Mika Waltarin Surun ja ilon kaupunki kuvaa yhtä keväistä päivää Helsingissä joskus 1930-luvulla. Helsingissä on tuolloin neljännesmiljoona asukasta, tieto joka tulee kirjassa toistuvasti esiin. Waltari kertoo useista erilaisista ihmisistä erilaisine elämäntilanteineen; lopulta heidän tiensä kohtaavat päivän aikana tavalla tai toisella. Näiden henkilöiden kautta piirtyy myös kuva sen ajan yhteiskunnasta köyhine ja rikkaine ihmisineen.
Kirja alkaa, kun aamujuna saapuu Helsinkiin, ja lopussa iltajuna lähtee kaupungista. Aamujunalla Helsinkiin saapuu synkkä ja arvoituksellinen maaseudun mies reppuineen. Hänen elämänsä on murskana, ja niin hän on jättänyt kaiken ja lähtenyt kaupunkiin aloittamaan uutta elämää. Kunhan vain tietäisi, minne menisi.
Kevään armoton valo paistaa yli Helsingin kattojen. Se iskee tulen sataantuhanteen ikkunaan ja saa jäälautoiksi hajonneen meren välkehtimään tummansinisenä. Neljännesmiljoona ihmistä on tuntemattoman miehen ympärillä muutaman kilometrin piirissä hänen nojatessaan toivottomana aseman graniittipylvääseen.
12-vuotias Erkki pääsee tuona päivänä vihdoin pois sairaalasta. Hän on iloinen ja suunnittelee kaleidoskoopin rakentamista.
Sairaalassa tekee kuolemaa kahdeksankymppinen vanhapiika, neiti Sunnkvist. Vielä viimeisenä päivänään häntä kiinnostaa lähinnä lehdessä päivittäin ilmestyvä jatkokertomus, jota hoitajan on luettava hänelle.
Veli on nuori mies täynnä poliittista aatteen paloa tuona kiihkomielisenä aikana, Waltaria lainatakseni. Hän aiheuttaa koulussa varsinaisen skandaalin jakamalla kirjoittamaansa monistetta, joka sisältää poliittista kiihotusta. Syyllisiä etsitään, mutta kukaan ei tunnusta.
Uskonnon ja filosofian sijaisopettaja Laurila joutuu tahtomattaan mukaan jupakkaan ja painii omantuntonsa kanssa.
Johtaja Sunnila on häikäilemätön, itsekeskeinen mies, jolle tärkeää tuntuu olevan lähinnä oma menestys ja raha. Ihmiset ovat hänelle vain välineitä.
Aarne on työtön, uhmakas nuorukainen, toivottoman rakastunut nuoreen naiseen, jota ei voi saada, koska hän on köyhä ja tyttö on rikas.
On myös nimettömäksi jäävä kirjailija, joka painiskelee luomisen tuskan kanssa. Kirjan loppupuolella tulee mieleen, että lieneekö tuo mies Waltarin omakuva.
Jano ehdottomaan, ehkä juuri se on korkeinta ihmisessä. Hän, pieni ihminen, seisoo raitiovaunun etusillalla yksin keväisessä yössä ja vaunu rientää pitkin välkkyviä kiskoja, pitkin kadun avaraa pintaa lyhtyjen palaessa. Mutta lyhtyjen yläpuolella on kevään himmeä taivas yhä kirkastuvine tähtineen ja ympärillä on kaupunki, jonka mittasuhteet yö paisuttaa äärettömiin.
Päivä näiden henkilöiden elämästä piirtää kiinnostavaa ajankuvaa 1930-luvun Helsingistä. Kirjan nimen muistin lukiessani monta kertaa väärin: Ilon ja surun kaupunki. Mutta kun kirjaa lukee eteenpäin, tajuaa, miten paljon osuvampi nimi sille on tämä Surun ja ilon kaupunki. Suru ensin. Sen verran melankolinen Waltarin teos on. Elämä on monesti julmaa.
Tässä lukemassani painoksessa myös Veikko Vionojan upea kuvitus alleviivaa tuota melankoliaa. Kuvat ovat tummasävyisiä, ilmeikkäitä ja viiltävän puhuttelevia. Teksti ja kuvat täydentävät toisiaan hienosti.
Blogissani tämä on ensimmäinen Waltarin teos, mutta aikaisemmin olen kyllä lukenut useita hänen romaanejaan. Pidän Waltarista, ja nyt pitäisi kyllä lukea taas häntäkin edes vähän useammin. Muutamia hänen kirjojaan hyllyssäni onkin odottamassa vuoroaan. Jopa Sinuhe egyptiläinen, jota en ole vielä koskaan lukenut. Epäilyttää kyllä, saanko ihan niin paksua teosta koskaan luettua, mutta toivossa on hyvä elää...
WSOY 1998, kuvitetun laitoksen toinen painos
Ensimmäinen painos ilmestyi 1936, kuvitettu laitos 1958.
173 sivua
Kuvitus Veikko Vionoja
Päällys Kristina Segercrantz
Muissa blogeissa: