Latvalan taidokas kieli ja kerronta tempasivatkin minut mukaansa heti ensimmäisen novellin ensimmäisiltä riveiltä lähtien. Kyseisessä novellissa, nimeltään Väärät hälytykset, minäkertoja aloittaa tarinansa omasta katastrofien pelostaan: hellojen ja kahvinkeittimien tarkistelusta, yrityksestä estää vedenpaisumus ja säästää ihmishenkiä painelemalla hanoja tiukemmin kiinni.
Jo tässä ensimmäisessä novellissa päästään teemaan, joka jatkuu monissa muissa Arvostelukappaleen novelleissa. Minäkertoja on menettänyt rakkaan isänsä ylioppilaskeväänään ja jäänyt potemaan ikuista isän ikävää. Isän menettämistä on joutunut aina pelkäämään, koska hän oli alkoholisti. Siksi kai myös niitä vedenpaisumuksia piti estää, ettei isä vain kuolisi: "En halunnut, että löytäisin isän iltapäivällä hukkuneena makuuhuoneesta."
Minäkertoja etsii sitten mitä erilaisimmista miehistä sitä yhtä, joka olisi yhtä ihana kuin isä. Pubissakin, kun miehet katsovat häntä imelästi drinkkiensä takaa, "minulla ei ollut heille mitään sanottavaa, jos he eivät olleet isän näköisiä."
Myöhemmin hän kertoo:
"Nyt minulla on mies, jolla on isän nenä. Hän puhuu samaa murretta kuin isä ja on samanlainen luonnonlapsi, järven rannalla syntynyt. Hänkin saattaa käydä kusella pesäpallokentän laidalla, se tuntuu turvalliselta."
Latvalan tarinoissa on paikoitellen myös hervotonta huumoria, kuten vaikka novellissa Alaston salissa. Kyseisessä novellissa ollaan kaiken lisäksi mummolassa Vimpelissä. Isä menee Saarikentälle katsomaan pesäpalloa, kummisedän tytär "Milla on lukenut kaikki Vimpelin kirjaston nuortenkirjat" ja "mummi leikkaa talteen kaikki isän haastattelut Järviseudun Sanomista." Tämä kaikki on mukavan kotoista luettavaa tällaiselle nyt jo vuosia Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla asuneelle.
Mikä sitten oli se "alaston salissa" ja tarinan humoristinen puoli, sen voi jokainen itse lukea tästä kirjasta... Novellissa Schindler minäkertoja puolestaan on "Schindlerin listalla". Se Schindlerkin on tietysti eräs hänen elämänsä miehistä - eräs monista lyhytaikaisista tuttavuuksista. Hauskoja sanaleikkejä.
Taina Latvalalla on myös hieno taito kiteyttää muutamaan sanaan tai virkkeeseen isoja asioita. Esimerkiksi tässä ihan muutamalla rivillä (edelleen tuossa Alaston salissa -novellissa) hän tiivistää perinteisen pohjalaisen puhumattomuuden kulttuurin, jonka tunnistan ainakin omasta suvustani:
"Kerran kysyin isältä, millainen paapa oli.
- No semmonen mitä sodan käyneet miehet nyt on, isä vastasi ja heitti kiukaalle löylyä.
Sen jälkeen paapasta ei enää puhuttu."
Myöhemmissä novelleissa on sitten aika paljon sitä miehen etsintää ja myös melko paljon seksiä. Suhteet ovat irrallisia, nopeasti vaihtuvia, miehiä tulee ja menee. Hypätään sänkyyn ja sieltä pois (joskus nämä molemmat tapahtuvat melko äkillisesti). Tavalla tai toisella menetetyn (etäisen, poissaolevan tai kuolleen) isän ikävä voikin monesti saada naisen hakemaan lohtua ja edes jotain rakkaudentapaista kaikista mahdollisista vastaantulevista syleistä.
Toisaalta kirjassa on hienoja henkilökuvauksia, kuten novellissa Mielikuvitus, jonka päähenkilö on salaperäinen Katjushka. Hän pitää kerrostaloasunnossaan äänekkäitä venäläisiä iltoja, opettelee olemaan vihainen ja joutuu sairaalaan.
Pidin myös Pantomiimi-nimisestä novellista, jossa minäkertoja haaveilee baarimikosta, jossa on hänen mielestään "ehkä intiaaniverta", koska hänellä on suora nenä ja mustat hiukset sidottuna kuminauhalla niskaan. Tästä minulle tuli mieleen niin vahvasti jotain oman pari-kolmekymppisen minäni mennyttä elämää ja nostalgiaa, etten voi olla lainaamatta loppuun vielä seuraavaa, mielestäni niin hienoa otetta Latvalan tekstistä:
"Minä näin hänet ratsastamassa hevosella ympäri baaria, ohi jukeboksin, ohi melankolisten kitaransoittajien, ohi epäonnistuneiden rumpaleiden.
Paikalla oli myös muutamia runoilijoita, joille hän lähetteli savumerkkejä paremmasta huomisesta. Pelkkiä tuoppeja ne olivat, mutta surumielisille runosieluille ne merkitsivät paljon muuta - symbolia itsevarmuudesta, inspiraatiosta, luovuudesta, jonain päivänä julkaistavasta pehmeäkantisesta kirjasta."
Tämän kaiken - ja paljon muuta - tarjoaa siis Arvostelukappale. Taina Latvala on selvästi lahjakas sekä kielenkäyttäjänä että tarinankertojana. Mielenkiinnolla odotan, millaisia hänen muut teoksensa ovat, kunhan niitä ehdin lukemaan.
WSOY 2007, 189 sivua
Kansi: Sanna Sorsa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti