keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Suvi Ratinen: Matkaystävä

Nuori nainen, kirjan minäkertoja, on jättänyt taakseen menneisyytensä: lapsuutensa ja nuoruutensa vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. Hän on kovalla vaivalla saanut rakennettua itselleen uuden elämän, kun menneisyys kolkuttaa ovelle. Tarkemmin sanoen se soittaa puhelinta. Poikaystävänsä kolmikymppisbileitä valmisteleva nainen saa puhelun äidiltään ja saa kuulla, että hänen kouluaikainen luokkakaverinsa Marko on kadonnut.

Uutinen ravistelee naista, ja hän joutuu palaamaan huolella haudattuihin lapsuus- ja nuoruusmuistoihinsa. Edes poikaystävä ei tiedä mitään naisen taustasta; on vain huomannut, että jotain tämä salailee eikä ole aina niin kuin muut.

Menneisyydestä nousevat muistoihin kadotetut ystävät ja tutut, päivit ja markot. Niin myös moni asia, joka oli silloin normaalia arkea. Rauhanyhdistyksen myyjäiset ja seurat, iltakylät, suviseurat, marssikasettien kuuntelemiset (kun muuta rytmimusiikkia ei saanut kuunnella), häävideoiden katsominen uudestaan ja uudestaan (kun televisiota ei saanut katsoa). Tai vaikka se, että peitepuikkoa sai kyllä käyttää, mutta meikkivoide tai puuteri olivat jo syntiä.

Omien joukossa oli silloin turvallista, mutta muu maailma piti lestadiolaisia pilkkanaan. Aina sai tuntea olevansa outo ja erilainen. Aina sai hävetä.

Mutta entä sitten, kun lähtee liikkeestä omille teilleen? Enää ei ole omiensa joukossa missään. On erilainen ja ulkopuolinen sekä lestadiolaisten että tavallisten ihmisten joukossa. Oma perhe ja koko "Jumalan valtakunta" paheksuu uskosta luopumista. Kun vanhemmat tulevat kylään, oma äiti puhuu kuin vieraalle:

"Se puhuu niin kuin jollekin vieraalle, kuten työkavereilleen, opettaja-kollegoilleen, sellaisille sivistyneille epäuskoisille, joita on syytä mielistellä ja pelätä edessäpäin, mutta joiden viininjuonti-iltoja tai teatterireissuja voi panetella uskovaisten kesken takanapäin.
  Se ei puhu niin kuin tutulle meikäläiselle. Ei niin kuin omalle lapselle."

Ja sitten vanhemmat kiirehtivätkin jo seuroihin, koska: 

"Seurat. Jumalan valtakunta. Sisaret ja veljet, kalliit matkaystävät. Ne ovat tärkeämpiä kuin oma lapsi."

Mutta sama ulkopuolisuus on myös suhteessa Maailmaan. Vanhoillislestadiolaisissa piireissä kasvanut nuori nainen on ihan pihalla kaikista julkisuuden henkilöistä, elokuvista, siitä mitä musiikkia kuuluu kuunnella ja mitä asioita pitää hävetä ja mitä ei. Hän ei voi jakaa yhteisiä lapsuus- ja nuoruuskokemuksia uuden tuttavapiirinsä kanssa, mutta nauraa kohteliaasti siinä kohdassa, missä muutkin nauravat.

"Minäkin alan nauraa, nauran niiden naurua. Yhteistä naurua, yhteiselle kokemukselle, jota en kuitenkaan jaa. 
  Nauran, koska nyt kuuluu nauraa. Koska tavallinen suomalainen ihminen nauraa tällaisessa tilanteessa."

Koska ihmiset suhtautuvat lestadiolaisiin niin tuomitsevasti, nainen joutuu myös salailemaan omaa taustaansa, häpeämään ja pelkäämään paljastumista. Hän etsii identiteettiään näiden kahden toisilleen niin vastakkaisen voiman ja maailman ristivedossa: jo äidinmaidossa imemänsä lestadiolaisuuden ja sen "tavallisen suomalaisuuden", jota tuntuu olevan niin vaikea oppia. Voiko hänestä tulla tavallinen, voiko hänestä tulla kuin muut?

Kirja on loistava psykologinen romaani ja yltää jopa hiukan trillerimäisiin tunnelmiin loppua kohti. Koko ajan ilmassa riippuu polttavana myös kysymys, missä on kadonnut Marko ja mitä hänelle tapahtui. En myöskään osannut arvata, millaiseen loppuratkaisuun Ratinen kuljettaisi tämän tarinan. Kumpaan suuntaan minäkertoja lopulta päätyy noiden kahden maailman puristuksessa ja mihin kaikki tapahtumat johtavat? Jotain arvailin, mutta ainakaan minun arvaukseni eivät osuneet oikeaan.

Päähenkilön lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset voivat olla hiukan verkkaista luettavaa jonkun sellaisen makuun, joka ei ole niistä kiinnostunut. Minua kuitenkin kiinnosti lukea tuosta lestadiolaisesta menneisyydestä kokemuksineen, siitä mikä heille on normaalia ja tavallista elämää. Sitä taustaa vasten voi myös ymmärtää siihen "tavalliseen suomalaiseen elämään" sopeutumisen vaikeutta liikkeestä irtautumisen jälkeen.

Tämä on Suvi Ratisen esikoisromaani, jota hän on netistä lukemani perusteella kirjoittanut suunnilleen siitä asti, kun itse jätti vanhoillislestadiolaisen liikkeen 20 vuotta sitten. Vahva eletyn ja koetun tuntu hänen tekstistään välittyykin. Ratinen tietää, mistä kirjoittaa. Hän on lahjakas kirjoittaja, joten toivottavasti hänestä kuullaan myöhemmin lisää!

Vahva suositus tälle kirjalle.

"Hankala ajatus nousee taas, en onnistu painamaan sitä enää pois: Järvisen Marko on hävinnyt, on ollut jo yli viikon kateissa.
  Onko joku tehnyt sille jotakin? Tai se itse? Kituuko se nyt jossakin? Miten se pärjää?
  Tuntuu tyhjältä. Kylmä leviää sisälleni kangistavana, värisyttää.
  Tuntuu väärältä, että minulla on ympärilläni kaikki tämä kaunis koti, poikaystävä, tavallisia epäuskoisia suomalaisia tuttavina. Että osaan tämän maailman tavat, sulaudun joukkoon ja pärjään. 
  Tämä ei ole oikein, en ole oikea tavallinen suomalainen.
  Kaikki nämä jääkaapit pullohyllyineen, poikaystävä kalakavereineen, Raisa ja boolimalja, vodkat, karambolat ja jääpalat tuntuvat epäuskoisten maailmalta, keinotekoisilta, jopa entisöidyt, kolmeen kertaan maalatut alkuperäiset puukaapit. Nekin valehtelevat.
  En kuulu tänne."


Kustannusosakeyhtiö Otava 2019
346 sivua

4 kommenttia:

  1. Nämä uskonto-teemaa sivuavat kirjat ovat tällä hetkellä pinnalla. Minä luin vastaavan kirjan lestadiolaisuudesta, mutta en ole vielä blogannut. Ahdistava teema, mutta kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, varsinkin lestadiolaisuudesta kirjoitetaan nyt romaaneja. Ratinen kylläkin ilmeisesti kirjoitti tätä melkein 20 vuotta, jos oikein käsitin netistä, eli hän aloitti jo kauan ennen tätä "buumia". Ja on hyvä, että tästäkin aiheesta puhutaan nyt. Aihe on tosiaan rankka, mutta kiinnostava.

      Poista
  2. Tämä oli tosi kiinnostava romaani ja hyvin kirjoitettu, mutta kokonaisuudessa oli joko jotain liikaa tai sitten siitä puuttui jotain. Esim. loppu tuli liian nopeaan. Mutta kyllä tämä otteessaan piti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä niin tempauduin mukaan tämän kirjan maailmaan ja ihastuin tarinaan, etten löytänyt puutteita. Minulle tämä oli aika täydellinen kirja :) Lopussa tapahtui kyllä nopeasti. Pitääpä käydä lukemassa sinun bloggauksesi!

      Poista