torstai 29. lokakuuta 2020

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

 



Mika Waltarin Surun ja ilon kaupunki kuvaa yhtä keväistä päivää Helsingissä joskus 1930-luvulla. Helsingissä on tuolloin neljännesmiljoona asukasta, tieto joka tulee kirjassa toistuvasti esiin. Waltari kertoo useista erilaisista ihmisistä erilaisine elämäntilanteineen; lopulta heidän tiensä kohtaavat päivän aikana tavalla tai toisella. Näiden henkilöiden kautta piirtyy myös kuva sen ajan yhteiskunnasta köyhine ja rikkaine ihmisineen. 

Kirja alkaa, kun aamujuna saapuu Helsinkiin, ja lopussa iltajuna lähtee kaupungista. Aamujunalla Helsinkiin saapuu synkkä ja arvoituksellinen maaseudun mies reppuineen. Hänen elämänsä on murskana, ja niin hän on jättänyt kaiken ja lähtenyt kaupunkiin aloittamaan uutta elämää. Kunhan vain tietäisi, minne menisi. 

Kevään armoton valo paistaa yli Helsingin kattojen. Se iskee tulen sataantuhanteen ikkunaan ja saa jäälautoiksi hajonneen meren välkehtimään tummansinisenä. Neljännesmiljoona ihmistä on tuntemattoman miehen ympärillä muutaman kilometrin piirissä hänen nojatessaan toivottomana aseman graniittipylvääseen. 

12-vuotias Erkki pääsee tuona päivänä vihdoin pois sairaalasta. Hän on iloinen ja suunnittelee kaleidoskoopin rakentamista. 

Sairaalassa tekee kuolemaa kahdeksankymppinen vanhapiika, neiti Sunnkvist. Vielä viimeisenä päivänään häntä kiinnostaa lähinnä lehdessä päivittäin ilmestyvä jatkokertomus, jota hoitajan on luettava hänelle. 

Veli on nuori mies täynnä poliittista aatteen paloa tuona kiihkomielisenä aikana, Waltaria lainatakseni. Hän aiheuttaa koulussa varsinaisen skandaalin jakamalla kirjoittamaansa monistetta, joka sisältää poliittista kiihotusta. Syyllisiä etsitään, mutta kukaan ei tunnusta. 

Uskonnon ja filosofian sijaisopettaja Laurila joutuu tahtomattaan mukaan jupakkaan ja painii omantuntonsa kanssa. 

Johtaja Sunnila on häikäilemätön, itsekeskeinen mies, jolle tärkeää tuntuu olevan lähinnä oma menestys ja raha. Ihmiset ovat hänelle vain välineitä. 

Aarne on työtön, uhmakas nuorukainen, toivottoman rakastunut nuoreen naiseen, jota ei voi saada, koska hän on köyhä ja tyttö on rikas. 

On myös nimettömäksi jäävä kirjailija, joka painiskelee luomisen tuskan kanssa. Kirjan loppupuolella tulee mieleen, että lieneekö tuo mies Waltarin omakuva. 

Jano ehdottomaan, ehkä juuri se on korkeinta ihmisessä. Hän, pieni ihminen, seisoo raitiovaunun etusillalla yksin keväisessä yössä ja vaunu rientää pitkin välkkyviä kiskoja, pitkin kadun avaraa pintaa lyhtyjen palaessa. Mutta lyhtyjen yläpuolella on kevään himmeä taivas yhä kirkastuvine tähtineen ja ympärillä on kaupunki, jonka mittasuhteet yö paisuttaa äärettömiin. 

Päivä näiden henkilöiden elämästä piirtää kiinnostavaa ajankuvaa 1930-luvun Helsingistä. Kirjan nimen muistin lukiessani monta kertaa väärin: Ilon ja surun kaupunki. Mutta kun kirjaa lukee eteenpäin, tajuaa, miten paljon osuvampi nimi sille on tämä Surun ja ilon kaupunki. Suru ensin. Sen verran melankolinen Waltarin teos on. Elämä on monesti julmaa. 

Tässä lukemassani painoksessa myös Veikko Vionojan upea kuvitus alleviivaa tuota melankoliaa. Kuvat ovat tummasävyisiä, ilmeikkäitä ja viiltävän puhuttelevia. Teksti ja kuvat täydentävät toisiaan hienosti. 

Blogissani tämä on ensimmäinen Waltarin teos, mutta aikaisemmin olen kyllä lukenut useita hänen romaanejaan. Pidän Waltarista, ja nyt pitäisi kyllä lukea taas häntäkin edes vähän useammin. Muutamia hänen kirjojaan hyllyssäni onkin odottamassa vuoroaan. Jopa Sinuhe egyptiläinen, jota en ole vielä koskaan lukenut. Epäilyttää kyllä, saanko ihan niin paksua teosta koskaan luettua, mutta toivossa on hyvä elää... 

WSOY 1998, kuvitetun laitoksen toinen painos 
Ensimmäinen painos ilmestyi 1936, kuvitettu laitos 1958. 
173 sivua 
Kuvitus Veikko Vionoja 
Päällys Kristina Segercrantz 

Muissa blogeissa: 

10 kommenttia:

  1. Olen lukenut tämän joskus sata vuotta sitten ja minulla näyttäisi olleen sama painoskin, ainakin kansi on tuttu ja kirja oli kauniisti kuvitettu. Itse kirjasta en paljon enää muista. Mahtaisikohan minulla vielä olla kirja mökillä tallessa, hmm. Voisi ehkä joskus lukaista sen uudestaankin. Tosin olen aika huono lukemaan kirjoja uudestaan, kun on niin paljon lukemattomiakin odottelemassa vuoroaan. Mutta jos katsoisi kuvat :D

    Sinuhe on mainio, kannattaa lukea! Onhan se toki melkoisen paksu ja ajoittain aika raskassoutuinen, mutta silti todella kiehtova!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tosiaan, katso ainakin kuvat, jos uusintaluku ei onnistu. Tämä oli kiehtova kuvaus erilaisista ihmiskohtaloista ja 30-luvun Helsingistä. Uskon, että myös Sinuhe on kiehtova. Pidän sen mielessä; ehkä joskus tulee sopiva hetki yrittää sitä. Minulla on muuten se kahtena eri osana, jotka ovat aika vanhoja painoksia, ja löysin ne kerran paikallisen antiikkiliikkeen ILMAIShyllystä!

      Poista
  2. kirjis

    '...lieneekö tuo mies Waltarin omakuva.'

    Jos et vielä rohkene Sinuheen, niin lukaisepa W:n toista omaa kuvaa uskonnollisesta, vähän kummallisesta ohkaisesta 'Feliks Onnellinen' -teoksesta.
    Oli se monenlainen kirjailija tuo MW.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monipuolista tuotantoa Waltarilla kyllä on! Olen joskus lukenutkin tuon Feliks Onnellisen ja tykkäsin siitä. Löysin sen tässä kerran kirpputorilta omaksi, ja onkin ollut suunnitelmissa lukea se joskus uudestaan. Eikä se tosiaan onneksi lukeudu niihin Waltarin tiiliskiviromaaneihin!

      Poista
  3. Ei löydy Waltaria omasta kirjahyllystä, enkä ole lukenut hänen kirjojaan pitkään aikaan. En ainakaan blogiaikana.
    Jotain keveämpää voisin lukea, ehkä komisario Palmusta kertovan rikosromaanin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en tosiaan ollut lukenut Waltaria aikoihin. Komisario Palmut ovat kyllä ihania, itsekin olen ajatellut palata myös niihin joskus kun ehdin.

      Poista
  4. Olen lukenut tämän, mutta en enää paljon muista. Kirja on hyllyssä, mutta ei niin kaunis painos kuin tuo sinun. Sinuhe on upea! Olen lukenut sen monta kertaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä painos on tosiaan kaunis, ja sisälläkin on upea kuvitus. Kyllä minunkin pitäisi saada luettua Sinuhe vielä joskus. Se on niitä kirjoja, jotka kuuluvat vähän niin kuin yleissivistykseen. Varmasti hieno teos.

      Poista
  5. Luulin tuntevani ainakin nimeltä kaikki Waltarit, mutta tästä en muista edes kuulleeni. Hauskaa että kirja on kuvitettu, kirja on ilmeisesti oikein kaunis. Minäkin suosittelen Sinuhea, se on paksu mutta helppolukuinen ja palkitseva (lukemisesta on kyllä vuosikymmeniä aikaa, mutta kirjasta on hyvät muistot).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällainenkin kirja Waltarilla tosiaan on, ja tämä kuvitettu versio on erityisen hieno. Hyvä tietää, että Sinuhe on helppolukuinen. Ehkä joskus uskallan yrittää?

      Poista