ovat kuin aforismeja, hienosti kiteytettyjä helmiä. Suoranaista synkkyyttä on kysymysten sarjassa, jossa pohditaan, millaista Hitlerillä on helvetissä. 

Pitemmittä puheitta jaan tässä hiukan näytteitä Nerudan kysymyksistä: 

Miksi pilvet itkevät niin vuolaasti 
ja ovat aina vain iloisempia? 

Mitä mahtavat puolalaiset ajatella 
sadan vuoden päästä hatustani? 

Kuinka vanha on marraskuu? 

Kuolivatko kenties häpeään 
nuo väärille raiteille suistuneet junat? 

Miksi sateenvarjojen kongressit 
pidetään aina Lontoossa? 

Etkö näe että omenapuu kukkii 
kuollakseen omenassa? 

Minne menee se mitä unessa näimme? 
Muidenko uniin?  

Syksyn kampaajatko 
pörröttivät krysanteemit? 

Eikö syksy tunnu odottavan 
että jotakin tapahtuisi? 

Ja sokerina pohjalla oma ikuisuuskysymykseni: 

Keneltä voisin kysyä 
mitä tulin tähän maailmaan tekemään? 

Joskus elämä tarjoaa lähinnä kysymyksiä vailla vastauksia. Jos haluat kysellä, lähde tämän kirjan myötä kiehtovalle matkalle Pablo Nerudan seurassa! 

Loki-Kirjat 1999 
79 sivua 
Alkuteos: Libro de las preguntas 1974
Kansi: Eeva Louhio 

Kyselty on muissakin blogeissa: 

Tommi Koivu & Susanna Sandhu: Elämisen arvoista


Arvot ovat asioita, jotka ovat meille tärkeitä. Elämmekö sitten arvojemme mukaan? Kirjassaan lääkäri Tommi Koivu ja psykologi Susanna Sandhu herättelevät lukijaa pohtimaan omia arvojaan ja niiden mukaista elämää. He toteavat, että arvot näkyvät teoissamme. Arvo, jonka mukaan ei käytännössä eletä, on pelkkä kaunis ajatus. 

Monesti ihminen kyllä löytää kummasti aikaa niille asioille, joita hän pitää tärkeimpinä; niinpä käytännön elämästä voi nähdä meidän tärkeysjärjestyksemme. Toisaalta kiltit ja velvollisuudentuntoiset ihmiset saattavat elää ulkoaohjautuvasti toteuttaen sitä, mitä arvelevat muiden heiltä odottavan. Silloin omat arvot eivät välttämättä toteudu. 

Kirja kertoo senkin, että arvot sekoitetaan helposti tavoitteisiin. Tavoite on kuitenkin jotain tulevaisuuteen liittyvää, kun taas arvojen mukaan voi elää jo tässä ja nyt. 

Elämisen arvoista kannustaa pysähtymään, miettimään omia unelmiaan ja kuuntelemaan sydämensä ääntä: millaista elämää haluan elää? Koivu ja Sandhu opastavat myös rakastamaan sekä itseään että lähimmäistään. He havainnollistavat kertomaansa lukuisilla tarinoilla. Lisäksi jokaisen luvun lopussa on tehtäviä, esimerkiksi muistopuheen kirjoittaminen itselleen, hyvien tekojen tekeminen ja hyvän olon päiväkirjan pitäminen. Mukana on myös elämänhallintakeinoja kartoittava testi. 

Itselleni tässä kirjassa ei oikeastaan ollut mitään uutta, mutta jos joku ei ole kovin paljon miettinyt näitä asioita eikä lukenut tällaisia kirjoja, Elämisen arvoista voi olla antoisa lukuelämys. Minua kiinnosti muun muassa viiden kohdan lista siitä, mitä kuolemaisillaan olevat ihmiset katuvat ja mitä he tekisivät toisin, jos vielä voisivat. Esimerkiksi: Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää niin, että olisin ollut rehellinen itselleni, eikä sitä elämää, jota muut minulta odottivat. Kiinnostava on myös luettelo siitä, millaisia piirteitä onnellisilla ihmisillä on elämässään. 

Tarvitsemme myös aikaa niille itsellemme tärkeille asioille. Eräs yrittäjä ratkaisi ongelman näin (tässä samalla hyvä vinkki kaikille, jotka eivät osaa sanoa ei): 

Meillä oli kuntoutuksessa yrittäjä, joka oli saanut ajankäyttönsä hallintaan yhdellä ainoalla sanalla. Tuo sana oli Muuta. Hänellä oli tapana kirjoittaa kalenteriinsa säännöllisin väliajoin sana Muuta, joka tarkoitti hänen omaa aikaansa. Kun hänelle soitti asiakas, joka olisi halunnut sopia tapaamisen juuri noihin aikoihin, hän saattoi sanoa: "Ikävä kyllä, kalenterissani on jo siinä kohdalla muuta." On hyvä opetella ystävällisesti ja määrätietoisesti rajaamaan elämäänsä. Aina ei tarvitse olla tavoitettavissa, eikä kaikkeen tarvitse suostua. 

Kun mietimme, mikä meille on tärkeää ja mihin aikamme sekä voimamme riittävät, tärkeää onkin Koivun ja Sandhun mukaan tutkia, mille asioille on sanottava ei, jotta voi sanoa toisille asioille kyllä

Kirjan on kustantanut kristillinen kustantaja Päivä Oy, mutta kristillisyyttä tekstissä on vain siellä täällä lyhyesti ja ohimennen, joten muutkin kuin uskovaiset uskaltanevat tämän lukea. 

Päivä Oy 2015 
127 sivua 
Kansi: Päivä Oy 
Kannen kuva: Tommi Koivu 

Kirjasta muualla: 


Erityisesti Kirkko ja kaupunki käsittelee aihetta perusteellisesti, jos haluat lukea jotain hiukan syväluotaavampaa kuin tämä minun esittelyni. 

tiistai 16. marraskuuta 2021

Sinä vaiennat äänet

Toimittanut Ulla-Maija Vilmi 


Tähän vuonna 1989 ilmestyneeseen kirjaan on koottu elämän eri alueisiin liittyviä rukouksia useilta eri kirjoittajilta. Heitä on liian pitkä lista tässä lueteltavaksi, mutta mukana on kristillisistä piireistä tunnettuja nimiä, kuten esimerkiksi Anna-Maija Raittila, Erkki Leminen, Irja Hiironniemi ja Heli Karjalainen. Tässä mainitsin vain muutaman itselleni tutuimman nimen. 

Kirjassa on rukouksia monista eri aihepiireistä. Elämän koko kirjo on tässä mukana. Pohditaan johdatusta, rukoillaan Jumalan luoman maailman puolesta, on esimerkiksi entistäkin ajankohtaisemmaksi käyneitä rukouksia luonnonsuojeluun liittyen. Luonnosta rukouksissa myös iloitaan ja kiitetään. On kotiin ja perheeseen liittyviä rukouksia sekä myös pari perheettömän ihmisen rukousta. Ystäviä muistetaan, elämän pienistä ja suurista iloista kiitetään. On rukouksia työstä ja kiireestä sekä toisaalta väsymyksestä ja sairaudesta. Myös mielen väsymys ja tuska saavat omat rukouksensa. Unettomallekin on omat koskettavat rukouksensa. Paljon on rukouksia vanhenemisesta ja vanhuudesta, joita lähestytään monesta eri näkökulmasta. Luonnollisesti myös kuolemaa ja surua rukouksissa käsitellään. 

Tärkeää tällaisessa kristillisessä rukouskirjassa on tietysti syntien anteeksiantamuksen pyytäminen ja siihen luottaminen. Toisaalta rukouksissa kipuillaan ihmissuhteiden vaikeutta ja esimerkiksi katkeroitumista; pyydetään voimaa antaa anteeksi niille, jotka ovat kohdelleet meitä väärin. 

Mukana on niin paljon puhuttelevia ja koskettavia rukouksia, että on vaikea valita, mitä siitä kaikesta jakaisi. Mutta tässä muutamia esimerkkejä: 

Auta pitämään kiinni kädestäsi, 
vaikka en tiedäkään, 
minne Sinä minua viet. 

Simo Palosuo 

Tiedän, että yksi ihminen on kuin pieni pisara kansan ja kansojen meressä. Silti tiedän, että minulla on ainutlaatuinen elämä. Maailma on kuin iso palapeli, mutta jos siitä puuttuu yksikin osa - minä - siitä puuttuu jotain olennaista. 

En voi tehdä kovin paljon muitten ihmisten hyväksi, mutta voin tehdä jotain. Ehkä se jotain on lopulta tärkeämpää kuin suuret aatteet. Se saattaa olla hyvä sana tai teko kotona, puhelinsoitto, toisen ihmisen tapaaminen. 

Heikki Tervonen (osa rukouksesta) 

Tunnustan avuttomuuteni puolisona, vanhempana ja isovanhempana. Mutta viallisenakin pysyn lähelläsi, Vapahtaja, ja pyydän: Anna anteeksi erehdykseni. Sinä olet suurempi kuin minun virheeni ja puutokseni. Tätä armoa minä ylistän ja siihen minä kätkeydyn. Jeesuksen Kristuksen, Herramme nimessä. 

Leino Hassinen (osa rukouksesta) 

Jumala - sytytitkö tähdet 
valaisemaan taivasta 
vai sytytitkö Sinä ne ilahduttamaan 
unettomia, kaikkia niitä, jotka joutuvat yöllä 
valvomaan. 
Kiitos tähdistä - Jumala! 

Erkki Leminen 

Jumalani, 
ole minulle syntiselle armollinen 
ja anna minulle vielä 
sen verran voimaa ja aikaa, 
että pystyn tekemään 
sen tärkeimmän, 
mikä elämässäni yhä on tekemättä, 
sen jonka vuoksi 
olet minut 
tähän maailmaan lähettänyt. 

Tuovi Monola 

On astuttava tielle 
vaikka se on täynnä 
haavoittavia sirpaleita. 
Nyt tiedän: 
on pakko kulkea haavaisin jaloin! 

Anna-Liisa Laamanen (osa rukouksesta) 

Jos oma isäni vielä eläisi, hän olisi tänään täyttänyt 90 vuotta. Siksi minua kosketti erityisesti tämä rukous, joka juuri tänään isää muistellessani tuli vastaan tässä kirjassa: 

Jumala, puhun Sinulle sydämessäni isän 
haudalla. Kiitos kun oravat hyppelevät 
täällä. Kiitos linnuista ja puitten varjoista, 
viihtyisästä suhinasta. Kiitos kun kaikki on 
nyt hyvin ja isä nukkuu Sinun tiedossasi. 
Suukko isälle, jos se on mahdollista, 
Jumala. 

Irja Hiironniemi 

Eräs rukous puolestaan päättyy niin ihaniin sanoihin, että jaan vielä ne tähän loppuun: 

Kiitos, Herrani, että hyväksyt minut 
tällaisena, kokovikaisena, armosi tähden. 

Mauno Vuollo 

Sinä vaiennat äänet on hyvä apu hiljentymisen tueksi. Mukana on myös rukousvirsiä, perinteisiä rukouksia, kristikunnan yhteisiä rukouksia sekä katkelmia Dag Hammarskjöldin kirjasta Kiinnekohtia

Kirjapaja 1989 
227 sivua 
Kansi: Matti Kota 

torstai 11. marraskuuta 2021

Ayako Miura: Tuuli kääntyy tulevaan


Suomentanut Helinä Kuusiola 

Nuorena luin japanilaisen Ayako Miuran romaaneja, ja nyt blogiaikana olen lukenut niistä kaksi, Jäätymispisteen ja Rakkauden solan. Kirjassa Tuuli kääntyy tulevaan Miura muistelee omaa elämäänsä pari-kolmekymppisenä, jolloin hänelle tapahtui monia merkittäviä asioita. 

Ayako Miuran ura kirjailijana alkoi vuonna 1964, jolloin hän voitti Japanissa järjestetyn romaanikilpailun. Hänen romaaninsa olivat niin suosittuja, että ne ilmestyivät miljoonapainoksina. Monet ihmiset kiinnostuivat myös hänestä itsestään ja kirjoittelivat hänelle pohtien kristillisiä näkemyksiä, joita hän oli tuonut esiin muun muassa Rakkauden solassa. Niin Miura päätyi kirjoittamaan elämästään tämän kirjan, jossa hän kuvaa tietään nihilismistä kristinuskoon ja kertoo myös vakavasta sairaudestaan, ystävyydestä, rakkaudesta, surusta ja uudesta alusta. 

Ayako Miura, joka oli silloin vielä Ayako Hotta, oli 24-vuotias mennessään kihloihin vuonna 1947. Mutta saatuaan sulhasensa kihlajaislahjan hän pyörtyi, mikä ei ollut hänelle tavallista. Hän aavisti uhkaavaa onnettomuutta, ja siitä alkoivatkin vuodet tuberkuloosipotilaana sekä useat pitkät sairaalajaksot. Myöhemmin Miura joutui viettämään vuosikausia täysin vuoteen omana. 

Sairaus sai hänet tuntemaan itsensä taakaksi muille, mutta masennukseen, elämän tarkoituksettomuuteen ja nihilismiin hänet oli ajanut jo sodan jälkeen sattunut ammatillinen pettymys. Kun amerikkalaiset miehittivät Japanin, opettajana toiminut Miura joutui käymään läpi oppikirjat ja viivaamaan sieltä yli kaiken, mikä oli amerikkalaisten mielestä väärin. Hän joutui syvään kriisiin ajatuksesta, että oli mahdollisesti jakanut vuosien ajan oppilaille väärää tietoa. Olivatko ne olleet hukkaan heitettyjä vuosia? Ayako Miura masentui niin paljon, että yritti eräässä vaiheessa jopa hukuttautua. 

Kun Miura sairasti tuberkuloosia, sairaalassa häntä kävi katsomassa nuoruudenystävä Tadashi Maekawa, josta tuli hänelle hyvin läheinen ystävä. Maekawa oli kristitty, ja Miura väitteli hänen kanssaan uskonasioista, mutta miehen aito välittäminen sai Miuran lopulta kiinnostumaan uskonasioista. Aikanaan hän sitten kääntyikin kristityksi. 

Pitkien sairausvuosiensa aikana Miura sai kokea rakkautta, mutta myös menetyksiä ja suurta surua. Hän mietti, miksi hänelle rakkaan ihmisen, joka oli niin hyvä ja suurenmoinen, piti kuolla kesken kaiken: Eikö olisi ollut parempi, jos hän olisi jäänyt eloon enkä minä, joka olen näin mitätön ihminen? Surun keskellä Jumala järjesti kuitenkin Ayakon elämään ihmisiä, joita hän sai lohduttaa ja sai samalla itsekin lohdutusta voidessaan auttaa muita. Ja vaikka hän piti itseään mitättömänä, myöhemmin hänestä tosiaan tuli suosittu kirjailija, jonka elämällä ja syvällisellä tuotannolla oli aivan varmasti suuri merkitys monelle. Miuran elämään tuli myös uutta iloa ja rakkautta. Tuuli kääntyi tulevaan. 

Jo tämän kirjan tapahtumien aikana Miura kirjoitti runoja, mutta siitä, miten hänen varsinainen kirjailijanuransa alkoi, tämä muistelmateos ei kerro. Kirjassa kerrotut kipeät kokemukset, sairaus ja suru, ovat kuitenkin varmasti tuoneet sitä mainitsemaani syvyyttä hänen romaaneihinsa.  

Tuuli kääntyy tulevaan sisältää paljon hienoa, herkkävireistä japanilaista pohdiskelua, joten Japanin ystäville sillä on paljon annettavaa. Ja totta kai myös monille muille. 

SLEY-Kirjat 1987 
214 sivua 
Japaninkielinen alkuteos Michi ariki 1970 
Suomennettu saksankielisestä lyhennetystä käännöksestä Auf einem andern Weg 
Kansi: Jouko Jäntti 

tiistai 9. marraskuuta 2021

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen


Hanna-Riikka Kuisman #Syyllinen on psykologinen trilleri, jonka minäkertoja on nelikymppinen nainen, aktiivinen somevaikuttaja. Epätoivoisessa rahatilanteessa hän on lähtenyt mukaan Felodese-ravintolisien verkostomarkkinointiin, ja hänen koko elämänsä pyörii sen ympärillä, miten tekisi somessa vaikutuksen, näyttäisi hyvältä, saisi lisää seuraajia ja asiakkaita. Kaikki on yhtä somekuvien lavastamista ja hashtagia toisensa perään. 

Tarina alkaa kuitenkin siitä, kun nainen istuu pidätyssellissä syyskuussa 2020, ja häntä syytetään henkirikoksesta. Äsken vasta nainen eli täydellistä kiiltokuvaelämää vaimona ja somevaikuttajana - vai oliko kaikki sittenkään niin täydellistä? Mitä on tapahtunut? Tätä kirja lähtee sitten kertomaan vuoden 2020 alusta alkaen. Kun tuossa vuodessa ollaan, myös koronapandemia etenee taustalla ja luo tarinaan omia synkkiä varjojaan. 

Kuisma kuvaa taitavasti naisen kulissien romahtamista. Kuten psykologisissa trillereissä asiaan kuuluu, jonkun henkilön mieli on sairas tai hajoaa viimeistään tarinan edetessä. Niin tässäkin. Mitä kaikkea tapahtuu, sitä on jännittävää seurata. Toki ei pelkästään jännittävää, sillä Kuisma luo kirjaan niin painostavan tunnelman, että eilen lukiessani tuon umpikujaan ajautuneen somevaikuttajan ahdinko alkoi jo ahdistaa minuakin, enkä silti pystynyt edes pitämään taukoa lukemisessa, vaan jatkoin vain ja luin "vielä tämän luvun" ja "vielä tämän". 

Yön yli pidetty tauko kuitenkin helpotti: kun luin tänään kirjan loppuun, nautin lukemisesta ja jännityksen tiivistymisestä. Yllätyksiäkin on luvassa, varsinkin yksi ihan kunnon yllätys siellä lopussa. Kaiken jälkeen voi vain todeta, että #Syyllinen on todella taitavasti rakennettu psykologinen trilleri. Lisäksi sekä somemaailmasta että mielenterveysongelmista on aina kiinnostavaa lukea. 

Kirjan takakannen sanoin: Kahdessa aikatasossa vyöryvä jännitysnäytelmä sukeltaa somen pimeään puoleen ja pohtii, milloin minuudesta kulissina ja näyteikkunana tuli ihmisille kaikkein tärkein asia. 

Jos tämä aihepiiri kiinnostaa, suosittelen kirjaa lämpimästi. 

Muistan sen hetken. Miten sain kylmiä väreitä ja näin tulevaisuuden, jossa minulla olisi kymmeniätuhansia seuraajia ja kävisin päivisin kahviloissa juoruamassa kaikkien instagramista tuttujen kauniiden naisten kanssa. Kuvitelmassani minullakin oli sponsoroidut hampaat ja hiukset ja vaatteet ja huulet ja täydellinen kuntosali- ja joogakroppa. Kodin ajattelin siinä todellisuudessa hoituvan yhteistyönä siivouspalvelujen, huonekalufirmojen ja wolttausten kanssa niin, että tärkeimmäksi tehtäväkseni olisi jäänyt istua kauniissa kodissamme somettamassa ja odottamassa sinua gourmet-aterian äärellä juuri paketista avattu seksikäs oloasu päällä töistä kotiin. 

#Syyllinen on Hanna-Riikka Kuisman kuudes romaani, mutta minulle vasta ensimmäinen häneltä lukemani. Tämän jälkeen kiinnostaa ehdottomasti tutustua hänen muihinkin teoksiinsa. Kuisman edellinen romaani Kerrostalo oli ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. 


Like 2021 
288 sivua 
Kansi: Tommi Tukiainen 

Muissa blogeissa: 

perjantai 5. marraskuuta 2021

Sosuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja


Suomentanut Raisa Porrasmaa 

Tässäpä vaihteeksi jotain aivan erilaista! Hurmaava japanilainen romaani Pikku prinssin hengessä. Kirja on lojunut jo pitkään odottamassa lukuvuoroaan, mutta nyt kun pääsin vauhtiin, nautin lukuelämyksestä kovasti. 

Nuori lukiolaispoika Rintaro asuu isoisänsä antikvariaatin yläkerrassa. Mutta nyt rakas isoisä on kuollut, eikä jäljellä ole kuin tuo antikvariaatti täynnä mitä syvällisimpiä teoksia. Rintaro on arka ja syrjäänvetäytyvä melankolikko, joka arvelee, ettei häntä kukaan kaipaa, kun hän surussaan lintsaa koulusta ja lymyilee kirjakaupan kätköissä. Muutama koulukaveri poikkeaa kuitenkin välillä katsomassa kirjoja - ja Rintaroa. He ehkä sittenkin välittävät pojasta, mutta epävarmuudessaan hän ei vain tajua sitä. 

Kaiken keskellä Rintaron yllättää antikvariaattiin ilmestyvä puhuva kissa. Sillä on hänelle tärkeitä tehtäviä. Hänen on lähdettävä yhdessä kissan kanssa erilaisiin labyrintteihin pelastamaan kirjoja. Noissa salaperäisissä maailmoissa he tapaavat eriskummallisia ihmisiä, joilla on aivan väärä asenne kirjoja kohtaan, kenellä milläkin tavalla. Vaikka Rintaro ei koe itsellään olevan kenellekään mitään sanottavaa, viisas kissa laittaa juuri hänet puhumaan ja toimimaan noissa tilanteissa. Yllättäen Rintaro muistaa monia isoisältään kuulemiaan viisauksia ja jakaa muun muassa niitä kohtaamilleen ihmisille. 

Isoisä vertasi kirjojen lukemista muun muassa vuorikiipeilyyn: 

"Joskus lukeminen on tuskallista." Pienet silmät hohtivat kirkkaina silmälasien takaa. "Nautinnollinen lukeminen on hyvästä. Mutta jos vuoripolku on koko ajan kevyt kulkea, myös näkyviin ilmaantuvat maisemat jäävät rajallisiksi. Vaikka polku olisi jyrkkä, ei pidä syyttää vuorta. Vuorten yksi hauskuus on se, että joutuu vetämään henkeä joka askeleella." 
  Vanhus silitti Rintaron päätä luisevalla kädellään. 
  "Jos kerran kiipeät, niin valitse korkea vuori. Saat ihailla upeita näköaloja." 
  Ääni oli lämmin. 

Tällaista filosofiaa tarjoaa tämä ihastuttava aikuisten satu, joka kertoo sekä kirjallisuuden että ystävyyden voimasta. Seikkaillessaan kissan kanssa ja kohdatessaan erilaisia vastustajia Rintaro joutuu myös kohtaamaan itsensä ja löytää lopulta itsestään uudenlaista rohkeutta. Kissa ja eräs uusi ystävä onnistuvat vetämään aran pojan ulos kuorestaan, jonne hän on sulkeutunut entistä tiukemmin isoisänsä kuolemaa surressaan. 

Kissa joka suojeli kirjoja on Pikku prinssin tyyppisten tarinoiden, kissojen ja kirjojen ystäville oikea pieni herkkupala. Sen kirjoittanut Sosuke Natsukawa on lääkäri, joka kertoo uupuneensa työssään kohtaamaansa ihmisten omahyväisyyteen ja itsekkyyteen, ja siksi hän haluaa puhua kirjoissaan siitä, miten ihmiset voisivat kohdella toisiaan paremmin. Kissa joka suojeli kirjoja on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. 

Tammi 2021 
182 sivua 
Alkuteos Hon o mamoro to suru neko no hanashi 2017 
Kansi: Ilja Karsikas 

Kirjan on lukenut myös Kirja vieköön.