Armi Toivola: Kaivo

Elokuussa luin Armi Toivolan romaanin Riihi, ja tykästyin siihen kovasti. Kaivo on sen viime vuonna ilmestynyt jatko-osa, jonka aioinkin lukea melkein heti perään (kuten elo-syyskuussa otetusta kirjakuvastakin voi päätellä), mutta näin on aika vierähtänyt.

Kaivo jatkaa Riihestä tutulla ja hyväksi havaitulla reseptillä, joka sisältää leppoisaa maalaiselämän ja arjen kuvausta sekä sopivasti jännitystä, joka tiivistyy loppua kohti. Kirjassa eletään 60-lukua Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla, ja henkilöt puhuvatkin mukavaa paikallista murretta, joka on hyvin erilaista kuin Etelä-Pohjanmaalla yleensä. Tyyliin "Kaajettu on. Vääntäkää sieltä ihtennä het pöytään, ettei jäähy." 

Kirja jatkaa edellisestä teoksesta tuttujen Juhan ja Kaarinan tarinaa. Riihen tapahtumista on kulunut kahdeksan vuotta, ja nyt pariskunnalla on jo kolme lastakin. Vanhin lapsi Teresa käy jo koulua, Teppo on muistaakseni nelivuotias, ja lisäksi perheessä on myös vauva, Taru. Tällä kertaa kirja kuvaakin lapsiperheen arkea 60-luvun malliin.

Juhalla ja Kaarinalla on omat huolensa terveydestä ja toimeentulosta, mutta samaan aikaan kylällä tapahtuu muutakin huolestuttavaa. Naapurin pienet lapset tavataan tuon tuostakin kylätieltä harhailemasta vähissä vaatteissa ja nälissään. Isä on työkomennuksella Ruotsissa, ja lasten äiti Kerttu saattaa kadota välillä mystisesti eikä näytä muutenkaan pystyvän huolehtimaan lapsistaan.

Kyläläisten mielestä Kerttu vaikuttaa oudolta. Juha, Kaarina ja muutkin alkavat arvella, että hänen täytyy olla hullu. Hän puhuu joskus sekavia ja tuntuu uskovan, että henget vainoavat häntä öisin. Nainen tuntuu olevan aivan kauhuissaan.

Hän yritti tyhjätä mielensä ja uskoa, että yksikään riivaaja ei sinä yönä tulisi hänen untaan häiritsemään. Hän makasi täysin liikkumatta katse varjoissa, jotka tanssivat seinällä kuin paholaiset. Hän seurasi niiden liikettä entistä varmempana siitä, että talon kummitus oli taas saapunut. 
  Kuului räsähdys. Sen jälkeen kirkaisu ja kimeä itku. Hengitys salpautui hetkeksi. Sydän teki voltin. Hän tasoitti hengitystään ennen kuin nousi sängynlaidalle istumaan ja kävi sytyttämässä valon ovipielen valokatkaisijasta.  

Myös muuta outoa kylällä tapahtuu. Teresa on utelias vanhan riihen suhteen, jonka ympärillä edellisen romaanin tapahtumat pyörivät. Lapsille on sanottu, ettei riiheen saa mennä, mutta mitään kunnollista selitystä ei ole annettu; on vain puhuttu, että riihen katto voi romahtaa koska tahansa. Teresa on utelias ja alkaa käydä siellä salaa koulumatkoillaan. Tutkimusretkillään hän törmää yllättäviin asioihin.

Tälläkin kertaa nautin tästä kiinnostavasta yhdistelmästä: kiireettömästä arkikuvauksesta, 60-luvun ajankuvasta, järvipohjalaisesta murteesta ja pienestä jännityksestä. Mitään amerikkalaista actionia tämä ei tosiaan ole, mutta jos leppoisa jännitys ja maalaiselämän kuvaus kiinnostaa, kannattaa lukea ensin Riihi ja sitten Kaivo. Kaivo toimii toki myös itsenäisenä tarinana, vaikka ei olisi ensimmäistä osaa lukenutkaan.

Itse olen niin kyllästynyt raakuutta ja väkivaltaa tihkuviin jännäreihin, että tällainen pehmojännitys on oikein tervetullutta. Psykologinen jännitys on sitä paitsi paljon kiehtovampaa kuin verellä ja suolenpätkillä mässäily.

Eivätkä Riihi ja Kaivo edes ole pelkkää jännitystä, vaan niin paljon muutakin. Ne tarjoavat hienon aikamatkan johonkin kadotettuun maailmaan, vuosikymmenien takaiseen maalaiselämään. Tähän kaikkeen pieni jännitys tuo oman mukavan lisämausteensa.

Atrain&Nord 2019 
304 sivua 
Kannen valokuva: Armi Toivola 

Armi Toivola: Riihi

Olin kuullut jo ajat sitten evijärveläissyntyisen, nykyään Ähtärissä asuvan Armi Toivolan romaanista Riihi. Se oli kuulostanut kiinnostavalta muun muassa siksi, että se sijoittuu tänne Pohjanmaan Järviseudulle, jossa itsekin nykyään asun, ja siinä myös puhutaan Järviseudun murretta. Nyt kun sitten vihdoin sain tämän kirjan luettua, tykkäsin murteesta, mutta tykkäsin kaikesta muustakin! 

Tarina alkaa kesästä 1959, minkä tiedän siitä, että sinä kesänä tapahtui Tulilahden kaksoismurha, johon kirjassa viitataan pari kertaa (eli minä tietysti uteliaana lukijana halusin selvittää ajankohdan, mikä kävi kätevästi, kun etsi netistä Tulilahden kaksoismurhan). Sinä kesänä Kaarina ja Juha menevät naimisiin ja asuvat aluksi vähän aikaa Juhan vanhempien luona, mutta eihän se ollut mukavaa varsinkaan nuorelle miniälle. Niinpä Juha yllättääkin nuorikkonsa ja ostaa heille ihan oman kodin - autiotalon.

Kirja alkaa siitä, kun nuoripari kurvaa eräänä päivänä elokuun lopussa Monark-mopedilla sen autiotalon pihaan, tiheän kasvillisuuden sekaan. He alkavat laittaa rempallaan olevaa taloa asuttavaan kuntoon, ja kotiutuminen voi alkaa. Kaarina odottaa vauvaa, ja Juha aloittaa heti maanantaina työt sahalla.

En aina jaksa hidasta kerrontaa, mutta kun ihastun johonkin kirjaan, osaan kyllä nauttia hitaudestakin. Tämä oli niitä hurmaavan hitaita tarinoita. Nautin siitä 50-luvun lopun arjen ja suomalaisen maaseudun kuvauksesta. Uppouduin siihen maailmaan aivan täysillä. Se oli tervetullutta vastapainoa kaikelle ihmiskaupalle, apartheidille ja vastaavalle, josta olin viime aikoina lukenut.

Nyt siis nautiskelin täysin siemauksin kaikista yksityiskohtaisistakin arjen kuvauksista, kuten miten aamulla piti tehdä tuli hellaan, jolla sitten keitettiin kahvit ja puuro, ja miten Kaarina teki eväsleipiä Juhalle. Kaikista eväsleipä- ja muista ruokakuvauksista tuli tosin nälkä! :) Vesi piti käydä vinttaamassa pihan kaivosta, ja pihan perällä oli puusee, josta löytyi wc-paperiksi vanha kellastunut Ilkka-lehti, kuinkas muuten.

Mutta on kirjassa juonikin - ja myös jännitystä! Kyläläiset käyttäytyvät nimittäin oudon salamyhkäisesti. He varoittelevat vanhasta riihestä, jossa heidän mukaansa kummittelee; sinne ei kuulemma saa missään tapauksessa mennä. Riiheltä näkyy joskus pimeässä valoa. Se selitetään edesmenneen isännän haamuksi, jolla jäi kuulemma työt kesken, kun kuoli sinne riiheen. Lähistöllä on myös osittain palanut talo, joka herättää Kaarinan ja Juhan uteliaisuuden aivan kuten riihikin, mutta siitäkään ei saa kysellä - tai jos kyselee, vastauksia ei välttämättä saa.

Lisäksi tapahtuu outoja asioita. Tuntuu kuin joku hiippailisi milloin Kaarinan ja Juhan kodissa, milloin missäkin. Joku, joka kaiken lisäksi haluaa heille pahaa - ja onnistuu tekemäänkin yhtä ja toista. Selvästi tämä joku haluaa myös pelotella.

Mistä tässä kaikessa oikein on kysymys? Mitä salaisuuksia kyläläiset kantavat sisällään? Vähitellen Kaarina ja Juha saavat jotain selville - ja tuleehan se lopullinen ratkaisukin ajallaan.

Minusta Riihi oli hurmaava sekoitus toisaalta leppoisaa ja kiireetöntä maalaiselämän ja nuorenparin arkirakkauden kuvausta, toisaalta pala palalta rakentuvaa jännityskertomusta. Mitään amerikkalaista actionia Toivolan romaani ei ole, mutta jos 60 vuoden takainen maalaiselämä, mukava järvipohjalainen murre ja sopiva annos jännitystä kuulostavat kiehtovalta yhdistelmältä, kannattaa lukea tämä kirja. Kyllä sitä jännitystä oli ainakin minun makuuni ihan sopivasti, ja juoni oli minusta hyvin rakennettu.

Kun Nordbooks oli minulle aivan uusi tuttavuus, tulin hakeneeksi sitä netistä, ja löysin erään bloggauksen, jossa todettiin, että Nordbooks julkaisee huonoja kirjoja. No, voihan olla näinkin, mutta ainakin tästä kirjasta ainakin minä tykkäsin ihan oikeasti! Olihan siellä muutama kielellinen virhe, mutta ei niitä niin paljoa ollut, että se minua olisi kovin pahasti häirinnyt.

Mitä murteeseen tulee, oli hauska bongailla sekä tuttuja että tuntemattomia murresanoja. Minullekin, muualta muuttaneelle, tutuksi tullutta puheenpartta oli vaikkapa tässä: "Oot sinä väkitukkonen, het sitte niin väkitukko ku olla voi." Lisäksi oli varmaan paljon nimenomaan evijärveläisiä murresanoja, koska täkäläinen miehenikään ei ollut kuullut niitä.

Ihastuin tähän teokseen het sitte niin paljon, että het varasin kirjastosta Armi Toivolan romaanin Kaivo, joka on Riihen itsenäinen, tänä vuonna ilmestynyt jatko-osa.

"Riihi ja sen ympäristö pysyivät pimeänä. Pienintäkään ylimääräistä valonhippua sieltä ei pilkahtanut kuun luoman lisäksi. Hän oli väsynyt. Väsymys saattoi tehdä tepposia, ehkä hän oli kuvitellut kaiken. Voisikohan tähdenlento näkyä maassa valonvälähdyksenä? Sitä pitäisi muistaa kysyä joltakin viisaammalta.
  Hän rentoutui, hengitti syvään. Maailma tuntui taas turvalliselta ja lempeältä. Vähän matkaa hän vielä jatkaisi. Riihi oli jo jäämässä taakse, kun hän aisti sen taas. Valo näkyi nyt hitusen pitempään, kolmisen sekuntia. Sitten pimeni.
  Enää hän ei epäillyt itseään. Valo oli todellinen ja tuli riihen suunnalta. 
  Hetken hän luuli kuulevansa ääniäkin, rapinaa ja suhinaa. Siinä ei mitään ihmeellistä ollut. Vanha riihi veti taatusti ainakin hiiriä ja rottia puoleensa, vaikka ne tuskin valoa saisivat aikaan. Oliko sisällä joku? Puimassa? Siihen aikaan vuorokaudesta?"


Nordbooks 2017
270 sivua

P. S. Yllätykseksi itsellenikin päädyin tänään kirjakuvia ottaessani ottamaan syksyn ensimmäiset ruskakuvat! Tähän on siis tultu. Syksy. En ollut ehtinyt huomata ruskaa missään aikaisemmin. Siihen liittyen vielä lisäys: kirja kertoo nimenomaan syksystä ja talvesta elokuusta helmikuulle - jos joku olisi kiinnostunut vuodenaikoihin liittyvästä lukemisesta.