Suvi Ratinen: Matkaystävä

Nuori nainen, kirjan minäkertoja, on jättänyt taakseen menneisyytensä: lapsuutensa ja nuoruutensa vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. Hän on kovalla vaivalla saanut rakennettua itselleen uuden elämän, kun menneisyys kolkuttaa ovelle. Tarkemmin sanoen se soittaa puhelinta. Poikaystävänsä kolmikymppisbileitä valmisteleva nainen saa puhelun äidiltään ja saa kuulla, että hänen kouluaikainen luokkakaverinsa Marko on kadonnut.

Uutinen ravistelee naista, ja hän joutuu palaamaan huolella haudattuihin lapsuus- ja nuoruusmuistoihinsa. Edes poikaystävä ei tiedä mitään naisen taustasta; on vain huomannut, että jotain tämä salailee eikä ole aina niin kuin muut.

Menneisyydestä nousevat muistoihin kadotetut ystävät ja tutut, päivit ja markot. Niin myös moni asia, joka oli silloin normaalia arkea. Rauhanyhdistyksen myyjäiset ja seurat, iltakylät, suviseurat, marssikasettien kuuntelemiset (kun muuta rytmimusiikkia ei saanut kuunnella), häävideoiden katsominen uudestaan ja uudestaan (kun televisiota ei saanut katsoa). Tai vaikka se, että peitepuikkoa sai kyllä käyttää, mutta meikkivoide tai puuteri olivat jo syntiä.

Omien joukossa oli silloin turvallista, mutta muu maailma piti lestadiolaisia pilkkanaan. Aina sai tuntea olevansa outo ja erilainen. Aina sai hävetä.

Mutta entä sitten, kun lähtee liikkeestä omille teilleen? Enää ei ole omiensa joukossa missään. On erilainen ja ulkopuolinen sekä lestadiolaisten että tavallisten ihmisten joukossa. Oma perhe ja koko "Jumalan valtakunta" paheksuu uskosta luopumista. Kun vanhemmat tulevat kylään, oma äiti puhuu kuin vieraalle:

"Se puhuu niin kuin jollekin vieraalle, kuten työkavereilleen, opettaja-kollegoilleen, sellaisille sivistyneille epäuskoisille, joita on syytä mielistellä ja pelätä edessäpäin, mutta joiden viininjuonti-iltoja tai teatterireissuja voi panetella uskovaisten kesken takanapäin.
  Se ei puhu niin kuin tutulle meikäläiselle. Ei niin kuin omalle lapselle."

Ja sitten vanhemmat kiirehtivätkin jo seuroihin, koska: 

"Seurat. Jumalan valtakunta. Sisaret ja veljet, kalliit matkaystävät. Ne ovat tärkeämpiä kuin oma lapsi."

Mutta sama ulkopuolisuus on myös suhteessa Maailmaan. Vanhoillislestadiolaisissa piireissä kasvanut nuori nainen on ihan pihalla kaikista julkisuuden henkilöistä, elokuvista, siitä mitä musiikkia kuuluu kuunnella ja mitä asioita pitää hävetä ja mitä ei. Hän ei voi jakaa yhteisiä lapsuus- ja nuoruuskokemuksia uuden tuttavapiirinsä kanssa, mutta nauraa kohteliaasti siinä kohdassa, missä muutkin nauravat.

"Minäkin alan nauraa, nauran niiden naurua. Yhteistä naurua, yhteiselle kokemukselle, jota en kuitenkaan jaa. 
  Nauran, koska nyt kuuluu nauraa. Koska tavallinen suomalainen ihminen nauraa tällaisessa tilanteessa."

Koska ihmiset suhtautuvat lestadiolaisiin niin tuomitsevasti, nainen joutuu myös salailemaan omaa taustaansa, häpeämään ja pelkäämään paljastumista. Hän etsii identiteettiään näiden kahden toisilleen niin vastakkaisen voiman ja maailman ristivedossa: jo äidinmaidossa imemänsä lestadiolaisuuden ja sen "tavallisen suomalaisuuden", jota tuntuu olevan niin vaikea oppia. Voiko hänestä tulla tavallinen, voiko hänestä tulla kuin muut?

Kirja on loistava psykologinen romaani ja yltää jopa hiukan trillerimäisiin tunnelmiin loppua kohti. Koko ajan ilmassa riippuu polttavana myös kysymys, missä on kadonnut Marko ja mitä hänelle tapahtui. En myöskään osannut arvata, millaiseen loppuratkaisuun Ratinen kuljettaisi tämän tarinan. Kumpaan suuntaan minäkertoja lopulta päätyy noiden kahden maailman puristuksessa ja mihin kaikki tapahtumat johtavat? Jotain arvailin, mutta ainakaan minun arvaukseni eivät osuneet oikeaan.

Päähenkilön lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset voivat olla hiukan verkkaista luettavaa jonkun sellaisen makuun, joka ei ole niistä kiinnostunut. Minua kuitenkin kiinnosti lukea tuosta lestadiolaisesta menneisyydestä kokemuksineen, siitä mikä heille on normaalia ja tavallista elämää. Sitä taustaa vasten voi myös ymmärtää siihen "tavalliseen suomalaiseen elämään" sopeutumisen vaikeutta liikkeestä irtautumisen jälkeen.

Tämä on Suvi Ratisen esikoisromaani, jota hän on netistä lukemani perusteella kirjoittanut suunnilleen siitä asti, kun itse jätti vanhoillislestadiolaisen liikkeen 20 vuotta sitten. Vahva eletyn ja koetun tuntu hänen tekstistään välittyykin. Ratinen tietää, mistä kirjoittaa. Hän on lahjakas kirjoittaja, joten toivottavasti hänestä kuullaan myöhemmin lisää!

Vahva suositus tälle kirjalle.

"Hankala ajatus nousee taas, en onnistu painamaan sitä enää pois: Järvisen Marko on hävinnyt, on ollut jo yli viikon kateissa.
  Onko joku tehnyt sille jotakin? Tai se itse? Kituuko se nyt jossakin? Miten se pärjää?
  Tuntuu tyhjältä. Kylmä leviää sisälleni kangistavana, värisyttää.
  Tuntuu väärältä, että minulla on ympärilläni kaikki tämä kaunis koti, poikaystävä, tavallisia epäuskoisia suomalaisia tuttavina. Että osaan tämän maailman tavat, sulaudun joukkoon ja pärjään. 
  Tämä ei ole oikein, en ole oikea tavallinen suomalainen.
  Kaikki nämä jääkaapit pullohyllyineen, poikaystävä kalakavereineen, Raisa ja boolimalja, vodkat, karambolat ja jääpalat tuntuvat epäuskoisten maailmalta, keinotekoisilta, jopa entisöidyt, kolmeen kertaan maalatut alkuperäiset puukaapit. Nekin valehtelevat.
  En kuulu tänne."


Kustannusosakeyhtiö Otava 2019
346 sivua

Laurent Gaudé: Hurrikaani

En ole enää pitkään aikaan blogannut mistään kesken jääneestä kirjasta. Onhan niitäkin nimittäin, koska kaikesta ei voi pitää, ja mielestäni elämä on liian lyhyt siihen, että lukisi väkisin loppuun nekin kirjat, jotka eivät kolahda. Ei tämä pieni elämä riitä edes kaikkien niiden kirjojen lukemiseen, joista oikeasti nauttisi.

Haluan kuitenkin kertoa Hurrikaanista jotain, koska luin sitä sentään yli puolenvälin ja lisäksi koska sen kirjoittaja on Laurent Gaudé, jonka romaani Eldorado teki minuun syvän vaikutuksen näköjään melko tarkkaan vuosi sitten. Eldoradon takia minulla oli siis odotukset korkealla, kun aloin vihdoin lukea Hurrikaania.

Hurrikaani sijoittuu New Orleansiin, ja kirjan nimestä voikin jo päätellä, mikä luonnonvoima on lähestymässä kaupunkia. Ne, joilla on auto, varaa ja mahdollisuus lähteä pakoon, jättävät kaupungin kuin uppoavan laivan, mutta köyhät - luonnollisesti mustat - eivät pääse mihinkään. Jopa vanginvartijat karkaavat jättäen vangit selleihinsä odottamaan tuhoa.

On kuitenkin myös yksi, joka pyrkii autollaan vastavirtaan, New Orleansiin, vaikka häntä yritetään matkalla estää ja käännyttää takaisin. Keanu on vuosia sitten jättänyt Rosen ja paennut omaa elämäänsä, mutta nyt hänen on pakko päästä takaisin naisen luo.

"Radio rätisee välillä, ja mies miettii johtuuko se siitä että laite on vanha vai onko se ensimmäinen merkki myrskystä. Radio syytää erilaisten asiantuntijoiden puhetta jatkuvana virtana. Meteorologi, poliitikko, turvallisuuspäällikkö, kuvernööri, historioitsija, ensihoitaja - kaikki he puhuvat uhasta, jotkut rauhoitellen ja jotkut kauhukuvia maalaillen. Mies kuuntelee, kun joku sanoo ettei tämä ole ensimmäinen kerta kun New Orleansissa sataa vettä, ja sen jälkeen joku toinen muistuttaa että hurrikaani voi muuttaa kurssia tai intensiteettiä aivan viime hetkellä, sitten vakuutellaan että tämä on jotain aivan muuta, jotain paljon mahtavampaa kuin mikään aiemmista, sitten ennustetaan uhrien lukumäärää ja luetaan Raamattua, ja kaikkien noiden puheiden taustalla mies kuulee jotain riemumielistä, jonkinlaista hurmosta, joka kasvaa sitä mukaa kun peto lähestyy. Hän tunnistaa sen, koska se on hänessä itsessäänkin. Aivan uusi riemu valtasi hänet, kun hän lähti ajamaan ja vilkuili taivasta ensimmäisiä katastrofin merkkejä etsien, kun hän poistui huoneestaan ja ajoi moottoritielle numero 10 Houstonista New Orleansiin. Hän yrittää kuvitella, millainen on kaaoksen valtaan joutunut kaupunki, millaista on kun maailma loppuu, ja mitä enemmän hän sitä miettii, sitä voimakkaammin hänen mielessään kaikuu Rosen nimi."

Kirja kuvaa sitten useita eri henkilöitä kaupungissa raivoavan myrskyn keskellä. He ovat kuka milläkin tavalla rujoja, elämän murjomia ja lannistamia. Keanu ja Rose, vanha Josephine-niminen neekerinainen (sanaa neekeri kirjassa käytetään paljon), pappi joka joutuu jäämään kaupunkiin kerätäkseen ihmisiä turvaan kirkkoonsa. Ja vangit, jotka ovat arvottomampia kuin koirat, sillä jopa koirat evakuoidaan, mutta heitä ei.

Mustan ihmisen arvottomuudesta Josephine toteaakin:

"Kotikatuni on tyhjentynyt. Se nuori poliisi ei tule enää takaisin. Hän on varmasti saanut jo uusia käskyjä. Ja kuka nyt yhdestä vanhasta eukonhupakosta välittäisi? Eivät he enää minua muista. Yhdessä asiassa tämä maa ei muutu. Mikään ei unohdu yhtä nopeasti kuin mustaihoinen ihminen. Niin se on aina ollut. Koko kaupunki on lähtenyt tiehensä ja jättänyt taakseen ne neekerit, joilla ei ole muuta kuin jalat joilla juosta, sillä heistä ei välitä kukaan. Me pysymme täällä, kävi miten kävi."

Miksi sitten jätin kirjan kesken? Lopulta minusta Gaudén teksti oli tällä kertaa liian ahdistavaa ja inhorealistista, vaikka pieniä herkkyyden ripauksiakin oli siellä täällä. Siinä vaiheessa, kun oli tapahtunut pari rikosta (niitä sen tarkemmin paljastamatta), ja kun pappi oli seurannut jotain hullua miestä hautausmaalle, jossa alligaattorit söivät muita eläimiä (ja taisivat ne syödä sen miehenkin??), minusta vain alkoi tuntua liian rankalta. En halunnut enää tietää, mitä muuta vielä tapahtuisi. Kirjassa alkoi olla todellista maailmanlopun meininkiä, sitä mitä Keanu pohti ajaessaan New Orleansiin. Ehkä se vain oli minulle liikaa.

En sitä paitsi ollut kiintynyt keneenkään henkilöistä sen vertaa, että olisin enää välittänyt seurata heidän kohtaloitaan. Heidät esitellään lopulta aika pintapuolisesti, vain katastrofin (ja siihenastisen elämänsä) uhreina, niin kuin kirjan aiheeseen tietysti sopii. Koska kirja on aika ohutkin,  ei siinä tietysti voi kovin syvälle mennäkään näin monen eri henkilön kuvauksessa.

Takakannen teksti kertoo, että kaupunkiin jääneiden kymmenkunnan ihmisen kertojanäänistä "muodostuu kokonaisuus, joka on kuin omilleen jätetyn New Orleansin hätähuuto." Hätähuuto kirja aivan varmasti onkin, ja onnistuu siinä loistavasti. Jos ahdistavuus ei pelota, lue ihmeessä!

Bloggaankin tästä kirjasta, jos joku muu haluaisi lukea sen. Ja Hurrikaaninsa lukeneet voivat vapaasti perustella kommenteissa minulle, miksi se olisi pitänyt lukea loppuun asti - vai olisiko pitänyt? Hukun kyllä juuri nytkin kirjakasojen keskelle, joten tuskin ehdin antaa tälle toista mahdollisuutta.

Bazar Kustannus Oy 2012
1. taskukirjapainos 2013, 219 sivua
Ranskankielinen alkuteos Ouragan (2010)
Suomentanut Maija Paavilainen
Kansi Satu Kontinen

Eric Foley: Kolmen sukupolven usko

Eilen vietettiin vainojen uhrien muistopäivää, jolloin muistetaan erityisesti toisen maailmansodan aikaisen holokaustin uhreja. Siitä aiheesta olen joskus blogannutkin täällä. Mitä vainoihin yleensä tulee, Open Doors -järjestön tekemästä World Watch list -raportista vuodelta 2017 käy ilmi, että nykypäivänä kristityt ovat maailman vainotuin ihmisryhmä. Kaikkein vihamielisimmin kristittyihin suhtautuu Pohjois-Korea, ja luonnollisesti monet muslimimaat ovat myös listan kärjessä.

Pohjois-Koreassa ei tosin ole helppoa juuri kenelläkään, ellei sitten aivan tosissaan fanita maan "jumalallista" johtoa. Tosin ei Kimien lähipiirissäkään ole turvallista. Pää voi ilmeisesti pudota aika herkästi keneltä tahansa siellä, kun niikseen tulee, ja keskitysleireille tai teloitettavaksi on helppo päätyä pienestäkin rikkeestä.

Tämä on nyt kuitenkin erilainen kirja Pohjois-Koreasta. Tällä kertaa tarinansa kertoo kristitty pariskunta, herra ja rouva Bae (keksitty nimi heidän suojelemisekseen). Jo herra Baen isoisä oli kristitty. Perhe oli muuttanut asumaan Kiinaan, syystä jota en enää muista, mutta muistaakseni myös herra Bae (tarinaa kertova pojanpoika) syntyi ja kasvoi siellä. Tai ainakin hänen isänsä. Kulttuurivallankumous sai kuitenkin perheen muuttamaan takaisin Pohjois-Koreaan.

Ja niin harvinaista ja uskomatonta kuin se onkin kyseisessä maassa, he onnistuivat olemaan salaa kristittyjä, siirtämään uskonsa sukupolvelta toiselle ja säilymään hengissä. Siitäkin huolimatta, että Kiinassa asuneina (joilla oli vieläkin joitain sukulaisia siellä) he olivat erityisen epäilyttäviä ja tarkkailun alaisia.

Kirja kertoo heidän uskostaan ja siitä, miten erilaista kristinuskon harjoittaminen on, kun sen joutuu tekemään aivan salaa kodin yksityisyydessä. Ei ole mitään seurakuntaa, eikä olisi edes mahdollista kokoontua kuin korkeintaan muutaman henkilön kesken äärimmäisen varovasti. Tuttavapiirissä ei ole kristittyjä. Ei ole edes Raamattua, joten sen kertomukset joutuu välittämään sukupolvelta toiselle vain muistitiedon varassa. Ja vain muutama varomaton sana ystävälle, jonka piti olla luotettava, niin herra Bae joutui vankilaan.

Kertoo kirja kyllä myös tavallisesta elämästä Pohjois-Koreassa - vaikka siellähän ei mikään ole aivan tavallista... Kerrotaan perhe-elämästä, työstä, opiskelusta, etenemismahdollisuuksista tai niiden puutteesta, puolueen jäsenyydestä.

Baet onnistuivat lopulta pakenemaan Pohjois-Koreasta. Jossain vaiheessa he tapasivat amerikkalaisen pastori Eric Foleyn, jolle kertoivat tarinansa, jonka hän heidän puolestaan kirjoitti kirjaksi.

Kirja rohkaisee kristittyjä elämään uskoaan todeksi, olivat olosuhteet mitkä tahansa. Kuten Eric Foley toteaa loppusanoissaan, se ei kuitenkaan tarkoita, että kenenkään pitäisi marssia keskitysleirin portille vaatimaan sisäänpääsyä. "Sen sijaan se tarkoittaa, että kun huomaamme olevamme pimeässä paikassa, sen sijaan, että keskittyisimme miettimään pakoa, pyrimmekin välittämään valoa."

Stefanus-Lähetys ry 2013
Alkuteos These are the Generations (USA 2012)
Suomentanut Katja Bågman
Kansikuva: Eric Lafforgue / Alamy

Kirjasta on blogannut myös Kirjanavaaja.

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

En tiedä, miten Kamila Shamsie on aikaisemmin päässyt menemään minulta niin täysin ohi. Nyt kuitenkin olin kuullut paljon tästä romaanista, joka kuulosti kiinnostavalta, ja ehdin vihdoin lukea sen. Ja ainakin tämän kirjan perusteella vaikuttaa siltä, että saatoin juuri löytää uuden lempikirjailijan! Luin jo netistä lyhyet selostukset hänen muista suomennetuista teoksistaan, ja nekin vaikuttivat lupaavilta.

Tässä teoksessaan Kamila Shamsie kertoo kolmesta Lontoossa asuvasta pakistanilaistaustaisesta sisaruksesta: on vanhin sisko Isma sekä häntä seitsemän vuotta nuoremmat kaksoset Aneeka ja Parvaiz. Isma on ollut kaksosille kuin äiti, kun heidän isänsä on kadonnut jo ajat sitten, ja myöhemmin äitikin on kuollut. Nyt kuitenkin kaksosetkin ovat jo 19-vuotiaita, ja Isman on aika aloittaa oma elämänsä. Hän lähtee Amerikkaan opiskelemaan.

Mutta hänen lähtöpäätöksestään aiheutuu arvaamattomia seurauksia. Tuntemattomaksi jäänyttä jihadisti-isäänsä kaipaava Parvaiz on otollinen maaperä erään uuden tuttavan ovelalle ja taitavalle manipuloinnille. Kyseinen henkilö tietää, mistä naruista kannattaa vetää, ja saa kaunopuheisuudellaan huijattua Parvaizin mukaansa Syyrian Raqqaan, Isisin riveihin.

Kirjan alkupuolella kerrotaan kuitenkin siskoista, jotka elävät nyt erossa sekä toisistaan että veljestään, toinen Massachusettsissa, toinen Lontoossa. Raqqaan lähtenyt Parvaiz loistaa poissaolollaan.

Ihmettelin jo, miten kirjailija lähtee aivan kuin sivuraiteelle koko aiheesta alkaessaan kertoa Isman ja Aneekan rakastumisista ja unohtaen Parvaizin melkein kokonaan. Mutta kyllä rakkaustarinankin merkitys avautuu. Ja vaikka kirja tempasi minut mukaan väkeviin pyörteisiinsä heti ensimmäiseltä sivulta alkaen, matkan varrella ne pyörteet muuttuvat aina vain rajummiksi.

Lopulta tämä on sittenkin kertomus terrorismista. Mutta myös rakkaudesta, joka on suurempi kuin mikään mahti maailmassa. Shamsien romaani on koukuttava, jännittävä, järkyttävä ja traaginen. Lisäksi vielä "kumman kaunis", kuten Sunday Times kirjoittaa. Kauniisti ja herkästi eläytyen Shamsie kuvaa henkilöitään.

Kirjan henkilöt ovat melkein kaikki suurempien voimien uhreja. He vain jäävät tapahtumien vyöryn alle, halusivat sitä tai eivät. Lukija joutuu miettimään, miten moni voi olla olosuhteiden uhri niin kuin Parvaiz. Varmaan on niitäkin, jotka oikeasti ovat niin täynnä vihaa, että haluavat mennä Isisin riveihin tappamaan, ripustamaan vihollisten päitä seipään päähän ja kuvaamaan teloitusvideoita. Mutta luultavasti osalle käy niin, että he vain joutuvat huijatuiksi mukaan. Ja kun sille tielle on kerran lähtenyt, paluuta ei ole.

Joka veljeään vihaa on sellanen romaani, jonka olisi halunnut lukea yhdeltä istumalta loppuun asti. Tuskin malttoi mennä nukkumaan välillä, mutta tein sen kuitenkin, koska untakin tarvitaan. Aamulla oli kuitenkin kiire jatkaa lukemista!

Kirja on hengästyttävä, ja takakannen sana trilleri (Financial Timesin käyttämä sana) kuvaakin sitä osuvasti. Jännitystä - ja järkytystä - riittää aivan loppuun asti. Tällaisen tarinan luettuaan ei hetkeen pysty ajattelemaan muuta. Eikä aloittamaan seuraavaa kirjaa samana päivänä. Shamsien teos vetää hiljaiseksi ja jättää syviin mietteisiin. Tämä on sellainen kirja, joka ei vähällä unohdu.

Gummerus Kustannus Oy 2018, 300 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Home Fire
Suomentanut Kristiina Drews

P.S. Tästä kirjasta on kyllä varmaan niin moni blogannut, että on täysin mahdollista, että sanoin jotain samaa kuin muutkin. En jaksa käydä kaikkia blogeja tarkistamassa erikseen, mutta pitäisi tietysti yrittää lukea sellaisia kirjoja, joita kukaan muu ei lue, niin ei tulisi toistoa...

Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

Olen niin kiinnostunut kaikista maailman epäkohdista ja järkyttävyyksistä, että joskus joutuu melkein pakottamaan itsensä lukemaan jotain kevyttäkin. Nimittäin nytkin eniten kiinnostivat seuraavat vuoroaan jo odottelevat kirjat: Kamila Shamsien Joka veljeään vihaa ja Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo. Vakavista aiheista kertovia romaaneja jälleen.

Yritin kuitenkin ottaa nyt sitä jotain kevyempää välipalaksi. Näistä Mielensäpahoittajista olin itse lukenut vain ehkä kolme kirjaa, mutta olin kuullut monen sanovan, että nämä uudemmat kirjat toistavat jo itseään. No, kiinnostuneena odotin, mitä itse ajattelisin tästä kaikkein uusimmasta teoksesta.

Tällä kertaa Mielensäpahoittajan mieli pahoittuu, kun paikallislehti lakkautetaan, ja hän oli sentään kirjoittanut sinne yli kolmesataa yleisönosastokirjoitusta, jotka pitivät hänen sydämensä ja verisuonensa kunnossa. Nyt kun paineidenpurkupaikkaa ei ole, pumppumittari alkaa näyttää korkeita lukemia.

Etelä-Koreassa majaileva pojantytär keksii keinot: perusta blogi! Pojantytär lupaa myös auttaa käytännön asioissa. Jotenkin etänä sekin homma hoituu.

No, ihme ja kumma: Mielensäpahoittaja todella päätyy pitämään jotain niin modernia hömpötystä kuin "bolgia", kuten hän sanan lausuu. Niin hän alkaa suoltaa kriittisiä mielipiteitään nykymaailman menosta entistä suuremmalle lukijakunnalle. Hänestä tulee hetkessä julkkis, jonka pihaan saattaa yllättäen ilmestyä toimittaja kuvaajan kanssa haastattelua tekemään tai bussilastillinen kiinalaisia turisteja.

Pienen alkukäynnistelyn jälkeen, kun sain otteen kirjasta, se osui ja upposi vanhaan tuttuun Mielensäpahoittajan tyyliin. Nautin hänen nasevista kannanotoistaan, joista osasta olen itsekin samaa mieltä, niin viime vuosituhannella syntynyt ja maalainen kun sitä on. Ja vaikka kaikesta ei olisi samaa mieltäkään, niin ilokseenhan näin terävää sanankäyttöä lueskelee. Kuten: "Osaavat luoda taidetta, lunta eivät." 

Mielensäpahoittaja muistaa myös morkata esimerkiksi nykyihmisten lattialämmitystä, vaikka esi-isämme selvisivät jääkaudestakin. Tai ihmistä, jonka on pakko päästä lomalle ulkomaille, ja "on seistävä samassa hiekassa ihmettelemässä mitenkä turistit pilasivat tämän kaiken, vaikka juuri itse pilasi."

Tyytyväisenä panin merkille Mielensäpahoittajan listan viidestä parhaasta kirjasta. Ensimmäinen on tietysti Voortti Eskortin korjausopas, mutta sen jälkeen seuraakin neljä romaania itseltään Veikko Huoviselta. Lumisateisena päivänä Mielensäpahoittajankin tekee mieli alkaa lukea lempiromaaniani "Hamsteria".

Seuraava "latte kauramaidolla" -episodi esimerkkinä sellaisesta nykymenolle irvailusta, joka minuakin naurattaa:

"Kaadoin kahvia kolmeen kuppiin. Toimittaja sanoi, ettei hän juo kahvia ja että kuvaajalle käy vain latte kauramaidolla. 
  Minun kodissani kauraa on keksissä, maitoa lehmässä. Te syötte ja juotte mitä minä tarjoan, mikäli haluatte haastattelunne. Otin pehmenneen kakun mikrosta ja leikkasin puukolla isot palat kaikille.
  - Erittäin väkeviä otoksia, kuvaaja sanoi ja käveli sisälle kenkiään kopistamatta. - Hei kiitti, mut mä en syö gluteenia.
  Laitat suuhusi, puret, nielet, kiität. Jos pierettää, säästä autoon. Annat sokurin kulkea verenkiertoon ja mikäli tulee hiilihyhraattiväsymys, rasitat sen ruumiistasi pois oikeilla töillä. Kyllä en kuuntele ruokavalintoja, koska olen elänyt vuodet, jolloin ruokia ei ollut." 

Myöhemmin Mielensäpahoittaja kirjoittaa blogiinsa:

"Kun minä olin lapsi tai nuori, niin ei ollut lupa esittää toivomuksia vieraissa tuvissa. Jos eteen tuotiin pettuleipää taikka huonosti keitetty kuikka, syötiin. Kyllä ei vaadittu soijakuikkaa."

No, sitten tulee kuitenkin sivu 116, jonka jälkeen kirja olisi voinut minun puolestani loppua. Yllättäen alkava viestittely tuntemattoman kiinalaisen vanhuksen kanssa ja muut yhtä yllättävät tapahtumat olivat minusta jotenkin tylsiä, sekavia ja hämäriä. Putosin kyllä kelkasta siinä kohtaa. Mutta ehkä tämä loppu oli sitten yritys tehdä kirjasta jotenkin erilainen? Tai ehkä kirjailija päästi vasta tässä vaiheessa luovuutensa valloilleen ja pääsi vauhtiin (joka vain oli minulle liian kova)!

Viimeisen aukeaman uutispätkät eri medioista ovat puolestaan oiva lopetus tälle kirjalle. Niissä kerrotaan, mitä kaikkea sitten tapahtui...

WSOY 2018
187 sivua

T. Davis Bunn: Markovin suvun talvipalatsi

Olin kuullut 1990-luvulla puhuttavan tästä romaanista, mutta siihen aikaan en ollut vielä yhtään kiinnostunut Venäjästä, ja kirjan tapahtumathan sijoittuvat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen Pietariin. Nyt lukiessani ehdin kyllä jo miettiä, että koska sinne Pietariin oikein päästään, koska tarina alkaa monen mutkan ja monen muun Euroopan maan kautta.

Muutaman sivun mittainen prologi lähtee kyllä liikkeelle Pietarista:

"Pimeällä Pietarin kadulla ei kuulunut muuta ääntä kuin hiekan kirskunta mukulakivillä rauhankaartin vapaaehtoistyöhön osallistuvan Leslie Ann Stevensin kenkien alla. 
  Leslie Ann ei nähnyt minkäänlaista liikettä. Hän vastusti kiusausta nostaa katseensa ja tutkia, näkyisikö tyhjissä ja pimeissä ikkunoissa uteliaita kasvoja. Hänestä tuntui aina siltä, että häntä vahdittiin, vaikka kommunismi nyt olikin sortunut.
  Kadun varrella takorautaiset ruosteiset kaiteet reunustivat Fontanka-kanavaa. Tämä alue oli ennen ollut hienostoseutua, täynnä Venäjän eri puolilla asuvien aatelisten talviasuntoja. Nyt nuo entiset palatsit oli ahdettu täyteen asuntoja, joissa asui liikaa ihmisiä, ja kanava oli muuttunut likaviemäriksi."

Prologin jälkeen seuraa sitten irrallisen tuntuisia katkelmia Englannista, Ukrainasta ja Monte Carlosta. Joka paikassa eri ihmiset ja eri kuviot. Aioin lähes luovuttaa, mutta onneksi vihdoin noin sivun 50 kohdalla tarina alkaa hahmottua, vetää ja kiinnostaa. Palapelin palasista alkaa vähitellen muodostua kuva.

Nuori amerikkalainen Jeffrey Sinclair lähtee englantilaisen antiikkiliikkeen edustajana Puolan kautta Ukrainaan ostelemaan antiikkia. Jeffreyn sukulainen, ystävä ja työnantaja Alexander on järjestänyt hänelle ukrainalaisen Jussefin opastamaan häntä sopiviin ostopaikkoihin. Tulkiksi matkaan lähtee Jussefin täti, Ivona.

Bunn, kuka hän lieneekään, on takakannen mukaan "perehtynyt aiheeseensa laajoilla matkoillaan entisiin rautaesiripun takaisiin maihin, tutustunut poliittisiin ja kirkollisiin johtajiin sekä tavalliseen kansaan." Tämä hänen asiantuntemuksensa tekeekin kirjasta antoisan sukelluksen 90-luvun alun Ukrainaan ja Venäjälle (ja vähän kerrotaan Puolastakin). Takakannen lupaus "faktaa ja fiktiota mielenkiintoisena yhdistelmänä" pitää paikkansa.

Pietariin Jeffreyn vie Alexanderin asiakkaan, Monte Carlossa asuvan ruhtinas Vladimir Markovin, toimeksianto, jonka mukaan hänen pitää pyrkiä tekemään kaupat Pietarissa sijaitsevasta Markovin suvun talvipalatsista, jonka suku on menettänyt silloin, kun monen muunkin venäläisen omaisuus ryöstettiin ja takavarikoitiin. Jussef ja Ivona lähtevät hänen mukanaan Pietariin etsimään kirkkonsa kadonneita aarteita. He kuuluvat Ukrainan katoliseen kirkkoon.

"'Auta meitä, pelasta meidät, armahda meitä ja suojele meitä, oi Herra, armollasi.'
  'Herra, armahda.' Nyt oli Ivonan vuoro astua rippituoliin. Hän polvistui, lausui ulkoa opettelemansa sanat ja odotti. Hän pelkäsi vastausta. 
  Leikkauksin kuvioidun puuristikon takana piispa Mihail Denisov huokasi ja lausui lempeällä äänellään: 'Vai niin, rakas sisar Ivona Aristonova. Ja oletko sinä tehnyt rauhan miehesi kanssa?'
  Mutta Ivona säästyi vastaamiselta ja piispan enemmiltä kysymyksiltä, kun messun äänten yli kantautui viiltävä huuto. Kaikki hypähtivät pystyyn, ja papin lause jäi kesken.
  'Viety, kaikki on viety!' Valitushuuto kaikui hiljenneessä kirkossa.
  'Kaikki aarteet on ryöstetty!'"

Tarinaan liittyykin sitten aimo annos rikollisuutta, vaaroja ja jännitystä. Mukana on entisiä kommunistipuolueen jäseniä, KGB:n agentteja, mafian ja mustanpörssin miehiä.

Lisäksi romaani on kristillinen. Jeffrey on itse baptisti, mutta käy vastavihityn vaimonsa kanssa evankelisessa anglikaanikirkossa Englannissa. Vaimo rakastaa myös ortodoksisuutta. Ukrainassa ja Venäjällä Jeffrey tutustuu katoliseen ja ortodoksikirkkoon ja joutuu työstämään omia ennakkoluulojaan niitä kohtaan.

Minusta oli kiva lukea muun paikallisvärin ohella myös katolisesta ja ortodoksikirkosta sekä idän kristittyjen (ja muidenkin ihmisten) menneistä kokemuksista. Välillä kerrotaan nimittäin historiaakin neuvostoajoilta. Amerikkalaisen baptistin näkökulma on tietysti omanlaisensa, mutta hänkin oppii matkoillaan jotain uutta.

Kirjassa kerrotut talousrikoskuviot kuuluvat siihen osastoon, jossa en aina ihan pysy kärryillä, mutta suuret linjat toki hahmotin.

Kristilliset romaanit eivät aina ole kaunokirjallisesta näkökulmasta kovin hyvin kirjoitettuja, kun kristillinen sanoma tuntuu olevan ainoa tärkeä asia, mutta toki on poikkeuksiakin. T. Davis Bunn yllätti minut siinä, että tämä romaani oli lopulta sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa. Ja kaiken lisäksi myös opettavaista, koska Markovin suvun talvipalatsi kertoo niin paljon myös sitä asiatietoa Neuvostoliitosta, Venäjästä ja Ukrainasta.

Hengellisenä helmenä jaan loppuun vielä otteen erään Gregorin sanoista sairaalle Alexanderille:

"Tällaisina hetkinä on tärkeintä, ettei pimeydessä epäile sitä minkä on valossa oppinut. Pahoina päivinä sinun on elettävä sen varassa, mitä olet hyvinä aikoina oppinut. Seiso lujasti ja luottavaisesti kalliopohjalla."


Päivä Oy 1993
283 sivua
Englanninkielinen alkuteos Winter Palace
Suomentanut Oili Aho
Kansi: AD-Studio Oy

Viisi naista, sata elämää - Tarinoita dissosiaatiohäiriöstä

Olin kuullut puhuttavan dissosiaatiohäiriöstä, mutta sen verran epämääräisesti, etten saanut oikein otetta siitä, mitä se todella on. Siksi olin kiinnostunut lukemaan tämän kirjan. Ja jos selvyyttä haluaa, niin juuri sitä tämä kirja kyllä antaa! Tässä asiasta kerrotaan niin, että sen ymmärtää - ainakin siinä määrin kuin tällainen sivullinen voi mitään ymmärtää.

Kirjan johdannon on kirjoittanut psykiatrian erikoislääkäri, kokemusasiantuntija Anssi Leikola. Johdannossa hän avaa dissosiaatiohäiriön käsitettä. Vakavan lapsuudenaikaisen traumatisoitumisen seurauksena ihmisen persoonallisuus jakautuu vähintään kahteen osaan. "Toisessa persoonallisuuden osassa on henkeä uhkaavan tilanteen laukaisema puolustautumisreaktio traumamuistoineen (EP) ja toisessa osassa pyrkimys jatkaa elämää ikään kuin traumaa ei olisi tapahtunutkaan (ANP)." Lyhenteet tulevat englannin sanoista "emotional part of personality" ja "apparently normal part of personality".

Kirjassa viisi dissosiaatiohäiriöstä kärsivää naista kertoo oman tarinansa. He ovat kokeneet todella järkyttäviä asioita, kuten väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja koulukiusaamista. Jotkut ovat myös olleet mukana jossain ahtaassa uskonnollisessa yhteisössä, esimerkiksi sellaisessa, jossa lasten hätää ei ole kuultu, kun heitä on hyväksikäytetty. Lukiessani naisten erilaisia kokemuksia totesin, ettei ole ihme, että mieli on alkanut dissosioida selvitäkseen tilanteesta.

Käytännössä henkilö voi vaikuttaa normaalilta, ja hänen normaali osansa tekee työtä tai opiskelee pärjäten ihan hyvin (ellei hän ole niin huonossa kunnossa, että on sairauseläkkeellä), mutta on tilanteita, joissa joku hänen monista persoonistaan astuu esiin ja alkaa huseerata (sana, jota joku käytti) eikä jälkeenpäin edes tiedä mitä on tehnyt ja missä ollut. Eräskin nainen oli täysin kadottanut monta tuntia päivästään, mutta huomasi omasta Facebook-päivityksestään olleensa elokuvissa; lisäksi laukusta löytyi leffalippu ja nenäliinoja, joten kysymyksessä oli kai ollut nyyhkyleffa.

Elokuvissa käyminen on vielä normaalia, mutta persoonat, riippuen siitä millaisia ovat, voivat tehdä hurjempiakin asioita. Yksi naisista löysi itsensä metsästä (ja olikohan huonossa kunnossakin siellä, en muista), eikä tiennyt, miten oli sinne päätynyt. Joku persoona voi myös järjestää kohtauksen, huutaa, riehua, särkeä paikkoja - eikä kyseinen henkilö itse muista tästä jälkeenpäin mitään. Nämä persoonat ovat eri ihmisillä erilaisia. Kirjassa naiset kertovat omista persoonistaan, joilla on jopa nimet, iät, tietyt luonteenpiirteet ja mieltymykset. Joku persoona voi olla lapsi ja toinen aikuinen. Eräs nainen kertoi, että hänen eri persoonillaan voi olla aivan vastakkaisia mielipiteitä ja ne voivat jopa väitellä keskenään. (Kuulostaa tutulta: tuota myös lempirunoilijani Fernando Pessoa harrasti; hänellä kun oli monia persoonia. Sitä en tiedä, saiko hän koskaan mitään diagnoosia.)

Kirjan viisi naista kertovat myös kokemuksiaan avun saamisesta, sairaalahoidosta, terapiasta ja lääkityksestä. Lääkityshän ei kirjan mukaan tehoa dissosiaatiohäiriöön. Joku on kyllä voitu aikaisemmin diagnosoida skitsofreenikoksi ja tunkea täyteen neuroleptejä, jotka ovat aiheuttaneet vain ikäviä sivuvaikutuksia ja vieraannuttaneet potilaan itsestään entistä enemmän.

Myös se kirjassa kerrotaan, mikä ero on psykoosilla ja dissosiaatiohäiriöllä. Dissosiaatio ei ole psykoottista. Lisäksi käy ilmi, että traumaperäinen stressihäiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö (silloin kun se johtuu traumasta) muistuttavat hiukan dissosiaatiohäiriötä; niissäkin on samaa persoonallisuuden jakautumista, mutta ei yhtä voimakkaasti.

Toivottavasti en kirjoittanut ihan höpöjä, mutta suunnilleen tällaista kirjasta jäi mieleeni. Se on tosi hyvin kirjoitettu ja sekä koskettava että järkyttävä, mutta myös toivoa antava. Kirjan viisi naista ovat jokainen omalla kohdallaan toipumisen tiellä. He ovat lisäksi todella luovia ja taiteellisia. Kirjan upea kuvitus on heidän omaa käsialaansa. Nostan hattua heidän rohkeudelleen lähteä kertomaan tarinansa, joko omilla kasvoillaan tai tuntemattomana. Ei varmasti ole ollut helppoa sukeltaa kaikkiin menneisyyden muistoihin, joita naiset tässä kertovat, joku enemmän ja joku toinen vähemmän.

(Muistamisesta puheen ollen kuvaan kuuluu kylläkin myös se, ettei kaikkia menneisyyden asioita pysty edes muistamaan. Kestääkseen on täytynyt sulkea asioita niin täysin pois mielestään. Myös nykyhetkessä on muistikatkoksia, jotka ovat jotain paljon pahempaa kuin terveiden ihmisten normaalit unohtelut.)

"Voisit olla työkaverini tai seinänaapurini, etkä arvaisi, että minulla on dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Olen hauska ja iloinen, reipas ja ulospäinsuuntautunut, liikunnallinen ja kaunis, olen tavallinen mukava suomalainen nainen.
  Sellainen, jolle myönnetään pankkilaina ja bonusetuja ruokaostoksista, joka meikkaa silmänsä aamuisin ja lukee paikallislehdet.
  Sellainen nainen, jolla on kokonainen toinen maailma, helvetti ja taivas sisällään, mutta se on salaisuus. Minulla on monta salaisuutta, ja olen oppinut kantamaan ne vaieten ja nätisti hymyillen."


VOB Kustannus 2016
160 sivua
Kirjoittajina viisi naista, joita yhdistää dissosiaatiohäiriö
Johdanto Anssi Leikola
Kustannustoimittanut Kaisa Klapuri
Haamukirjoittajana Raili Mykkänen
Graafinen suunnittelu Seija Hirstiö, Heartwaves Design
Kannen kuvat Olivia

Prinsessa Märtha Louise & Elisabeth Nordeng: Herkäksi syntynyt

Tänä keväänä ilmestyy tietääkseni ainakin kolme herkkyyskirjaa, joista tämä on ensimmäinen. En tiedä tuleeko näitä kaikkia välttämättä luettua, mutta tämän luin ehkä siksi, että se ehti jo ilmestyä. Herkkyysaiheen ohella tämän kirjan tekee kiinnostavaksi se, että toinen sen kirjoittajista on kuninkaallinen.

Norjan prinsessa Märtha Louise ja hänen kanssaan yhteistä hyvinvointialan yritystä pitävä Elisabeth Nordeng kertovat kirjassa omat elämäntarinansa herkkyyden näkökulmasta. Millaista on ollut olla julkisuuden henkilö pienestä pitäen - ja kaiken lisäksi herkkä sellainen? Entä millaista oli ja on tavallisen kansalaisen elämä erityisherkkänä?

Kirjan alaotsikoita ovat: Lapsuus, Nuoruus, Aikuisuus, Työelämä, Läheisyys luontoon ja eläimiin, Suhteet ja Lopetus. Melkein kaikissa osioissa molemmat naiset kertovat vuorollaan omaa tarinaansa. Lisäksi Työelämä-osiossa käsitellään myös hiukan erityisherkkiä miehiä - muutenkin kuin työn kannalta. Aivan lopussa on vielä vinkkejä erilaisista toimintamalleista ja harjoituksia.

Kuten arvata saattaa, itseäni kiinnosti erityisesti Märtha Louisen tarina, koska en ole juuri lukenut kuninkaallisista enkä seurannut heidän elämäänsä. Julkisuuden henkilönä oleminen on todella tuonut omat lisähaasteensa erityisherkän ihmisen elämään. Märtha Louise joutui muun muassa kipuilemaan oman identiteettinsä kanssa:

"Olin koko elämäni kamppaillut sovittaessani prinsessaa yksityishenkilö Märthaan. 
  Kuka oli prinsessa ja kuka olin minä, Märtha? Mehän olimme kaksi eri henkilöä - vai olimmeko yksi ja sama? Oliko niin, että voisin erottaa toisen osion toisesta ja teeskennellä etten kuulunut kuningasperheeseen? Voisinko elää niin kuin kuningas ja kuningatar eivät olisi vanhempiani? 
  Prosessin aikana kaikki loksahti kohdalleen. Olin prinsessa ja olin Märtha. Siitä seurasi yhdessä prinsessa Märtha Louise. Siihen olin syntynyt. En voinut teeskennellä mitään muuta. Kuningas Olavin vahvuutena oli, että hän oli aina oma itsensä, niin arkena kuin pyhänä, ja niin tuli olla minunkin. Minun piti täyttää rooli itselläni. Olla kokonainen, tosi ja aito. Eikä vain esittää prinsessan roolia, jonka olin saanut osakseni."
  Niin yksinkertaista se oli. Ja niin vaikeaa."

Naisten kertomukset täydentävät toisiaan, koska he ovat luonteeltaan hiukan erilaisia. Erityisherkkyyskin esiintyy eri ihmisillä hiukan erilaisena. Märtha Louise on melko vauhdikas ja kova menemään, Elisabeth puolestaan rauhallinen ja mietteliäs. Näin he myös työssään täydentävät toisiaan.

Tuo työhän liittyy ns. henkisyyteen, joka on heille tärkeä asia. Tästä he kertovat erityisesti luvussa Työelämä ja sen jälkeen hiukan muuallakin.

On jo pitkä aika siitä, kun olen viimeksi lukenut herkkyyskirjoja (pari Elaine Aronin kirjaa sekä Janna Satrin Sisäinen lepatus on joskus luettu). Siksi en itsekään oikein muista, mitä kaikkea tällaiseen persoonallisuuteen kuuluu, vaikka itsekin olen erityisherkkä (koska itselläni on niin monia muitakin "piirteitä"!). Mutta tästä kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen voimakas empatia, ympäristön ärsykkeisiin reagoiminen ja toisten ihmisten tunteiden itseensä imeminen, mikä uuvuttaa. Ja se, että on vaikea tietää, missä menee raja oman itsen ja toisten välillä: mikä minussa on todella minua?

Olin lukiessani ehtinyt jo ajatella, että miksi kaikki erityisherkkyydestä kirjoittavat ovat naisia, vaikka kuulemma erityisherkkiä miehiä on yhtä paljon kuin naisiakin. No, ei hätää, kirjoittajat kertovatkin amerikkalaisesta psykologi Ted Zeffistä, joka on itse erityisherkkä ja on kirjoittanut aiheesta neljä kirjaa (jotka on käännetty seitsemälle kielelle). Kirjan lähdeluettelossa nämä teokset mainitaankin. Muut näyttävät kertovan yleisesti herkkyydestä, mutta yhden kirjan nimi on The Strong, Sensitive Boy. Tämä vinkiksi miehille!

Loppuun lainaus Elisabethilta, joka kertoo olevansa kuin kameleontti, joka vaihtaa väriä ympäristönsä mukaan imiessään itseensä toisten tunteita ja tunnelmia:

"Joskus saatoin tulla aivan yllättäen surulliseksi. Mutten tiennyt olinko surullinen itse vai lainasinko tunnelmaa ja vierelläni olevan henkilön pahantuulisuutta. Koska joskus kävi niin. Lääkärin vastaanoton odotustilassa. Luokkahuoneessa koulussa. Bussissa aikaisena aamuna. Saatoin yhtäkkiä haluta itkeä, vaikken ollutkaan surullinen. Saatoin suuttua ilman mitään syytä. Enkä ymmärtänyt, että ehkä tiedostamatta eläydyin vieressäni olevan henkilön asemaan.
  -----
  Jos joku kuulosti väsyneeltä, oli kuin olisin ottanut vastuun siitä, että hän oli väsynyt. Koko pääni ja kehoni täyttyi muiden arkipäivistä, muiden ongelmista ja muiden tunteista. Miten voisinkaan tietää mikä oli minun - ja mikä oli muiden?
  Mikä itse asiassa oli minun ja tärkeää minun maailmassani?"

Muista lukemistani herkkyyskirjoista prinsessa Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin teoksen erottaa se, ettei tämä ole teoriatietoa jakava "oppikirja", vaan tässä kaksi herkkää ihmistä kertoo oman elämäntarinansa. Kiinnostavan erilainen näkökulma siis. Tällaisia omakohtaisia kokemuksia voisin lukea enemmänkin!

Kustannusosakeyhtiö Otava 2019, 255 sivua
Norjankielinen alkuteos Fodt sensitiv. Våre historier
Suomentanut Ebba Erolin

P. S. Tässä ne muut kevään herkkyyskirjat:
Taina Laane: Vahvuutena herkkyys - Kirjeitä hänelle, joka kokee syvästi (Kirjapaja, ilmestyy 30.3.2019)
Janna Satri: Herkkyys voimavaraksi (Viisas Elämä, ilmestyy 1.4.2019).

Souad Al-Sabah: Alussa oli nainen

En ollut koskaan kuullut puhuttavan kuwaitilaisesta kirjallisuudesta, kunnes vähän aikaa sitten Instagramissa tuli vastaan tämä runokirja, jonka kirjoittaja ei ole pelkästään kuwaitilainen, vaan kaiken lisäksi vielä nainen! Mielenkiintoni heräsi tietysti heti, ja hankin kirjan käsiini.

Viime aikoina olen kylläkin ollut hiukan huonossa hapessa ja joutunut palauttamaan monia kirjoja kirjastoon, koska en ole saanut niitä luettua. Pelkäsin vähän, että nämäkin olisivat monimutkaisia runoja, joiden lukeminen olisi raskasta ja vaatisi liian syvällistä ajattelemista.

Onneksi olin kuitenkin väärässä. Souad Al-Sabahin runot ovat sopivan yksinkertaisia, että niitä jaksaa lukea väsyneenäkin - mutta eivät kuitenkaan liian yksinkertaisia. Niissä on kuitenkin ajatusta. Syvällinen voi joskus olla, vaikka ei käyttäisikään vaikeaa ja monimutkaista kieltä. Lisäksi nämä runot ovat vielä sopivan lyhyitäkin. Kaiken kaikkiaan siis juuri sopiva annos nautittavaksi juuri nyt!

Ellei aio lukea sekä suomeksi että arabiaksi, kirjan sivumääränkin voi jakaa kahdella. Nimittäin joka aukeamalla runo on ensin suomeksi ja sitten toisella sivulla arabiaksi. Henkilökohtaisesti en osaa arabiaa, mutta kauniilta ja koristeelliselta ne arabiankieliset sivut näyttivät eli tarjosivat hiukan estetiikkaakin runojen lukemisen lomaan. Estetiikasta puheen ollen myös kirjan kansi on minusta kaunis ja sopii juuri tällaisen runokokoelman kanneksi.

Souad Al-Sabah kuuluu Kuwaitin ruhtinassukuun (syntynyt 1942). Hän valmistui taloustieteiden maisteriksi Kairon yliopistosta ja väitteli myöhemmin vielä tohtoriksi Englannissa (ollen ensimmäinen englanniksi väitellyt kuwaitilainen nainen). Runoteosten lisäksi hän on julkaissut kirjoja Kuwaitin, Persianlahden maiden sekä muun maailman taloudellisesta tilanteesta. Näin kertoo johdannossa kirjan toimittanut Faruk Abu-Chacra, joka toimi Helsingin yliopiston arabian kielen lehtorina 1972-2001.

Mutta sitten itse runoihin! Alussa oli nainen sisältää paljon kauniita ja herkkiä rakkausrunoja, mutta myös teräviä ja osuvia huomioita Lähi-idän naisten asemasta ja heitä alistavista miehistä. Kirjoittaja onkin toiminut aktiivisesti erilaisissa ihmisoikeusjärjestöissä.

Al-Sabah kysyy, miksi idän mies näkee naiset vain kauniina objekteina, vaikka naisetkin ovat älykkäitä ja heillä on paljon ajatuksia ja henkistä pääomaa. Nainen haluaisi olla miehen kanssa myös ystävä:

"Minä haluan joskus kävellä nurmella kanssasi
haluan joskus lukea kanssasi runokirjaa
naisena minua ilahduttaa kuunnella sinua...
Miksi siis, sinä idän mies, välität vain
ulkonäöstäni
miksi näet kajalin silmissäni
mutta et järkeäni..."

Arabinaisen tragedia on kuvattu hyvin runossa Paluu selliin:

"Kun arabitar matkustaa
Pariisiin, Lontooseen tai Roomaan
Hän ottaa välittömästi kyyhkysen muodon
räpyttelee patsaiden yllä 
siemailee vettä suihkulähteistä
ruokkii hanhia kädestään
Paluumatkalla
kun lentokapteeni pyytää kiinnittämään
turvavyöt
ja olemaan tupakoimatta
unelma haihtuu
suihkulähteiden musiikki kuivuu pois
hanhien valkoiset sulat sirottuvat hujan hajan
ja hän palaa muiden kanojen kanssa
takaisin kennoonsa"

Kuitenkin Al-Sabahin runoissa on paljon rakkauden kepeyttä, kauneutta ja onnea - vaikka tuskaakin. Hauskasti hän vertaa, että rakastunut eurooppalainen nainen nauttii "pikaruokia, pakasteaterioita, pakasterakkautta", kun taas "rakastunut arabinainen grillaantuu tulisilla hiilillä."

Sähköä on seuraavassa runossa:

"Keskikesällä
naiseuteni törmää
pieneen hikipisaraan
joka noruu sinun rinnallesi
Sinä tulet mereltä
ja maailma sähköistyy
ja sateet ryöppyävät maahan"

Herkkää haaveilua puolestaan on esimerkiksi Uni-sarjan runossa Uni 5:

"Viime yönä näin unta
että loikoilin sinun hellyytesi puiden alla
ja sinä juotit minua linnunmaidolla
ja ruokit kuun hedelmillä..."

Tässä vain osa runosta. Monet näistä runoista ovat niin lyhyitä, että niistä on vaikea lainata vain osaa ilman että kokonaisuus kärsii.

Al-Sabahin teos oli minusta virkistävä lukuelämys ja hieno uusi tuttavuus. Kannattaa tutustua!

Ammatour Press (Helsinki) 2006
271 sivua
Toimittanut Faruk Abu-Chacra
Arabian kielestä suomentanut Sari Kuustola
Kansi ja graafinen suunnittelu Timo Heinonen

Kirjasta on blogannut ainakin Sivutiellä.

Terttu Lensu: Marijan hiljainen sota

Kirjahyllyssäni on Sarajevossa, Bosnia-Hertsegovinassa syntyneen, Kroatiassa asuvan Miljenko Jergovicin romaani Buick Rivera, joka kuuluu osastoon "hyllynlämmittäjät" eli toistaiseksi lukematta jääneet oman hyllyn kirjat. Lisäksi minulla on parhaillaan lainassa hänen novellikokoelmansa Sarajevolainen Marlboro. Ennen kuin alan lukea Jergovicia, jonka molemmat suomennetut teokset liittyvät Bosnian sotaan, halusin lukea taustaksi tämän kyseisestä sodasta kertovan tietokirjan. Onhan siitä jo sen verran aikaa, että oli hyvä virkistää muistiaan siitä, mistä sodassa oli silloin kysymys.

Kirjan kirjoittaja Terttu Lensu on työskennellyt Bosniassa, Kroatiassa, Serbiassa ja Makedoniassa kansainvälisen järjestön palveluksessa ja Ylen toimittajana. Marijan hiljainen sota kertoo hänen bosnialaisen ystävänsä tarinan. Millaista oli kroaattina jäädä koko nelivuotisen Bosnian sodan ajaksi serbien keskelle eristettyyn Banja Lukan kaupunkiin, josta ei päässyt muualle kuin Serbiaan, jonne hän kroaattina ei voinut lähteä?

Sotaan asti Bosnian serbit, kroaatit ja muslimit olivat olleet yhtä, mutta äkkiä tuli tärkeäksi tietää, mihin leiriin kukin kuului. Serbit ajoivat suuren osan kaupungin kroaateista ja muslimeista pois, ja osa toki pakeni ihan oma-aloitteisesti. Kroaattina Marija oli äkkiä vihollisten keskellä ja joutui olemaan hyvin varovainen. Toki hänellä oli myös läheisiä serbiystäviä, ja hänen veljensä vaimokin oli serbi. Ei kaikista tullut automaattisesti vihollisia keskenään, mutta varovainen piti olla siinä, keneen luotti.

Vaikka kaupungissa ei käyty varsinaisia taisteluja, serbit määräsivät yöllisen ulkonaliikkumiskiellon. Öisin he sitten muun muassa räjäyttelivät kroaattien ja muslimien asuntoja. Väärään etniseen ryhmään kuuluvia vietiin vankileireille, raiskattiin ja tapettiin.

Puutetta oli kaikesta: sähköstä, lämmöstä, ruuasta. Iltaisin ihmiset istuivat kotonaan ahdistumassa, ja kaduilla oli aavemaisen hiljaista. Marija puolestaan kävi sinnikkäästi jokailtaisilla kävelyillään ennen öisen ulkonaliikkumiskiellon alkamista, vaikka hänen läheisensä olivat huolissaan, että hänelle voisi sattua jotain, kun liikkui yksin pimeässä. Mutta Marija pelkäsi enemmän yksin asunnossaan pelokkaana istumista. Käveleminen vei hänen ajatuksensa muualle.

Englantia opettavalle Marijalle, kuten myös hänen oppilailleen, koulu oli iloinen asia. Siellä tapasi ihmisiä ja sai sisältöä päiviin. Takki päällä luokissakin jouduttiin istumaan talvella. Samoin kuin kotona piti olla lämpimästi pukeutuneena. Yöksi Marija kuitenkin otti takin pois ja kaivautui peittoihin - eikä suostunut pitämään pipoa nukkuessaan, vaikka sitäkin joku suositteli.

Kirjasta sai paljon tietoa tuon ajan tilanteesta ja poliittisista oloista entisen Jugoslavian alueella. Tarkkana joutui olemaan. Kun sota alkoi, esimerkiksi vihreästä väristä tuli äkkiä vaarallinen. Marija oli aina pitänyt äitinsä vanhaa sormusta, jossa oli pieni vihreä kivi. Sodan alettua eräs serbinaapuri kysyi yllättäen häneltä, onko tuo vihreä kivi koalition merkki (koalitio oli Bosnian kroaattien ja muslimien yhteenliittymä Bosnian serbejä vastaan). Tämän jälkeen Marija piilotti sormuksen ja kaikki vihreät vaatteensa. Samoin eräs poika pahoinpideltiin vain koska hänellä oli vihreä takki - ja hän kun oli vain täysin tietämätön siitä, että vihreästä oli äkkiä tullut vihollisväri. Kyseisen pojan perhe pelästyi ja pakeni Saksaan - vain vihreän takin vuoksi...

Tiedotusvälineiden kautta maailman huomio oli Sarajevossa, ja serbijohtajat olivatkin tyytyväisiä siitä, että saivat tehdä Pohjois-Bosniassa mitä halusivat.

Marijan hiljainen sota kertoo monia järkyttäviä asioita ja kuvaa myös sitä, miten sekä Marija että kaikki banjalukalaiset väsyivät pitkien sotavuosien mittaan.

Monenlaista järkyttävää näki ja koki myös Terttu Lensu, joka kertoo omista kokemuksistaan kirjan lopussa. Tässä pari otetta hänen näkemästään:

"Aurinko tulee esiin pilvien takaa ja paistaa raunioihin. Ajamme lähellä Savan rantaa. Talot ovat olleet isoja, kaksi- tai kolmikerroksisia, ja puutarhat suuria, seutu on selvästikin ollut vaurasta ennen sotaa. Nyt pihat ja tiet ovat tyhjiä. Ohitamme kylän keskustan, emme näe yhtään ihmistä. Laajat pellot aukeavat eteemme, pelloilla on korjaamatonta maissia. Pellot ovat miinoitettuja, joten satoa ei ole voitu korjata vaikka ihmisillä on nälkä, kertoo autonkuljettajamme."

"Poikkeamme ilmeisesti poispäin rintamalinjasta. Tulemme rauniokylään, joka näyttää isommalta kuin edelliset. Kaikki talot ovat säpäleinä. Kylmää kestävät kukat kukkivat marraskuun valossa, luhistuneen talon kuistin vieressä tulipunainen ruusu loistaa yksinään kuin huuto. Ajamme hiekkatietä edelleen. Olemme hiljaa, kuuntelemme. Miinoista kertovia punaisia muovinauhoja on molemmin puolin tietä. Toivon hartaasti, että autonkuljettajamme tietää mitä tekee."

Kun halusin saada taustatietoa Jergovicin kirjojen lukemista varten, niin sitä kyllä sain. Tällaiset teokset myös näyttävät uudestaan ja uudestaan sodan järjettömyyden ja julmuuden. Vaikka Lensun kirjassa näkökulma on kroaatin, entisen Jugoslavian alueen sodat olivat hirveitä itse kullekin kansanryhmälle siellä. Tavallinen kansa kärsii aina johtajien sotahulluudesta. Kylläkin myös siellä sitä tavallista kansaa saatiin nationalistisilla ajatuksilla lietsottua vihaamaan toisiaan; niin ainakin olin käsittävinäni rivien välistä.

WSOY 2000
209 sivua
Graafinen suunnittelu Tuula Mäkiä

Marja-Leena Mäkelä & Sirkka Kultti: Kirjastokaskuja: MKD 10

Kun kävin läpi kirjaston huumoriosastoa, tuli vastaan tällainen kirja, johon on koottu suomalaisissa kirjastoissa sattunutta ja tapahtunutta, enimmäkseen hauskoja asiakaspalvelutilanteita.

Kirja on melko ohut, ja esipuheessa valitellaan, ettei Suomen kirjastoseuran perinnekeräys oikein tuottanut tulosta eli "kaskuiksi ja anekdooteiksi luettavia lyhyitä, ytimekkäitä ja hauskoja tarinantapaisia." Niinpä tekijät kävivät läpi eri maakuntakirjastojen tiedotteita, ja löysivät niistä monia huvittavia juttuja.

Tässä kokoelmassa jokaisen kaskun perään on merkitty joko perinnekeräykseen lähettäneen henkilön nimi, maakuntakirjastolehden nimi tai paikkakunta, jos se on lähetetty jostain kirjastosta tiimityönä. Kokoelman tekijät huomaa pohjalaisiksi heti siitä, että he sanovat näitä "paukahduksiksi" (vrt. "paukahros"); tuskin missään muualla käytetään tuollaista sanaa. En ole ainakaan kuullut. Lisäksi aika paljon tarinoita on Seinäjoelta, mutta on niitä toki muualtakin Suomesta.

Nämä vaikuttaisivat tositapauksilta, mutta en tietenkään voi vannoa, ettei joku olisi jotain keksinytkin.

Kaskut on jaettu kirjastomaiseen tyyliin seuraavien otsikoiden alle:

0 Yleistekoset
1 Mielenliikkeet
2 Uskomuksia
3 Kasvatusta
4 Matkoja kaikkialle
5 Luonnontieteellistä
6 Vekotintaito
7 Arjen taide
8 Kielentiede
9 Mennysiä, mennysiä

Vaikka kirjanen onkin ohuehko, kyllä sen äärellä sai monet hyvät naurut. Niin lapset kuin aikuisetkin ovat olleet kovasti asialla kirjastoissa kysellen mitä ihmeellisimpiä asioita. Lasten suusta on kuultu riemastuttavia asioita, mutta myös aikuisten kanssa on sattunut yhtä ja toista hassua. Kuten sekin kun kirjastoon soitetaan:

"Onko kirjastossa? Voisitteko analysoida Shakespearen näytelmät ja antaa minulle luettelon eksistentialisen koulukunnan ajatteluun vaikuttaneista suunnista! Voin odottaa puhelimessa."

Lasten suusta kuultua on puolestaan esimerkiksi tämä:

"Kaksi oskarinkokoista tutkii innokkaasti autokirjaa. - Onko tää se sama kirja, joka oli sulla lainassa? - Joo, jos siinä on leivänmuruja sen vanhan mersun kohdalla."

Ja toinen:

"Onko teillä kirjaa Vaikeita lapsia? kysyy pikkutyttö neuvojalta. - Se tulisi meidän äidille."

Monenlaisia muitakin kyselyjä kirjastossa on kuultu, kuten tässäkin puhelussa:

"Saara on puhelimessa. - Päivää, täällä Tuomas Tossavainen Lapualta. Minä siitä lainasta soitan, kun käskettiin teiltä kysyä. - Mistähän lainasta on kysymys? - No siitä Rakennusfirman 20 000 markan lainasta."

Nämä kaikki ja monta vielä paljon hauskempaakin löytyy tästä kirjasta. Suosittelen kaikille kirjastoihmisille, niin työntekijöille kuin asiakkaillekin! Sekä niille, jotka ihastuivat Jen Campbellin kirjaan Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa ja haluavat lukea jotain vastaavaa. Toivottavasti tätä löytyy kirjastoista. Ainakin täällä Eepos-kirjastojen alueella tällainen tuli vastaan.

BTJ Kirjastopalvelu Oy 2000
57 sivua
Piirrokset: Sirkka Kultti

Laura-Kati Juntunen: Pohjakosketuksia - Uupuneiden selviytymistarinoita

Toimittaja Laura-Kati Juntunen on kerännyt tähän kirjaan uupuneiden ja masentuneiden selviytymistarinoita. Myös hänen oma tarinansa on yksi niistä. Lisäksi kirjan alussa on psykologi, psykoterapeutti Mirja Sinkkosen asiantuntijaosuus otsikolla Uupumuksen ja masennuksen tunnnistaminen. 

Selviytymistarina sanana saattaa kuulostaa siltä kuin nämä olisivat jonkinlaisia todellisuudelle vieraita sankaritarinoita tyyliin "sitten hän parani täydellisesti / lopullisesti ja eli onnellisena elämänsä loppuun asti". Se on kuitenkin heti sanottava, että näin ei ole. Minusta aika maanläheistä realismia Juntusen teoksessa on. Kirjaa varten tarinansa kertoneet tiedostavat kyllä sen, että ovat sillä tavalla särkyneitä, ettei paluuta entiseen ole. Mutta masennuksen ja uupumuksen kanssa voi oppia elämään, omaa jaksamista ja sen rajoja kuulostelemaan. Kun on kerran särkynyt, on tarpeen oppia pitämään huolta omasta hyvinvoinnistaan, pyytämään apua, tekemään itselleen hyvää, välttämään sitä, mihin terveys ei riitä.

Moni tämän kirjan henkilö on kokenut uupumuksen joko opiskeluun tai työhön liittyen. On yliopisto-opiskelijan, ammattiauttajan, muusikon ja ympäripyöreitä työpäiviä tekevän leirikeskusisännän uupumusta. Mutta on myös synnytyksenjälkeistä masennusta, pitkäaikaista masennusta ja lapsen kuolemasta johtuvaa masennusta.

Kirjaan haastatellut kertovat, mistä ja miten he saivat apua. Moni kertoo lääkkeistä ja terapiasta. Joku ei halunnut lääkkeitä, toinen taas koki ne hyvänä apuna itselleen. Jollakulla terapeutin löytäminen kävi nopeasti ja helposti, toiselle se oli hankalaa. Kaikki he ovat lisäksi tunnustavia kristittyjä ja kertovatkin myös siitä, miten ovat saaneet uskostaan voimaa, kun mitään muuta ei ole ollut.

Uupumus pakottaa ihmisen etsimään ja löytämään selviytymiskeinoja, asioita joista saa voimaa. Laura-Kati Juntunen kertoo omasta kokemuksestaan:

"Uupumuksen jälkeen tärkeiksi tulivat arkiset asiat: että saan nukkua hyvin ja riittävästi, syön riittävän usein ja hyvin, ulkoilen, teen asioita joista nautin ja joista saan iloa, keskityn rakastamiini ihmisiin. Lepään silloin kun se on tarpeen. Ja joskus annan itselleni luvan vain olla."

Synnytyksenjälkeisen masennuksen kokenut Elina puolestaan oppi:

"Äiti voi olla hyvä monella tavalla. Jokainen on sellainen äiti kuin on ihmisenäkin. Elina toteuttaa nyt äitiyttä sillä tavalla, mikä on hänelle luonteenomaista. Hän on esimerkiksi äiti, joka käy välillä laulukeikoilla. Hän pitää tärkeämpänä, että jaksaa leikkiä ja hullutella Juhanan kanssa, kuin että potisi syyllisyyttä siitä, että syöttää tälle paljon purkkiruokaa."

Elina tajusi, että kun äidillä on hyvä olla, lapsellakin on hyvä olla. Siksi on oikein pitää huolta itsestäänkin.

Myös uupumuksen läpikäynyt Kari oppi uutta: hän tajusi, että on aina ollut luonteeltaan hiukan surumielinen, ja saa ollakin sellainen.

Minusta näiden ihmisten ahaa-elämykset olivat hienoja ja rohkaisevia niin itselleni kuin varmasti monelle muullekin. Heidän vaikeista kokemuksistaan masentuneet ja uupuneet saavat myös vertaistukea ja lohtua: on muitakin - ja tästä voi selvitä. Tai tämän kanssa voi oppia elämään. Vaikka sitten niin kuin eräs henkilö toteaa, että jokaisen lääkärikäynnin jälkeen hän päättää elää taas seuraavaan lääkärikäyntiin asti. Nimittäin kyllä myös itsemurha-ajatuksia kirjassa sivutaan.

Kirjan lohdullista antia on myös se, miten eri henkilöt luottivat Jumalan kantavan heitä, vaikka eivät itse jaksaneet mitään. Gospelmuusikko Jaakko Löytty kertoo tutkineensa vanhoja virsiä ja körttiläistä mielenlaatua ja saaneensa lohtua ironiasta sijoittaessaan sellaisia sanoja kuin "murhehuone", "tautivuode", "puutteenalaisuus" ja "vähäväkisyys" oman elämänsä tarinaan.

"Tämänkaltaisen huumorin avulla voi sijoittaa itsensä yhteiseen kokemukseen, mikä on hyvin tervehdyttävää. Jaakko antaa siitä esimerkin Paavo Ruotsalaisen logiikan avulla. Kerran Paavolta kysyttiin neuvoa, mitä tehdä, jos ei osaa rukoilla. Paavo vastasi, että jos ei osaa rukoilla, ikävöiköön ja jos ei osaa ikävöidä, sairastakoon Herralle. Körttiläinen perinne lisää vielä, että jos ei osaa sairastaa Herralle, sairastakoon muuten vain."

Jokaisen luvun alussa on myös masennusaiheinen runo. Runot on kirjoitettu CAPS LOCK:illa. Lienevätkö ne Laura-Kati Juntusen omia tekstejä - ainakaan ketään muuta kirjoittajaa ei mainita. Jaankin tässä lopussa vielä otteen yhdestä runosta:

YMMÄRTÄKÄÄ:
EN JAKSA
EN VOI
EN PYSTY

USKOKAA:
NÄYTÄN UPEALTA
EN OLE
EN OLE

ANTAKAA
MINULLE
PALANEN ARMOA
SILLÄ ITSE
EN SIIHEN 
KYKENE


SLEY-Kirjat Oy 2005
168 sivua
Ulkoasu: Iiris Kallunki
Kannen valokuva: Juha Salonen

Bea Uusma: Naparetki- Minun rakkaustarinani

Kolme melkoisen hullunrohkeaa ruotsalaista miestä lähti vetypallolla Pohjoisnavalle vuonna 1897, eikä heistä kuultu sen koommin. Yli 30 vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä ja leirinsä löydettiin sattumalta Huippuvuoriin kuuluvalta autiolta saarelta, joka sai nimen Valkosaari, nimi jonka miehet itse antoivat paikalle sinne rantautuessaan. Pakkasessa heidän tavaransa olivat nimittäin säilyneet niin hyvin, että heidän päiväkirjojaan pystyi vielä lukemaan, ja jopa heidän ottamansa valokuvat pystyttiin kehittämään.

Halki vuosien miesten arvoitus on sitten kiehtonut varsinkin ruotsalaisia, ja Andrée-retkikunnan kohtalosta on kirjoitettu siellä lukuisia kirjoja. Mitä heille tapahtui? Miksi he kuolivat ilmeisesti vain muutama päivä tuolle saarelle rantautumisensa jälkeen, vaikka heillä oli muonaa, vaatteita ja lääkkeitä yllin kyllin - kuin myös aseita jääkarhujen tappamiseen? Päiväkirjamerkinnät loppuvat lokakuun alussa heidän vietettyään saarella vasta muutaman päivän, eikä merkinnöistä löydy selitystä tapahtuneelle.

Bea Uusmalle tästä arvoituksesta tulee suorastaan pakkomielle, rakkaustarina, kuten kirjan nimikin jo kertoo. Hänen on saatava tietää, mitä tapahtui. Hän vierailee toistuvasti museossa, johon on koottu retkikunnan tavaroita, tutkii kaiken kirjallisen materiaalin, mitä saa käsiinsä, tekee matkoja Huippuvuorille, haastattelee asiantuntijoita... Hän on tehnyt aivan uskomattoman suuren, vuosikausia kestäneen tutkimustyön aiheesta, ja se näkyy tässä kirjassa.

Sanon samaa kuin muutkin: kirjaa lukee kuin  jännittävää dekkaria. Ei malta pitää taukoja, melkein unohtaa syödä ja juoda, kun haluaa vain ahmia kirjaa eteenpäin saadakseen tietää, mitä Uusman tutkimuksissa oikein selviää. Löytääkö hän jotain, mitä muut eivät ole löytäneet eivätkä huomanneet? Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten henkeään pidätellen tätä uskomatonta tarinaa lukee!

Siinä sivussa tulee huomaamattaan rakastuneeksi Huippuvuoriin ja Jäämereen, niin ankaraa ja armotonta seutua kuin ne ovatkin. Olisipa aivan mahtavaa päästä käymään siellä joskus!

Kirja on lisäksi upean visuaalinen, kuten (taas) kaikki muut ovat jo sanoneet ennen minua. Se sisältää paljon havainnollista materiaalia, aina noista Andrée-retkikuntalaisten toistasataa vuotta sitten ottamista mustavalkokuvista lähtien. On myös kuvia ja kuvauksia Uusman omilta matkoilta, erivärisiä sivuja ja vaihtelevasti joillain sivuilla paljon tekstiä pienellä fontilla, toisilla taas vähän tekstiä suurella fontilla. Sitaatteja sieltä täältä. Luonnollisesti myös miesten päiväkirjoja raotetaan.

Ainoaksi hiukan väsyttäväksi osuudeksi koin itse sen, jossa matkan jokaisesta päivästä (alkaen lentoonlähdöstä 11.7.) on kooste sen perusteella, mitä kukin miehistä oli päiväkirjoissaan kertonut. Useimpien päivien lopuksi Uusma kommentoi omia huomioitaan kerrotusta. Tavoitteena on yrittää ymmärtää, tapahtuiko jo matkalla jotain, mikä olisi selittänyt heidän kuolemansa saarella. He kun kirjasivat useimmiten ylös päivän ruokavalionsakin, samoin kuin ripulit ja jalkavammat. Olisivatko he esimerkiksi syöneet jotain myrkyllistä? (Uusma on lääkäri, joten hänellä on asiantuntemusta sairauksiin ja kuolinsyihin liittyen aivan omasta takaa.)

Miksi tämä osio oli minusta väsyttävä? Se teki niin konkreettiseksi tuon matkan raskauden ja toivottomuuden. Kun vetypallo aika pian putosi, miehet aloittivat mahdottoman urakkansa päästä jäällä eteenpäin vetäen perässään uskomattoman raskaita rekiä täynnä tavaraa. Lisäksi jäällä oli railoja ja he putoilivat veteen tämän tästä. Vaikka he luulivat pääsevänsä eteenpäin, he joutuivat jälkeenpäin huomaamaan, että tuuli olikin kuljettanut jäälauttoja taaksepäin, joten he eivät olleetkaan edenneet. Mutta sinnikkäitä miehiä he olivat, koska periksi ei annettu.

Kirjassa on myös surullinen rakkaustarina, koska miehistä nuorimman, Nils Strindbergin, morsian Anna jäi Ruotsiin odottamaan. Matkalla Nils kirjoitti Annalleen kirjeitä, vaikka ei voinutkaan niitä sieltä lähettää. Noita kirjeitäkin on mukana tässä kirjassa. Nils täytti matkalla 25 vuotta ja eli sen jälkeen luultavasti enää kuukauden - siihen asti, kun miesten päiväkirjamerkinnät loppuvat.

"Nils Strindberg laskee. Hän laskee uudelleen. Mutta luvut täsmäävät. Elokuun 2. päivän paikanmäärityksessä hän huomaa, että jää, jolla he kulkevat, on ajelehtinut pohjoiseen nopeammin kuin he ovat kävelleet etelään. Vaikka he eivät sitä huomaa, jäämassat ovat koko ajan jatkuvassa liikkeessä. Jää ajelehtii. Viime päivinä he ovat raahanneet rekiä koko valveillaoloaikansa, yli kymmenen tuntia vuorokaudessa, mutta siitä huolimatta he eivät ole päässeet eteenpäin. On menty taaksepäin.
  Nyt Nils lakkaa kirjoittamasta Annalle. 
  He päättävät muuttaa kurssia. He tajuavat, että he eivät ehdi perille Frans Joosefin maalle ennen kuin napatalvi iskee. Sen sijaan retkikunta ottaa päämääräkseen Seitsensaarilla sijaitsevan varikon. He ovat menneet sekaisin laskuissa siitä, kuinka monesti he ovat liukastuneet ja liukuneet rekineen veteen. Seitsensaarille on 220 kilometriä matkaa. He toivovat pääsevänsä varikolle kuudessa tai seitsemässä viikossa.
  Kuusi viikkoa myöhemmin he ovat päässeet 22 ja puoli kilometriä lähemmäksi päämääräänsä Seitsensaaria."

Naparetki on Bea Uusman rakkaustarina, ja siitä on tullut myös yhä uusien lukijoiden rakkaustarina. Niin koukuttava, jännittävä ja henkeäsalpaava se on. Tutkimusretki arvoituksen ytimeen ja salaperäisille Huippuvuorille karuine jäätikköisine saarineen. Armottomalle Jäämerelle, jossa jääkarhut vaanivat, kesäinen aurinko paistaa yötä päivää ja sekoittaa matkamiesten pään - napatalven ja kaamoksen lähestyessä uhkaavasti. "Kesälläkin" lämpötilat miesten päiväkirjoissa olivat tosin nollan molemmin puolin. Melkoista eksotiikkaa siis.

Lue, niin tiedät, miksi me kaikki olemme niin hullaantuneita Uusman teokseen!

Like Kustannus Oy 2015
290 sivua
Alkuteos: Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)
Suomentanut Petri Stenman

P. S. En ole varma mihin maahan Huippuvuoret on kuulunut 1800-luvun lopulla, mutta laitoin tunnisteisiin myös Norjan, kun se kuitenkin nykyään on Norjan aluetta.

Vuoden 2018 parhaita lukuelämyksiä

Vuosi 2019 on alkanut, ja on aika toivottaa teille lukijoilleni, kanssabloggaajille sekä muille ystäville ja tutuille onnellista uutta vuotta! Olkoon tuleva vuosi myös kirjarikas ja täynnä antoisia lukuhetkiä. Tuokoon se tullessaan kaikkea muutakin mukavaa sekä lukutoukille että niille, jotka eivät jaksa lukea.

Vasta nyt ehdin tehdä katsausta parhaisiin viime vuonna lukemiini kirjoihin. Toteutan tämän samalla tavalla kuin Kirjojen kuisketta -blogi, josta sain idean tähän postaukseeni. En ole ennen tehnyt tällaista Vuoden parhaat -koostetta, mutta tästähän voisi tehdä jatkossa perinteen.

Niinpä myös minä valitsen viisi parasta neljästä eri kategoriasta: kotimainen kauno, käännetty kauno, dekkarit ja tietokirjat. Mutta vaikka tästä joukosta joutui rajaamaan pois paljon kirjoja, ei se tarkoita, etteivät monet niistäkin olisi hyvin sopineet näille listoille.



Tässä siis valitsemani kirjat (ja samalla linkit niistä kirjoittamiini postauksiin):

Kotimainen kauno:

Veikko Huovinen: Hamsterit. WSOY 1957.

J. Pekka Mäkelä: Hunan. Like 2018.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika. Tammi 2015

Tarja Leinonen: Koti koivun alla. Karisto 2018.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus 2013.

Käännetty kauno:

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa. Like 2010.

Kate Kerrigan: Onnellisen avioliiton reseptejä. Bazar 2008.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet. WSOY 2015.

Gael Faye: Pienen pieni maa. Like 2018.

Laurent Gaudé: Eldorado. Bazar 2013.

Dekkarit / trillerit:

Tuire Malmstedt: Pimeä jää. Myllylahti 2018.

Eva Frantz: Sininen huvila. Kustantamo S&S 2017.

Melba Escobar: Kauneussalonki. Aula & Co 2018.

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun. Like 2018.

Mary Kubica: Pretty Baby. HarperCollins 2016.

Tietokirjat:

Vesa Tuominen & Esa Silander: Karhumies. Docendo 2018.

Norma Khouri: Kunniamurha - Rakkaus ja kuolema nykypäivän Jordaniassa. WSOY 2003.

Nina Rousu: Joko ollaan perillä? Myllylahti 2018.

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä - Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa. Like 2017.

Hala Jaber: Lentävällä matolla Bagdadiin. Tammi 2009.


Kirjat eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä, vaan lähinnä siinä järjestyksessä, jossa ne bongasin selatessani blogia loppuvuodesta alkuvuoteen päin - eli hiukan takaperin. Paljon huikeita lukuelämyksiä ovat tarjonneet sekä nämä että monet muut kirjat. On oppinut paljon uutta, saanut nauraa ja itkeä, on ollut koskettavia ja järkyttäviä ihmiskohtaloita, jännittäviä nojatuolimatkoja, on saanut nauttia kauniista kielestä, ja aivan loppuvuodesta sain viettää hauskoja hetkiä Kuusamossa Karhumies Sulo Karjalaisen kesyjen karhujen seurassa.

Huonon muistini ansiosta saan silloin tällöin uusia elämyksiä vanhojen lempikirjojeni parissa. Näistä viime vuoden parhaista sellaisia uusintoja olivat Hamsterit, Pitkä valotusaika, Taivaslaulu, Sade lankeaa ja Kunniamurha.

Runoja ja novelleja on tullut luettua aivan liian vähän, mutta Pirjo Puukon Mutkanlukutaito (Stresa 2017) oli hieno uusi tuttavuus novellien osalta viime vuonna. Runojen parasta antia tarjosivat kaksi vanhaa lempirunoilijaani: Fernando Pessoa ja Edith Södergran.

Odotan innolla tätä alkavaa "lukuvuotta" 2019! Mitä se tuokaan tullessaan?!