Terttu Lensu: Marijan hiljainen sota

Kirjahyllyssäni on Sarajevossa, Bosnia-Hertsegovinassa syntyneen, Kroatiassa asuvan Miljenko Jergovicin romaani Buick Rivera, joka kuuluu osastoon "hyllynlämmittäjät" eli toistaiseksi lukematta jääneet oman hyllyn kirjat. Lisäksi minulla on parhaillaan lainassa hänen novellikokoelmansa Sarajevolainen Marlboro. Ennen kuin alan lukea Jergovicia, jonka molemmat suomennetut teokset liittyvät Bosnian sotaan, halusin lukea taustaksi tämän kyseisestä sodasta kertovan tietokirjan. Onhan siitä jo sen verran aikaa, että oli hyvä virkistää muistiaan siitä, mistä sodassa oli silloin kysymys.

Kirjan kirjoittaja Terttu Lensu on työskennellyt Bosniassa, Kroatiassa, Serbiassa ja Makedoniassa kansainvälisen järjestön palveluksessa ja Ylen toimittajana. Marijan hiljainen sota kertoo hänen bosnialaisen ystävänsä tarinan. Millaista oli kroaattina jäädä koko nelivuotisen Bosnian sodan ajaksi serbien keskelle eristettyyn Banja Lukan kaupunkiin, josta ei päässyt muualle kuin Serbiaan, jonne hän kroaattina ei voinut lähteä?

Sotaan asti Bosnian serbit, kroaatit ja muslimit olivat olleet yhtä, mutta äkkiä tuli tärkeäksi tietää, mihin leiriin kukin kuului. Serbit ajoivat suuren osan kaupungin kroaateista ja muslimeista pois, ja osa toki pakeni ihan oma-aloitteisesti. Kroaattina Marija oli äkkiä vihollisten keskellä ja joutui olemaan hyvin varovainen. Toki hänellä oli myös läheisiä serbiystäviä, ja hänen veljensä vaimokin oli serbi. Ei kaikista tullut automaattisesti vihollisia keskenään, mutta varovainen piti olla siinä, keneen luotti.

Vaikka kaupungissa ei käyty varsinaisia taisteluja, serbit määräsivät yöllisen ulkonaliikkumiskiellon. Öisin he sitten muun muassa räjäyttelivät kroaattien ja muslimien asuntoja. Väärään etniseen ryhmään kuuluvia vietiin vankileireille, raiskattiin ja tapettiin.

Puutetta oli kaikesta: sähköstä, lämmöstä, ruuasta. Iltaisin ihmiset istuivat kotonaan ahdistumassa, ja kaduilla oli aavemaisen hiljaista. Marija puolestaan kävi sinnikkäästi jokailtaisilla kävelyillään ennen öisen ulkonaliikkumiskiellon alkamista, vaikka hänen läheisensä olivat huolissaan, että hänelle voisi sattua jotain, kun liikkui yksin pimeässä. Mutta Marija pelkäsi enemmän yksin asunnossaan pelokkaana istumista. Käveleminen vei hänen ajatuksensa muualle.

Englantia opettavalle Marijalle, kuten myös hänen oppilailleen, koulu oli iloinen asia. Siellä tapasi ihmisiä ja sai sisältöä päiviin. Takki päällä luokissakin jouduttiin istumaan talvella. Samoin kuin kotona piti olla lämpimästi pukeutuneena. Yöksi Marija kuitenkin otti takin pois ja kaivautui peittoihin - eikä suostunut pitämään pipoa nukkuessaan, vaikka sitäkin joku suositteli.

Kirjasta sai paljon tietoa tuon ajan tilanteesta ja poliittisista oloista entisen Jugoslavian alueella. Tarkkana joutui olemaan. Kun sota alkoi, esimerkiksi vihreästä väristä tuli äkkiä vaarallinen. Marija oli aina pitänyt äitinsä vanhaa sormusta, jossa oli pieni vihreä kivi. Sodan alettua eräs serbinaapuri kysyi yllättäen häneltä, onko tuo vihreä kivi koalition merkki (koalitio oli Bosnian kroaattien ja muslimien yhteenliittymä Bosnian serbejä vastaan). Tämän jälkeen Marija piilotti sormuksen ja kaikki vihreät vaatteensa. Samoin eräs poika pahoinpideltiin vain koska hänellä oli vihreä takki - ja hän kun oli vain täysin tietämätön siitä, että vihreästä oli äkkiä tullut vihollisväri. Kyseisen pojan perhe pelästyi ja pakeni Saksaan - vain vihreän takin vuoksi...

Tiedotusvälineiden kautta maailman huomio oli Sarajevossa, ja serbijohtajat olivatkin tyytyväisiä siitä, että saivat tehdä Pohjois-Bosniassa mitä halusivat.

Marijan hiljainen sota kertoo monia järkyttäviä asioita ja kuvaa myös sitä, miten sekä Marija että kaikki banjalukalaiset väsyivät pitkien sotavuosien mittaan.

Monenlaista järkyttävää näki ja koki myös Terttu Lensu, joka kertoo omista kokemuksistaan kirjan lopussa. Tässä pari otetta hänen näkemästään:

"Aurinko tulee esiin pilvien takaa ja paistaa raunioihin. Ajamme lähellä Savan rantaa. Talot ovat olleet isoja, kaksi- tai kolmikerroksisia, ja puutarhat suuria, seutu on selvästikin ollut vaurasta ennen sotaa. Nyt pihat ja tiet ovat tyhjiä. Ohitamme kylän keskustan, emme näe yhtään ihmistä. Laajat pellot aukeavat eteemme, pelloilla on korjaamatonta maissia. Pellot ovat miinoitettuja, joten satoa ei ole voitu korjata vaikka ihmisillä on nälkä, kertoo autonkuljettajamme."

"Poikkeamme ilmeisesti poispäin rintamalinjasta. Tulemme rauniokylään, joka näyttää isommalta kuin edelliset. Kaikki talot ovat säpäleinä. Kylmää kestävät kukat kukkivat marraskuun valossa, luhistuneen talon kuistin vieressä tulipunainen ruusu loistaa yksinään kuin huuto. Ajamme hiekkatietä edelleen. Olemme hiljaa, kuuntelemme. Miinoista kertovia punaisia muovinauhoja on molemmin puolin tietä. Toivon hartaasti, että autonkuljettajamme tietää mitä tekee."

Kun halusin saada taustatietoa Jergovicin kirjojen lukemista varten, niin sitä kyllä sain. Tällaiset teokset myös näyttävät uudestaan ja uudestaan sodan järjettömyyden ja julmuuden. Vaikka Lensun kirjassa näkökulma on kroaatin, entisen Jugoslavian alueen sodat olivat hirveitä itse kullekin kansanryhmälle siellä. Tavallinen kansa kärsii aina johtajien sotahulluudesta. Kylläkin myös siellä sitä tavallista kansaa saatiin nationalistisilla ajatuksilla lietsottua vihaamaan toisiaan; niin ainakin olin käsittävinäni rivien välistä.

WSOY 2000
209 sivua
Graafinen suunnittelu Tuula Mäkiä