Suomentanut Pentti Saaritsa
Viime viikkoina olen lukenut hitaasti nautiskellen näitä Pablo Nerudan runoja, joita luin joskus niihin aikoihin, kun vietin itsekin muutaman kuukauden Andeilla 90-luvun lopulla. Kyllä tässä pääsikin niin eteläamerikkalaisiin tunnelmiin, että tekisi mieli lukea pitkästä aikaa jotain muutakin sieltä päin.
Andien mainingit koostuu kolmesta osasta: Runoja vuosilta 1921-1937, Canto general 1950 ja Runoja vuosilta 1954-1969. Suuri osa näistä runoista on niin pitkiä ja muutenkin niin runsaita, että lukeminen vaati todellista keskittymistä ja syventymistä; siksi viivyinkin tämän kirjan parissa pitkään. Itse luen useimmiten melko lyhyitä runoja, mutta nautin kyllä näistä Nerudan teksteistä aina kun pää vain toimi sen verran, että keskittyminen sujui.
Nerudan myöhäiset runot ovatkin sitten jo pelkistetympiä, ja niihin oli helppo keskittyä.
Ensimmäisessä ja viimeisessä osassa on runoja monista eri aiheista. Canto general puolestaan kuvaa Latinalaisen Amerikan intiaanien, köyhien ja toisinajattelijoiden kokemaa sortoa, vainoa, epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaa. Esimerkiksi runo The United Fruit Co. käsittelee monikansallisten yhtiöiden harjoittamaa riistoa. Siinä Neruda kirjoittaa muun muassa:
Verenjanoiseen kärpäsparveen
purjehtii The United Fruit
ja ahtaa kahvin ja hedelmät
laivoihinsa jotka lipuvat tiehensä
kuin tarjottimet, kukkuroillaan
hukkuvan maamme aarteita.
Ja samanaikaisesti
satamien sokerikuiluissa
käpertyy intiaani elävältä
sarastuksen huuruihin...
Pitkässä sarjassa Macchu Picchun huiput Neruda muistelee Macchu Picchun muinaisia asukkaita ja suree heidän katoamistaan. Hän kirjoittaa:
Tämä oli se asumus, tämä on se paikka:
täällä paksut maissinjyvät kohosivat
ja painuivat taas maahan kuin punainen raesade.
Täällä juoksi laamasta kullanvärinen lanka
vaatettamaan rakastavia, vainajia, äitejä,
kuninkaita, rukouksia, sotureita.
Kokoelman viimeisessä osassa on muun muassa monta oodia mitä erilaisimmille asioille, ihmisille ja eläimille. Esimerkiksi halkojen tuoksulle, sitruunalle, esineille, särkyneille esineille, kissalle, Leninille, koiralle ja pianolle. Neruda on todella osannut kirjoittaa runon ihan mistä tahansa (kirjan alkupuolella on myös Jalkojeni rituaali, jossa hän runoilee pitkästi omista jaloistaan).
Mistä ikinä Neruda kirjoittaakin, hän kuvaa sitä upeasti. Hänen kielensä on rikasta, runsasta, kiihkeää, hengästyttävää. Nyt oli pakko hiukan yliviljellä adjektiiveja. Ehkä kaikkein huikeimmista teksteistä en osaa edes ottaa mitään esimerkkiä. Mutta vahvaa tunnetta on vaikkapa runossa Häämateria (tässä siitä vain lyhyt ote):
Kalvaana, suunniltani
tunnen kuinka sanat hajoavat suussani,
sanat kuin hukkuneet lapset,
ja hampaista kasvaa suinpäin laivoja,
ulapoita, kärventyneitä leveysasteita.
Heti kirjan alussa on pari vanhaa lempirunoani vuosien takaa: Halun ajamana illoin... ja Tämänkin hämärän... Ne ovat ihanan melankolisia rakkausrunoja. Ensin mainitussa runoilija laskee surun verkot silmiesi aaltoilevaan valtamereen. Jälkimmäinen puolestaan alkaa näin:
Tämänkin hämärän olemme kadottaneet.
Kukaan ei nähnyt meitä käsikkäin tänä iltana,
sinisen yön tulviessa yli maan.
Ikkunastani näin
laskevan auringon juhlat kaukana vuorilla.
Joskus palanen aurinkoa
hehkui kuparilanttina kädessäni.
Minä muistelin sinua, ja tiedät kyllä
murheen joka ahdisti sieluani.
Näistä lainaamistani otteista ei välity läheskään kaikki se Pablo Nerudan kielellinen ilotulitus, josta olen viime aikoina nautiskellut. Mutta jos pidät runoista, kannattaa tutustua Nerudaan ihan itse.
Pentti Saaritsan suomennos on todella upeaa työtä. Sen ansiosta me suomalaiset lukijat pääsemme sukeltamaan henkeä pidätellen Andien maininkien ihmeellisiin maailmoihin.
Tammi 1972
170 sivua
P. S. Kuvassa kirjan taustalla on julistekokoon suurennettu valokuva, jonka olen ottanut Andeilla silloin joskus.
Muissa blogeissa:
Nerudan kaihoisan runon Tänä yönä voin kirjoittaa... on jakanut blogissaan Leena Lumi.
Neruda on saattanut itseltään salaa lueskella Kalevalaa, jonka alkutahdeissa laulellaan:
VastaaPoista"Sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat,
kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat."
Saattaa tietysti olla, että Saaritsakin on lukaissut Kalevalaa?
Niin, mikäpä ettei, Saaritsa nyt ainakin. Ja Neruda itseltään salaa. Jotain samaa noissa tosiaan on.
PoistaNerudaa voisi kyllä kokeilla. Olen runoihminen ja nämä laittamasi sitaatit olivat varsin kiinnostavia. :)
VastaaPoistaKannattaa ehdottomasti kokeilla! Neruda kirjoittaa upeasti.
PoistaNeruda kyllä kiinnostaisi, mutta voi olla välillä vähän liian vaikeaselkoista. Runoista pitäisi jotain kuitenkin tajutakin.
VastaaPoistaNiin, onhan hänellä kieltämättä monia vaikeaselkoisiakin runoja. Mutta eikö esimerkiksi noista jakamistani näytteistä ymmärrä aika paljon? Toki on olemassa helppotajuisempiakin runoilijoita, jotka eivät vaadi niin paljon keskittymistä ja ajatustyötä. Toisaalta kun luin toisten bloggauksia, siellä joku, joka ei lue paljon runoja, kiitteli Nerudaa helposti ymmärrettäväksi, joten näköjään hänet voi kokea monella tavalla.
PoistaMinä pidän myös paljon tuosta "Halun ajamana illoin" -runosta, mutta täytyy sanoa, että jotkin Nerudan varsinkin pidemmät runot ovat minulle liian vaikeita. Ehkä en osaa/jaksa keskittyä niihin tarpeeksi.
VastaaPoistaHienoa, että olet itse päässyt tekemään noin pitkän matkan Andeille ja Etelä-Amerikkaan, oli varmasti mieleenjäävä reissu!
Kyllä nuo hänen pitkät runonsa olivat minustakin vaikeita, niin upeita kuin olivatkin, ja siksi tämän kirjan lukemisessa kesti minulla monta viikkoa. Keskittymiskyky oli monesti koetuksella.
PoistaSe Etelä-Amerikan reissu oli yksi tähänastisen elämäni kohokohdista, yksi unelman toteutuminen. No, tosin en ollut koskaan älynnyt unelmoida Etelä-Amerikasta, mutta kun sinne sitten päädyin, niin huh, olihan se oikea unelmien kohde!