Aleksi Wilenius: Tähdet ovat aina yllämme

Tähdet ovat aina yllämme on vuonna 2000 syntyneen Aleksi Wileniuksen ensimmäinen runokokoelma. Aikaisemmin hän on julkaissut yhden romaanin. Minulle tarjoutui mahdollisuus tutustua Wileniuksen runouteen, kun sain tämän hänen teoksensa arvostelukappaleena.

Useimmat kokoelman runoista ovat hyvin lyhyitä, ja monissa niistä tiivistyy muutamaan sanaan hienoja oivalluksia. Pidän Wileniuksen kielikuvista, joissa on herkkää, omaperäistä ilmaisua.

Runot kuvaavat useimmiten luontoa tai rakkautta. Kirjan takakannen sanoin: "Lyhyen naiiveja huomioita luonnosta, kodin piiristä sekä rakkaudesta ripauksella symbolismia."

Joitain kirjan runoista voisi vielä hioakin, mutta kuten sanottu, monissa runoissa on hienoja, raikkaita kielikuvia. Wilenius on selvästi lahjakas kirjoittaja. Luontoaiheiset runot ovat visuaalisia, ne maalaavat kuin akvarelleja ja tavoittavat pieniä, ohikiitäviä hetkiä, kuten vaikka seuraavassa:

"Puissa kultaa.
Samettisella sammaleella
lukki solmii kengännauhojaan."

Tai tässä toisessa runossa:

"Tuli pimeämpää.
Aurinko painoi päänsä
pilvityynyyn."

Rakkausrunoista mainittakoon yksi kenties kesähelteillä kirjoitettu, jossa puhutaan kuumasta säästä, mutta - "onneksi sydänlämmöstä / ei koskaan voi / läkähtyä."

Netissä näkyy olevan Aamuposti-nimisen lehden juttu Aleksi Wileniuksesta, mutta koska se on vain tilaajille, luin pelkän otsikon. Joka tapauksessa jo otsikko kertoo sen verran, että Risto Rasa sysäsi hänet runojen tielle. Eräässä tämän kokoelman runossakin tämä käy ilmi, kun siinä nautitaan lauantaiaamusta espresson ja Risto Rasan seurassa.

Itsekin luin nuorena paljon Risto Rasan runoja. Wilenius näyttääkin kulkevan hänen jalanjäljissään, omana itsenään kuitenkin. Hienoa runoutta, jollaisesta itse pidän.

Nautin siitäkin, että nämä runot olivat niin lyhyitä. Minusta on (valitettavasti) tullut niin hidas lukija, että joskus romaanien ja muiden paksujen teosten lukeminen tuntuu melkeinpä työläältä puurtamiselta. Sellaisten välissä on nautintoa maistella tällaisia pieniä herkkupaloja - hiukan kuin suklaakonvehteja ainaisen ruisleivän syömisen väliin, jos näin saa sanoa!

Kauniin, herkän luonto- ja rakkausaiheisen lyriikan ystäville voin tätä kirjaa suositella.

Lämmin kiitos runoilijalle arvostelukappaleesta!

Annorlunda Mediatuotanto Oy 2018, 81 sivua
Kannen kuva: Aleksi Wilenius
Taitto ja ulkoasu: Matti Mattila

Kirjasta muualla: Kirjat kertovat -blogi

Sergio Ramírez: Anteeksianto ja unohdus

On ilahduttavaa, että joskus suomennetaan kirjallisuutta jostain suomalaisittain tuntemattomammastakin maasta. Nicaragualainen Sergio Ramírez on merkittävimpiä keskiamerikkalaisia nykykirjailijoita; hän on julkaissut useita palkittuja novellikokoelmia ja romaaneja, joita on käännetty lähes 20 kielelle. Vuonna 2017 hänelle myönnettiin Cervantes-palkinto, joka on espanjankielisen kirjallisuuden tärkein huomionosoitus. Nämä tiedot käyvät ilmi tämän kirjan takakannesta ja kansilehdeltä.

Hyvä siis, että nyt Ramírez sai ensimmäisen suomennoksensa. Teokseen Anteeksianto ja unohdus on valittu yhteensä kymmenen novellia kolmesta espanjankielisestä kokoelmasta. Ne antavat monipuolisen kuvan Ramírezin kertojanlahjoista. On arkisia tilanteita ja toisaalla ripaus maagista realismia, on komediaa ja tragediaa, dramatiikkaa ja suuria tunteita.

Enimmäkseen ollaan Nicaraguassa, mutta kaksi novelleista sijoittuu Saksaan. Toinen niistä vaikuttaisi lisäksi olevan ihan tositarina. Toki en tiedä, onko kirjailija lisännyt siihen omia yksityiskohtiaan, mutta tarkistin netistä, että tällainen tapaus on tosiaan ollut. Kyseinen novelli kertoo itäsaksalaisesta jalkapalloilijasta (Lutz Eigendorf), joka loikkasi Länsi-Saksaan, ja myöhemmin Stasi järjesti hänen murhansa, joka lavastettiin ovelasti auto-onnettomuudeksi.

Toisessa Saksa-novellissa rahaton venezuelalainen nuorimies, joka on aikoinaan lähtenyt Saksaan opiskelemaan, mutta jättänyt opintonsa ja jäänyt maahan tekemään hanttihommia, päätyy joulupukiksi rikkaaseen saksalaiseen perheeseen. Perillä kohteessa käy ilmi, että tämä ei olekaan ihan tavallinen joulupukkikeikka, sillä sekä rouva että herra käyttäytyvät perin omituisesti. Draaman ainekset ovat valmiina.

Joissain novelleissa näkyy Nicaraguan sotaisa lähihistoria. Novellissa Itke en nuori nainen rakastuu rintamalle lähteviin sotilaisiin, joita ei kenties tapaa enää koskaan. Novellissa Kukkula 155 toisensa tapaavat yllättäen vanhat sotakaverit, jotka ovat taistelleet samassa sissirintaman kolonnassa Somozan diktatuuria vastaan käydyn vapaussodan aikana.

Kaliman Suuri ja petollinen Messalina on yhtä aikaa sekä koominen että tragikoominen tarina. Tässä on myös sitä maagista realismia. Minäkertoja on mies, joka toimii kirjapainon käsinlatojana, kunnes koittaa päivä, jona hän äkkiä alkaa kuulla päässään outoja ääniä, jotka haluavat välittää hänelle viestejä. Hän alkaa enemmän tai vähemmän tietää toisten asioita liittyen heidän parisuhteeseensa: onko puolisosi sinulle uskollinen vai uskoton. Hän päättää suin päin erota työstään ja perustaa ennustajan vastaanoton. Tästä kaikesta syntyy sitten melkoinen soppa. Entä kuinka on hänen oman parisuhteensa laita?

Suurinta draamaa on ehkä novellissa Onni on hetken henkäys vain. Siinä sisarukset voittavat yhdessä puoliksi ostetulla raaputusarvalla loistoauton. Sen jälkeen perheen elämä menee aivan sekaisin. Lopulta tämä on opettavainen tarina siitä, mihin kaikkeen ahneus ja itsekkyys voi johtaa...

Kirjan niminovelli Anteeksianto ja unohdus kertoo mainoselokuvaajasta, jonka vaimolla on suuri intohimo katsella meksikolaisia elokuvia. Miehen vanhemmat ovat aikoinaan olleet ilmeisesti pakolaisina Meksikossa ja tehneet töitä elokuva-avustajina, ja yllättäen hän näkee elokuvassa omat vanhempansa. Pienen salapoliisintyön tuloksena hän saa myös tietää yllättävän salaisuuden vanhemmistaan. Tässä novellissa oli minusta jännä idea. Sitä luki melkein kuin dekkaria, jossa jännitys tiivistyi: mikä on se asia, joka miehelle selviää elokuvan kautta?

Ramírezin kerrontaa oli nautinnollista lukea. Lisäksi monissa novelleissa hän kuvailee tuota nicaragualaista ympäristöä maisemineen, ihmisineen ja tapahtumineen niin hienosti, että lukijakin voi melkein nähdä kaiken silmiensä edessä. Kuten esimerkiksi tässä kokoelman ensimmäisessä novellissa Paluu, joka alkaa näin:

"Illansuussa elokuun 5. päivänä 1942 juna lähestyi hitaasti miehen syntymäkaupunkia Masapetea. Istuessaan seinustapenkillä ympärillään torimuijia, jotka palasivat markkinoilta kantaen sylissään tyhjiä vihanneskoreja, hän oli outo ilmestys: yllään vanha raidallinen kasmirvillainen puku, leveälierinen huopahattu vinottain otsalle vedettynä, reunoilta mustuneen tärkkikauluksen alla kissanrusetti, joka oli niin ikään nuhraantunut miehen kierreltyä päiväkaudet markkinoilla, asemalaitureilla, kapakoissa ja peliluolissa laulamassa tangoja, palkkionaan muutama lantti jonka kuulijat olivat heittäneet hänen hattuunsa. Kunnian päivistään teatterilavalla meihellä oli enää hatara muistikuva.
  Viimeisessä kaarteessa veturin vihellys ilmoitti aseman lähestyvän, silloin mies nosti lattialta kitaransa ja hyppäsi astinlaudalta ratapenkalle. Tuulenpuuska vei lierihatun mennessään, joten oli pakko mennä hakemaan se piikkipensaikosta. Malvanväristä taivasta vasten piirtyivät lennätinjohdot ja niille parvina kerääntyneet pääskyset."

Ramírezin tarinoissa soi luonnollisesti myös latinomusiikki, kuten tuo tässäkin mainittu tango. Puolet valikoiman novelleista on peräisin kokoelmasta Clave de Sol, jossa lähes kaikkien novellien nimet viittaavat musiikin ikivihreisiin. Näistä suomentaja kertoo tarkemmin jälkisanoissaan kirjan lopussa.

Suomentaja Jyrki Lappi-Seppälä on tehnyt loistavaa työtä; hänen eloisaa kieltään on ilo lukea.

Ramírez on kiinnostava uusi tuttavuus, joten elän toivossa, että myös hänen romaanejaan suomennettaisiin vielä joskus.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Aviador Kustannus 2019, 213 sivua
Valittu espanjankielisistä kokoelmista Clave de Sol (1992), Catalina y Catalina (2001) ja Flores oscuras (2013)
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Kansi ja taitto: Jonna Nisu

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

"Koita sinä pitää tila suvus." Eletään vuotta 1909 Isossakyrössä, kun Koskiluhdan Liisa on rakkaan isänsä kuolinvuoteen äärellä. Isän viimeinen toivomus painuu syvälle surevan tyttären mieleen ja muodostuu hänen elämänsä johtotähdeksi.

Nuoruus on täynnä unelmia, ja ne tuntuvat myös toteutuvan. Tulevaisuus näyttää valoisalta, kun vierelle löytyy oma rakas, Kalle, joka lupaa tulla isännäksi taloon. Rakastunut nuorimies vannoo, ettei hän koskaan jätä Liisaa.

Mutta maanviljelijän osa ei ole helppo. Työ on raskasta raatamista, varsinkin kun eletään vielä 1900-luvun alkua. Viljelijä on lisäksi aina säiden armoilla, sateet ja hallat tuhoavat helposti sadon. Tulee huonoja vuosia, suoranaista köyhyyttä, eikä herkkä nuori rakkaus kestä arkea. Puolisot vieraantuvat toisistaan. Liisa kaipaa alkuaikojen läheisyyttä, mutta Kalle on viileä ja etäinen.

Kun moni mies lähtee Amerikkaan leveämmän leivän toivossa, niin tekee myös Kalle syksyllä 1923. Hän lupaa tulla takaisin ja tuoda isot rahat tullessaan, mutta aika kuluu, ja vain lyhyitä kirjeitä saapuu harvakseltaan Atlantin yli. Liisan on pakko yrittää selvitä yksin raskaista töistä ja paineista. Hän on surullinen ja yksinäinen, eikä oloa helpota sekään, ettei hän kelpaa omalle ädilleen, vaikka tekisi mitä. Äiti ei ole koskaan toipunut surustaan, kun esikoispoika Taisto kuoli jo pienenä, ja niin äiti kostaa kaikin tavoin Liisalle sen, ettei tämä ole Taisto. Lisäksi monet kyläläiset ovat pahansuopia juoruilijoita, niin kuin maalla on perinteisesti ollut tapana. Toki on onneksi myös ymmärtäväisiä lähimmäisiä, jotka tarjoavat apua ja tukea.

Kaikkea tätä Paula Nivukoski kuvaa valtavan kauniisti ja eläytyen. Hänen kielensä on todellista sanataidetta; sen jokaista lausetta ja virkettä tekee mieli pysähtyä maistelemaan, ihastelemaan ja ihmettelemään. Liisan tarina tempaa mukaansa. Aluksi luin hitaasti nautiskellen, mutta sitten vauhti kiihtyi, kun oli aivan pakko ahmia tekstiä eteenpäin, saada tietää, mitä sitten tapahtui ja mitä sitten. Onko Liisan elämä pelkkää pettymystä toisensa perään vai seuraako tästä kaikesta jotain hyvääkin?

Paula Nivukoski kuvaa elävän leskeksi jääneen Liisan surua ja yksinäisyyttä niin herkkävaistoisesti, että lukija voi tuntea hänen kipunsa itsessään. Kuitenkin kirjassa on myös valoa ja toivoa. Kun on pakko olla vahva, jaksaa ja selvitä, Liisa selviää. Rakkaan kotitilan pitäminen suvussa on hänen omakin unelmansa, ja se antaa voimia taistella päivästä toiseen.

Nopeasti piirretyt pilvet on vaikuttava lukuelämys. Henkilökohtaisesti olen jo pitkään ollut niin koukussa omiin kirjaillisiin maailmanmatkoihini, etten ole muistanut juuri lukea mitään ihan vain sanataiteen takia, sanoista nautiskellakseni. Tässä kirjassa sanataidetta on senkin edestä. Nivukoski osaa pukea ajatuksia sanoiksi niin upeasti ja omaperäisesti, että tällaiselle ikuiselle wannabe-kirjoittajalle tulee mieleen, ettei tuolle tasolle yltäisi itse koskaan, vaikka harjoittelisi koko elämänsä.

Tässä vain muutamia esimerkkejä sivuilta 68-69: "Taivas putoili paksuina hiutaleina." "Kamarin ovi oli raollaan, naurunkiherrys pärskyi tupaan." "Kahvin tuoksu kohosi heidän välilleen." "Salaisuuksia vaalittiin kuin kesäheinään pujoteltuja metsämansikoita." 

Koska olen itsekin eteläpohjalainen maanviljelijän tytär, jonka lapsuudenkoti on vanha pohjalaistalo, Nivukosken romaani kiehtoi minua tietysti myös siksi. Kirjan henkilöiden puhuma murre ja maailma, jossa he elävät, tuntui kotoisalta.

Tarina on koskettava ja kuvaa kiinnostavasti noin sadan vuoden takaista pohjalaista elämänmenoa. Liisan tarinahan perustuu kirjailijan oman isoäidin elämään, vaikka Liisa ja hänen tarinansa ovatkin fiktiivinen versio tosielämästä. Oikeasti Paula Nivukosken isoäidin elämä oli vielä rankempaa kuin Liisalla. "Jos olisin kirjoittanut kaiken mitä mummalleni tapahtui, tarina olisi ollut liian rankka ja siksi liian epäuskottava", kirjailija kertoo Ilkka-lehden haastattelussa (Anne Puumala, 31.1.2019).

Nivukosken esikoisteos on niin lupaava, että hänen kannattaa jatkaa kirjailijana. Toivottavasti kirja myös löytää lukijansa.

Lämmin kiitos sinulle Paula, että kerroit tämän hienon tarinan! Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

"Kallen katse höyryjunan ovella. Aviovuoteen narahdus tuvan hiljaisuudessa. Viimeinen ilta, maailman viimeinen ääri, jossa Kalle oli ollut niin kovin lähellä. Liisa puristi kädet tiukemmin ympärilleen, kuvitteli Kallen siihen. Mutta hiljaisuuden takaa hän saattoi kuulla höyryjunan loittonevan säksätyksen.
  Kosketuksista oli jäljellä vain kipeät nikamat.
  Pimeys humahti ikkunoista, kietoutui kaiken ympärille. Yksinäisyys hiipi lähemmäs kuin tuntematon eläin metsän varjoissa.
  Pimeys oli läpipääsemätöntä."


Kustannusosakeyhtiö Otava 2019, 334 sivua
Kansi: Päivi Puustinen
Kuvat: Museoviraston kuvakokoelmat, Otavan kuva-arkisto, Istock, Unsplash
Kirjailijan kuva: Arto Wiikari

Anne Roth: Sekundakroppa - Elämäni kilpirauhaspotilaana

Kiinnostukseni heräsi jo joskus loppuvuodesta, kun selasin kustantajien kevätkatalogeja ja huomasin, että on ilmestymässä tällainen kirja kilpirauhassairauksista. Se on nyt ilmestynyt ja luettu.

Oululainen Anne Roth (s. 1975) kertoo kirjassa oman tarinansa. Hänen pitkään sairaushistoriaansa on kuulunut niin kilpirauhasen liika- kuin vajaatoimintaakin. Annen tarina on rankka ja sisältää dramaattisia käänteitä, paljon takapakkeja, järkytyksiä ja pettymyksiä, mutta se on myös tarina toivosta ja selviytymisestä. Kilpirauhassairauksienkin kanssa voi oppia elämään, ja on mahdollista päästä hoitotasapainoon.

Anne Rothilla oli jo lapsesta asti ollut ongelmia terveyden kanssa, mutta kilpirauhasvaivat tulivat kuvaan myöhemmin. Aluksi hän ei osannut yhdistää erilaisia erittäin vaikeita oireita toisiinsa eikä ymmärtänyt, että hänellä voisi olla jokin sairaus. Hän vain hikoili aivan järkyttävästi, jopa pakkasessa niin, että hiukset kastuivat ja muuttuivat jääpuikoiksi. Työpaikalla ja muualla ihmisten seurassa joutui häpeämään ja salailemaan oireitaan - jos niitä siis edes pystyi salaamaan.

Oli muitakin käsittämättömiä oireita kuin hikoilu. Roth kirjoittaa:

"Mikä ihme minua vaivasi? Joka-aamuiset raivokohtaukset, jatkuva hikoilu, hiustenlähtö ja nyt uusimpana käsien ja jalkojen tärinä kertoivat siitä, että kaikki ei ollut hyvin.
  Ensimmäistä kertaa minua pelotti. Ei niinkään se, olenko sairas, vaan se, mitä jos en ole. Mitä jos tämä olisi minun normaalia elämääni, ikuisesti? Mitä jos tämä taipumus hikoiluun ja raivoamiseen olivat oikeasti minua? Tällä tahdilla olisin muutaman vuoden päästä kalju, hikoilusta kelmeä raivoava luuranko, joka ei enää osaisi lukea eikä ymmärtäisi puhetta."

Kun Anne sai vihdoin diagnoosin kilpirauhasen liikatoiminnasta, se oli helpotus. Mutta jos hän luuli elämän nyt helpottuvan, toisin kävi. Seurasi tapahtumaketju, jossa häneltä lopulta poistettiin kilpirauhanen kokonaan, mutta leikkauksen seurauksena oli äänihuulihalvaus ja vaikea kilpirauhasen vajaatoiminta.

Vajaatoiminta aiheutti muun muassa yllättävän, dramaattisen lihomisen, vaikka Annen elämäntavat eivät olleet muuttuneet yhtään. Jos jo hikoilu ja muut oireet olivat saaneet hänet tuntemaan itsensä vialliseksi, niin totta kai myös ulkonäön äkillinen ja totaalinen muutos vaikutti itsetuntoon ja tunne-elämään.

Kaikista näistä vaiheista Anne kertoo kirjassaan, samoin siitä, miten asiat lopulta alkoivat kääntyä parempaan päin, vaikka sairashan hän tulisi aina olemaan. Kirja kertoo selviytymisestä, keinoista hoitaa itseään, itselle oikeiden viitearvojen etsimisestä yhdessä lääkärin kanssa.

Kilpirauhassairaudet aiheuttavat monesta eri syystä sitä viallisuuden tunnetta, ja näitäkin asioita kirjassa käsitellään. Koska sairaus on päällepäin melko näkymätön, muiden ihmisten voi olla vaikea ymmärtää sellaisia asioita kuin hitaus, saamattomuus, aivosumu, lihominen tai laihtuminen ilman syytä, raivoaminen tai haluttomuus. Siksi kilpirauhaspotilaan ihmissuhteet voivat olla haasteellisia. Esimerkiksi parisuhteen toiselta osapuolelta vaaditaan ymmärtäväisyyttä.

Sekundakroppa kertookin myös sairauden vaikutuksesta ihmissuhteisiin, parisuhteeseen ja työhön. Sekä tietenkin potilaan omaan tunne-elämään.

Kaiken tämän ohella tekstin välissä on siellä täällä asiantuntijoiden kommentteja. Lausuntojaan antavat sisätautien erikoislääkäri, dosentti Esa Soppi, eräs perusterveydenhuollon yleislääkäri (pyynnöstään nimettömänä), personal trainer Sonja Angeria ja psykoterapeutti Outi Leinonen.

Koska olen itsekin kilpirauhaspotilas, minusta oli melko harmillista, että tuo perusterveydenhuollon yleislääkäri kirjoitti hyvin pitkästi ja monisanaisesti, kun taas erikoislääkärin kommentit olivat erittäin lyhyitä. Olisin suonut asian olevan toisin päin. Nyt päällimmäiseksi jäi tunne siitä, että kaikki se, mitä yleislääkäri sanoi tästä asiasta, oli lopullinen totuus, koska hän sai niin paljon palstatilaa. Itse koen aina muutenkin olevani vain luulosairas, mikä tunne ei yleislääkärin sanomisista helpottunut.

Muutenhan tämä kirja on hyvää vertaistukea kilpirauhaspotilaille, erityisesti niille, joiden oireet ovat dramaattisemmasta päästä. Mutta toki meille lievemmillekin tapauksille. Jokaisen kilpirauhaspotilaan sairaus ja tarinahan on joka tapauksessa yksilöllinen. Sekä potilaiden että myös heidän läheistensä kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja. Se kannustaa hakemaan apua, hoitamaan itseään ja hakeutumaan vertaistoimintaan, ja samalla se voi auttaa läheisiä ymmärtämään, mistä kilpirauhassairauksissa oikein on kyse.

Anne Roth on kokenut kaiken rankimman kautta ja voi silti - tai juuri siksi - kertoa meille muillekin sekundakroppaisille, että toivoa on!

Lämmin kiitos sinulle, Anne, että jaoit tarinasi meille lukijoille! Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Docendo Oy 2019, 191 sivua
Kannen valokuva: iStockphoto
Kannen suunnittelu: Jarkko Lemetyinen / Katse Design

Taina Latvala: Arvostelukappale

Vihdoin tulin tutustuneeksi Taina Latvalaan, kun kirjaston palautushyllystä löytyi sopivasti hänen esikoisteoksensa, novellikokoelma Arvostelukappale. Olin jo pitkään suunnitellut Latvalan teosten lukemista, koska blogeissa ja Instagramissa monet ovat kehuneet hänen uusinta romaaniaan Venetsialaiset. Lisäksi hän lapualaissyntyisenä on kotimaakunnastani kotoisin.

Latvalan taidokas kieli ja kerronta tempasivatkin minut mukaansa heti ensimmäisen novellin ensimmäisiltä riveiltä lähtien. Kyseisessä novellissa, nimeltään Väärät hälytykset, minäkertoja aloittaa tarinansa omasta katastrofien pelostaan: hellojen ja kahvinkeittimien tarkistelusta, yrityksestä estää vedenpaisumus ja säästää ihmishenkiä painelemalla hanoja tiukemmin kiinni.

Jo tässä ensimmäisessä novellissa päästään teemaan, joka jatkuu monissa muissa Arvostelukappaleen novelleissa. Minäkertoja on menettänyt rakkaan isänsä ylioppilaskeväänään ja jäänyt potemaan ikuista isän ikävää. Isän menettämistä on joutunut aina pelkäämään, koska hän oli alkoholisti. Siksi kai myös niitä vedenpaisumuksia piti estää, ettei isä vain kuolisi: "En halunnut, että löytäisin isän iltapäivällä hukkuneena makuuhuoneesta."

Minäkertoja etsii sitten mitä erilaisimmista miehistä sitä yhtä, joka olisi yhtä ihana kuin isä. Pubissakin, kun miehet katsovat häntä imelästi drinkkiensä takaa, "minulla ei ollut heille mitään sanottavaa, jos he eivät olleet isän näköisiä."

Myöhemmin hän kertoo:

"Nyt minulla on mies, jolla on isän nenä. Hän puhuu samaa murretta kuin isä ja on samanlainen luonnonlapsi, järven rannalla syntynyt. Hänkin saattaa käydä kusella pesäpallokentän laidalla, se tuntuu turvalliselta."

Latvalan tarinoissa on paikoitellen myös hervotonta huumoria, kuten vaikka novellissa Alaston salissa. Kyseisessä novellissa ollaan kaiken lisäksi mummolassa Vimpelissä. Isä menee Saarikentälle katsomaan pesäpalloa, kummisedän tytär "Milla on lukenut kaikki Vimpelin kirjaston nuortenkirjat" ja "mummi leikkaa talteen kaikki isän haastattelut Järviseudun Sanomista." Tämä kaikki on mukavan kotoista luettavaa tällaiselle nyt jo vuosia Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla asuneelle.

Mikä sitten oli se "alaston salissa" ja tarinan humoristinen puoli, sen voi jokainen itse lukea tästä kirjasta... Novellissa Schindler minäkertoja puolestaan on "Schindlerin listalla". Se Schindlerkin on tietysti eräs hänen elämänsä miehistä - eräs monista lyhytaikaisista tuttavuuksista. Hauskoja sanaleikkejä.

Taina Latvalalla on myös hieno taito kiteyttää muutamaan sanaan tai virkkeeseen isoja asioita. Esimerkiksi tässä ihan muutamalla rivillä (edelleen tuossa Alaston salissa -novellissa) hän tiivistää perinteisen pohjalaisen puhumattomuuden kulttuurin, jonka tunnistan ainakin omasta suvustani:

"Kerran kysyin isältä, millainen paapa oli.
  - No semmonen mitä sodan käyneet miehet nyt on, isä vastasi ja heitti kiukaalle löylyä.
  Sen jälkeen paapasta ei enää puhuttu."

Myöhemmissä novelleissa on sitten aika paljon sitä miehen etsintää ja myös melko paljon seksiä. Suhteet ovat irrallisia, nopeasti vaihtuvia, miehiä tulee ja menee. Hypätään sänkyyn ja sieltä pois (joskus nämä molemmat tapahtuvat melko äkillisesti). Tavalla tai toisella menetetyn (etäisen, poissaolevan tai kuolleen) isän ikävä voikin monesti saada naisen hakemaan lohtua ja edes jotain rakkaudentapaista kaikista mahdollisista vastaantulevista syleistä.

Toisaalta kirjassa on hienoja henkilökuvauksia, kuten novellissa Mielikuvitus, jonka päähenkilö on salaperäinen Katjushka. Hän pitää kerrostaloasunnossaan äänekkäitä venäläisiä iltoja, opettelee olemaan vihainen ja joutuu sairaalaan.

Pidin myös Pantomiimi-nimisestä novellista, jossa minäkertoja haaveilee baarimikosta, jossa on hänen mielestään "ehkä intiaaniverta", koska hänellä on suora nenä ja mustat hiukset sidottuna kuminauhalla niskaan. Tästä minulle tuli mieleen niin vahvasti jotain oman pari-kolmekymppisen minäni mennyttä elämää ja nostalgiaa, etten voi olla lainaamatta loppuun vielä seuraavaa, mielestäni niin hienoa otetta Latvalan tekstistä:

"Minä näin hänet ratsastamassa hevosella ympäri baaria, ohi jukeboksin, ohi melankolisten kitaransoittajien, ohi epäonnistuneiden rumpaleiden. 
  Paikalla oli myös muutamia runoilijoita, joille hän lähetteli savumerkkejä paremmasta huomisesta. Pelkkiä tuoppeja ne olivat, mutta surumielisille runosieluille ne merkitsivät paljon muuta - symbolia itsevarmuudesta, inspiraatiosta, luovuudesta, jonain päivänä julkaistavasta pehmeäkantisesta kirjasta."

Tämän kaiken - ja paljon muuta - tarjoaa siis Arvostelukappale. Taina Latvala on selvästi lahjakas sekä kielenkäyttäjänä että tarinankertojana. Mielenkiinnolla odotan, millaisia hänen muut teoksensa ovat, kunhan niitä ehdin lukemaan.

WSOY 2007, 189 sivua
Kansi: Sanna Sorsa

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

On "Demokraattinen" Kamputsea ja "vuosi nolla" (vuosi 1978). Punakhmerien puolue Angkar on päättänyt luoda uuden ja uljaan maan, mutta pyrkii siihen lievästi sanottuna kyseenalaisin menetelmin. Eletään Pol Potin hirmuhallinnon aikaa. Kansanmurhan uhreina kuolee 1,7 miljoonaa ihmistä.

Chey Chan ja hänen ministerimiehensä Sek Prak ovat puolueen uskollisinta sisäpiiriä, mutta Angkar muuttuu yllättäen niin vainoharhaiseksi, että jopa heidät pidätetään ja viedään vankilaan vakoojiksi epäiltyinä. Heidän tyttärensä Vanna ja poikansa Arun ovat joutuneet työleireille raatamaan maansa hyväksi; pieni Sothear-vauva sen sijaan joutuu äitinsä kanssa vankilaan.

Kommunistisessa Kamputseassa monet normaalitkin asiat ovat kiellettyjä. Esimerkiksi silmälasit - koska ne viittaavat lukemiseen. Lukeminen puolestaan on paha asia, koska kansa voisi saada tietoa, ja on parempi pitää heidät poissa tiedon ääreltä, nöyrästi tottelemassa hirmuhallinnon määräyksiä ja oikkuja.

Kirjan alkupuolella Rannela näyttää lukijalle niin julman todellisuuden, ettei sellaisesta haluaisi tietää. Miten raa'asti ihmisiä kohdeltiin vankiloissa, kidutettiin - ja surmattiin. Ei kuitenkaan kannata pelästyä tätä alkuosaa, koska tämä on todella hieno romaani, joka vie mennessään. Minunkin oli pakko lukea eteenpäin, vaikka olinkin järkyttynyt.

Reilun 120 sivun jälkeen päästäänkin jo Kukon vuoteen (Kambodza 2005). Vanna on onnistunut selviämään hengissä, on naimisissa ja hänellä on lapsia. Kambodzalaiset ovat jatkaneet elämäänsä, vaikka itse kunkin menneisyydessä kummittelevat synkät muistot. Jotkut ovat olleet punakhmerien uhreja ja menettäneet läheisiään, toiset olivat itse niitä julmuuksien tekijöitä.

Halki vuosien monet ovat etsineet kadonneita omaisiaan - monesti turhaan. Vannakin on yrittänyt löytää vanhempansa ja pikkuveljensä, mutta hän ei ole onnistunut saamaan mitään tietoa heidän kohtalostaan. Ovatko he kuolleet - vai elävätkö he sittenkin jossain...?

Vannan mies Mao puolestaan heräilee painajaisiin, valvoo öitä, on sulkeutunut ja synkkämielinen ja juo paljon. Hänellä on menneisyys, josta hänen vaimonsa ei tiedä. Hän on itse ollut se, joka kidutti ja tappoi muita. Nyt nuo muistot kiduttavat häntä painajaisina eivätkä anna rauhaa.

Kun Kambodzassa aletaan lopulta käydä sotarikosoikeudenkäyntejä, Vannallekin tarjoutuu tilaisuus päästä todistamaan rikollisia vastaan. Onko hän siihen valmis? Saako hän selville totuuden vanhempiensa kohtalosta, entä miehensä menneisyydestä - ja onko tulevaisuutta kaiken jälkeen?

Kaikesta tästä kannattaa lukea Rannelan romaanista, joka on todella vahva, vaikuttava ja pysäyttävä teos. Lisäksi se on mukaansatempaavaa ja koukuttavaa luettavaa. Luin sen niin ahmien, etten ehtinyt edes miettiä sopivaa kohtaa, josta ottaisin lainauksen tänne blogiin, kuten melkein aina tapaan tehdä.

Kambodzasta kiinnostuneille tai siellä jopa käyneille (kuten siskoni, joka lomaili siellä joulun alla) Punaisten kyynelten talo tarjoaa kaiken historia- ja yhteiskuntakuvauksen ohella myös hiukan Kambodzan maisemia, ruokia ja buddhalaista uskontoa. Käytiinpä myös paikassa, jossa siskonikin kävi matkallaan upeita temppeleitä katsomassa.

Kirjahan on saanut alkunsa Rannelan omalta Kambodzan-matkalta, jonka jälkeen hän on tehnyt haastatteluja ja käyttänyt paljon lähteitä, kuten asiaan kuuluu. Kaikki tuo taustatyö näkyy hienosti Punaisten kyynelten talossa.

Tällaisia kirjoja olisi kaikkien hyvä lukea, ettei vastaava enää toistuisi (vaikka ihminen ei näytäkään oppivan historiasta mitään). Eivät kambodzalaiset tai saksalaiset ole sen pahempia ihmisiä kuin me suomalaisetkaan. He vain omaksuivat heille syötetyn propagandan ja tottelivat puolueen komentoa. Muuttuivat osaksi koneistoa. Yhtä hyvin pahoja asioita voisi tapahtua täällä, jos systeemi muuttuisi jollain tavalla totalitaristiseksi. Kyllä täältäkin niitä tottelevaisia puolueihmisiä löytyisi. Niin kuin mistä tahansa.

Siksi kannattaa lukea, koska lukevat ihmiset voivat tosiaan olla tuollaisille systeemeille vaarallisia! Siinä punakhmerit olivat aivan oikeassa.

"Yhteiskunta ei voi tuntea itseään, ellei se muista tarkasti omaa historiaansa."
(Kambodzan dokumentaatiokeskus)

Karisto Oy 2013, 257 sivua
Kansi: Tuija Kuusela

Miljenko Jergovic: Sarajevolainen Marlboro

Olisin niin halunnut pystyä lukemaan tämän Sarajevon asukkaista kertovan novellikokoelman loppuun, koska aihe oli kiinnostava. Mutta näyttää olevan niin, että novellien lyhyys tuo omat haasteensa lukemiseen, jos keskittymiskyky on muutenkin huono. Jos novellit sijoittuvat sellaiseen maahan ja kulttuuriin, joka on itselleni melko vieras, en ehdi päästä edes kärryille, kun tarina jo loppuu. Ja sitten pitäisikin jo yrittää tajuta, mitä seuraavassa novellissa tapahtuu.

No, voisihan näitä lukea vain yhden päivässä, mutta jumituin lopullisesti yhteen novelliin noin puolessavälissä, ja aikaa on jo mennyt sen verran, että palautan teoksen suosiolla kirjastoon. Vika ei kuitenkaan ole kirjassa, vaan minussa itsessäni.

Jos joku muu arvelee bosniahertsegovinalais-kroatialaisen Miljenko Jergovicin novellien lukemisen sujuvan paremmin, kannattaa ehdottomasti etsiä tämä kokoelma käsiinsä. Jergovic on itse syntynyt ja kasvanut Sarajevossa, mutta asuu nykyään Kroatian pääkaupungissa Zagrebissa, jonne muutti englanninkielisen wikipedian mukaan vuonna 1993. Olisiko hän ollut Bosnian kroaatteja - ehkäpä?

Jergovicin novelleista muodostuu mielenkiintoinen mosaiikki tai palapeli, jonka paloina ovat erilaiset ihmiset, heidän elämäntilanteensa ja pienet tai suuret asiat, joita heille tapahtuu. Ilmeisesti - ainakin puolikkaan kirjan perusteella - novellit kertovat lähinnä Bosnian sotaan liittyvistä vaiheista. Kuten esimerkiksi novellissa Kupla, jossa mies puhuu "tytöstään", joka on hänen autonsa eli kupla:

"Toukokuun toisena päivänä rupesi jyrisemään yhtä lailla taivaalla kuin maan päällä. Se alkoi puolilta päivin. Etsiydyin johonkin kellariin juotuani sitä ennen viimeisen Coca-Colani ennen sotaa. Sitä ennen olin ajellut vähän kaupungilla ja pysäköinyt kuplan parkkipaikalle. Räjähdykset eivät tuntuneet vaimenevan vielä yölläkään. Istuimme siinä loukossa jutellen keskenämme, joukko ihmisiä, jotka tapasivat ensimmäisen kerran. Satunnaisia ohikulkijoita, naisia palaamassa torilta, lapsia rullaluistimet jalassa. Siellä pimeän keskellä laukaukset tuntuivat epäilemättä vielä pelottavammilta, ja ajattelin että niiden loputtua ei ole enää mitään jäljellä. Päässäni pyöri koko ajan, kumpi tuhoutuisi ensin - taloni vai kuplani."

Mutta ihmisiä on monissa muissakin tilanteissa kuin pommisuojissa. On naapurukset, joiden välit ovat menneet kokonaan poikki omenavarkauden takia, ja nuoripari, jonka suhdetta tietty kaktus alkaa kuvastaa. On miehiä, jotka istuvat päivästä toiseen kantabaarissaan, ja ikuinen opiskelija, haaveileva tarinankertoja Zlaja, jota Jergovic kuvaa hauskasti:

"Koska dekadenssi ja laiskuus kulkevat tavallisesti käsi kädessä, Zlajastakin oli tullut hienokäytöksinen kahvilassaistuja, joka siemaili juomaansa hitaasti ja laati jatkuvasti suunnitelmia menestyäkseen elämässä, vaikka kaikki olivat aina täysin irti todellisuudesta."

Lopulta Zlaja lähtee sotaan pakoon Kroatian puolelle. Mutta: 

"Zagrebissa oli mahdotonta rekonstruoida kadotettua unelmien maailmaa. Sen kahviloissa suunnitelmat vaikuttivat tyhjiltä ja yhdentekeviltä ja tuntuivat valheilta jo ennen kuin ne lausuttiin ääneen. Ei ollut niitäkään, jotka olisivat kuunnelleet nyökkäillen, naureskellen tai haukotellen. Ja jos oli, he kommunikoivat toisenlaisten koodien avulla, kokoontuivat toisissa kahviloissa ja heillä oli päähänpinttymiä, jotka luultavasti olivat hemmetin samanlaisia kuin Zlajalla, mutta heitä hänen ei onnistanut tavata."

Hauta-nimisessä  novellissa selviää sekin, mistä kirjan nimi Sarajevolainen Marlboro juontaa juurensa.

Kroatialaisten ystävieni ansiosta entisen Jugoslavian alue kiinnostaa minua, ja pidin lukemistani novelleista. Siksi halusinkin blogata tästä kirjasta, vaikka se minulta kesken jäikin. Kukapa tietää - ehkä joskus vielä luen loputkin novellit?

Nyt elän toivossa, että Jergovicin Buick Rivera -nimisen romaanin lukeminen sujuisi minulta paremmin kuin tämän novellikokoelman kanssa kävi - sitten joskus, kun ehdin sen kimppuun. Se kyllä odottaa minua kärsivällisesti, koska se on minulla omassa hyllyssäni.

Kustannusosakeyhtiö Savukeidas 2017, 142 sivua
Alkuteos: Sarajevski Marlboro (1994)
Suomentanut Kari Klemelä
Graafinen suunnittelu: Ville Hytönen

(Kuvituksena olevan pienen herkkupalan sain jouluksi Kroatiasta. Se on nyt maistettu ja hyväksi havaittu. Se muistutti aika paljon suomalaista Kismet-suklaata.)

Kirjasta muualla: Tekstiluola, Kiiltomato, Hemulin kirjahylly ja Donna mobilen kirjat

Kati Keski-Mäenpää: Puhuvat kädet - Mirja Himanen ja Mekonnen Mulat kuurojentyössä Etiopiassa

Kati Keski-Mäenpää on työskennellyt Etiopiassa niin opetustehtävissä kuin tiedottajana vuosina 2001-2003 ja 2008-2012. Hänen kirjansa Puhuvat kädet kertoo myös Etiopiasta, mutta ei kuitenkaan hänen omasta työstään siellä. Sen sijaan kirjan päähenkilöinä ovat suomalais-etiopialainen aviopari Mirja Himanen ja Mekonnen Mulat, jotka ovat työskennelleet pitkään Etiopian kuurojen parissa.

Kirjan alkupuolella kerrotaan vuorotellen sekä Mirjan että Mekonnenin elämästä aivan lapsuudesta alkaen. Millainen lapsuus ja nuoruus heillä oli, mikä sai Mirjan lähtemään Etiopiaan ja miten he lopulta tapasivat siellä toisensa.

Mirja lähti 1980-luvulla Suomen Lähetysseuran kautta Hosainan kuurojenkoulun opettajaksi. Kun hän kävi Suomessa lähetyskurssia, häntä hirvitti ajatella, mihin hän on menossa, ja hän pelkäsi, pärjääkö hän siellä.

"Mirja mietti kauhuissaan työmäärää, mikä hänellä oli edessään: amharan kieli, etiopialainen viittomakieli ja täysin uusi kulttuuri. Hän kertoi tunnoistaan avoimesti kurssikavereilleen. Senegalin-lähetti Tor-Erik Store lohdutti Mirjaa ja antoi neuvon: 'Kuule, ne vaikeudet tulevat yksi kerrallaan. Ei sinun tarvitse kaikkia yhdellä kertaa selvittää, vaan otat yhden, ja kun se on selvitetty, otat toisen.'"

Mikä viisas neuvo! Mirjaa se lohdutti ja oli hänelle monesti avuksi, kun yhtä aikaa tuli eteen liikaa tehtäviä.

Mekonnenin vaiheiden kautta pääsemme kurkistamaan Etiopian lähihistoriaan. Oli kommunistinen diktatuuri, sisällissota ja Pohjois-Etiopian nälänhätä. Kristinuskon harjoittaminen oli vaarallista, se piti tehdä salaa. Nälänhädän aikana Mekonnen opiskeli yliopistossa, jonka kaikki opettajat ja oppilaat määrättiin töihin rakentamaan paikkaa, jonne nälänhätäalueelta siirrettäisiin ihmisiä.

Mekonnen valmistui biologian opettajaksi, ja hänenkin tiensä johti työhön Hosainan kuurojenkoululle, jossa hän tutustui Mirjaan. Sisällissodan ja vallankumouksen melskeissä he menivät naimisiin. Yhdessä tämä aviopari on sitten tehnyt mittavan elämäntyön Etiopian kuurojen hyväksi. Ennen kaikkea kuurojen koulutuksen hyväksi.

Jossain vaiheessa he huomasivat, että Hosainan kuurojenkoululla olivat asiat hyvin, mutta muiden kuurojenkoulujen tilanne oli huonompi. Eikä kouluja edes ollut tarpeeksi kaikille Etiopian kuuroille. Monia kuuroja myös piilotellaan kotona majan perällä. Maassa ajatellaan edelleen, että lapsen kuurous, sokeus tai muu poikkeavuus johtuu vanhempien pahoista teoista ja on Jumalan rangaistus heille. Siitä johtuu tämä häpeä ja salailu.

Mirja ja Mekonnen lähtivät kouluttamaan kuuroille lisää opettajia, jotka ovat sitten perustaneet lukuisia kuurojenluokkia ympäri Etiopiaa. Näin jo tuhannet kuurot lapset ovat päässeet kouluun. Nykyään Etiopian kuurot pääsevät vihdoin myös yliopistoihin opiskelemaan.

"Mutta mitä kuurolle lapselle merkitsee se, että hän pääsee kouluun? 'Hän saa kielen', Mirja kertoo. 'Hän kykenee ilmaisemaan omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Hän pystyy vastaanottamaan opetusta ja muiden ajatuksia. Se on ihan räjäyttävä muutos kuurolle. Jos hän saa hyvää opetusta, kaikki ovet aukeavat. Esimerkiksi Hosainassa on kuurojen yhteisö, ja kaikki opetus on viittomakielistä. Suuri osa koulun päättäneistä oppilaista lähtee opettajankoulutuslaitoksiin tai yliopistoihin. Osa jää tekemään töitä kädentaitojen parissa. On laskettavissa yhden käden sormilla ne oppilaat, jotka ovat jääneet kotiin lähdettyään Hosainan koulusta. Se on paljon parempi prosentti kuin kuulevien kouluissa.'"

Koulunkäynnin mahdollistamisella on siis valtava merkitys Etiopian kuuroille. Mirja Himanen ja Mekonnen Mulat ovat tehneet todella arvokasta työtä tällä saralla.

Kuurojentyön lisäksi kirja tosiaan kertoo myös Mirjan ja Mekonnenin elämästä - sekä ennen heidän tapaamistaan että sitten myöhemmin avioparina. He ovat eläneet yhdessä myös Suomessa, ja suomen kielestä on jopa tullut se kieli, jolla he keskenään keskustelevat. Kirjan lopulla he kertovat hiukan kahden kulttuurin avioliitostaan sekä heidän perheessään toteutuvasta afrikkalaisesta laajennetusta perhekäsityksestä. Kirjaa kirjoitettaessa heidän perheeseensä kuuluivat nimittäin myös Mekonnenin 86-vuotias äiti Mulunesh ja 17-vuotias veljentytär Fitsum.

Puhuvat kädet on kiinnostavaa luettavaa, ja lisäksi se sisältää värikkään kuvaliitteen, mikä on minusta aina plussaa, varsinkin kun on vieraista maista kysymys.

Suomen Lähetysseura 2012, 155 sivua
Etukannen kuva: Tuomas Merilahti
Graafinen suunnittelu ja taitto: Tanja Varonen, DA Graphics Oy

P. S. Kuvituksessa käytin kouluaikaista kartastoani (hyväksytty vuonna 1978), jossa Eritreakin kuuluu vielä Etiopiaan.

Heini Saraste: Äidin kaipuu - Roman Deresin matka Etiopiasta Suomeen

Heini Sarasteen uusi kirja kertoo Roman Deresistä, joka syntyi vuonna 1973 Akaken kylässä Etiopiassa. Lapsuus ja nuoruus oli onnellinen, mutta isän kuolema ajoi perheen köyhyyteen. Roman joutui jäämään pois koulusta ja huolehtimaan sisaruksistaan sekä kotitöistä, kun äiti oli töissä tehtaassa. Jo nuorena hän joutui murehtimaan siitä, miten perhe saataisiin elätettyä. Hänelle itselleenkin syntyi kaksi tytärtä, ja alkoi käydä selväksi, että Romaninkin pitäisi mennä töihin, kun lasten isä ei enää voinut huolehtia heistä.

Kirja kertoo, että noin 30 000 etiopialaista naista lähtee joka kuukausi kotiapulaisiksi Lähi-itään, useimmat Libanoniin. He toivovat voivansa lähettää sieltä rahaa perheelleen. Libanoniin lähtee myös Roman - aavistamatta, ettei hän näkisi äitiään ja pieniä tyttäriään vuosikausiin.

Roman ehtii nähdä ja kokea Libanonissa monenlaista. Käy ilmi, että monet naiset joutuvat siellä suorastaan kotiorjiksi, joita voi kohdella miten huvittaa. Kotiorjien osa onkin kaikkein pahin. Onneksi Roman pääsee eräälle koululle ja myöhemmin hotelliin. Jossain vaiheessa hän joutuu kyllä myös vanhan pariskunnan palvelijaksi. Vaikka mies on kiltti, rouva on todella ilkeä ja vihamielinen Romania kohtaan.

Emäntä pitää Romania nälässä ja saattaa tarjota homeista leipää syötäväksi, koska onhan sekin parempaa kuin se, mitä kotimaassasi tarjotaan, hän sanoo. Kuitenkaan Roman ei ole koskaan Etiopiassa nähnyt nälkää, mutta Libanonissa hän joutuu senkin kokemaan.

"'Hänellä, tällä rouvalla, on sellainen käsitys, että me Etiopiassa asumme savimajoissa, olemme katastrofien armoilla ja kärsimme nälkää, että libanonilaiset ovat tehneet ainoastaan armollisen teon, kun ovat ottaneet meidät maahansa.'
  Etiopian nälänhätä tunnetaan maailmalla. Kuvat riutuneista suurisilmäisistä lapsista, joitten mahat pömpöttävät nälän turvottamina ja joitten kasvoilla kärpäset parveilevat. He eivät tunne sitä Etiopiaa, missä syödään suloista injeraa ja dorowotia, kahdeksan tuntia valmistettua kanapataa, missä pukeudutaan kirkkaisiin juhlavaatteisiin ja missä keltakukat ja hortensiat kukkivat.
  He eivät tiedä, että Lalibelan valtavat kalliokirkot kaiverrettiin jo 1000-luvulla. He eivät tiedä, että luostarikoulussa opiskeltiin runoutta ja musiikkia jo silloin, kun monilla Euroopan kolkilla ei ollut kirjakieltä. He eivät tiedä, että Roman on kotoisin suuresta kauniista maasta, jossa kasvaa ylpeä itsestään tietoinen kansa."

Vuosien jälkeen Roman pääsee käymään Etiopiassa tapaamassa perhettään. Sitten työ Libanonissa taas jatkuu. Kunnes erilaisten käänteiden seurauksena hän muuttaa Suomeen. Täällä hän asuu aluksi Kajaanissa ja myöhemmin Helsingissä.

Kuvaus siitä, miten afrikkalainen näkee Suomen tänne tullessaan ja täällä eläessään on mielenkiintoista luettavaa. Kaikki on Romanille uutta. Kun hän saapuu Kajaaniin, on tammikuu. Hän ihmettelee, mitä nuo valkoiset kummitukset ovat - ja kuulee, että ne ovat lumisia puita. Entä tämä tunne iholla? Se on kylmyyttä. Suomen hiljaisuus ja ihmisten vakavuus ovat myös jotain uutta ja outoa värikkääseen ja äänekkääseen elämään tottuneelle.

Kirjan nimi Äidin kaipuu on osuva. Se kuvaa sekä oman äidin ikävää että Romanin, joka itsekin on äiti, kaipausta omien tyttäriensä luo. On raskasta olla vuosikausia erossa omista lapsistaan ja jäädä vieraaksi heille. Kirja kuitenkin kertoo myös toivosta, ilosta ja uudesta alusta.

Lisäksi Heini Saraste kertoo paljon Romanin uskosta. Kuten monet etiopialaiset, myös Roman on ortodoksi, ja on löytänyt ortodoksiseurakunnasta hengellisen kodin itselleen myös täällä Suomessa. Pääkaupunkiseudulla on niin paljon etiopialaisia ja eritrealaisia, että heillä on jopa oma Tewahedo-seurakunta siellä.

Kirja on kaunis kuvaus äidinrakkaudesta ja ikävästä sekä sinnikkäästä ja valoisasta naisesta, joka vaikeuksienkin keskellä taistelee itselleen ja perheelleen paremman elämän. Se on mukaansatempaavaa ja koskettavaa luettavaa. Suosittelen!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Into Kustannus Oy 2019, 178 sivua
Kirja on tehty yhteistyössä Kynnys ry:n kanssa
Kansi: Elina Salonen
Kannen kuva: Heini Saraste