Tässä kirjassaan Maaria Perälä kertoo siitä kaikesta surusta. Arvata saattaa, että kirja on hyvin koskettavaa luettavaa. Ja sanattomaksi tekevää. En siis osaa sanoa paljon, mutta onneksi myös toivo ja lohdutus ovat näillä riveillä vahvasti läsnä. Maaria Perälä toteaa, että kaikista rakkaistamme me joudumme jossain vaiheessa luopumaan, mutta taivas ja toivo pysyvät. Hän kirjoittaa:
Voiko toivo olla niin vahva? Voiko tällaisista kohtaloista selviytyä katkeroitumatta Jumalalle ja onnellisille naapureille? Kun jotakin näin kovaa kohtaa, on tartuttava Jumalan auttavaan käteen, että jaksaisi hengittää. On luotettava Jumalan lupauksiin. Me näemme jälleen! Saamme tehdä kaiken, mikä jäi tekemättä, ja sanoa kaiken, mikä jäi sanomatta. Saamme laulaa ja tanssia, sillä taivaassa on riemu, kun taas kohtaamme. Ja meidän onnemme on olla lähellä Jumalaa - siellä missä haavat sidotaan, siellä, missä saamme uuden sydämen (VK 517).
Niille joiden on ikävä on hyvin lohdullinen kirja, koska suuren surun ja miksi-kysymysten keskellä myös perheen Jumalalta saama lohdutus oli suurta. He saivat kokea, miten heidän puolestaan rukoiltiin ja miten esirukoukset kantoivat. Jos he kestivät näin monta suurta surua, ehkä me muutkin voimme selviytyä suruistamme. Se ajatus rohkaisee.
Kirjassa on paljon hoitavia ajatuksia. Jaan vielä otteen piispa Jorma Laulajan puheesta:
Jumala antaa meille seurakunnassa sellaisen elämän evään ja lahjan, jota tämä aika ei tunne, jota se ei käsitä ja joka kuitenkin on se, joka kantaa, kun kaikki otetaan pois: 'Elimmepä tahi kuolimme, me olemme Herran omat.'
- Sen minä haluaisin oppia, että voisin katsoa näin elämää. Elinpä tai kuolin - Herran oma. Silloin on kaikki, vaikka otetaan pois kalleinta.
SLEY-Kirjat 1999, 2. painos
1. painos 1992
102 sivua
Kansi: Minna Valtonen
Valokuva: Seija Suurinkertoinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti