Saabisti kun olen, ilahduin kuullessani tästä uudesta Saab-romaanista. Antoisa lukuelämys se olikin, niin autojen puolesta kuin muutenkin. Vähäisiä tyyppivikoja kertoo nimittäin paljosta muustakin, joten muidenkin kuin autoista kiinnostuneiden kannattaa ottaa Hulkon romaani luettavakseen.
Kirjan päähenkilö, 42-vuotias Mika, on perheenisä ja aviomies. Perheen ja työn lisäksi tärkeä osa hänen elämäänsä ovat Saabit. Niitä heillä on jo kaksi, mutta kolmas olisi aivan välttämättä ostettava, Mikan mielestä nimittäin. Mutta kuinka hän saa tämän perusteltua vaimolleen eli Rouvalle?
Saabeja on Mikalla ollut ennenkin, ja hän tekeekin elämänsä autoista jopa listan:
Se oli komeaa katsottavaa. Lista sopisi hyvin ansioluetteloon kuvaamaan luonnettani. Viesti oli selvä: uskollinen ja vakaa kuin Saab vaikeimmallakin talvikelillä.
Mutta ovatko Mikan Saabit uskollisia ja vakaita, entä hän itse? Pulmia on nimittäin odotettavissa sekä auto- että naisrintamalla. Näistä Hulkko kertoo huumorin pilke silmäkulmassa, mutta vaikka kirja on kevyttä ja helppoa luettavaa, tarinassa on myös kipeitä sävyjä. Välillä tuntuu suorastaan traagiselta. Vähäisiä tyyppivikoja on lopulta yllättävän syvällinenkin katsaus nelikymppisen isän ja aviomiehen elämään ja sielunmaisemaan. Kepeällä huumorilla höystettynä kuitenkin.
Mika on tullut elämässään siihen vaiheeseen, jossa kaikki tuntuu olevan samaa vanhan ja tutun pyöritystä. Onko kuolema ainoa uusi asia, joka vielä on odotettavissa? Kaikki muuko jatkuu hautaan asti samanlaisena?
Näissä mietteissä Mika tapaa kuntosalilla Titan, joka on kaunis, ystävällinen ja ymmärtäväinen myös autoasioissa. Ensin Mika pelästyy ja yrittää pysytellä kaukana Titasta, mutta jaksaako hän loputtomiin vastustaa kiusausta? Varsinkin kun kotona on jatkuvaa vääntöä rahasta ja Mikan kommelluksista saabisminsa syövereissä.
Kun oma elämä on umpisolmussa, pakopaikan tarjoaa netin livelähetys virolaiselta merikotkan pesältä. Mutta onko sekään todellista pakoa, kun kotkaperheen elämä herättää ajatuksia omasta perhe-elämästä ja omasta huonoudesta? Mika toteaakin:
Elämä on sietämättömän painokasta, kun kaikki mitä sanot tai teet, muuttuu vertauskuvaksi. Ei voi katsoa edes merikotkaa virolaisessa kevätsateessa ilman, että siitä syntyy äitiyden, huonon isyyden ja nykyaikaisen suomalaisen avioliiton kirpeä kuva.
Lopulta Mikan on ratkaistava mitä hän aikoo tehdä elämänsä kanssa. Pysyäkö vanhassa tutussa elämässä oman perheen kanssa vai jättääkö kaikki ja lähteä kohti uutta? Sekin selviää, miten Mikan uusimman Saabin kanssa lopulta käy, hyvin vai huonosti.
Kirjailijalla on omakohtaista kokemusta useista erilaisista Saabeista sekä niiden vähäisistä tyyppivioista. Kirjan alussa kerrotaan hänen ajaneen poliisiautoa lukuun ottamatta jokaisella romaanissa mainituista Saabeista.
Vähäisiä tyyppivikoja osoittautui hauskuuden ohella myös hienoksi ja syvälliseksi ihmismielen kuvaukseksi. Kaiken lisäksi sen jaksoi lukea, vaikka romaanien lukeminen on jäänyt minulla vähiin viime aikoina. Hulkon romaani oli sopivan ohut ja kevyt luettava, ja kiinnostus säilyi ensimmäisiltä riveiltä loppuun asti. Edes tällaista lukujumia potevaa väsynyttä lukijaa ei nyt väsyttänyt. Suosittelen lämpimästi!
Atena Kustannus Oy 2020
207 sivua
Kirjasta ovat bloganneet myös
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Sanapari
Meidänkin pihassamme oli parhaimmillaan kolme Saabia, ysisatasia kaikki. Yksi niistä palvelee edelleen vakaasti ja uskollisesti, kuten kunnon Saabilta odottaa sopii. Tänä vuonna sillä on ikää juhlalliset 30 vuotta.
perjantai 28. elokuuta 2020
keskiviikko 26. elokuuta 2020
Niilo Rauhala: Puitten kauneus kulkee mukanamme
Puitten kauneus kulkee mukanamme on Niilo Rauhalan uusi runokokoelma, ja olihan minun Rauhalan runojen ystävänä saatava se luettavakseni. Kokoelman runot ovat jälleen kerran taattua Niilo Rauhalaa, joten sain mitä halusin.
Tavalliseen tapaan näissäkin runoissa on paljon luonnon kauneutta, kuten jo kirjan nimestä voi päätellä. On myös erilaisia tunteita, kuten surua ja kaipausta. On kuolemaa käsitteleviä runoja, ja muutamassa runossa ollaan hautausmaalla. Lapsikin on mukana monissa runoissa, sekä kirjan lopussa myös omat vanhemmat.
Tässä teoksessa ihastuin erityisesti siihen, että useassa runossa oli mukana jotain musiikkiin liittyvää. On runoja, joissa soi flyygeli, on aaltojen orkesteria ja meren sinfoniaa, Kuutamosonaattia, Brahmsia ja Bachia. Pidin näistä runoista. Tässä alkua yhdestä sellaisesta:
kuutamosonaatin pehmeät soinnut
meren välkkyviltä koskettimilta
kohoavat yönkirkkaisiin korkeuksiin
Monet suruun ja kaipaukseen liittyvät runot ovat koskettavia, kuten tämä, josta tässä loppuosa:
Minä kamppailen surusta pois,
jokaisessa eteisessä kohtaan lapsen,
hän vie minut maailmoihinsa,
ne helähtävät toisiaan vasten, enkä halua löytää sieltä pois.
Hän lainaa minulle hetken omaa päiväänsä,
niin etten tunne surua mistään, vaikka illat piiskaavat
selkääni pitkillä oksillaan.
Luontoon liittyen ihana on esimerkiksi runo, joka alkaa: Matkalla kaipaan tuttua metsänreunaa, sen sileitä kiviä. Siinä kuvataan, mitä kaikkea kirjoittaja luonnosta kaipaa, ja sitten hän jatkaa:
Kaipaan hetkeä, jossa avaan reppuni,
kaadan kahvia termospullosta
ja näen yksinäisen poron liikkuvan aukion poikki.
Eivätkö kaikki ystäväni olekin juuri tässä?
Kaltaiseni luontoretkien ja Lapin ystävä sukeltaa tällaista runoa lukiessaan täysillä siihen hetkeen, kun on vain luonnon rauha, evästauko ja se yksinäinen poro. Olisinpa siellä!
Kokoelmassa on mukana myös hienoja hengellisiä runoja. Jaan tähän loppuun otteen yhdestä sellaisesta. Kokonaisena se olisi vielä parempi, mutta tässä vain se ote:
Illan hämärtyessä hän kirkastaa kasvonsa,
ja hänen katseensa alla
tunnen ympärilläni armon hellyyden.
Atrain&Nord 2020
116 sivua
Kansikuva Anna Rauhala, Kuin kuvastimesta 2017
Blogistani löytyvät myös seuraavat Niilo Rauhalan teokset:
Jos kuulisin veden heräävän
Hän ei väisty viereltäsi - Pientä puhetta sairaille
Aavistus ja ihme
Ruoko ja liekki saavat elää
Tavalliseen tapaan näissäkin runoissa on paljon luonnon kauneutta, kuten jo kirjan nimestä voi päätellä. On myös erilaisia tunteita, kuten surua ja kaipausta. On kuolemaa käsitteleviä runoja, ja muutamassa runossa ollaan hautausmaalla. Lapsikin on mukana monissa runoissa, sekä kirjan lopussa myös omat vanhemmat.
Tässä teoksessa ihastuin erityisesti siihen, että useassa runossa oli mukana jotain musiikkiin liittyvää. On runoja, joissa soi flyygeli, on aaltojen orkesteria ja meren sinfoniaa, Kuutamosonaattia, Brahmsia ja Bachia. Pidin näistä runoista. Tässä alkua yhdestä sellaisesta:
kuutamosonaatin pehmeät soinnut
meren välkkyviltä koskettimilta
kohoavat yönkirkkaisiin korkeuksiin
Monet suruun ja kaipaukseen liittyvät runot ovat koskettavia, kuten tämä, josta tässä loppuosa:
Minä kamppailen surusta pois,
jokaisessa eteisessä kohtaan lapsen,
hän vie minut maailmoihinsa,
ne helähtävät toisiaan vasten, enkä halua löytää sieltä pois.
Hän lainaa minulle hetken omaa päiväänsä,
niin etten tunne surua mistään, vaikka illat piiskaavat
selkääni pitkillä oksillaan.
Luontoon liittyen ihana on esimerkiksi runo, joka alkaa: Matkalla kaipaan tuttua metsänreunaa, sen sileitä kiviä. Siinä kuvataan, mitä kaikkea kirjoittaja luonnosta kaipaa, ja sitten hän jatkaa:
Kaipaan hetkeä, jossa avaan reppuni,
kaadan kahvia termospullosta
ja näen yksinäisen poron liikkuvan aukion poikki.
Eivätkö kaikki ystäväni olekin juuri tässä?
Kaltaiseni luontoretkien ja Lapin ystävä sukeltaa tällaista runoa lukiessaan täysillä siihen hetkeen, kun on vain luonnon rauha, evästauko ja se yksinäinen poro. Olisinpa siellä!
Kokoelmassa on mukana myös hienoja hengellisiä runoja. Jaan tähän loppuun otteen yhdestä sellaisesta. Kokonaisena se olisi vielä parempi, mutta tässä vain se ote:
Illan hämärtyessä hän kirkastaa kasvonsa,
ja hänen katseensa alla
tunnen ympärilläni armon hellyyden.
Atrain&Nord 2020
116 sivua
Kansikuva Anna Rauhala, Kuin kuvastimesta 2017
Blogistani löytyvät myös seuraavat Niilo Rauhalan teokset:
Jos kuulisin veden heräävän
Hän ei väisty viereltäsi - Pientä puhetta sairaille
Aavistus ja ihme
Ruoko ja liekki saavat elää
sunnuntai 23. elokuuta 2020
Eeva Takala - Petri Takala: Taivaan mittainen valonkaari
Tällaista kirjaa on ilo lukea silloin, kun ei jaksa keskittyä mihinkään pitkiin teksteihin. Eeva Takalan runot ovatkin melko lyhyitä, ja kuitenkin kaikessa lyhyydessään niissä saattaa olla suuri sisältö, kuten vaikka tässä:
Galaksien taakse
Sinua huudan
sylissäsi.
Muutamalla sanalla huikaiseva ajatus siitä, miten me huudamme Jumalaa jonnekin kauas, ja kuitenkin olemme kaiken aikaa hänen sylissään.
Takalan runot ovat sellaisia, ettei niistä oikein voi irrottaa mitään jakaakseen vain osan, joten on jaettava muutama kokonainen runo, kuten tuo äskeinenkin oli.
Tämä runo sopii syksyn lähestyessä:
Joka ikinen kevät
ovat orvokit nousseet maasta.
Sytytä syksyyn
odotuksen lamput.
Tässä lohdullinen ajatus väsyneelle:
Jumala,
sinä kestät
ihmisen painon:
tonneittain uupumusta.
Nukun hetken
sikeästi
riippumatossasi.
Runoissa käsitellään elämää, jumalasuhdetta ja ihmissuhteita. Niissä on armollisuutta ja levollista luottamusta. On myös herkkää luonnon kauneutta. Luontoa pääsee ihailemaan aivan konkreettisestikin Petri Takalan valokuvissa, joissa on muun muassa värikästä ruskaa ja auringonpaisteessa kimaltelevaa merta - sekä paljon muuta: kukkia, viljaa, koivunrunkoja.
Kaunis, herkkä ja puhutteleva teos sekä runojen että kuvien osalta. Paljon itseäni puhutelleita runoja jäi tästä pois, koska kaikkea ei voi jakaa, mutta siksipä kannattaakin tutustua tähän kirjaan ihan itse, jos runot jäivät kiinnostamaan.
SLEY-Kirjat Oy 1999
92 sivua
Teksti Eeva Takala
Valokuvat Petri Takala
Taitto ja ulkoasu Minna Valtonen
perjantai 21. elokuuta 2020
Maaria Perälä: Niille joiden on ikävä
Tässä kirjassaan Maaria Perälä kertoo siitä kaikesta surusta. Arvata saattaa, että kirja on hyvin koskettavaa luettavaa. Ja sanattomaksi tekevää. En siis osaa sanoa paljon, mutta onneksi myös toivo ja lohdutus ovat näillä riveillä vahvasti läsnä. Maaria Perälä toteaa, että kaikista rakkaistamme me joudumme jossain vaiheessa luopumaan, mutta taivas ja toivo pysyvät. Hän kirjoittaa:
Voiko toivo olla niin vahva? Voiko tällaisista kohtaloista selviytyä katkeroitumatta Jumalalle ja onnellisille naapureille? Kun jotakin näin kovaa kohtaa, on tartuttava Jumalan auttavaan käteen, että jaksaisi hengittää. On luotettava Jumalan lupauksiin. Me näemme jälleen! Saamme tehdä kaiken, mikä jäi tekemättä, ja sanoa kaiken, mikä jäi sanomatta. Saamme laulaa ja tanssia, sillä taivaassa on riemu, kun taas kohtaamme. Ja meidän onnemme on olla lähellä Jumalaa - siellä missä haavat sidotaan, siellä, missä saamme uuden sydämen (VK 517).
Niille joiden on ikävä on hyvin lohdullinen kirja, koska suuren surun ja miksi-kysymysten keskellä myös perheen Jumalalta saama lohdutus oli suurta. He saivat kokea, miten heidän puolestaan rukoiltiin ja miten esirukoukset kantoivat. Jos he kestivät näin monta suurta surua, ehkä me muutkin voimme selviytyä suruistamme. Se ajatus rohkaisee.
Kirjassa on paljon hoitavia ajatuksia. Jaan vielä otteen piispa Jorma Laulajan puheesta:
Jumala antaa meille seurakunnassa sellaisen elämän evään ja lahjan, jota tämä aika ei tunne, jota se ei käsitä ja joka kuitenkin on se, joka kantaa, kun kaikki otetaan pois: 'Elimmepä tahi kuolimme, me olemme Herran omat.'
- Sen minä haluaisin oppia, että voisin katsoa näin elämää. Elinpä tai kuolin - Herran oma. Silloin on kaikki, vaikka otetaan pois kalleinta.
SLEY-Kirjat 1999, 2. painos
1. painos 1992
102 sivua
Kansi: Minna Valtonen
Valokuva: Seija Suurinkertoinen
tiistai 18. elokuuta 2020
Lemmikki Louhimies: Katariina Jagellonican ilon lähteet
Arvostelukappale kirjailijalta
Katariina Jagellonican ilon lähteet vie lukijansa aikamatkalle 1500-luvun hovielämän pyörteisiin. Puolalainen prinsessa Katariina Jagellonica on jo reilusti vanhanpiian iässä, kun häntä kosiskelevat sekä Venäjän Iivana Julma että Ruotsin itämaan eli Suomen Juhana herttua. Politiikka on vahvasti mukana näissä kuvioissa, rakkaus ei niinkään.
Juhana herttuasta tulee lopulta Katariinan puoliso, ja he avioituvat Vilnassa lokakuussa 1562. Tämän jälkeen vain kuolema saisi erottaa heidät. Nemo nisi mors.
Häät ovat keskellä päivää, Vilnan katedraalissa on valoisaa. Kirkon kynttilät kaikki palavat, mutta aurinko voittaa ne. Kirkko tuntuu tänään pitkältä. Sydän tykyttää, se tuntuu liikkuvan, se sykkii vatsassa ja varpaissa.
Kirkossa yleisö melkein pidättää hengitystä, kun saavun kultapuvussa ja helmet hiuksissa helisevät.
Kävellessäni kohti alttaria matkin Juhanan kävelyä, varmaa ja rentoa. Huomaan hänen sotilaittena ihastuneet kasvot. Ne vakuuttavat minulle, että olen kaunis. Heidän ilmeensä kertovat, kyllä Juhanan kannatti hakea neito kaukaa Puolasta.
Katariinaa jännittää lähteä kauas pohjoiseen Suomeen, ja hän arvailee, millaista siellä mahtaa olla. Kaiken lisäksi hän on harras katolilainen, kun taas Suomessa vaikuttaa Ruotsin kirkko, protestantismin omaksunut. Protestantti on Katariinan puolisokin. Ja vaikka muu sujuisikin, ongelmia tuoreella avioparilla on tiedossa Juhanan veljen, Ruotsin kuningas Eerikin taholta. .
Kirja kertoo sitten Katariinan ja Juhanan elämästä Suomen Turussa, sen kylmässä kivilinnassa. Entä mitä heille vielä tapahtuukaan? Itse muistan koulun historian tunneista kovin vähän, joten urkin jo kirjaa lukiessani netistä, millaiset Katariina Jagellonican vaiheet olivat. Sitten oli jännä nähdä, kertoisiko Louhimiehen teos koko tarinan vai vain osan siitä.
Katariina Jagellonican ilon lähteet on kiinnostava historiallinen romaani, joka kertoo kiehtovasti Katariinan ja Juhana herttuan rakkaustarinan: mitä se olisi voinut olla. Kuten jo takakannessa kerrotaan, faktat ovat tässä teoksessa inspiraationa, mutta itse tarina on fiktiota.
Hyvin keskeisessä roolissa Louhimiehen romaanissa on katolinen usko. Siitä kannattaa siis olla kiinnostunut, jos aikoo lukea tämän kirjan. Minusta aiheesta oli kiehtovaa lukea, esimerkiksi katolisen kirkon juhlapyhistä, messuista ja rukoushetkistä.
On Pyhän Kolminaisuuden juhlan jälkeinen sunnuntai ja Kristuksen pyhän ruumiin ja veren juhla, Sanctissimi Corporis Christi. Ensin juhlallinen messu ja sitten kulkue. Kulkueen edessä Vilnan lapset heittelevät ruusunlehtiä Kristuksen tielle. Katoksen alla kuljetetaan leipään kätkeytynyttä Kristusta monstranssissa ympäri Vilnaa. Minua itkettää kauneus, tämä on kaupungin yhteinen juhla. Suitsukkeen levittäjä kulkee edellä ja kuoripojat laulavat:
"Te Deum laudamus: te Dominun confitemur. Te aeternum Patrem omins terra veneratur.
Sinua iankaikkista Isää kaikki maa kunnioittaa."
Ajan mittaan kirjan henkilöt käyvät kyllä hiukan liikaakin opillisia keskusteluja. Toisaalta monet kirjan hengellisistä pohdiskeluista olivat antoisia, puhuttelevia ja miettimään pysäyttäviä. Sain rohkaisua omaankin elämääni.
Kuten jo teoksen nimestä voi päätellä, Louhimies haluaa korostaa katolisen uskon iloisuutta. Protestanttisuus näyttäytyy kirjassa värittömänä ja ilottomana. Katolilaiset ja protestantit ovat opillisissa kysymyksissä napit vastakkain, kuten he aivan varmasti ovat olleetkin tuolloin. Katariinalla ja Juhanalla on kuitenkin hyvä yhteys myös uskonasioissa.
Pidin kirjassa myös Katariinan ja Juhana herttuan kauniista rakkaustarinasta. Se kaikki oli aivan varmasti fiktiivistä; kukapa tietää millainen heidän suhteensa oikeasti oli. Mutta nautinnollisesti Louhimies kuvaa heidän välisiään tunteita.
Lemmikki Louhimies on yhteiskuntatieteitten lisensiaatti ja taiteen maisteri, jonka tausta on elokuva-alalla. Hän on aiemmin kirjoittanut ikoneista, Jumalanäidistä, kuningatar Kristiinasta, demoneista, Maltasta ja Turusta.
Kirjan kannessa Neitsyt Maria hymyilee Jeesus-lapsen kanssa Toledon katedraalissa. Kansi on minusta kaunis ja lukemaan houkutteleva.
Tuottaja, kustantaja Lemmikki Louhimies 2020
300 sivua
Kansi Lemmikki Louhimies
Kannen valokuva Kristiina Peltonen
Kirjan saa helpoimmin luettavakseen äänikirjana Elisalta; lukijana on Laura Malmivaara.
Katariina Jagellonican ilon lähteet vie lukijansa aikamatkalle 1500-luvun hovielämän pyörteisiin. Puolalainen prinsessa Katariina Jagellonica on jo reilusti vanhanpiian iässä, kun häntä kosiskelevat sekä Venäjän Iivana Julma että Ruotsin itämaan eli Suomen Juhana herttua. Politiikka on vahvasti mukana näissä kuvioissa, rakkaus ei niinkään.
Juhana herttuasta tulee lopulta Katariinan puoliso, ja he avioituvat Vilnassa lokakuussa 1562. Tämän jälkeen vain kuolema saisi erottaa heidät. Nemo nisi mors.
Häät ovat keskellä päivää, Vilnan katedraalissa on valoisaa. Kirkon kynttilät kaikki palavat, mutta aurinko voittaa ne. Kirkko tuntuu tänään pitkältä. Sydän tykyttää, se tuntuu liikkuvan, se sykkii vatsassa ja varpaissa.
Kirkossa yleisö melkein pidättää hengitystä, kun saavun kultapuvussa ja helmet hiuksissa helisevät.
Kävellessäni kohti alttaria matkin Juhanan kävelyä, varmaa ja rentoa. Huomaan hänen sotilaittena ihastuneet kasvot. Ne vakuuttavat minulle, että olen kaunis. Heidän ilmeensä kertovat, kyllä Juhanan kannatti hakea neito kaukaa Puolasta.
Katariinaa jännittää lähteä kauas pohjoiseen Suomeen, ja hän arvailee, millaista siellä mahtaa olla. Kaiken lisäksi hän on harras katolilainen, kun taas Suomessa vaikuttaa Ruotsin kirkko, protestantismin omaksunut. Protestantti on Katariinan puolisokin. Ja vaikka muu sujuisikin, ongelmia tuoreella avioparilla on tiedossa Juhanan veljen, Ruotsin kuningas Eerikin taholta. .
Kirja kertoo sitten Katariinan ja Juhanan elämästä Suomen Turussa, sen kylmässä kivilinnassa. Entä mitä heille vielä tapahtuukaan? Itse muistan koulun historian tunneista kovin vähän, joten urkin jo kirjaa lukiessani netistä, millaiset Katariina Jagellonican vaiheet olivat. Sitten oli jännä nähdä, kertoisiko Louhimiehen teos koko tarinan vai vain osan siitä.
Katariina Jagellonican ilon lähteet on kiinnostava historiallinen romaani, joka kertoo kiehtovasti Katariinan ja Juhana herttuan rakkaustarinan: mitä se olisi voinut olla. Kuten jo takakannessa kerrotaan, faktat ovat tässä teoksessa inspiraationa, mutta itse tarina on fiktiota.
Hyvin keskeisessä roolissa Louhimiehen romaanissa on katolinen usko. Siitä kannattaa siis olla kiinnostunut, jos aikoo lukea tämän kirjan. Minusta aiheesta oli kiehtovaa lukea, esimerkiksi katolisen kirkon juhlapyhistä, messuista ja rukoushetkistä.
On Pyhän Kolminaisuuden juhlan jälkeinen sunnuntai ja Kristuksen pyhän ruumiin ja veren juhla, Sanctissimi Corporis Christi. Ensin juhlallinen messu ja sitten kulkue. Kulkueen edessä Vilnan lapset heittelevät ruusunlehtiä Kristuksen tielle. Katoksen alla kuljetetaan leipään kätkeytynyttä Kristusta monstranssissa ympäri Vilnaa. Minua itkettää kauneus, tämä on kaupungin yhteinen juhla. Suitsukkeen levittäjä kulkee edellä ja kuoripojat laulavat:
"Te Deum laudamus: te Dominun confitemur. Te aeternum Patrem omins terra veneratur.
Sinua iankaikkista Isää kaikki maa kunnioittaa."
Ajan mittaan kirjan henkilöt käyvät kyllä hiukan liikaakin opillisia keskusteluja. Toisaalta monet kirjan hengellisistä pohdiskeluista olivat antoisia, puhuttelevia ja miettimään pysäyttäviä. Sain rohkaisua omaankin elämääni.
Kuten jo teoksen nimestä voi päätellä, Louhimies haluaa korostaa katolisen uskon iloisuutta. Protestanttisuus näyttäytyy kirjassa värittömänä ja ilottomana. Katolilaiset ja protestantit ovat opillisissa kysymyksissä napit vastakkain, kuten he aivan varmasti ovat olleetkin tuolloin. Katariinalla ja Juhanalla on kuitenkin hyvä yhteys myös uskonasioissa.
Pidin kirjassa myös Katariinan ja Juhana herttuan kauniista rakkaustarinasta. Se kaikki oli aivan varmasti fiktiivistä; kukapa tietää millainen heidän suhteensa oikeasti oli. Mutta nautinnollisesti Louhimies kuvaa heidän välisiään tunteita.
Lemmikki Louhimies on yhteiskuntatieteitten lisensiaatti ja taiteen maisteri, jonka tausta on elokuva-alalla. Hän on aiemmin kirjoittanut ikoneista, Jumalanäidistä, kuningatar Kristiinasta, demoneista, Maltasta ja Turusta.
Kirjan kannessa Neitsyt Maria hymyilee Jeesus-lapsen kanssa Toledon katedraalissa. Kansi on minusta kaunis ja lukemaan houkutteleva.
Tuottaja, kustantaja Lemmikki Louhimies 2020
300 sivua
Kansi Lemmikki Louhimies
Kannen valokuva Kristiina Peltonen
Kirjan saa helpoimmin luettavakseen äänikirjana Elisalta; lukijana on Laura Malmivaara.
Tunnisteet:
arvostelukappale,
Eurooppa,
historia,
kotimainen,
kristinusko,
Louhimies Lemmikki,
omakustanne,
Pohjoismaat,
Puola,
rakkaus,
romaanit,
Ruotsi,
Suomi,
Turku,
uskonto
keskiviikko 12. elokuuta 2020
Janette Oke: Kerran kesällä
Suomentanut Oili Aho
Pari viikkoa sitten, kun olin juuri saanut luettua kanadalaisen Janette Oken kristillisen romaanin Love Comes Softly, löysin kirpputorilta yhden hänen suomennetuista kirjoistaan, Kerran kesällä. Nyt kun sekin on luettuna, voin vain sanoa, että Oke näyttää kirjoittavan varsin viehättäviä vanhan hyvän ajan romaaneja. Ainakin nämä kaksi lukemaani teosta kuvaavat kiehtovasti ja lämminhenkisesti entisajan kiireetöntä maalaiselämää ja henkilöiden sisäisiä prosesseja. Huumoriakin löytyy.
Tämä Kerran kesällä oli kepeämpää luettavaa kuin Love Comes Softly, mutta toki tämänkin kirjan päähenkilöllä on omat kipuilunsa. Minäkertoja on Josh-niminen poika, joka on jo vauvana jäänyt orvoksi, kun hänen molemmat vanhempansa kuolivat onnettomuudessa. Josh asuu vaarinsa, Charlie-setänsä ja Lou-tätinsä kanssa. 17-vuotias Lou-täti on kuitenkin vain viisi vuotta vanhempi kuin Josh, joten pojan täytyy olla 12-vuotias. Lou on kuitenkin ollut pojalle äidin korvike.
Josh on Jumalalle vihainen siitä, että on jäänyt orvoksi ja ettei hänellä ole vanhemmistaan edes muistoja. Toisilla läheisensä menettäneillä on edes muistonsa, mutta Joshilla ei ole mitään.
Hän (vaari) oli sanonut, että meille oli yhteistä äidin menettäminen. Se oli totta. Mutta samassa tajusin, etteivät ne menetykset olleet samanlaisia. Kun hän puhui, huomasin, mikä niissä oli erilaista - muistot - tai minun kohdallani muistojen puuttuminen. Vaari saattoi puhua pitkästi lapsuudestaan: äidin silmistä, hymystä, tuoksusta, kosketuksesta. Mutta minulla ei ollut äidistä mitään muuta kuin nimi.
Joshilla on kuitenkin lämminhenkinen perhe, ja heidän tavallista arkeaan kuvataan kirjassa mukavan nautinnollisesti, esimerkiksi Joshin kalareissuja, puintia ja muita maatilan töitä. Sunnuntaisin käydään kirkossa, jossa Josh ei jaksa kuunnella, vaan kehittelee milloin mitäkin omia ideoitaan. Hän ja muut pojat tekevät tietenkin myös erilaisia jekkuja sekä tytöille että toisilleen.
Josh haluaisi arkensa pysyvän turvallisen samanlaisena, mutta siihen uhkaa tulla muutoksia, kun hän huomaa, että vaarilla ja Charliella on omat suunnitelmansa. He aikovat pyytää Joshin isovaarin heille asumaan, mistä poika ei ole yhtään innoissaan. Aiheeseen liittyen hän lähestyy Jumalaa rukouksilla, jotka hymyilyttävät lukijaa, kuten:
Ja isovaari sitten - ehkä voisit etsiä hänelle uuden vaimon, vaikka hän onkin vanha, niin sitten hänen ei tarvitsisi tulla tänne. Tai jos hän vaikka kuolisi junamatkalla tänne tai jotakin. Tee nyt voitavasi, Jumala. Sinä olet oikeastaan sen minulle velkaa kaikesta siitä, mitä olet ottanut minulta. Aamen.
Toinen Joshin huolenaihe on se, että vaari ja Charlie aikovat etsiä Loulle miehen. Sittenhän Josh menettäisi vielä Lounkin. Sellaista ei saa tapahtua, hän päättää ja aikoo tehdä kaikkensa sabotoidakseen tulevien sulhasehdokkaiden aikeet. Joshin näkökulmasta tulee samalla seurattua Loun rakkauselämää.
Tämä on todellinen hyvänmielenkirja. Tosiaan niin lämmin ja humoristinen, ja samalla se kertoo kauniisti Jumalan huolenpidosta ja johdatuksesta. Tässä ajatuksia kärsimyksestä:
- Kyllä hän (Jumala) olisi voinut sen estää. Hän voisi varjella meidät kaikesta vaikeasta koko elämämme ajan. Minäkin voisin suojella petunioitani, rakentaa niiden ympärille laatikon suojaksi tuulelta ja sateelta ja itikoilta. Miten silloin kävisi?
Kohautin harteitani. Vastaus oli ilman muuta selvä.
- Niihin ei ikinä tulisi kukkia, Josh. En minäkään aina ymmärrä Jumalaa, mutta yhden asian minä tiedän niin varmasti kuin elän. Hän rakastaa. Hän rakastaa meitä valtavasti ja tekee aina meille parasta.
Oli kiva lukea Janette Okea nyt suomeksikin, ja aion ehdottomasti lukea häneltä muutakin. Hänellähän on pitkä lista kirjoja, joista kai vain muutama on suomennettu. Mutta luetaan nyt ainakin ne suomennetut alkajaisiksi.
Kuten Love Comes Softly -romaanissa, tässäkään kirjassa Oke ei mainitse mitään paikannimiä. Hän on kanadalainen, mutta työskennellyt myös Indianassa, USA:ssa, ja Kerran kesällä on ilmestynyt USA:ssa. Joten voi vain veikkailla, kummassa maassa tässä ollaan, mutta jossain päin Pohjois-Amerikkaa kuitenkin, ja preerialla joka tapauksessa.
Ajankohtaa voi päätellä siitä, että kulkupelinä ihmisillä on hevoset, mutta junia on olemassa, ja puhelin on niin uusi asia, että sitä ihmetellään.
Päivä Oy 1986
205 sivua
Alkuteos Once Upon a Summer 1981
Kansi Jyri Taipale
Pari viikkoa sitten, kun olin juuri saanut luettua kanadalaisen Janette Oken kristillisen romaanin Love Comes Softly, löysin kirpputorilta yhden hänen suomennetuista kirjoistaan, Kerran kesällä. Nyt kun sekin on luettuna, voin vain sanoa, että Oke näyttää kirjoittavan varsin viehättäviä vanhan hyvän ajan romaaneja. Ainakin nämä kaksi lukemaani teosta kuvaavat kiehtovasti ja lämminhenkisesti entisajan kiireetöntä maalaiselämää ja henkilöiden sisäisiä prosesseja. Huumoriakin löytyy.
Tämä Kerran kesällä oli kepeämpää luettavaa kuin Love Comes Softly, mutta toki tämänkin kirjan päähenkilöllä on omat kipuilunsa. Minäkertoja on Josh-niminen poika, joka on jo vauvana jäänyt orvoksi, kun hänen molemmat vanhempansa kuolivat onnettomuudessa. Josh asuu vaarinsa, Charlie-setänsä ja Lou-tätinsä kanssa. 17-vuotias Lou-täti on kuitenkin vain viisi vuotta vanhempi kuin Josh, joten pojan täytyy olla 12-vuotias. Lou on kuitenkin ollut pojalle äidin korvike.
Josh on Jumalalle vihainen siitä, että on jäänyt orvoksi ja ettei hänellä ole vanhemmistaan edes muistoja. Toisilla läheisensä menettäneillä on edes muistonsa, mutta Joshilla ei ole mitään.
Hän (vaari) oli sanonut, että meille oli yhteistä äidin menettäminen. Se oli totta. Mutta samassa tajusin, etteivät ne menetykset olleet samanlaisia. Kun hän puhui, huomasin, mikä niissä oli erilaista - muistot - tai minun kohdallani muistojen puuttuminen. Vaari saattoi puhua pitkästi lapsuudestaan: äidin silmistä, hymystä, tuoksusta, kosketuksesta. Mutta minulla ei ollut äidistä mitään muuta kuin nimi.
Joshilla on kuitenkin lämminhenkinen perhe, ja heidän tavallista arkeaan kuvataan kirjassa mukavan nautinnollisesti, esimerkiksi Joshin kalareissuja, puintia ja muita maatilan töitä. Sunnuntaisin käydään kirkossa, jossa Josh ei jaksa kuunnella, vaan kehittelee milloin mitäkin omia ideoitaan. Hän ja muut pojat tekevät tietenkin myös erilaisia jekkuja sekä tytöille että toisilleen.
Josh haluaisi arkensa pysyvän turvallisen samanlaisena, mutta siihen uhkaa tulla muutoksia, kun hän huomaa, että vaarilla ja Charliella on omat suunnitelmansa. He aikovat pyytää Joshin isovaarin heille asumaan, mistä poika ei ole yhtään innoissaan. Aiheeseen liittyen hän lähestyy Jumalaa rukouksilla, jotka hymyilyttävät lukijaa, kuten:
Ja isovaari sitten - ehkä voisit etsiä hänelle uuden vaimon, vaikka hän onkin vanha, niin sitten hänen ei tarvitsisi tulla tänne. Tai jos hän vaikka kuolisi junamatkalla tänne tai jotakin. Tee nyt voitavasi, Jumala. Sinä olet oikeastaan sen minulle velkaa kaikesta siitä, mitä olet ottanut minulta. Aamen.
Toinen Joshin huolenaihe on se, että vaari ja Charlie aikovat etsiä Loulle miehen. Sittenhän Josh menettäisi vielä Lounkin. Sellaista ei saa tapahtua, hän päättää ja aikoo tehdä kaikkensa sabotoidakseen tulevien sulhasehdokkaiden aikeet. Joshin näkökulmasta tulee samalla seurattua Loun rakkauselämää.
Tämä on todellinen hyvänmielenkirja. Tosiaan niin lämmin ja humoristinen, ja samalla se kertoo kauniisti Jumalan huolenpidosta ja johdatuksesta. Tässä ajatuksia kärsimyksestä:
- Kyllä hän (Jumala) olisi voinut sen estää. Hän voisi varjella meidät kaikesta vaikeasta koko elämämme ajan. Minäkin voisin suojella petunioitani, rakentaa niiden ympärille laatikon suojaksi tuulelta ja sateelta ja itikoilta. Miten silloin kävisi?
Kohautin harteitani. Vastaus oli ilman muuta selvä.
- Niihin ei ikinä tulisi kukkia, Josh. En minäkään aina ymmärrä Jumalaa, mutta yhden asian minä tiedän niin varmasti kuin elän. Hän rakastaa. Hän rakastaa meitä valtavasti ja tekee aina meille parasta.
Oli kiva lukea Janette Okea nyt suomeksikin, ja aion ehdottomasti lukea häneltä muutakin. Hänellähän on pitkä lista kirjoja, joista kai vain muutama on suomennettu. Mutta luetaan nyt ainakin ne suomennetut alkajaisiksi.
Kuten Love Comes Softly -romaanissa, tässäkään kirjassa Oke ei mainitse mitään paikannimiä. Hän on kanadalainen, mutta työskennellyt myös Indianassa, USA:ssa, ja Kerran kesällä on ilmestynyt USA:ssa. Joten voi vain veikkailla, kummassa maassa tässä ollaan, mutta jossain päin Pohjois-Amerikkaa kuitenkin, ja preerialla joka tapauksessa.
Ajankohtaa voi päätellä siitä, että kulkupelinä ihmisillä on hevoset, mutta junia on olemassa, ja puhelin on niin uusi asia, että sitä ihmetellään.
Päivä Oy 1986
205 sivua
Alkuteos Once Upon a Summer 1981
Kansi Jyri Taipale
Tunnisteet:
arki,
historia,
Kanada,
kristinusko,
lapsuus,
maaseutu,
Oke Janette,
orvot,
perhe,
Pohjois-Amerikka,
pojat,
Päivä,
romaanit,
ulkomainen,
USA,
uskonto
maanantai 10. elokuuta 2020
John Burke: Taivaan rajalla
Suomentanut Annalena Toivola
Amerikkalainen pastori John Burke kertoo lukeneensa tai kuulleensa 35 vuoden aikana noin tuhat kuolemanrajakokemusta. Tässä kirjassaan hän jakaa osan niistä ja käsittelee aihetta kristillisen uskon näkökulmasta. Hän huomauttaa, että tärkeämpää kuin kuolemanrajakokemukset on tietysti Raamattu, ja hän toivookin, että tämä kirja innostaisi lukijaa tutkimaan enemmän Raamattua.
Burke toteaa, että pahimmillaan ihmiset, jopa Kristuksen seuraajat, ajattelevat taivaan olevan loputon, ikävystyttävä jumalanpalvelus, jossa lauletaan tylsiä lauluja - ikuisesti! Tämän kirjan äärellä tuollainen kuvitelma kuitenkin karisee. Voi saada pienen aavistuksen siitä, että taivas on jotain aivan käsittämättömän ihanaa ja ihmeellistä, jotain paljon todellisempaa, värikkäämpää ja elävämpää kuin mikään täällä maan päällä.
Kirjan henkilöillä on ollut mitä ihanimpia kohtaamisia Jeesuksen kanssa. He kuvailevat hänen rakkauttaan ja kosketustaan jonain aivan pakahduttavana. Esimerkiksi Dean sanoo:
Olisin voinut hukkua hänen silmiinsä enkä olisi milloinkaan halunnut tulla pois. Hänen silmissään näin rakkauden jokaista ihmistä ja Jumalan luomaa olentoa kohtaan. Ensin vaikutti siltä kuin hänen silmissään olisi rakkautta ainoastaan minulle. Kun sitten ajattelin jotakuta toista, näin hänen rakkautensa tuota henkilöä kohtaan. Tuntui kuin hän olisi rakastanut vain sitä henkilöä. Kun ajattelin sitten kolmatta ihmistä, sama tapahtui jälleen. Näin hänen rakkautensa juuri sitä ihmistä kohtaan.
Vicki puolestaan kertoo:
Hän otti minut syleilyynsä, ja olin hyvin lähellä häntä... Hän aivan kuin kietoi minut käsivarsiensa suojaan... Hän kietoi minut valtavaan määrään lämpöä ja rakkautta, hänen koko fyysinen olemuksensa ympäröi minut.
John Burke pohtii, miten me koko elämämme ajan kaipaamme ja etsimme syvempää rakkautta ja läheisyyttä, mutta emme löydä sitä edes lähimpien ihmisten kanssa, vaan aina se pakenee meitä. Kaipaamamme täydellinen rakkaus ja yhteys toteutuu vasta, kun saamme yhdistyä Jumalan kanssa kerran taivaassa.
Tietysti kirja kertoo myös monia kokemuksia poisnukkuneiden rakkaiden kohtaamisesta taivaassa. Kohtaamiset olivat jotain aivan ihmeellistä. Ystävät ja omaiset saattoivat tulla jopa ihan joukolla vastaanottamaan tulijaa.
Pastori Don Piper kertoo tuollaisesta vastaanottokomiteasta:
Väkijoukko ympäröi minut. Jotkut halasivat minua, ja muutama suuteli minua poskelle, toiset puolestaan vatkasivat kättäni. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin rakastetuksi. Yksi tervetulokomitean jäsenistä oli lapsuudenystäväni Mike Wood.
Don Piper julistettiin kuolleeksi, kun täysperävaunullinen rekka ajoi hänen autonsa yli. Hänen eloton ruumiinsa lojui puolentoista tunnin ajan puristuksissa autossa. Näistä monista eri kuolintavoista kirja myös kertoo, ja siitä, miltä tuntui irtautua ruumiista, nähdä kuolinpaikan tapahtumat ja lähteä leijumaan sieltä pois. Toisaalta, koska nämä henkilöt palasivat takaisin elämään, myös heidän paluustaan kerrotaan monesti jotain.
Ihanasta ystävän kohtaamisesta kertoo myös Gary:
Ensimmäinen ihminen, jonka tapasin, oli ystäväni John, jonka kaula oli katkennut lukioaikaisessa onnettomuudessa. Muisto hänen kuolemastaan oli vainonnut minua. Kun näin hänet, onni täytti mieleni. Hän oli juuri sellainen kuin muistin, vain vielä paljon täydellisempi. Hän tuli juosten halaamaan minua. Jälleennäkeminen oli mahtava. Kun hän kietoi kätensä ympärilleni, ne upposivat kaikkialle minuun - sulauduimme toisiimme. Halaus oli valtavan paljon syvälllisempi kuin maanpäälliset halaukset.
Burke kirjoittaakin myös siitä, miten me pelkäämme, että taivaassa ei ehkä edes ole ystävyyttä eikä ihmissuhteita, mutta kuitenkin siellä se aivan varmasti on jotain vielä kauniimpaa, parempaa ja syvempää kuin täällä maan päällä. Ei meitä eroteta toisistamme.
Tietysti kirjan henkilöt tapasivat myös monia perheenjäseniä ja sukulaisia, vaikka noissa valitsemissani otteissa puhutaankin ystävistä. Joku lapsi tapasi jopa pienenä kuolleen sisarensa, josta hänelle ei ollut koskaan kerrottu.
Taivaan rajalla sisältää niin paljon kaikkea, ettei sitä voi jakaa tässä. Tämä oli vain pintaraapaisu, mutta siksi kannattaakin lukea teos ihan itse. Burke viittaa myös erilaisiin aiheesta tehtyihin tutkimuksiin, ja hän itse on valinnut mukaan sellaisia henkilöitä, joilla on esimerkiksi korkean koulutuksensa takia vaarana menettää maineensa, jos rupeaisivat satuilemaan. Korkeasti koulutetuilla ei myöskään ole niin herkästi tarvetta tehdä rahaa keksimällä tarinoita.
Tietääkseni kirjasta on nyt otettu uusi painos, joten halutessaan sen pääsee ostamaan vaikka omaksi.
Päivä Oy 2017
362 sivua
Alkuteos Imagine Heaven 2015
Kannen pohjakuvat Thinkstock
Kannen suunnittelu Studio Gearbox
Kannen toteutus Päivä Oy
Kirjasta ovat bloganneet myös
Kirjablogi Tuulinen maa & kahvi
Reijo Telaranta
Näissä blogeissa on lisää näkökulmia, jotka jäivät minulta mainitsematta, joten kannattaa tutustua niihinkin.
Amerikkalainen pastori John Burke kertoo lukeneensa tai kuulleensa 35 vuoden aikana noin tuhat kuolemanrajakokemusta. Tässä kirjassaan hän jakaa osan niistä ja käsittelee aihetta kristillisen uskon näkökulmasta. Hän huomauttaa, että tärkeämpää kuin kuolemanrajakokemukset on tietysti Raamattu, ja hän toivookin, että tämä kirja innostaisi lukijaa tutkimaan enemmän Raamattua.
Burke toteaa, että pahimmillaan ihmiset, jopa Kristuksen seuraajat, ajattelevat taivaan olevan loputon, ikävystyttävä jumalanpalvelus, jossa lauletaan tylsiä lauluja - ikuisesti! Tämän kirjan äärellä tuollainen kuvitelma kuitenkin karisee. Voi saada pienen aavistuksen siitä, että taivas on jotain aivan käsittämättömän ihanaa ja ihmeellistä, jotain paljon todellisempaa, värikkäämpää ja elävämpää kuin mikään täällä maan päällä.
Kirjan henkilöillä on ollut mitä ihanimpia kohtaamisia Jeesuksen kanssa. He kuvailevat hänen rakkauttaan ja kosketustaan jonain aivan pakahduttavana. Esimerkiksi Dean sanoo:
Olisin voinut hukkua hänen silmiinsä enkä olisi milloinkaan halunnut tulla pois. Hänen silmissään näin rakkauden jokaista ihmistä ja Jumalan luomaa olentoa kohtaan. Ensin vaikutti siltä kuin hänen silmissään olisi rakkautta ainoastaan minulle. Kun sitten ajattelin jotakuta toista, näin hänen rakkautensa tuota henkilöä kohtaan. Tuntui kuin hän olisi rakastanut vain sitä henkilöä. Kun ajattelin sitten kolmatta ihmistä, sama tapahtui jälleen. Näin hänen rakkautensa juuri sitä ihmistä kohtaan.
Vicki puolestaan kertoo:
Hän otti minut syleilyynsä, ja olin hyvin lähellä häntä... Hän aivan kuin kietoi minut käsivarsiensa suojaan... Hän kietoi minut valtavaan määrään lämpöä ja rakkautta, hänen koko fyysinen olemuksensa ympäröi minut.
John Burke pohtii, miten me koko elämämme ajan kaipaamme ja etsimme syvempää rakkautta ja läheisyyttä, mutta emme löydä sitä edes lähimpien ihmisten kanssa, vaan aina se pakenee meitä. Kaipaamamme täydellinen rakkaus ja yhteys toteutuu vasta, kun saamme yhdistyä Jumalan kanssa kerran taivaassa.
Tietysti kirja kertoo myös monia kokemuksia poisnukkuneiden rakkaiden kohtaamisesta taivaassa. Kohtaamiset olivat jotain aivan ihmeellistä. Ystävät ja omaiset saattoivat tulla jopa ihan joukolla vastaanottamaan tulijaa.
Pastori Don Piper kertoo tuollaisesta vastaanottokomiteasta:
Väkijoukko ympäröi minut. Jotkut halasivat minua, ja muutama suuteli minua poskelle, toiset puolestaan vatkasivat kättäni. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin rakastetuksi. Yksi tervetulokomitean jäsenistä oli lapsuudenystäväni Mike Wood.
Don Piper julistettiin kuolleeksi, kun täysperävaunullinen rekka ajoi hänen autonsa yli. Hänen eloton ruumiinsa lojui puolentoista tunnin ajan puristuksissa autossa. Näistä monista eri kuolintavoista kirja myös kertoo, ja siitä, miltä tuntui irtautua ruumiista, nähdä kuolinpaikan tapahtumat ja lähteä leijumaan sieltä pois. Toisaalta, koska nämä henkilöt palasivat takaisin elämään, myös heidän paluustaan kerrotaan monesti jotain.
Ihanasta ystävän kohtaamisesta kertoo myös Gary:
Ensimmäinen ihminen, jonka tapasin, oli ystäväni John, jonka kaula oli katkennut lukioaikaisessa onnettomuudessa. Muisto hänen kuolemastaan oli vainonnut minua. Kun näin hänet, onni täytti mieleni. Hän oli juuri sellainen kuin muistin, vain vielä paljon täydellisempi. Hän tuli juosten halaamaan minua. Jälleennäkeminen oli mahtava. Kun hän kietoi kätensä ympärilleni, ne upposivat kaikkialle minuun - sulauduimme toisiimme. Halaus oli valtavan paljon syvälllisempi kuin maanpäälliset halaukset.
Burke kirjoittaakin myös siitä, miten me pelkäämme, että taivaassa ei ehkä edes ole ystävyyttä eikä ihmissuhteita, mutta kuitenkin siellä se aivan varmasti on jotain vielä kauniimpaa, parempaa ja syvempää kuin täällä maan päällä. Ei meitä eroteta toisistamme.
Tietysti kirjan henkilöt tapasivat myös monia perheenjäseniä ja sukulaisia, vaikka noissa valitsemissani otteissa puhutaankin ystävistä. Joku lapsi tapasi jopa pienenä kuolleen sisarensa, josta hänelle ei ollut koskaan kerrottu.
Taivaan rajalla sisältää niin paljon kaikkea, ettei sitä voi jakaa tässä. Tämä oli vain pintaraapaisu, mutta siksi kannattaakin lukea teos ihan itse. Burke viittaa myös erilaisiin aiheesta tehtyihin tutkimuksiin, ja hän itse on valinnut mukaan sellaisia henkilöitä, joilla on esimerkiksi korkean koulutuksensa takia vaarana menettää maineensa, jos rupeaisivat satuilemaan. Korkeasti koulutetuilla ei myöskään ole niin herkästi tarvetta tehdä rahaa keksimällä tarinoita.
Tietääkseni kirjasta on nyt otettu uusi painos, joten halutessaan sen pääsee ostamaan vaikka omaksi.
Päivä Oy 2017
362 sivua
Alkuteos Imagine Heaven 2015
Kannen pohjakuvat Thinkstock
Kannen suunnittelu Studio Gearbox
Kannen toteutus Päivä Oy
Kirjasta ovat bloganneet myös
Kirjablogi Tuulinen maa & kahvi
Reijo Telaranta
Näissä blogeissa on lisää näkökulmia, jotka jäivät minulta mainitsematta, joten kannattaa tutustua niihinkin.
torstai 6. elokuuta 2020
Marja-Sisko Aalto: Ikoni
Marja-Sisko Aallon Ikoni on Kuopioon sijoittuvan Annette Savolainen -dekkarisarjan kolmas osa. Olen muistaakseni joskus lukenut ensimmäisen osan Murha tuomiokapitulissa, mutta toinen osa on jäänyt lukematta.
Tässä kirjassa Kuopion tuomiokirkon 200-vuotisjuhla on lähestymässä, ja kirkkoon on saatu aarre, aito kappale ensimmäistä suomalaista Raamattua vuodelta 1642. Kyseisellä Raamatulla on hurja historia:
Sisäkannessa oli tumma tahra. Etukannessa reikä. Siihen oli joskus isketty veitsi.
Raamattua säilytetään sakastin lasivitriinissä lukittuna ja hälyttimin varustettuna, mutta silti se onnistutaan varastamaan.
Sitten alkaa tapahtua muutakin outoa. Kuopiossa liikkuu salaperäinen hiippari, joka kääntelee vanhoja ikoneita, mutta ei varasta niitä. Sen sijaan hän jättää aina jälkeensä kuin käyntikortikseen vanhasta Raamatusta revityn sivun. Mikä motiivi hänellä voi olla hiiviskelyilleen?
Eikä siinä vielä kaikki, vaan alkaa tapahtua myös murhia, ja uhrien kodeista löytyy ikoni ja revitty Raamatun sivu.
Annette Savolainen ei aluksi ole mukana murhatutkinnassa, mutta hänen ja perheensä kesälomamatkalla Ilomantsissa tapahtuu myös kummia. Loman jälkeen Annette pääsee mukaan tutkintaan, kun häneltä apua pyytänyt nainen löytyy murhattuna.
Entä voivatko jo 1600-luvulla Ilomantsissa tapahtuneet asiat liittyä jotenkin näihin tapauksiin?
Kyyneleet silmissä Hoskon perhe katsoi, kuinka rakas ikoni lensi hankeen. Siitä oli aikoinaan maksettu paljon rahaa ja kasa parhaita turkiksia päälle.
- Käyttekös polvillenne ja tunnustatte eläneenne väärässä uskossa, mitä?
- Korkea ruotzin pappi, me polvistumme ikonin edessä ja tsasounassa. Teille emme mitään mahda, mutta pyydän kaikkien pyhien kautta, ettette pakota meitä sellaiseen, mitä emme ymmärrä.
Ikoni ei kenties ole elämää suurempi dekkari, mutta se toimi kyllä rentouttavana väsyneen illan piristäjänä. Lisäksi se on melko ohut, joten sen lukaisi kevyesti yhdessä illassa. Ikoneihin liittyvä historialla höystetty mysteeri on kiinnostavaa luettavaa.
Pariin otteeseen Marja-Sisko Aalto myös kuvaa humoristisesti savolaisia:
Annette Savolainen pidätti hengitystään ja sulki silmänsä. Olihan hän itsekin savolainen sukunimeään myöten, mutta jälleen kerran häntä hermostutti puhetapa, jossa kierreltiin ja kaarreltiin asian ympärillä sanomatta juuri sitä, mikä eniten kiinnosti. Nytkin piti lypsämällä lypsää, että sai jotakin järkevää esiin.
Icasos 2016
203 sivua
Kansi: Arttu Häyhä
Kirjasta muualla:
Kirsin kirjanurkka
Joukon Taideblogi
Kirjaviidakko
Tässä kirjassa Kuopion tuomiokirkon 200-vuotisjuhla on lähestymässä, ja kirkkoon on saatu aarre, aito kappale ensimmäistä suomalaista Raamattua vuodelta 1642. Kyseisellä Raamatulla on hurja historia:
Sisäkannessa oli tumma tahra. Etukannessa reikä. Siihen oli joskus isketty veitsi.
Raamattua säilytetään sakastin lasivitriinissä lukittuna ja hälyttimin varustettuna, mutta silti se onnistutaan varastamaan.
Sitten alkaa tapahtua muutakin outoa. Kuopiossa liikkuu salaperäinen hiippari, joka kääntelee vanhoja ikoneita, mutta ei varasta niitä. Sen sijaan hän jättää aina jälkeensä kuin käyntikortikseen vanhasta Raamatusta revityn sivun. Mikä motiivi hänellä voi olla hiiviskelyilleen?
Eikä siinä vielä kaikki, vaan alkaa tapahtua myös murhia, ja uhrien kodeista löytyy ikoni ja revitty Raamatun sivu.
Annette Savolainen ei aluksi ole mukana murhatutkinnassa, mutta hänen ja perheensä kesälomamatkalla Ilomantsissa tapahtuu myös kummia. Loman jälkeen Annette pääsee mukaan tutkintaan, kun häneltä apua pyytänyt nainen löytyy murhattuna.
Entä voivatko jo 1600-luvulla Ilomantsissa tapahtuneet asiat liittyä jotenkin näihin tapauksiin?
Kyyneleet silmissä Hoskon perhe katsoi, kuinka rakas ikoni lensi hankeen. Siitä oli aikoinaan maksettu paljon rahaa ja kasa parhaita turkiksia päälle.
- Käyttekös polvillenne ja tunnustatte eläneenne väärässä uskossa, mitä?
- Korkea ruotzin pappi, me polvistumme ikonin edessä ja tsasounassa. Teille emme mitään mahda, mutta pyydän kaikkien pyhien kautta, ettette pakota meitä sellaiseen, mitä emme ymmärrä.
Ikoni ei kenties ole elämää suurempi dekkari, mutta se toimi kyllä rentouttavana väsyneen illan piristäjänä. Lisäksi se on melko ohut, joten sen lukaisi kevyesti yhdessä illassa. Ikoneihin liittyvä historialla höystetty mysteeri on kiinnostavaa luettavaa.
Pariin otteeseen Marja-Sisko Aalto myös kuvaa humoristisesti savolaisia:
Annette Savolainen pidätti hengitystään ja sulki silmänsä. Olihan hän itsekin savolainen sukunimeään myöten, mutta jälleen kerran häntä hermostutti puhetapa, jossa kierreltiin ja kaarreltiin asian ympärillä sanomatta juuri sitä, mikä eniten kiinnosti. Nytkin piti lypsämällä lypsää, että sai jotakin järkevää esiin.
Icasos 2016
203 sivua
Kansi: Arttu Häyhä
Kirjasta muualla:
Kirsin kirjanurkka
Joukon Taideblogi
Kirjaviidakko
Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun
Kaikki mikä on sinun on Kristiina Bruunin esikoisromaani vuodelta 2015. Luin netistä, että siihen olisi tulossa jatko-osiakin, mikä olisikin hieno juttu, sillä tämä kirja oli houkuttavaa ja koukuttavaa luettavaa. Aluksi minulla oli kyllä hiukan käynnistysvaikeuksia, mutta mitä pitemmälle luin, sitä enemmän ihastuin tähän värikkääseen tarinaan.
Tarinaa kerrotaan kolmen eri henkilön näkökulmasta. Yksi heistä - ja selvästi keskeisin - on suomalainen Anna, joka lähtee Teksasiin opiskelemaan ja rakastuu siellä Taufiqiin, bangladeshilaisen kansanedustajan poikaan. Haaveissa Annalla on ollut saada amerikkalainen mies ja jäädä Amerikkaan, mutta elämä yllättää.
Toiset kaksi päähenkilöä ovatkin sitten bangaladeshilaisia. On autonkuljettaja Delwar, joka on menettänyt isänsä ja joutunut perheensä elättäjäksi. Hän haluaa saada kunnollisen toimeentulon ja aikanaan myös vaimon. Delwar onkin iloinen saadessaan hyvän työn rikkaan perheen autonkuljettajana. Kolmas henkilö on yläluokkainen Taslima, Taufiqin sukulainen, jonka mies on pettänyt häntä jo vuosikaudet, ja he asuvat erillään. Taslimakin kaipaa kuitenkin rakkautta ja toivoo tyttärelleen parempaa elämää.
Anna, Taslima ja Delwar kohtaavat kaikki toisensa, kun Anna ja Taufiq menevät naimisiin. Anna on lupautunut muuttamaan miehensä kanssa vuodeksi Bangladeshiin. On kiinnostavaa lukea kahden niin erilaisen kulttuurin kohtaamisesta. Siitä miten Anna kokee Bangladeshin, samoin siitä, mitä bangladeshilaiset ajattelevat tuosta oudosta ulkomaalaisesta. Hän on niin kalpea ja väritön ja käyttää vielä värittömiä vaatteitakin. Säälittävää. Ja miten laiha hän on, häntä pitäisi saada hiukan pyöristymään.
Bangladeshissa Anna pääsee kokemaan omat häänsä, joissa on vaatimattomat viisituhatta vierasta. Hän tutustuu maailmaan, jossa naiset ja miehet ovat kovin erillään, ja jossa muut huolestuvat, jos hän lähtee yksin kadulle kävelemään. Bangladeshilainen kulttuuri on yhteisöllinen; yksityisyydestä ja omasta rauhasta on turha haaveilla. Ja ihmisiähän yli satamiljoonaisessa maassa riittää. Yhteisöllisyys näkyy siinäkin, että Taufiqille perhe ei ole Annan haaveilema ydinperhe, vaan koko hänen lapsuudenperheensä ja sukunsa.
Oli nautinnollista sukeltaa tuohon niin erilaiseen kulttuuriin, olla mukana Eid-juhlissa, naisten kauneussalonkikäynneillä ja vaateostoksilla. Räätälillä naisille teetetään mittatilaustyönä sareja ja salwar kamizeja. Myös ruokapöytään ja chaita juomaan lukija pääsee tämän kirjan myötä. Ruuasta kiinnostuneita ilahduttavat sinne tänne ripotellut bangladeshilaiset ruokaohjeet, ja kun Taslimalle tehdään karvanpoisto, sen jälkeen kirjasta löytyy myös karvanpoistovahan resepti.
Annan sopeutumisen seuraaminen on kiinnostavaa, ja toisaalta Tasliman ja Delwarin tarinat antavat kirjaan syvyyttä: niiden kautta näkee Bangladeshia sekä köyhemmän että rikkaamman ihmisen silmin. Tasliman ja Delwarin silmin katsellaan myös Annan räpiköimistä tuossa hänelle niin oudossa ja uudessa kulttuurissa. Sopeutuuko Anna lopulta?
Jommankumman oli uhrauduttava heidän vuokseen, Taufiq oli jo sitoutunut isäänsä, maahansa, tiesi paikkansa. Mikä oli hänen paikkansa? Heidän lopullinen paikkansa? Halusiko hän nyt menettää Taufiqin maalleen vai ottaa maan kaupan päälle. Halusiko hän itsekeskeisen vai perhekeskeisen elämän? Oliko niin vaikea seurata? Luopua?
Kaikki mikä on sinun tarjosi kerrassaan hurmaavan nojatuolimatkan Bangladeshiin. Koska eräs sukulaiseni seurustelee bangladeshilaisen miehen kanssa, oli erityisen kiinnostavaa tutustua tuohon maahan, josta en ole tiennyt paljoakaan.
Kristiina Bruun on oikealta nimeltään Mirka Rahman, ja hän on itse opiskellut Amerikassa, tavannut siellä bangladeshilaisen miehensä ja muuttanut Bangladeshiin. Myöhemmin he muuttivat Suomeen. Bangladeshissa asuneena hän tietää mistä kirjoittaa, ja se näkyy. Kaikki mikä on sinun on hieno teos, joten toivottavasti sitä luvattua jatkoakin on tulossa jossain vaiheessa.
Kirjailijan haastattelun voi lukea klikkaamalla tästä (Sydän-Hämeen Lehden juttu).
Schildts & Söderströms 2015
296 sivua
Kannen suunnittelu ja kuvitus Satu Kontinen / Satukala
Kirjasta muualla:
Kirjavinkit
Kirjakko ruispellossa
Hemulin kirjahylly
Ullan luetut kirjat
Mari A:n kirjablogi
Näistä toisten postauksista huomasi taas, miten eri tavalla eri ihmiset kokevat. Itse en kokenut, että Anna olisi jäänyt etäiseksi tai ettei hänen arkeaan Bangladeshissa olisi kuvattu tai että hän olisi sopeutunut helposti uuteen elämäänsä Bangladeshissa (minusta hänellä oli sopeutumisvaikeuksia ihan tarpeeksi). Varsinkin Delwar jäi kyllä minustakin sivuhenkilöksi, vaikka tarinaa kerrotaan välillä hänenkin näkökulmastaan. Itselläni oli tosiaan alussa hiukan vaikeuksia päästä tähän kirjaan sisälle, mutta sitten kun pääsin, se oli menoa.
Mutta lue kirja itse, niin löydät oman näkökulmasi tähän tarinaan!
Tarinaa kerrotaan kolmen eri henkilön näkökulmasta. Yksi heistä - ja selvästi keskeisin - on suomalainen Anna, joka lähtee Teksasiin opiskelemaan ja rakastuu siellä Taufiqiin, bangladeshilaisen kansanedustajan poikaan. Haaveissa Annalla on ollut saada amerikkalainen mies ja jäädä Amerikkaan, mutta elämä yllättää.
Toiset kaksi päähenkilöä ovatkin sitten bangaladeshilaisia. On autonkuljettaja Delwar, joka on menettänyt isänsä ja joutunut perheensä elättäjäksi. Hän haluaa saada kunnollisen toimeentulon ja aikanaan myös vaimon. Delwar onkin iloinen saadessaan hyvän työn rikkaan perheen autonkuljettajana. Kolmas henkilö on yläluokkainen Taslima, Taufiqin sukulainen, jonka mies on pettänyt häntä jo vuosikaudet, ja he asuvat erillään. Taslimakin kaipaa kuitenkin rakkautta ja toivoo tyttärelleen parempaa elämää.
Anna, Taslima ja Delwar kohtaavat kaikki toisensa, kun Anna ja Taufiq menevät naimisiin. Anna on lupautunut muuttamaan miehensä kanssa vuodeksi Bangladeshiin. On kiinnostavaa lukea kahden niin erilaisen kulttuurin kohtaamisesta. Siitä miten Anna kokee Bangladeshin, samoin siitä, mitä bangladeshilaiset ajattelevat tuosta oudosta ulkomaalaisesta. Hän on niin kalpea ja väritön ja käyttää vielä värittömiä vaatteitakin. Säälittävää. Ja miten laiha hän on, häntä pitäisi saada hiukan pyöristymään.
Bangladeshissa Anna pääsee kokemaan omat häänsä, joissa on vaatimattomat viisituhatta vierasta. Hän tutustuu maailmaan, jossa naiset ja miehet ovat kovin erillään, ja jossa muut huolestuvat, jos hän lähtee yksin kadulle kävelemään. Bangladeshilainen kulttuuri on yhteisöllinen; yksityisyydestä ja omasta rauhasta on turha haaveilla. Ja ihmisiähän yli satamiljoonaisessa maassa riittää. Yhteisöllisyys näkyy siinäkin, että Taufiqille perhe ei ole Annan haaveilema ydinperhe, vaan koko hänen lapsuudenperheensä ja sukunsa.
Oli nautinnollista sukeltaa tuohon niin erilaiseen kulttuuriin, olla mukana Eid-juhlissa, naisten kauneussalonkikäynneillä ja vaateostoksilla. Räätälillä naisille teetetään mittatilaustyönä sareja ja salwar kamizeja. Myös ruokapöytään ja chaita juomaan lukija pääsee tämän kirjan myötä. Ruuasta kiinnostuneita ilahduttavat sinne tänne ripotellut bangladeshilaiset ruokaohjeet, ja kun Taslimalle tehdään karvanpoisto, sen jälkeen kirjasta löytyy myös karvanpoistovahan resepti.
Annan sopeutumisen seuraaminen on kiinnostavaa, ja toisaalta Tasliman ja Delwarin tarinat antavat kirjaan syvyyttä: niiden kautta näkee Bangladeshia sekä köyhemmän että rikkaamman ihmisen silmin. Tasliman ja Delwarin silmin katsellaan myös Annan räpiköimistä tuossa hänelle niin oudossa ja uudessa kulttuurissa. Sopeutuuko Anna lopulta?
Jommankumman oli uhrauduttava heidän vuokseen, Taufiq oli jo sitoutunut isäänsä, maahansa, tiesi paikkansa. Mikä oli hänen paikkansa? Heidän lopullinen paikkansa? Halusiko hän nyt menettää Taufiqin maalleen vai ottaa maan kaupan päälle. Halusiko hän itsekeskeisen vai perhekeskeisen elämän? Oliko niin vaikea seurata? Luopua?
Kaikki mikä on sinun tarjosi kerrassaan hurmaavan nojatuolimatkan Bangladeshiin. Koska eräs sukulaiseni seurustelee bangladeshilaisen miehen kanssa, oli erityisen kiinnostavaa tutustua tuohon maahan, josta en ole tiennyt paljoakaan.
Kristiina Bruun on oikealta nimeltään Mirka Rahman, ja hän on itse opiskellut Amerikassa, tavannut siellä bangladeshilaisen miehensä ja muuttanut Bangladeshiin. Myöhemmin he muuttivat Suomeen. Bangladeshissa asuneena hän tietää mistä kirjoittaa, ja se näkyy. Kaikki mikä on sinun on hieno teos, joten toivottavasti sitä luvattua jatkoakin on tulossa jossain vaiheessa.
Kirjailijan haastattelun voi lukea klikkaamalla tästä (Sydän-Hämeen Lehden juttu).
Schildts & Söderströms 2015
296 sivua
Kannen suunnittelu ja kuvitus Satu Kontinen / Satukala
Kirjasta muualla:
Kirjavinkit
Kirjakko ruispellossa
Hemulin kirjahylly
Ullan luetut kirjat
Mari A:n kirjablogi
Näistä toisten postauksista huomasi taas, miten eri tavalla eri ihmiset kokevat. Itse en kokenut, että Anna olisi jäänyt etäiseksi tai ettei hänen arkeaan Bangladeshissa olisi kuvattu tai että hän olisi sopeutunut helposti uuteen elämäänsä Bangladeshissa (minusta hänellä oli sopeutumisvaikeuksia ihan tarpeeksi). Varsinkin Delwar jäi kyllä minustakin sivuhenkilöksi, vaikka tarinaa kerrotaan välillä hänenkin näkökulmastaan. Itselläni oli tosiaan alussa hiukan vaikeuksia päästä tähän kirjaan sisälle, mutta sitten kun pääsin, se oli menoa.
Mutta lue kirja itse, niin löydät oman näkökulmasi tähän tarinaan!
Tunnisteet:
Aasia,
avioliitto,
Bangladesh,
Bruun Kristiina,
islam,
kotimainen,
kulttuurierot,
parisuhde,
Pohjois-Amerikka,
rakkaus,
romaanit,
ruoka,
Schildts & Söderströms,
ulkosuomalaiset,
USA
maanantai 3. elokuuta 2020
Alina Berg: Kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus - Kirja avioparille
Olen seurannut Instagramissa Alina Bergin @siunatutsanat -tiliä, ja hän on myös Facebookissa Siunatut sanat -nimellä. Hän pitää kristillisten tuotteiden verkkokauppaa, mikä on kiva idea. Siellä on houkuttelevia tuotteita, ainakin postikortteja ja täytettäviä kirjoja. Sain nyt mahdollisuuden tutustua tähän Alinan tekemään kirjaan, joka on tarkoitettu avioparien käyttöön.
Kirjassa on aluksi sivuja, joilla aviopari voi kertoa ensitapaamisestaan, ensitreffiensä tapahtumista, hääpäivästään ja sitten myöhempien, merkittävimpien hääpäivien tapahtumista alkaen viisi- ja kymmenvuotishääpäivästä aina kultahääpäivään asti.
Kirjaan voi täyttää myös kummankin vanhemmat, sisarukset ja isovanhemmat sekä lapsemme, lapsenlapsemme ja kummilapsemme.
Suurimman osan kirjasta vie Kaiken se kestää -osio. Siinä on lyhyt kysely, jonka kumpikin voi täyttää vuosittain, esimerkiksi jokaisena hääpäivänä aina 50-vuotishääpäivään asti. Vastaukset kehotetaan täyttämään ensin yksin, ja sitten ne voi jakaa toistensa kanssa. Alina Berg kirjoittaa:
On myös hyvä palata välillä takaisin aiempien vuosien vastauksien pariin ja katsoa, miten olette persoonina ja pariskuntana kasvaneet vuosien varrella.
Noiden kysymysten kautta kumpikin pääsee pohtimaan muun muassa, mikä on lempiraamatunkohtani tällä hetkellä, mitkä asiat ovat juuri nyt tärkeimpiä ja mitkä haastavimpia elämässäni, mistä unelmoin ja mitä pelkään. Sitten on monia parisuhdetta käsitteleviä kohtia. Puolisolle voi näillä riveillä kertoa esimerkiksi, mistä iloitsen suhteessamme, mitä toivoisin suhteeseemme, mitä arvostan hänessä, mitä rukoilen hänen puolestaan ja minkä raamatunkohdan haluan antaa hänelle.
Kirja on innostava täytettävä, mutta kovin paljon ei pysty kerralla täyttämään, koska suuri osa kirjasta koostuu noista kyselyistä, jotka täytetään vuosittain. Mutta pitkän aikavälin projektina tämä on hieno.
Mitä tulee kirjan alkuosaan, huomaan ainakin itsestäni, että tällaisen kirjan täyttäminen olisi pitänyt aloittaa heti suhteen alussa, koska nyt kun ensitapaamisesta on pian 27 vuotta, ensitreffeistä yksitoista vuotta ja häistäkin yhdeksän vuotta, en enää muista yksityiskohtia kovin tarkkaan. Häistämme on toki olemassa video, jonka avulla voisi joskus virkistää muistiaan. Mutta parhaiten tämä toimisi, kun tiedot voisi täydentää reaaliajassa sitä mukaa kun asiat tapahtuvat. Eli silloin kun ne ovat tuoreessa muistissa.
Hyvämuistisella tämä kirja toki toimii myöhemmässäkin vaiheessa aloitettuna. Ja kyllähän tällainen huonomuistinenkin jotain aina muistaa. Nuo vuosittain täytettävät kyselyt ovat sitten tätä hetkeä, niihin voi täyttää sitä mitä elämässä ja parisuhteessa on kulloinkin meneillään tässä ja nyt.
Kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus on mainio häälahja tai sitten sen voi ostaa itse itselleen joko naimisiin mentäessä tai joskus myöhemmin.
Vuosien kuluessa tulee sitten näkyviin, millaista hedelmää kirjan täyttäminen kantaa omassa avioliitossa ja miten eri vuodet eroavat toisistaan. Nyt vasta aloittelemme kysymyksiin vastaamista, mikä vaatii varmasti pysähtymistä ja kysymysten miettimistä ihan ajan kanssa. Tänä vuonna hääpäivämme on jo mennyt, mutta ajattelin, että voisimme silti täyttää jo yhden kyselyn tässä reilun yhdeksän vuoden kohdalla. Ensi vuonna on sitten kiva täyttää kymmenvuotishääpäivän mietteitä.
Jos jaan jotain omakohtaista tähän loppuun, sellaista mitä varmasti tulen kirjoittamaan tähän kirjaan, niin tässä vaiheessa iloitsen parisuhteessamme erityisesti siitä, miten hyvin olemme hitsautuneet yhteen ja miten helppo meidän on olla yhdessä. Uskaltaa olla oma itsensä ja tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on. Mieheni on ollut hyväksyvä ja ymmärtäväinen. Ja vaikka vaikeitakin vaiheita on vuosien varrella ollut, niistä on selvitty, ja omaan puolisoon on saanut rakastua aina uudestaan.
Kiitos sinulle Alina Berg tästä hienosta kirjasta! Toivottavasti moni ottaa sen omakseen.
Kirjaan voi tutustua lähemmin ja sitä pääsee tilaamaan klikkaamalla tästä.
sunnuntai 2. elokuuta 2020
Patricia St. John: Millään ei ole enää väliä
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola
80-luvulla luin Patricia St. Johnin kristillisiä nuortenkirjoja, mutta tästä kirjasta en ollut koskaan kuullutkaan ennen kuin löysin sen meidän omasta kirjahyllystämme joskus keväällä. Sieltä voi siis löytää todella yllättäviä asioita!
Millään ei ole enää väliä on ilmestynyt 80-luvun alussa ja kertoo Libanonin sodasta. Päähenkilö on 16-vuotias tyttö Lamia, joka menettää sodan aikana sekä veljensä että äitinsä. Lamian perhe kuuluu maroniittikirkkoon, kuten kirjan johdannon mukaan suurin osa Libanonin kristityistä kuuluu tai kuului ainakin silloin. Maroniiteista en kirjan luettuanikaan tiedä juuri muuta kuin että he uskovat kiirastuleen.
Lamia on täynnä vihaa ja kostonhimoa perheenjäsentensä kuoleman takia. Lamian veli Amin kuoli erään vastapuolella taistelevan ystävän petoksen uhrina, ja Lamialla on pakottava tarve saada kostaa tuolle petolliselle ystävälle. Sodan riehuessa ympärillä perhe joutuu myös elämään jatkuvassa pelossa, ja välillä he joutuvat pakenemaankin, kun taistelut tulevat liian lähelle.
Mitään ei ollut enää tehtävissä. Nyytit olivat valmiina paon varalta, mutta pako oli käynyt mahdottomaksi. Lentokoneet jyrisivät pois, mutta mahtava tulitus pauhasi jo lähempänä. Yhä tiheämmin kuului lasin särkymistä ja kiviseinien romahtelemista. He keräsivät kaiken, mitä yöksi tarvitsivat, ja menivät kellariin.
Mutta on Lamian elämässä myös pieniä ilonaiheita. Hän muun muassa ystävystyy vähitellen Aminin ystävän Hannin kanssa.
Kaikista sodan kauhuista huolimatta kirjassa on lopulta hyvin valoisa kristillinen sanoma. Lamia, joka on menetystensä takia päätynyt kieltämään Jumalan kokonaan, saa kohdata Jumalan rakkauden. Hän saa nähdä, että rakkaus on sittenkin suurempi voima kuin viha, ja että on mahdollista antaa anteeksi. Hän alkaa ymmärtää, mitä hänen äitinsä tarkoitti, kun opetti eläessään, että usko säilyy parhaiten hengissä ja suojassa sellaisessa sydämessä, joka rakastaa ja antaa anteeksi. Äiti ei pitänyt sotimista uskon suojelemisena, vaan silkkana vihana ja kostona.
Lamia joutuu sodan aikana prosessoimaan yhtä ja toista. Hän muun muassa rakastaa sydämensä pohjasta jotain, mikä ei kuulu hänelle. Kun Lamia tulee tuntemaan Jeesuksen, hän tajuaa, että hänen olisi pystyttävä luopumaan siitä. Mutta pystyykö hän?
Loppua kohti kirjassa on ihanaa kevään valoa ja Kristuksen valoa. On toiveikasta mieltä:
Taivas hehkui vuoren takana tähtimerenä. Tuoksut nousivat puutarhasta kuin suitsutus. Lamian sydämessä alkoi elää hurja, hämmentynyt toivo. Hänen äitinsä oli luottanut Rakkauteen kaiken aikaa, ja noina viimeisinä kauhunpäivinä Amin oli varmasti löytänyt sen mitä tosissaan etsi. Jos niin oli, eikö Ristin työ silloin riittänyt? Ja eivätkö äiti ja Amin olleet silloin menneet suoraan Jumalan tykö?
Patricia St. John onnistuu kuvaamaan todentuntuisesti sodan kauhujen keskellä elämistä. Mutta parasta tässä kirjassa on juuri se mainitsemani valoisa kristillisyys.
Kirjan alkukielinen nimi Nothing else matters tulee sanoista, jotka Lamian äiti ehtii sanoa ennen kuin kuolee. Millään muulla ei ole väliä. Se liittyy hänen uskoonsa, ja siinä on sitä valoisuutta, sen sijaan suomennoksen nimi Millään ei ole enää väliä, joka tulee myös jonkun kirjan henkilön sanoista, kuulostaa minusta aika synkältä. No, synkkyyttähän sodassa ja tässä kirjassa tietysti myös on.
Puhutteleva, koskettava ja siunattu lukuelämys!
Päivä Oy 1983
179 sivua
Alkuteos: Nothing Else Matters 1982
Kannen kuva: Lehtikuva Oy
Tunnisteet:
Aasia,
anteeksianto,
kristinusko,
kuolema,
Libanon,
Lähi-itä,
nuortenkirjat,
nuoruus,
Päivä,
romaanit,
sota,
St. John Patricia,
tytöt,
ulkomainen,
uskonto,
viha
lauantai 1. elokuuta 2020
Tahar Ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa
Suomentanut Annikki Suni
Marokkolainen Tahar Ben Jelloun on niitä kirjailijoita, joiden lukemista olen aina suunnitellut, mutta niin vain ovat vuodet vierineet. Nyt löysin onneksi tämän pienoisromaanin kirpputorilta, ja luettuani sen voin vain todeta, että tätä täytyy saada lisää! Tyyntä Tangerissa oli taitavasti kirjoitettu, upea teos. Ei ihme, että Tahar Ben Jelloun on palkittu kirjailija.
Kirjan päähenkilö on vanha, yli kahdeksankymppinen mies, joka miettii elämäänsä. Tuntuu kuin hän olisi aivan yksin kylmässä, kosteassa kodissaan Tangerin kaupungissa, mutta lopulta käy ilmi, että onhan hänellä vaimokin. Tämä on kuitenkin hänelle vain välttämätön paha, joka enimmäkseen ärsyttää häntä. Tosin kun vaimo on poissa kotoa, mies kaipaa häntä salaa. Vaimon ja minun välilläni on enemmän väärinkäsityksiä kuin hellyyttä, mies toteaa.
Mies on pettynyt elämään ja siihen kaikkeen luopumiseen, mitä vanhuus tuo tullessaan. Terveys on mennyt: mies sairastaa astmaattista keuhkokatarria, ja myös näkö ja kuulo ovat heikkenemässä. Muutaman kerran hän kyllä väittää, ettei ole sairas, eikä hän suostu syömään lääkkeitäänkään; se olisi kai tappion tunnustamista.
Vanhuksen on vaikea korjata sitä mikä kaiken aikaa särkyy hänessä itsessään; hän ei suostu siihen että ruumis, joka on kestänyt niin paljon ja sietänyt niin suurta väsymystä, voi hylätä hänet ja lakata vastaamasta nopeasti ja notkeasti ponnistuksiin joita hän siltä vaatii.
Mies, nimetön minäkertoja, on myös hyvin yksinäinen. Ystävät ovat kuolleet, lapset asuvat kaukana. Osa ystävistä puolestaan elää, mutta heistä on tullut entisiä ystäviä, koska mies on luonteeltaan niin särmikäs, sellainen totuuden torvi, jonka pitää mielestään saada sanoa suoraan kaikki ikävät asiat. Sitten hän ihmettelee, miksi ihmiset haavoittuvat, loukkaantuvat ja panevat välit poikki.
On myös vanhoja tuttuja, joiden nimiä mies selaa osoitekirjastaan. Hän miettii, kenelle heistä voisi soittaa, mitä heille kuuluu vai ovatko hekin jo kuolleet.
Päähenkilö muistelee myös nuoria naisia, joita hän joskus rakasti, ja kaipaa heitä. Hän pohtii, miten ihmiset luulevat, että seksuaalinen halu katoaa iän myötä, mutta ei se katoa, vaan se polttaa edelleen. Vaimon kanssa he ovat nukkuneet erillään jo viisitoista vuotta.
Mies on pettynyt ja katkerakin. Silti tämä ei minusta ollut ahdistava kirja, koska Tahar Ben Jelloun onnistuu kirjoittamaan tästä kaikesta jotenkin niin surumielisen kauniisti - vaikkakaan ei kaunistellen. Tuo mies, niin hankala luonne kuin hän selvästi onkin, herättää minussa myötätuntoa kaiken luopumisen kipunsa keskellä.
Kirja on myös suorastaan kuin aforismikokoelma; uudestaan ja uudestaan Ben Jelloun sanoittaa niin taitavasti ihmisyyden ja vanhuuden kipua, yksinäisyyttä, pettymystä ja kaipausta. Tyyntä Tangerissa on ohut kirja, mutta sitä on luettava hitaasti mietiskellen, niin paljon ajatuksia se herättää, ja joka sivulla on upeita kirjallisia helmiä. Tahar Ben Jelloun on kielenkäytön mestari, kuten myös hienon suomennoksen tehnyt Annikki Suni.
Tahar Ben Jelloun kuvaa vanhan miehen niin todentuntuisena ja inhimillisenä olentona, että kirjaa lukiessa tulee jatkuvasti mieleen ihmisiä ja tilanteita elävästä elämästä. Uudestaan ja uudestaan täytyy todeta, että juuri näinhän se on tosielämässäkin. Ja kun olen seurannut vanhojen ihmisten elämää lähipiirissäni, tuntuu että Tyyntä Tangerissa kuvaa juuri sitä samaa. Vaikka kirjan tapahtumapaikkana onkin Marokko, vanhan yksinäisen miehen tarina on sellainen, joka voisi sijoittua mihin tahansa maahan, myös Suomeen. Toki tämä vanha mies on kiitollinen, ettei Marokossa ole vielä keksitty perustaa vanhainkoteja, joten siinä mielessä olot ovat siellä erilaiset.
Tyyntä Tangerissa on ehdottomasti koskettavin koskaan lukemani vanhuuden kuvaus. Voisi melkein itkeä, kun lukee jotain näin surullista:
Niin monet kirvelevät kuvat elämästä valtaavat mielen pitkänä talvipäivänä. Miten niiltä välttyisi? Vanhuksen lapset ovat kaukana. Yksi on ulkomailla; häntä ei saa huolestuttaa; vanhus tietää että poika tulee, jos hän soittaa, mutta asioita ei saa suurennella. Poika on töissä eikä voi lähteä ilman vakavaa syytä. Ja nythän ei ole mitään vakavaa, onpahan vähän yksinäisyyttä ja lyijynraskas taivas joka laskeutuu hitaasti, lävistää katon ja painautuu rinnan päälle.
Kirjassa on kyllä myös mukavan marokkolaista tunnelmaa, josta nautin suuresti, olenhan kerran käynytkin Marokossa, vaikka valitettavasti se oli kovin pikainen visiitti kauan sitten. Ehkä minun täytyy jatkaa nojatuolimatkoja Marokkoon Tahar Ben Jellounin opastuksella.
Gummerus 1990
112 sivua
Alkuteos: Jour de silence à Tanger 1990
Kannen kuva: Pressfoto
Kannen suunnittelu: Jorma Luotio
Kaikkien näiden blogivuosien jälkeen päätin vihdoin tehdä parannuksen siinä, että laitan tästä lähtien suomentajan nimen heti alkuun. Joten sieltä löytyy hän!
Kirjasta muualla:
Kirjavinkit
Lukuneuvoja
Maailman ääreen
Kirjan päähenkilö on vanha, yli kahdeksankymppinen mies, joka miettii elämäänsä. Tuntuu kuin hän olisi aivan yksin kylmässä, kosteassa kodissaan Tangerin kaupungissa, mutta lopulta käy ilmi, että onhan hänellä vaimokin. Tämä on kuitenkin hänelle vain välttämätön paha, joka enimmäkseen ärsyttää häntä. Tosin kun vaimo on poissa kotoa, mies kaipaa häntä salaa. Vaimon ja minun välilläni on enemmän väärinkäsityksiä kuin hellyyttä, mies toteaa.
Mies on pettynyt elämään ja siihen kaikkeen luopumiseen, mitä vanhuus tuo tullessaan. Terveys on mennyt: mies sairastaa astmaattista keuhkokatarria, ja myös näkö ja kuulo ovat heikkenemässä. Muutaman kerran hän kyllä väittää, ettei ole sairas, eikä hän suostu syömään lääkkeitäänkään; se olisi kai tappion tunnustamista.
Vanhuksen on vaikea korjata sitä mikä kaiken aikaa särkyy hänessä itsessään; hän ei suostu siihen että ruumis, joka on kestänyt niin paljon ja sietänyt niin suurta väsymystä, voi hylätä hänet ja lakata vastaamasta nopeasti ja notkeasti ponnistuksiin joita hän siltä vaatii.
Mies, nimetön minäkertoja, on myös hyvin yksinäinen. Ystävät ovat kuolleet, lapset asuvat kaukana. Osa ystävistä puolestaan elää, mutta heistä on tullut entisiä ystäviä, koska mies on luonteeltaan niin särmikäs, sellainen totuuden torvi, jonka pitää mielestään saada sanoa suoraan kaikki ikävät asiat. Sitten hän ihmettelee, miksi ihmiset haavoittuvat, loukkaantuvat ja panevat välit poikki.
On myös vanhoja tuttuja, joiden nimiä mies selaa osoitekirjastaan. Hän miettii, kenelle heistä voisi soittaa, mitä heille kuuluu vai ovatko hekin jo kuolleet.
Päähenkilö muistelee myös nuoria naisia, joita hän joskus rakasti, ja kaipaa heitä. Hän pohtii, miten ihmiset luulevat, että seksuaalinen halu katoaa iän myötä, mutta ei se katoa, vaan se polttaa edelleen. Vaimon kanssa he ovat nukkuneet erillään jo viisitoista vuotta.
Mies on pettynyt ja katkerakin. Silti tämä ei minusta ollut ahdistava kirja, koska Tahar Ben Jelloun onnistuu kirjoittamaan tästä kaikesta jotenkin niin surumielisen kauniisti - vaikkakaan ei kaunistellen. Tuo mies, niin hankala luonne kuin hän selvästi onkin, herättää minussa myötätuntoa kaiken luopumisen kipunsa keskellä.
Kirja on myös suorastaan kuin aforismikokoelma; uudestaan ja uudestaan Ben Jelloun sanoittaa niin taitavasti ihmisyyden ja vanhuuden kipua, yksinäisyyttä, pettymystä ja kaipausta. Tyyntä Tangerissa on ohut kirja, mutta sitä on luettava hitaasti mietiskellen, niin paljon ajatuksia se herättää, ja joka sivulla on upeita kirjallisia helmiä. Tahar Ben Jelloun on kielenkäytön mestari, kuten myös hienon suomennoksen tehnyt Annikki Suni.
Tahar Ben Jelloun kuvaa vanhan miehen niin todentuntuisena ja inhimillisenä olentona, että kirjaa lukiessa tulee jatkuvasti mieleen ihmisiä ja tilanteita elävästä elämästä. Uudestaan ja uudestaan täytyy todeta, että juuri näinhän se on tosielämässäkin. Ja kun olen seurannut vanhojen ihmisten elämää lähipiirissäni, tuntuu että Tyyntä Tangerissa kuvaa juuri sitä samaa. Vaikka kirjan tapahtumapaikkana onkin Marokko, vanhan yksinäisen miehen tarina on sellainen, joka voisi sijoittua mihin tahansa maahan, myös Suomeen. Toki tämä vanha mies on kiitollinen, ettei Marokossa ole vielä keksitty perustaa vanhainkoteja, joten siinä mielessä olot ovat siellä erilaiset.
Tyyntä Tangerissa on ehdottomasti koskettavin koskaan lukemani vanhuuden kuvaus. Voisi melkein itkeä, kun lukee jotain näin surullista:
Niin monet kirvelevät kuvat elämästä valtaavat mielen pitkänä talvipäivänä. Miten niiltä välttyisi? Vanhuksen lapset ovat kaukana. Yksi on ulkomailla; häntä ei saa huolestuttaa; vanhus tietää että poika tulee, jos hän soittaa, mutta asioita ei saa suurennella. Poika on töissä eikä voi lähteä ilman vakavaa syytä. Ja nythän ei ole mitään vakavaa, onpahan vähän yksinäisyyttä ja lyijynraskas taivas joka laskeutuu hitaasti, lävistää katon ja painautuu rinnan päälle.
Kirjassa on kyllä myös mukavan marokkolaista tunnelmaa, josta nautin suuresti, olenhan kerran käynytkin Marokossa, vaikka valitettavasti se oli kovin pikainen visiitti kauan sitten. Ehkä minun täytyy jatkaa nojatuolimatkoja Marokkoon Tahar Ben Jellounin opastuksella.
Gummerus 1990
112 sivua
Alkuteos: Jour de silence à Tanger 1990
Kannen kuva: Pressfoto
Kannen suunnittelu: Jorma Luotio
Kaikkien näiden blogivuosien jälkeen päätin vihdoin tehdä parannuksen siinä, että laitan tästä lähtien suomentajan nimen heti alkuun. Joten sieltä löytyy hän!
Kirjasta muualla:
Kirjavinkit
Lukuneuvoja
Maailman ääreen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)