Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

On "Demokraattinen" Kamputsea ja "vuosi nolla" (vuosi 1978). Punakhmerien puolue Angkar on päättänyt luoda uuden ja uljaan maan, mutta pyrkii siihen lievästi sanottuna kyseenalaisin menetelmin. Eletään Pol Potin hirmuhallinnon aikaa. Kansanmurhan uhreina kuolee 1,7 miljoonaa ihmistä.

Chey Chan ja hänen ministerimiehensä Sek Prak ovat puolueen uskollisinta sisäpiiriä, mutta Angkar muuttuu yllättäen niin vainoharhaiseksi, että jopa heidät pidätetään ja viedään vankilaan vakoojiksi epäiltyinä. Heidän tyttärensä Vanna ja poikansa Arun ovat joutuneet työleireille raatamaan maansa hyväksi; pieni Sothear-vauva sen sijaan joutuu äitinsä kanssa vankilaan.

Kommunistisessa Kamputseassa monet normaalitkin asiat ovat kiellettyjä. Esimerkiksi silmälasit - koska ne viittaavat lukemiseen. Lukeminen puolestaan on paha asia, koska kansa voisi saada tietoa, ja on parempi pitää heidät poissa tiedon ääreltä, nöyrästi tottelemassa hirmuhallinnon määräyksiä ja oikkuja.

Kirjan alkupuolella Rannela näyttää lukijalle niin julman todellisuuden, ettei sellaisesta haluaisi tietää. Miten raa'asti ihmisiä kohdeltiin vankiloissa, kidutettiin - ja surmattiin. Ei kuitenkaan kannata pelästyä tätä alkuosaa, koska tämä on todella hieno romaani, joka vie mennessään. Minunkin oli pakko lukea eteenpäin, vaikka olinkin järkyttynyt.

Reilun 120 sivun jälkeen päästäänkin jo Kukon vuoteen (Kambodza 2005). Vanna on onnistunut selviämään hengissä, on naimisissa ja hänellä on lapsia. Kambodzalaiset ovat jatkaneet elämäänsä, vaikka itse kunkin menneisyydessä kummittelevat synkät muistot. Jotkut ovat olleet punakhmerien uhreja ja menettäneet läheisiään, toiset olivat itse niitä julmuuksien tekijöitä.

Halki vuosien monet ovat etsineet kadonneita omaisiaan - monesti turhaan. Vannakin on yrittänyt löytää vanhempansa ja pikkuveljensä, mutta hän ei ole onnistunut saamaan mitään tietoa heidän kohtalostaan. Ovatko he kuolleet - vai elävätkö he sittenkin jossain...?

Vannan mies Mao puolestaan heräilee painajaisiin, valvoo öitä, on sulkeutunut ja synkkämielinen ja juo paljon. Hänellä on menneisyys, josta hänen vaimonsa ei tiedä. Hän on itse ollut se, joka kidutti ja tappoi muita. Nyt nuo muistot kiduttavat häntä painajaisina eivätkä anna rauhaa.

Kun Kambodzassa aletaan lopulta käydä sotarikosoikeudenkäyntejä, Vannallekin tarjoutuu tilaisuus päästä todistamaan rikollisia vastaan. Onko hän siihen valmis? Saako hän selville totuuden vanhempiensa kohtalosta, entä miehensä menneisyydestä - ja onko tulevaisuutta kaiken jälkeen?

Kaikesta tästä kannattaa lukea Rannelan romaanista, joka on todella vahva, vaikuttava ja pysäyttävä teos. Lisäksi se on mukaansatempaavaa ja koukuttavaa luettavaa. Luin sen niin ahmien, etten ehtinyt edes miettiä sopivaa kohtaa, josta ottaisin lainauksen tänne blogiin, kuten melkein aina tapaan tehdä.

Kambodzasta kiinnostuneille tai siellä jopa käyneille (kuten siskoni, joka lomaili siellä joulun alla) Punaisten kyynelten talo tarjoaa kaiken historia- ja yhteiskuntakuvauksen ohella myös hiukan Kambodzan maisemia, ruokia ja buddhalaista uskontoa. Käytiinpä myös paikassa, jossa siskonikin kävi matkallaan upeita temppeleitä katsomassa.

Kirjahan on saanut alkunsa Rannelan omalta Kambodzan-matkalta, jonka jälkeen hän on tehnyt haastatteluja ja käyttänyt paljon lähteitä, kuten asiaan kuuluu. Kaikki tuo taustatyö näkyy hienosti Punaisten kyynelten talossa.

Tällaisia kirjoja olisi kaikkien hyvä lukea, ettei vastaava enää toistuisi (vaikka ihminen ei näytäkään oppivan historiasta mitään). Eivät kambodzalaiset tai saksalaiset ole sen pahempia ihmisiä kuin me suomalaisetkaan. He vain omaksuivat heille syötetyn propagandan ja tottelivat puolueen komentoa. Muuttuivat osaksi koneistoa. Yhtä hyvin pahoja asioita voisi tapahtua täällä, jos systeemi muuttuisi jollain tavalla totalitaristiseksi. Kyllä täältäkin niitä tottelevaisia puolueihmisiä löytyisi. Niin kuin mistä tahansa.

Siksi kannattaa lukea, koska lukevat ihmiset voivat tosiaan olla tuollaisille systeemeille vaarallisia! Siinä punakhmerit olivat aivan oikeassa.

"Yhteiskunta ei voi tuntea itseään, ellei se muista tarkasti omaa historiaansa."
(Kambodzan dokumentaatiokeskus)

Karisto Oy 2013, 257 sivua
Kansi: Tuija Kuusela