Kirjan johdannon on kirjoittanut psykiatrian erikoislääkäri, kokemusasiantuntija Anssi Leikola. Johdannossa hän avaa dissosiaatiohäiriön käsitettä. Vakavan lapsuudenaikaisen traumatisoitumisen seurauksena ihmisen persoonallisuus jakautuu vähintään kahteen osaan. "Toisessa persoonallisuuden osassa on henkeä uhkaavan tilanteen laukaisema puolustautumisreaktio traumamuistoineen (EP) ja toisessa osassa pyrkimys jatkaa elämää ikään kuin traumaa ei olisi tapahtunutkaan (ANP)." Lyhenteet tulevat englannin sanoista "emotional part of personality" ja "apparently normal part of personality".
Kirjassa viisi dissosiaatiohäiriöstä kärsivää naista kertoo oman tarinansa. He ovat kokeneet todella järkyttäviä asioita, kuten väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja koulukiusaamista. Jotkut ovat myös olleet mukana jossain ahtaassa uskonnollisessa yhteisössä, esimerkiksi sellaisessa, jossa lasten hätää ei ole kuultu, kun heitä on hyväksikäytetty. Lukiessani naisten erilaisia kokemuksia totesin, ettei ole ihme, että mieli on alkanut dissosioida selvitäkseen tilanteesta.
Käytännössä henkilö voi vaikuttaa normaalilta, ja hänen normaali osansa tekee työtä tai opiskelee pärjäten ihan hyvin (ellei hän ole niin huonossa kunnossa, että on sairauseläkkeellä), mutta on tilanteita, joissa joku hänen monista persoonistaan astuu esiin ja alkaa huseerata (sana, jota joku käytti) eikä jälkeenpäin edes tiedä mitä on tehnyt ja missä ollut. Eräskin nainen oli täysin kadottanut monta tuntia päivästään, mutta huomasi omasta Facebook-päivityksestään olleensa elokuvissa; lisäksi laukusta löytyi leffalippu ja nenäliinoja, joten kysymyksessä oli kai ollut nyyhkyleffa.
Elokuvissa käyminen on vielä normaalia, mutta persoonat, riippuen siitä millaisia ovat, voivat tehdä hurjempiakin asioita. Yksi naisista löysi itsensä metsästä (ja olikohan huonossa kunnossakin siellä, en muista), eikä tiennyt, miten oli sinne päätynyt. Joku persoona voi myös järjestää kohtauksen, huutaa, riehua, särkeä paikkoja - eikä kyseinen henkilö itse muista tästä jälkeenpäin mitään. Nämä persoonat ovat eri ihmisillä erilaisia. Kirjassa naiset kertovat omista persoonistaan, joilla on jopa nimet, iät, tietyt luonteenpiirteet ja mieltymykset. Joku persoona voi olla lapsi ja toinen aikuinen. Eräs nainen kertoi, että hänen eri persoonillaan voi olla aivan vastakkaisia mielipiteitä ja ne voivat jopa väitellä keskenään. (Kuulostaa tutulta: tuota myös lempirunoilijani Fernando Pessoa harrasti; hänellä kun oli monia persoonia. Sitä en tiedä, saiko hän koskaan mitään diagnoosia.)
Kirjan viisi naista kertovat myös kokemuksiaan avun saamisesta, sairaalahoidosta, terapiasta ja lääkityksestä. Lääkityshän ei kirjan mukaan tehoa dissosiaatiohäiriöön. Joku on kyllä voitu aikaisemmin diagnosoida skitsofreenikoksi ja tunkea täyteen neuroleptejä, jotka ovat aiheuttaneet vain ikäviä sivuvaikutuksia ja vieraannuttaneet potilaan itsestään entistä enemmän.
Myös se kirjassa kerrotaan, mikä ero on psykoosilla ja dissosiaatiohäiriöllä. Dissosiaatio ei ole psykoottista. Lisäksi käy ilmi, että traumaperäinen stressihäiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö (silloin kun se johtuu traumasta) muistuttavat hiukan dissosiaatiohäiriötä; niissäkin on samaa persoonallisuuden jakautumista, mutta ei yhtä voimakkaasti.
Toivottavasti en kirjoittanut ihan höpöjä, mutta suunnilleen tällaista kirjasta jäi mieleeni. Se on tosi hyvin kirjoitettu ja sekä koskettava että järkyttävä, mutta myös toivoa antava. Kirjan viisi naista ovat jokainen omalla kohdallaan toipumisen tiellä. He ovat lisäksi todella luovia ja taiteellisia. Kirjan upea kuvitus on heidän omaa käsialaansa. Nostan hattua heidän rohkeudelleen lähteä kertomaan tarinansa, joko omilla kasvoillaan tai tuntemattomana. Ei varmasti ole ollut helppoa sukeltaa kaikkiin menneisyyden muistoihin, joita naiset tässä kertovat, joku enemmän ja joku toinen vähemmän.
(Muistamisesta puheen ollen kuvaan kuuluu kylläkin myös se, ettei kaikkia menneisyyden asioita pysty edes muistamaan. Kestääkseen on täytynyt sulkea asioita niin täysin pois mielestään. Myös nykyhetkessä on muistikatkoksia, jotka ovat jotain paljon pahempaa kuin terveiden ihmisten normaalit unohtelut.)
"Voisit olla työkaverini tai seinänaapurini, etkä arvaisi, että minulla on dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Olen hauska ja iloinen, reipas ja ulospäinsuuntautunut, liikunnallinen ja kaunis, olen tavallinen mukava suomalainen nainen.
Sellainen, jolle myönnetään pankkilaina ja bonusetuja ruokaostoksista, joka meikkaa silmänsä aamuisin ja lukee paikallislehdet.
Sellainen nainen, jolla on kokonainen toinen maailma, helvetti ja taivas sisällään, mutta se on salaisuus. Minulla on monta salaisuutta, ja olen oppinut kantamaan ne vaieten ja nätisti hymyillen."
VOB Kustannus 2016
160 sivua
Kirjoittajina viisi naista, joita yhdistää dissosiaatiohäiriö
Johdanto Anssi Leikola
Kustannustoimittanut Kaisa Klapuri
Haamukirjoittajana Raili Mykkänen
Graafinen suunnittelu Seija Hirstiö, Heartwaves Design
Kannen kuvat Olivia
Mielenkiintoinen aihe. Aiheesta on tehty ainakin yksi tv-sarja. En tiedä oliko tämän tv-sarjan päähenkilöllä jokin trauma taustalla. Henkilöhahmot olivat hauskoja, mutta luultavasti henkilö, jolla oikeasti on kyseinen häiriö, voisi loukkaantua sarjasta.
VastaaPoistaVarmaan sellainen voi loukata; riippuu tietysti siitä millaista huumoria siinä sarjassa on. Aihe on kyllä kiinnostava, ja tämä kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen!
Poista