torstai 29. lokakuuta 2020

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

 



Mika Waltarin Surun ja ilon kaupunki kuvaa yhtä keväistä päivää Helsingissä joskus 1930-luvulla. Helsingissä on tuolloin neljännesmiljoona asukasta, tieto joka tulee kirjassa toistuvasti esiin. Waltari kertoo useista erilaisista ihmisistä erilaisine elämäntilanteineen; lopulta heidän tiensä kohtaavat päivän aikana tavalla tai toisella. Näiden henkilöiden kautta piirtyy myös kuva sen ajan yhteiskunnasta köyhine ja rikkaine ihmisineen. 

Kirja alkaa, kun aamujuna saapuu Helsinkiin, ja lopussa iltajuna lähtee kaupungista. Aamujunalla Helsinkiin saapuu synkkä ja arvoituksellinen maaseudun mies reppuineen. Hänen elämänsä on murskana, ja niin hän on jättänyt kaiken ja lähtenyt kaupunkiin aloittamaan uutta elämää. Kunhan vain tietäisi, minne menisi. 

Kevään armoton valo paistaa yli Helsingin kattojen. Se iskee tulen sataantuhanteen ikkunaan ja saa jäälautoiksi hajonneen meren välkehtimään tummansinisenä. Neljännesmiljoona ihmistä on tuntemattoman miehen ympärillä muutaman kilometrin piirissä hänen nojatessaan toivottomana aseman graniittipylvääseen. 

12-vuotias Erkki pääsee tuona päivänä vihdoin pois sairaalasta. Hän on iloinen ja suunnittelee kaleidoskoopin rakentamista. 

Sairaalassa tekee kuolemaa kahdeksankymppinen vanhapiika, neiti Sunnkvist. Vielä viimeisenä päivänään häntä kiinnostaa lähinnä lehdessä päivittäin ilmestyvä jatkokertomus, jota hoitajan on luettava hänelle. 

Veli on nuori mies täynnä poliittista aatteen paloa tuona kiihkomielisenä aikana, Waltaria lainatakseni. Hän aiheuttaa koulussa varsinaisen skandaalin jakamalla kirjoittamaansa monistetta, joka sisältää poliittista kiihotusta. Syyllisiä etsitään, mutta kukaan ei tunnusta. 

Uskonnon ja filosofian sijaisopettaja Laurila joutuu tahtomattaan mukaan jupakkaan ja painii omantuntonsa kanssa. 

Johtaja Sunnila on häikäilemätön, itsekeskeinen mies, jolle tärkeää tuntuu olevan lähinnä oma menestys ja raha. Ihmiset ovat hänelle vain välineitä. 

Aarne on työtön, uhmakas nuorukainen, toivottoman rakastunut nuoreen naiseen, jota ei voi saada, koska hän on köyhä ja tyttö on rikas. 

On myös nimettömäksi jäävä kirjailija, joka painiskelee luomisen tuskan kanssa. Kirjan loppupuolella tulee mieleen, että lieneekö tuo mies Waltarin omakuva. 

Jano ehdottomaan, ehkä juuri se on korkeinta ihmisessä. Hän, pieni ihminen, seisoo raitiovaunun etusillalla yksin keväisessä yössä ja vaunu rientää pitkin välkkyviä kiskoja, pitkin kadun avaraa pintaa lyhtyjen palaessa. Mutta lyhtyjen yläpuolella on kevään himmeä taivas yhä kirkastuvine tähtineen ja ympärillä on kaupunki, jonka mittasuhteet yö paisuttaa äärettömiin. 

Päivä näiden henkilöiden elämästä piirtää kiinnostavaa ajankuvaa 1930-luvun Helsingistä. Kirjan nimen muistin lukiessani monta kertaa väärin: Ilon ja surun kaupunki. Mutta kun kirjaa lukee eteenpäin, tajuaa, miten paljon osuvampi nimi sille on tämä Surun ja ilon kaupunki. Suru ensin. Sen verran melankolinen Waltarin teos on. Elämä on monesti julmaa. 

Tässä lukemassani painoksessa myös Veikko Vionojan upea kuvitus alleviivaa tuota melankoliaa. Kuvat ovat tummasävyisiä, ilmeikkäitä ja viiltävän puhuttelevia. Teksti ja kuvat täydentävät toisiaan hienosti. 

Blogissani tämä on ensimmäinen Waltarin teos, mutta aikaisemmin olen kyllä lukenut useita hänen romaanejaan. Pidän Waltarista, ja nyt pitäisi kyllä lukea taas häntäkin edes vähän useammin. Muutamia hänen kirjojaan hyllyssäni onkin odottamassa vuoroaan. Jopa Sinuhe egyptiläinen, jota en ole vielä koskaan lukenut. Epäilyttää kyllä, saanko ihan niin paksua teosta koskaan luettua, mutta toivossa on hyvä elää... 

WSOY 1998, kuvitetun laitoksen toinen painos 
Ensimmäinen painos ilmestyi 1936, kuvitettu laitos 1958. 
173 sivua 
Kuvitus Veikko Vionoja 
Päällys Kristina Segercrantz 

Muissa blogeissa: 

torstai 22. lokakuuta 2020

Kristiina Markkanen & Itohan Okundaye: Nimeni on Itohan

 


Nigerialainen Itohan Okundaye oli vain 15-vuotias, kun Italiassa asuva sukulaisnainen houkutteli hänet lähtemään Italiaan töihin. Nigeriassa oli totuttu näkemään, kuinka hyvin ulkomailla asuvilla meni: 

Heillä oli rahaa ja muodikkaat vaatteet. Heissä oli glamouria. Se oli todella houkuttelevaa. 

Niin Itohankin lähti maailmalle suurin toivein, mutta perillä Italiassa paljastui järkyttävä totuus: sukulaisnainen eli Täti olikin madame, jolle Itohan oli nyt velkaa 40 000 euroa, ja velka olisi maksettava työskentelemällä prostituoituna. Palkkatyön ja ihanan eurooppalaisen unelmaelämän tilalle tulikin nöyryyttävä pakkotyö ja velkavankeus. Itohan muistaa hyvin ensimmäisen yönsä kadulla: 

Se oli ihan todella kamalaa, koska en ollut ikinä halunnut mitään sellaista. Olin päältä tyyni, mutta sisälläni itkin ja hoin itselleni, että en minä ole tällainen ihminen. Ajattelin niitä haaveita ja tavoitteita, joita minulla oli ollut, ja nyt olin päätynyt tähän. 

Kyllä Itohankin oli toki tiennyt, että "aluksi" saattaa ehkä joutua työskentelemään prostituoituna, mutta hän arveli, että sen jälkeen saisi kyllä parempia töitä. Eikä hän nuorena tyttönä todella ymmärtänyt, mihin oli päätymässä. 

Kirja kertoo Itohanin vaiheista Nigeriasta Italiaan ja lopulta aina Suomeen asti, josta hän viimein vuosien jälkeen haki turvapaikkaa. Noista kuvioista ei niin vain lähdetä, sieltä on vaikea päästä irti, vaikka olisi lopulta saanut velankin maksettua. Juuri kukaan ei pysty lopettamaan, Itohan kertoo. Onkin kiinnostavaa lukea, miten hän itse pystyi irtautumaan. 

Suomessa seurasi vuosien byrokratia: turvapaikkahakemuksiin tuli kielteisiä päätöksiä, ja kerran Itohan jopa palautettiin Italiaan. Tästä kaikesta oli raskasta lukeakin - miten raskasta onkaan ollut elää siinä jatkuvassa pelossa ja epätietoisuudessa. 

Itohan on kuitenkin ollut sitkeä ja tehnyt paljon työtä. Hänellä on halu toimia, että mahdollisimman moni muu tyttö välttäisi sen kohtalon, jonka hän joutui kokemaan. Kirja kertoo ihmiskaupan vastaisesta työstä, jota hän on tehnyt yhdessä suomalaisten kanssa. 

Toimittaja, FM Kristiina Markkasen kirjoittama kirja ei kuitenkaan ole pelkästään Itohanin tarina, vaan se paneutuu myös Nigerian historiaan ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen sekä ongelmiin, joiden takia ihmiskauppa kukoistaa siellä - ja Euroopassa. On hyvä, että Itohanin tarina asetetaan näin laajempaan asiayhteyteen. 

Nigeriaan liittyen kerrotaan myös esimerkiksi verivalasta, joka Eurooppaan lähtevät tytöt pakotetaan tekemään voodoo-temppelissä. Tämä onkin aihe, josta en ollut ennen lukenut tarkemmin. Tytöt sidotaan verivalalla sellaiseen pelkoon, joka osaltaan estää heitä irrottautumasta prostituutiosta.  

On myös hienoa, että Itohanilla on ollut rohkeutta antaa kasvot tälle asialle, josta niin usein puhutaan vain kasvottomasti. Kuitenkaan ihmiskaupan uhrit eivät ole vain jotain kasvotonta massaa, vaan eläviä ja tuntevia ihmisiä, yksilöitä, joiden kärsimys on todellista. Tämä on tärkeä kirja, jonka toivoisi mahdollisimman monen lukevan, että tieto ja ymmärrys lisääntyisi. Vähitellen ihmiskauppa on tullut Suomeenkin, joten emme mekään täällä elä niin kaukana siitä todellisuudesta kuin ehkä luulemme. 

Itohan itse on saanut voimaa kristillisestä uskostaan ja on pystynyt antamaan anteeksi. Hän on saanut voimaantua ja kokee, että on hänen tehtävänsä kertoa ihmiskaupasta. Ymmärsin, että voin käyttää näitä kokemuksia myös johonkin positiiviseen, hän toteaa. Onkin ihanaa nähdä, miten kaikkein synkimmätkin kokemukset voivat muuttua siunaukseksi ja miten niitä voi myöhemmin käyttää toisten auttamiseen. Siihen työhön ja koko elämään toivon Itohanille Jumalan siunausta jatkossakin! 

Docendo 2020 
240 sivua 
Kannen kuva Anna Kuokkanen

Itohanista ja tästä kirjasta kertovat myös 


Kirjan lopussa on lähdeluettelo, jossa on  mukana myös kaunokirjallisuutta ja elokuvia. Sieltä saa kiinnostavia lukuvinkkejä. Itse kiinnostuin Chika Unigwen romaanista On Black Sister's Street (Vintage 2010). Se kertoo Antwerpenin punaisten lyhtyjen alueen nigerialaisista prostituoiduista ja on fiktiivinen teos, mutta perustuu laajaan haastatteluaineistoon. 

maanantai 19. lokakuuta 2020

Johanna Elola: Sanoita surusi - Täytettävä muistokirja

 

Arvostelukappale kirjailijalta 

Sanoita surusi on hieno teos surevan käyttöön: siihen voi kirjata ylös muistojaan edesmenneestä läheisestä ja käydä samalla läpi oman surun eri vaiheita. Johanna Elola itse kirjoitti paljon, kun suuri suru kohtasi hänet; oma poika menehtyi tapaturmaisesti vain 12-vuotiaana. Kirjoittamalla Elola sai purettua tuskaansa, ja tämän kirjan myötä hän tahtoo tarjota tuon mahdollisuuden myös muille sureville. 

Kirjassa on monella aukeamalla ensin lyhyt ote Elolan omista suruteksteistä surun eri vaiheissa, ja toisella sivulla on tyhjää tilaa juuri sinun merkinnöillesi. Joillakin sivuilla on aihe, josta kirjoitetaan, mutta on myös monia sivuja, joihin voi kirjoittaa päiväyksen ja sen jälkeen ihan mitä itse haluaa purkaa omista tunnoistaan. 

Annetut aiheet ovat juuri sellaisia, joita sureva käy mielessään läpi, esimerkiksi Se päivä, kun lähdit pois, Viimeinen yhteinen muisto, Esineet, jotka muistuttavat sinusta, Tällaisena muistan sinut, Viha ja syyllisyys - tältä minusta on tuntunut, Unet, joita näen sinusta, Jos näkisin sinut nyt, sanoisin sinulle. Ja monia muita. 

Lisäksi kirjassa on tilaa muutamille valokuville. 

Otteita Johanna Elolan omista teksteistä: 

Minulla oli tyhjä olo. Osa minusta oli otettu pois, eikä mikään palaisi enää koskaan ennalleen. Minun sydämeni oli rikottu pysyvästi, pahimmalla mahdollisella tavalla. 

Onko tarkoituskin, että surevalla on hoidettavanaan niin paljon asioita, ettei vaan ehtisi pysähtymään? Toisalta varmaan ihan hyvä niin. Olen kuitenkin tietoinen siitä, että pysähtymisen hetki tulee vielä ja se pelottaa minua. 

En osaa ajatella elämääni eteenpäin, vaan elän tässä hetkessä. Yksi henkäys kerrallaan. Tämä aamu alkoi itkulla tai oikeastaan huudolla. Turvonneita silmiäni peilistä katsoessani mietin, miten karmean taakan elämä minulle antoikaan kannettavaksi. Ansaitsinko tämän? 

Minä en ole vahva, olen juuri nyt heikoimmillani, mutta tästä on vaan selvittävä. Ei ole muuta vaihtoehtoa. 

Näin taas unta sinusta. Uni oli surullinen, mutta oli ihana nähdä sinut. Näytit ihan samalta kuin ennen. 

Elolan viimeiset merkinnät on krjoitettu, kun pojan kuolemasta on kulunut jo vuosia. Loppua kohti alkaakin tulla myös toivon näköaloja ja valoa pimeyteen. Vaikka ikävä ei lopu koskaan, suru muuttaa muotoaan, ja on taas mahdollista myös nauttia elämästä, löytää iloa ja onnea. 

Kirja on ulkoasultaan todella kaunis, ja kuvituksena on Sofia Amberlan upeita maalauksia. Kirjan välistä löytyi myös saatekirje ja ihana valkoinen höyhen, joka on mukana tämän postauksen kuvassa. Kirjassa puhutaan taivaspostista, ja höyhen liittyy siihen. Sitä voi käyttää välimerkkinä kirjan välissä. 

Sanoita surusi on ihana surukirja. Kun joskus, toivottavasti kuitenkin vasta pitkän ajan päästä, tulee tarpeeksi suuri suru kohdalle, otan varmasti kirjan käyttöön. Uskon, että tällainen kirja voi olla suuri apu surun keskellä juuri siksi, että se tarjoaa mahdollisuuden sanoittaa suruaan ja kirjoittaa ylös muistoja poisnukkuneesta rakkaasta. 

Toisaalta kirjaan ei ole pakko kirjoittaa mitään, jos ei halua. Sitä voi myös lueskella ja sen äärellä voi miettiä ja käydä läpi omaa suruaan ilman kirjoittamistakin. 

Myös jos tunnet jonkun surevan, voi olla vaikea sanoa mitään tai muutenkaan olla avuksi. Silloin tällainen kirja voi olla kaunis lahja, joka tarjoaa surevalle lohtua. 

Kirjaan voi tutustua myös nettisivuilla https://sanoitasurusi.fi/ sekä Facebookissa ja Instagramissa

Näkyville Oy 2020 
127 sivua 
Kuvitus Sofia Amberla 
Taitto Susanna Westerlund-Vuorela, Scanria Oy 

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Delia Owens: Suon villi laulu

 Suomentanut Maria Lyytinen 
Suon villi laulu on Delia Owensin esikoisromaani, joka on ollut menestysteos ympäri maailmaa. Vuonna 2019 se oli USA:n myydyin kirja, jota myytiin enemmän kuin Margaret Atwoodin, Stephen Kingin ja John Grishamin kirjoja yhteensä. 

Minullakin oli odotukset korkealla heti kun kuulin kirjasta, enkä joutunut pettymään. Tämä oli niitä romaaneja, jotka lumoavat heti ensimmäiseltä sivulta lähtien ja joiden lumous säilyy loppuun asti. Täydellistä lukunautintoa. 

Päähenkilö on tarinan alussa kuusivuotias Kya-tyttö, joka asuu köyhän perheensä kanssa pohjoiscarolinalaisen suon laidalla. Kyläläiset pitävät heitä roskasakkina. Kyan isä on väkivaltainen alkoholisti, ja niinpä eräänä päivänä vuonna 1952 äiti ottaa kapsäkkinsä ja lähtee kotoa taakseen katsomatta. Vähitellen lähtevät myös muut sisarukset, mutta Kya on liian pieni ja joutuu jäämään isänsä luo. Käytännössä isä kulkee ryyppyreissuillaan, ja Kyan on selvittävä pienestä pitäen yksin. 

Kuukaudet kuluivat ja talvi asettui lauhkeana maisemiin, niin kuin etelän talvilla on tapana. Aurinko kietoutui kuin lämmin peitto Kyan hartioille ja houkutteli hänet yhä syvemmälle soiseen maastoon. Toisinaan hän kuuli yöllisiä ääniä, joita ei tunnistanut, tai säpsähti liian lähelle iskeviä salamoita, mutta aina vaikean paikan tullen maa kannatteli häntä. Ja lopulta tuska sydämessä alkoi tihkua pois omia aikojaan kuin hiekkaan imeytyvä vesi. Yhä sen tunsi, mutta vain jossakin syvällä. Kya laski kämmenensä hengittävän, kostean maan kamaralle, ja suosta tuli hänen äitinsä. 

Kya joutuu lapsesta asti kasvamaan hylkäämisen haavat sydämessään ja oppimaan, että yksin on pärjättävä eikä muihin ihmisiin ole luottamista. Hän oppii tuntemaan häntä ympäröivän luonnon kuin omat taskunsa, ja hän onkin varsinainen luonnonlapsi. Kyläläiset pitävät Kyaa outona kummajaisena, Rämelikkana, ja suhtautuvat häneen halveksien. Hän on yksinäinen ja ulkopuolinen. Mutta hänessä ja hänen elämässään marskimaan reunalla on kauneutta, josta ihmiset eivät tiedä. Vain harvat tulevat sen näkemään, mutta onneksi heitäkin on. 

Kirja on myös murhamysteeri. Vuorotellen Kyan lapsuuden ja aikuisuuden kanssa Owens kertoo vuodesta 1969, jolloin kylällä asunut nuori mies, hiukan Kyaa vanhempi Chase Andrews, löydetään suolta kuolleena. Todennäköisesti murhattuna. Kun tapausta on hiukan tutkittu, epäilykset kohdistuvat Kyaan. Onko hän syyllinen? 

Kuten kannessakin sanotaan, Owensin teos on todellinen villin luonnon ylistys. Sen kieli ja luonnon kuvaus on valtavan kaunista. Myös Kyan elämää ja sielunmaisemaa Owens kuvaa niin herkästi eläytyen, että syvälle sydämeen sattuu. Suon villi laulu onkin suorastaan pakahduttava lukuelämys. Ja valtavan koukuttava: lukemista ei olisi malttanut keskeyttää, mutta yön yli oli kuitenkin nukuttava.

Jotkut ovat pettyneet kirjan murhamysteeriin, mutta itse en pettynyt. En edes odottanut, että tämä olisi varsinainen dekkari, kuten ei ollutkaan. Pääosassa on Kyan elämä ja se suon villi laulu. 

Kaikesta näkee, miten luontorakas ihminen Delia Owens on. Hän on opiskellut eläintieteitä ja eläinten käyttäytymistiedettä ja on aiemmin kirjoittanut elämäkerrallisia teoksia tutkijanelämästään Afrikan luonnon keskellä. Tällaisen mestariteoksen jälkeen voi vain toivoa, että hän jatkaisi romaanien kirjoittamista! 

WSOY 2020 
416 sivua 
Alkuteos Where the Crawdads Sing 2018 
Kannen suunnittelija Na Kim 
Kannen kuvitus Andrew Geiger 

Kirjasta ovat bloganneet mm. 

torstai 15. lokakuuta 2020

Suvi Bowellan: Kiltin tytön voimakirja

 


Moni meistä kärsii liiallisesta kiltteydestä, jolloin ihminen ottaa huomioon toisten tunteet ja tarpeet, mutta sivuuttaa omansa. Ylikiltti ihminen on tahdoton ja ulkoaohjautuva ja joutuu helposti toisten hyväksikäyttämäksi kynnysmatoksi. Hän ei uskalla tulla näkyväksi, olla oma itsensä, kertoa mielipiteitään, pitää puoliaan, tehdä niin kuin itse tahtoisi. Hän voi olla pelastaja, terapeutti, enkeli, miellyttäjä, hauskuuttaja, sovittelija, ylisuorittaja, marttyyri tai valittaja. 

Tällaisille ihmisille omistaa kirjansa Suvi Bowellan, joka kertoo itse olevansa toipuva ylikiltti. Hän on aikaisemmin kirjoittanut muun muassa erityisherkkyydestä ja toteaakin, että yksi kiltteyden taustatekijä on juuri herkkyys aistia toisten tunteita ja tarpeita. Herkkä ihminen ottaa helposti vastuun toisten tunteista, vaikka jokaisen pitäisi olla ensisijaisesti itse vastuussa omasta elämästään ja tunteistaan. 

Muita liiallisen kiltteyden taustatekijöitä voivat olla traumaattiset lapsuuden kokemukset ja kasvatus. 

Bowellan on kirjoittanut tämän kirjan erityisesti naisille, koska naisiin kohdistuu enemmän kiltteyden vaatimuksia kuin miehiin. Paljon kilttejä miehiäkin on kyllä olemassa, joten onneksi on myös Anna-Liisa Valtavaaran kiltteyskirjat (Kiltteydestä kipeät ja Oikein kiltit), joita voi lukea sukupuolesta riippumatta. Aika paljon yleistä kiltteysjuttua Bowellaninkin kirjassa kyllä on, joten kyllä sieltä mieskin löytää paljon kiinnostavaa. 

Kiltin tytön voimakirja käsittelee seuraavia aiheita: Tyypillisiä kiltin ihmisen rooleja, Miksi ihmisestä tulee ylikiltti, Miten kiltteys ilmenee ja mitä se aiheuttaa, Eroon ylikiltteydestä, Salli itsellesi tarpeet ja tunteet, Opi uusia tärkeitä taitoja sekä Uusi terveesti itsekäs elämä. Näiden otsikoiden alla on sitten vielä paljon alaotsikoita. 

Bowellan kirjoittaa esimerkiksi vääristä uskomuksista. Ajattelummehan vaikuttaa myös tunteisiimme ja toimintaamme, joten siksi vääränlaisista uskomuksista olisi opeteltava pois ja opittava tilalle terveempiä ajatusmalleja. 

Onko jokin elämäsi osa-alue aivan rempallaan? Huomaatko toistuvia ongelmia? Niiltä elämän osa-alueilta, joilla takkuaa jatkuvasti, löytyy aivan taatusti uskomuksia ja tunteita, jotka laittavat kapuloita rattaisiin. Ajatuksemme ja ne tunteet, joiden kanssa elämme päivästä toiseen, vaikuttavat aivan uskomattomalla tavalla elämämme laatuun ja sujumiseen. 

Ei-sanaan liittyen Bowellan viittaa Harriet Lernerin kirjaan Kiukku on voimaa - Opas naisille läheisten ihmissuhteiden muuttamiseksi

Yksi mullistava oivallus, jonka tein aikanaan luettuani Lernerin kirjan, oli se, että minun ei tarvitse selittää päätöksiäni muille. Minulla on oikeus olla suostumatta johonkin ilman velvoitetta selittää ummet ja lammet siitä, miksi se ei nyt sovi. Mitä enemmän selittää, sitä syvemmän kuopan yleensä kaivaa itselleen. "Ei" alkaa vesittyä ja perutelut alkavat kuulostaa selittelyltä. Taitava manipuloija osaa käyttää tilannetta hyväkseen. 

Tavoitteena ei ole tulla aggressiiviseksi ja ikäväksi ihmiseksi, vaan jämäkäksi, terveellä tavalla kiltiksi ihmiseksi, joka huomioi kyllä muut, mutta pitää huolta myös itsestään ja uskaltaa sanoa ei silloin kun sille on tarvetta. 

Kirjassa on myös Suvi Bowellanin haastattelemien naisten kokemuksia heidän matkastaan kohti aidompaa elämää. 

Lisäksi Kiltin tytön voimakirja on ulkoasultaan todella kaunis teos, joka hemmottelee lukijaa visuaalisilla elämyksillä.  

Bowellanin teoksessa oli paljon minulle ennestään tuttuja asioita, mutta aina näistä saa myös uutta mietittävää ja uusia vinkkejä omalle toipumismatkalleen. Jaoin tässä vain muutamia ajatuksia, mutta lukemalla kirjan itse voit löytää paljon muutakin ja kokea omat ahaa-elämyksesi.  

Otava 2020 
240 sivua 
Valokuvat Emma Ronkainen 
Graafinen suunnittelu ja taitto Satu Kontinen 

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Craig Groeschel: Kristitty ateisti

 

Suomentanut Merja Pitkänen

Innostuin lukemaan lisää Craig Groeschelia. Minulla on nyt kristillinen putki päällä kirjojen suhteen, mutta kyllä yhtä ja toista muutakin on lukusuunnitelmissa, kunhan ehdin sinne asti. 

Kristityn ateistin olen lukenut silloin kun se ilmestyi suomeksi, mutta en toki enää muistanut kirjasta paljoakaan, ja aivan samanlainen "kristitty ateisti" on tullut oltua kuin ennenkin. Kyseisellä sanaparilla Groeschel tarkoittaa meitä kristittyjä, jotka uskomme kyllä Jumalaan, mutta elämme käytännössä silti aivan kuin häntä ei olisi. 

Lukujen otsikot kertovat, mitä kaikkea tämä voi pitää sisällään: 

1. Uskot Jumalaan, mutta et tunne häntä todella 
2. Uskot Jumalaan, mutta häpeät menneisyyttäsi 
3. Uskot Jumalaan, mutta et ole varma, että hän rakastaa sinua 
4. Uskot Jumalaan mutta et rukoukseen 
5. Uskot Jumalaan, muttet pidä häntä oikeudenmukaisena 
6. Uskot Jumalaan, mutta et anna anteeksi 
7. Uskot Jumalaan, mutta et usko voivasi muuttua 
8. Uskot Jumalaan, mutta olet silti koko ajan huolissasi 
9. Uskot Jumalaan, mutta tavoittelet onnellisuutta millä hinnalla hyvänsä 
10. Uskot Jumalaan, mutta luotat enemmän rahaan 
11. Uskot Jumalaan, mutta et kerro uskostasi 
12. Uskot Jumalaan mutta et hänen seurakuntaansa 

Näiden otsikoiden alta on helppo löytää itsensä. Eikä Groeschel saarnaa näistä jostakin ylhäältä käsin, vaan hän on yksi meistä, niin pastori kuin onkin. Yksi hänen kirjojensa hyvistä puolista on juuri se, miten avoimesti hän kertoo omistakin heikkouksistaan ja epäonnistumisistaan erilaisissa tilanteissa. 

Tässä kirjassa Groeschel kertoo esimerkiksi miten häntä pyydettiin kertomaan Jeesuksesta erään seurakuntalaisen kuolemaisillaan olevalle isälle. He kuitenkin rupattelivat mukavia baseballista ja muusta vastaavasta, eikä Groeschel keksinyt mitään aasinsiltaa siirtyä hengellisiin asioihin. Eihän pastorinkaan ole aina helppo alkaa saarnata. Lopulta hän päätti tulla seuraavana päivänä uudestaan, mutta kuten arvata saattaa, hänen saapuessaan sairaalaan kyseinen mies oli juuri kuollut.  

Mistä tahansa Groeschel kirjoittaa, hän tekee sen aina käytännönläheisesti, syvällisesti, puhuttelevasti ja huumorilla höystäen. Minua nauratti esimerkiksi se mitä hän tässä kirjassa sanoi rukouksesta - eli siitä, kun me kuvittelemme, että rukoustemme täytyy olla korkealentoisia ja kaunopuheisia: 

Isänä minusta on parasta se, että pienet lapseni kiipeävät syliini ja puhuvat rehellisesti. "Isi, minä pelkään pimeää. Auttaisitko minua?" Kuvittelepa, että sama lapsi seisoisi edessäni ja puhuttelisi minua näin sanoen: "Suuri, kaikkivoipa tämän talouden isä, pyydän päästä lähellesi. Suuri kaiken hyvän antaja, salli minun olla läsnäolossasi pitkien yön hetkien yli, sillä viipyilevät pelot asuvat sisimmässäni - totisesti: aamun ensi säteistä valon sammumiseen saakka sydämeni toivoo apuasi." 

Kristitty ateisti on puhutteleva ja ajatuksia herättävä teos, ja siksi luinkin sitä monta päivää, vaikka se on melko ohut. Nyt kaiken jälkeen en ehkä osaa sanoa paljoa - varsinkin kun kirja käsittelee niin monia erilaisia aiheita. Jokainen tutustukoon itse lähemmin Groeschelin ajatuksiin, jos nuo lukujen otsikot vaikuttavat itselle ajankohtaisilta. Antoisaa luettavaa tämä oli. 

Jaan tähän loppuun minua puhutelleen ajatuksen siitä, miksi jatkuva murehtiminenkin on "kristillistä ateismia": 

Päätämme jäädä pohtimaan ja ajattelemaan kaikkein pahimpia mahdollisia vaihtoehtoja. Tämä on uskoa pahoihin asioihin eikä Jumalaan. 


Päivä Oy 2011 
174 sivua 
Alkuteos The Christian Atheist 2010 
Kansi AD Studio Oy 

Kirjasta ovat bloganneet myös Reijo Telaranta ja Pappilan elämää

Itse olen blogannut myös kahdesta muusta Craig Groeschelin kirjasta: 

lauantai 10. lokakuuta 2020

Craig Groeschel: #vaikeavalinta

 Suomentanut Johanna Hartikainen 
Sosiaalisesta mediasta ja sen ongelmista, ennen kaikkea varmaan someriippuvuudesta, on kirjoitettu kirjoja, mutta kaikelta somettamiseltani en ole koskaan ehtinyt lukea niitä. Craig Groeschelin #vaikeavalinta on kristillinen näkökulma aiheeseen (sen alaotsikkona onkin Jeesuksen seuraajana selfie-maailmassa). Tämäkin kirja ehti olla hyllyssäni toista vuotta ennen kuin sain sen luettua. Nyt kun vihdoin luin sen, en enää tajua miksi piti viivytellä niin kauan. Tiesinhän jo ennestään, miten mahtavia kirjoja Groeschel kirjoittaa. 

Hän ei tyrmää sosiaalisen median käyttöä eikä vaadi siitä luopumista kokonaan, onhan hän itsekin innokas somettaja. Mutta koska meillä monilla kysymyksessä on riippuvuus ja pakkomielle, hän kirjoittaa, että jokaisen on itse tiedostettava oma tilanteensa ja mietittävä, millaiset rajat itselleen laittaa. Jonkun kohdalla voi riittää lyhyt sometauko, joku toinen voi tarvita jopa sometilien poistamista tai ainakin pitkää taukoa. 

#vaikeavalinta käsittelee sosiaalista mediaa monesta eri näkökulmasta. Kirja pohtii esimerkiksi sitä, miten me väkisinkin vertailemme itseämme toisiin - vertaamme esimerkiksi omaa kulissien takaista arkeamme toisen viimeisen päälle hiottuun Instagram-kuvaan, vaikka kulissien takana senkin kuvan ottajalla on taatusti oma puuduttava, sotkuinen tai vaikea arkensa. Vertailu taas herättää meissä kateutta

Samoin kerjäämme hyväksyntää laskemalla paljonko tykkäyksiä ja kommentteja somepäivityksemme saavat. Todellinen rakkaus ja todelliset ihmissuhteet korvataan tykkäyksillä. Ne taas aiheuttavat meissä dopamiinipiikin, johon jäämme riippuvaisiksi ja jota on saatava aina vain lisää. Ja entä jos joku ei tykkääkään tai jopa lopettaa meidän seuraamisemme - maailmamme saattaa romahtaa, vaikka se henkilö voi joskus olla jopa täysin tuntematon sometuttavuus. 

Groeschel kuvaa nykypäivän ilmiöitä riemastuttavan humoristisesti. Esimerkiksi juuri tätä tykkästen metsästämistä: 

Esitä itsellesi kysymys: "Kun elämäsi päättyy, onko oikeasti merkitystä sillä, kuinka monta tykkäystä sait? Oletko rehellisesti sitä mieltä, että makaat kuolinvuoteellasi miettien: 'Jos vain olisin saanut kolme tykkäystä enemmän sillä oudosta tomaatista julkaisemallani kuvalla vuonna 2015, olisin päässyt täyteen satalukuun. Sata tykkäystä. Tai yli, mutta täyden sataluvun verran. Voi, miten upeaa elämä olisikaan. #VoinKuollaOnnellisena #LepääRauhassa,minä.'" 

Kirja käsittelee myös esimerkiksi myötätunnon katoamista. Some saa meidät turtumaan maailman kärsimykseen, kun sitä näkyy jatkuvasti uutisvirrassamme, jossa se lisäksi näyttäytyy samanarvoisena ihmisten kissavideoiden, ruokakuvien ja selfieiden kanssa. Olen huomannut tämän itsekin, ja Groeschel kertoo myös tutkimuksesta, josta näkyy, miten toisista välittäminen on vähentynyt verrattuna siihen, mitä se oli vielä muutama vuosikymmen sitten. 

Kuitenkin meidät kristittyinä on kutsuttu välittämään. Ja vaikka on hienoa, että tykkäilemme ja kirjoitamme empaattisia kommentteja somessa, tosi rakkaus myös toimii ja tekee asioita. Tosi rakkaus tulee esiin todellisessa elämässä, jossa ihmiset tapaavat toisiaan tai edes puhuvat puhelimessa. Ja se näkyy sellaisina tekoina kuin esimerkiksi laupiaalla samarialaisella, joka oli valmis jopa maksamaan tapaamansa tuntemattoman väkivallan uhrin hoidosta. 

Groeschel puhuu myös suoraselkäisyyden palauttamisesta eli taistelusta salaista epäpuhtautta ja kiusauksia vastaan. Tämän otsikon alla vastaan tulee esimerkiksi pornon käyttöä ja salaisia suhteita. Pysäyttävä on tutkimus, jonka mukaan Britanniassa muistaakseni vuonna 2011 kolmasosassa avioerohakemuksista mainittiin sana Facebook. 

Sosiaalisessa mediassa puhutaan myös paljon pahaa, kirjoitetaan negatiivisia kommentteja, juorutaan ja jopa kiusataan. Kuitenkin meidän kristittyinä pitäisi jakaa vain sellaista, mikä on totta ja rakentavaa. Eikä levittää asioita, joiden todenperäisyydestä emme tiedä, tai tietoja, jotka vahingoittavat lähimmäistämme, vaikka ne olisivat tottakin. Eräskin Groeschelin tietämä aviopari oli jo saamassa suhdettaan kuntoon ongelmien jälkeen, kun joku "hyvää tarkoittava" uskovainen tuhosi heidän liittonsa kaivelemalla heidän asioitaan julkisesti sosiaalisessa mediassa. Vaimo romahti tästä niin, että jätti avioerohakemuksen. 

Tärkeä ja toistuva teema Groeschelin kirjassa on se, ettei mikään saa tulla meille epäjumalaksi. Ei siis myöskään sosiaalinen media, toiset ihmiset ja heidän hyväksyntänsä. Kirja kertoo innostavasti ja sytyttävästi siitä, miten vain Jeesus voi täyttää meidän sisällämme olevan tyhjiön. Mikään määrä ihmisten hyväksyntää, tykkäyksiä tai edes rakkautta ei siihen pysty. 

Kun ymmärrät, että Kristus on kaikki, mitä sinulla on, ymmärrät myös, että hän on kaikki, mitä tarvitset. Et tarvitse kenenkään muun hyväksyntää, koska sinulla on Kristuksen hyväksyntä... Identiteettisi ei liity siihen, kuinka monta seuraajaa saat. Identiteettisi perustuu siihen, ketä seuraat, ja sinä seuraat Jeesusta. 

Groeschel kehottaa meitä etsimään Jumalaa kaikin voimin ja toteaa: 

Kun maistat ja huomaat, että hän on hyvä, olen varma, että kaipaat vielä lisää hänen kauneuttaan. 

Hän mukailee psalmia 84: 

"Sydämeni ei näänny tykkäysten kaipauksesta vaan sinun rakkautesi, läsnäolosi ja hyvyytesi kaipaksesta. Sieluni kohottaa riemuhuudon, kun tulen elävän Jumalan eteen." 

Tästä kirjasta olisi paljon sanottavaa, ja varmaan liian pitkästi jo kirjoitinkin. Mutta kaiken sen, mitä en tässä maininnut, löydät kun luet itse #vaikeanvalinnan. Huikea kirja meille someajan ihmisille. Kirja, joka muistuttaa meitä siitä, mikä elämässä todella on tärkeää. 

Päivä Oy 2018 
240 sivua 
Alkuteos Liking Jesus 2015 
Kannen suunnittelu Dual Identity 
Kansikuva iStock.com/svetikd 
Kannen toteutus Päivä Oy 

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Kirjabloggaaja 5 v.


Tämä blogini täyttää viisi vuotta vasta toukokuussa, ja silloin olen tavannut viettää blogisynttäreitä. Mutta tänään minä itse kirjabloggaajana täytän viisi vuotta. Perustin ensimmäisen blogini Wordpress-alustalle 7.10.2015, mutta en oikein tykännyt Wordpressistä, joten siirryin seuraavana keväänä sieltä tänne Bloggeriin ja aloitin kaiken ihan alusta. Se ensimmäinen blogini on jo vuosikaudet levännyt jossain blogien hautausmaalla - rauha hänen muistolleen. 

Onhan viisi vuotta jo sen verran mukavan tuntuinen saavutus, että pitää se mainita! 

Kirjahyllystäni otettu kuva osoittaa, että lukemattomat kirjat eivät lopu, koska tuossakin kuvassa on enemmän niitä lukemattomia kuin luettuja. Kirjahyllyjä meillä on melkein joka huoneessa; yksi huone on peräti kirjastona - kunhan vain saisimme joskus raivattua sieltä pois kaiken ylimääräisen rojun, että siitä kirjastosta voisi todella nauttia. Kaikissa hyllyissä taitaa lukemattomia olla enemmän kuin luettuja, joten kirjastoon ei ole mikään pakko aina päästä. 

Tuossa kuvassa on muutamia kirjoja myös englanniksi ja espanjaksi. Nuorempana luin paljon sekä noilla kielillä että ranskaksi, ja toivon hartaasti, että tulisi taas jatkettua sitäkin. Nyt vuoden sisällä olen sentään muutaman kirjan saanut luettua myös vierailla kielillä. Myös pari ruotsinkielistä kirjaa hyllyssä odottelee. 

Viime aikoina monet ovat Instagramissa jakaneet lempikirjojaan. Tämän viisivuotispäivän kunniaksi ajattelin jakaa muutamia kaikkien aikojen lempikirjojani täällä blogissa. Tässä minunTOP 10 -listani, jossa on enimmäkseen romaaneja, mutta myös pari tietokirjaa. Nämä eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä tai muussakaan järjestyksessä. Blogattuihin kirjoihin laitan linkin, josta pääsee lukemaan postaukseni kyseisestä kirjasta. 

Siis: Lempikirjani TOP 10! 

Hermann Hesse: Arosusi 
Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa 
Heidi Liehu: Café Mandarin 
Jon Krakauer: Erämaan armoille 
Veikko Huovinen: Hamsterit 
Eowyn Ivey: Lumilapsi 
Satu Prusti Nelson: Aurinkoon puettu aika 
Mikko Rimminen: Nenäpäivä 

Tunnisteella lempikirjojani tästä blogista löytyy kyllä jo kymmeniä muitakin lempikirjojani. Mutta tässä muutamia kaikkein suurimman vaikutuksen tehneitä. 

Vaikutuksen nämä kirjat ovat tehneet eri syistä. Osa niistä kertoo vinksahtaneista ihmisistä, ja rakastan niitä siksi (näin Arosusi, Erämaan armoille ja Nenäpäivä). Osassa on kaunista kieltä, upeaa luontokuvausta, arktisia olosuhteita tai herkkää ihmisten ja ihmissuhteiden kuvausta. Heidi Liehun romaanissa on upeita pariisilaistunnelmia, Khaled Hosseini taas kirjoittaa kauniisti Afganistanista ja Satu Prusti Nelsonin romaani aiheuttaa Meksiko-kuumetta (minkä lisäksi kielikin on kaunista). Ja Veikko Huovisen Hamstereissa on ihanan lämminhenkistä huumoria, joka lievittää kaamosmasennusta marraskuussa luettuna. 

Tämän listan kirjoista Arosusi on ainoa, jota en ole lukenut blogiaikana, vaikka olen kyllä aikonut. Se oli lempikirjani 90-luvulla. En voi tietää, mitä ajattelisin siitä nyt, olisiko se liian synkkä tai mitä se olisi, mutta kaikkien aikojen lempikirjoihini se kuitenkin kuuluu ehdottomasti. 

Tällaista tänään. Nyt on taas kerran mietinnässä, mitä seuraavaksi lukisin. Melko toistuvasti olen siinä tilanteessa, että on suunnilleen kymmenen kirjaa, joita kaikkia tekisi mieli lukea yhtä aikaa, enkä osaa valita niistä. Joskus onneksi jokin kirja nousee yli muiden, silloin on helppoa. No, eiköhän kohta taas tule uusia lukuinspiraatioita! 

Kirjarikasta syksyä! 

tiistai 6. lokakuuta 2020

Kati Kemppainen: Auringon varjot

Teologian tohtori ja pastori Kati Kemppainen kertoo tässä kirjassa vuosista 1998-2005, joiden aikana hän oli perheineen lähetystyössä Tansaniassa. Siellä hän opetti luterilaisen yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Menossa mukana olivat yliopiston IT-kehityskoordinaattorina toiminut aviomies Jyri sekä lapset Kaisli ja Pihla. 

Elämä ja työ Tansaniassa oli juuri niin värikästä ja monivaiheista kuin voi kuvitella Afrikassa olevan. Kulttuurierot Suomen ja Tansanian välillä ovat todella suuret, samoin tietysti luonto, ilmasto ja aivan kaikki. Oli kiinnostavaa lukea siitä kaikesta, niin iloista kuin suruistakin Afrikan auringon alla. 

Elämä Afrikassa voi olla vaikka tätä: 

Nyt sadeaikana juoksevaa vettä saadaan muualtakin kuin hanasta. Vesi tippuu välikatolle olohuoneessa ja lastenhuoneessa, ja kylpyhuoneessa se tulee sisälle asti, tosin vesi osuu sopivasti ammeeseen. Mutta täällä ei valiteta sateesta. Vaikka liejua kantautuu sisälle asti, autot juuttuvat kiinni, työpaikalle menevä tie on yön aikana muuttunut koskeksi, tunninpito keskeytyy huumaavan ukkosmyrskyn takia, kukaan ei valita, koska sade tuo siunauksen, sadon ja ruuan. 

Kaiken muun ohella Kati Kemppainen jakaa myös syvällisiä hengellisiä pohdintoja, jotka ovat todellisia helmiä tässä kirjassa. Niiden äärellä lukijallakin herää monta ajatusta. Jaan sieltä yhden otteen maistiaisiksi: 

Kristus tahtoo, että annamme itsemme hänelle, että hän voisi antaa itsensä meille. Ja mitä me voimme hänelle tarjota? Vain syntisyytemme, rikkonaisuutemme ja yksinäisyytemme, joka ilmenee meissä kussakin eri tavoin. Voimme antaa hänelle vain sen, mikä syö meitä sisältä, mikä repii meitä hajalle, mikä ei ruoki eikä rakenna meitä. Kun annamme tämän hänelle, hän antaa itsensä meille ja se tarkoittaa elämän koko täyteyttä, rakkautta, anteeksiantamusta, elämän todellista tarkoitusta. Hänessä tulemme täydellisesti rakastetuiksi ja hyväksytyiksi tavalla, johon kukaan ihminen ei kykene. Hän on kaikki ja kaikessa, hän on uskontojemme, itsemme, elämämme skandaalien ja haavojemme yläpuolella, hän on suurempi kuin epätoivoiset yrityksemme saada edes pala pelastusta ahdinkoomme, hän on enemmän kuin pelkomme, tarpeemme tai pyrkimyksemme.  

Lukujen lopussa on myös rukouksia ja laulujen sanoja. 

Tiivistetysti voin sanoa, että jos afrikkalainen elämänmeno ja lähetystyön arki kiinnostavat sinua, niin niistä molemmista Auringon varjot kertoo todella kiinnostavasti. Kati Kemppaisen kirja on hieno nojatuolimatka Tansaniaan, ja se kuvaa samalla hyvin realistisesti lähetystyöntekijän elämää Afrikassa. Minä bloggaajana en ole tänään terävimmilläni, mutta toivottavasti aiheesta kiinnostuneet lukevat kirjan, joka kertoo niin paljon enemmän kuin lyhyt blogiteksti koskaan voi kertoa. 

Suomen Lähetysseura 2006 
189 sivua 
Kansi ja taitto: Pirkko Rajamäki 
Kannen kuva-aiheena osa tansanialaisen katumaalarin maalauksesta 

Kirjasta ovat bloganneet myös Reijo Telaranta ja Elinan blogi

P. S. Silmäni eivät ole ihan kunnossa juuri nyt, mutta toivottavasti teksti ei aivan vilise kirjoitusvirheitä. Ehkä korjailen niitä, jos satun huomaamaan jälkeenpäin...

perjantai 2. lokakuuta 2020

Carter Conlon: Älä pelkää

 

Suomentanut Marjut Mäntyjärvi 


Carter Conlon oli New Yorkin Times Square -seurakunnan johtava pastori vuosina 2001-2020. Ostin kesällä hänen kirjansa, kun halvalla sai, enkä itsekään tiennyt millaista tekstiä olisi odotettavissa. Älä pelkää ei ole mikään psykologinen pelkokirja, jos joku sellaista kaipaa. Sen sijaan Conlon haastaa lukijaansa seuraamaan rohkeasti Jeesusta nykyisenä vaikeana aikana, maksoi mitä maksoi. Hän myös innostaa ja kutsuu meitä toteuttamaan omaa kutsumustamme tässä maailmassa. Conlon rohkaisee luottamaan, että kun valitsemme seurata Jumalaa, hän antaa meille myös voiman kohdata vihollisen ja selviytyä. 

Conlon kertoo monista Raamatun henkilöistä ja heidän peloistaan. Oli Israelin kansa, joka joutui mahdottomuuksien meren ääreen juuri kun olivat vasta päässeet pakenemaan Egyptin orjuudesta. Kuningas Saul pelkäsi kansaa ja toimi siksi vastoin Jumalan tahtoa. Aabrahamilla oli omat pelkonsa, johin hän sai Jumalalta rohkaisua. Paavali kirjoitti Timoteukselle siitä, ettemme ole saaneet pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja raittiuden (nykykäännöksessä terveen harkinnan) hengen. Ja Johannes kirjoitti kirjeessään täydellisestä rakkaudesta, joka karkottaa pelon. 

Kirja rohkaisee: 

Huolimatta siitä, miten olet epäonnistunut ja miten olet ehkä sallinut pelon äänen johtaa sinut paikkoihin, joissa Jumalan lupauksen täyttyminen näyttää mahdottomalta, rohkaise kuitenkin mielesi! Kaiken sen jälkeen Jumalalla on yhä sana sinulle: "Älä pelkää!" Hänen lupauksensa on yhä voimassa. 

Ja: 

Älä käänny takaisin näiden ahdistusten tähden. Älä elä elämääsi yrittäen löytää turvasatamaa itsellesi, koska se johtaa lopulta vain pelkoon. Antaudu sen sijaan Jumalan työlle. Suostu käymään läpi kaikki se, mitä sinun sitten tarvitseekin, toisten ihmisten ja Jumalan kunnian tähden. 

Conlon kirjoittaa muun muassa siitä, miten sekä omat pelkomme että paholaisen lähettämät väärät päätelmät pyrkivät tuhoamaan kykymme pysyä lujana vaikeina aikoina. Ja miten väärä järkeily johtaa väärään johtopäätökseen, joka johtaa lopulta väärään toimintaan. Nämä olivat puhuttelevia ajatuksia. 

Itse sain kirjasta rohkaisua joihinkin pelkoihini. Lisäksi erityisen sytyttävänä ja innostavana koin sen, miten Conlon haastaa lukijaa toteuttamaan kutsumustaan, luopumaan itsekeskeisyydestä ja kiinnittämään katseensa Jumalaan ja lähimmäiseen. Maailma tarvitsee meitä. 

Kirjan viimeisessä luvussa Carter Conlon kirjoittaa aivan erityisen kauniisti ja koskettavasti Jumalan täydellisestä rakkaudesta meitä kohtaan. Kuten esimerkiksi tässä: 

Kun uskomme on kohdistunut Jeesukseen, Jumala rakastaa meitä ja ottaa meidät täysin vastaan niin kuin emme olisi koskaan tehneetkään syntiä koko elämämme aikana. Vaikka meillä olisi ollut elämämme pahin viikko, Jumala rakastaa meitä edelleen täydellisellä rakkaudella. 

Conlonilla on toki siellä täällä sellaisia amerikkalaisia painotuksia, joista en itse ole ihan samaa mieltä. Mutta ei niistä tässä sen enempää. Ehkä sen verran voin sanoa, että parannuttuaan ihmeen kautta paniikkihäiriöstä hän ei ole enää ollut tavallinen kuolevainen, jota esimerkiksi pelottaisi tai muuta yhtä inhimillistä, ja hän ehkä ajattelee, että uskovaisen kuuluukin päästä täydellisesti kaiken sellaisen yläpuolelle. Conlon edustaa hyvin voitokasta uskoa, vaikka myöntää toki, että meidän elämäämme kuuluvat risti ja vaikeudet ja ettemme voi "muuttaa kiviä leiviksi" (saada itsellemme kaikkea hyvää mitä haluamme), kuten Jeesusta kiusattiin tekemään. 

Paljon hyvää sain kuitenkin tästä kirjasta. 

KKJMK Oy 2013 
Alkuteos Fear not 2012 
Kansityö Therwiz Design / Mika Tervaskangas