Runollista juhannusta

Tämä bloggaaja aikoo nyt siirtyä blogikuvioista kesälaitumille ja vaihtaa kirjat verkkarihousuun. On nimittäin tullut luettua kiintiö täyteen vähäksi aikaa. Ensin haluan kuitenkin toivottaa ihanaa keskikesän juhlaa joidenkin Niilo Rauhalan runojen sanoin. Runot ovat hänen kirjastaan Näen mitä haluan nähdä (Otava 2013). Niistä keskimmäinen on kokonainen runo, muut ovat vain osa runosta. 

Alkuun kesäpäivän tunnelmia runosta Ensi kertaa tulit minun metsääni: 

Kesäpäivän kirkkaus, himmeys tässä hetkessä, 

etäällä pieni viserrys. 

Largo. 

Miten pitkään voi soida yksi hetki 

yli kaikkien vaihtuvien päivien! 

Entä sitten yötön yö! Sitä Rauhala kuvaa runossa Valo lepää kesäyössä näin: 

Valo lepää kesäyössä. Vedän verhot alas, 

etten näkisi yötä, etten näkisi, 

kun joku nostaa minua kohti 

liian valoisat kasvot. 

Yöttömään yöhön sukeltaa myös runo Kun kesäilta alkoi hiljetä ja askareet loppuivat: 

Valoisaa yötä vasten on omaa aikaa, 

kaikki kaipaus on kirkasta 

niin kuin puiden latvoille jäänyt laskematon aurinko, 

kukaan toinen ei voi tulla siihen sisälle. 

Laulu kulkee aina jonkun luokse, jota ei ole 

eikä ole koskaan ollut, 

se on matkalla kuin lintu pitkin virtoja, 

se on laulun tarkoitus. 

Jos en nyt luekaan kovin paljon kirjoja, ehkä luenkin elämää: 

Luen elämää, aurinko kaartuu veden yli, 

näkymättömiin etenee kaipaava ajatus. 

Soudan venettä illan tyveneen läpi kivun ja toivon, 

saavun rannalle, 

astun portaat hiljaiseen yöhön, laulun kuulaaseen aikaan. 

Tämä viimeinen oli myös ote eräästä Niilo Rauhalan runosta, joka löytyy hänen viime vuonna ilmestyneestä kirjastaan Puitten kauneus kulkee mukanamme (Atrain&Nord 2020). 

Nautitaan Suomen suloisesta suvesta! Tarjotkoon se sinulle parastaan tänä juhannuksena! 

Teuvo V. Riikonen: Armollinen erämaa

Teuvo V. Riikosen Armollinen erämaa on yksi kristillisistä lempikirjoistani. Tämä oli jo kolmas lukukerta, ja joka kerralla siitä avautuu jotain uutta ja erilaista, kun elämäntilanne on aina hiukan erilainen.  

Moni kokee joutuneensa hengelliseen erämaahan, jossa ei kasva mitään eikä tunnu miltään. Ihminen tuntee itsensä syrjään sysätyksi, kokee yksinäisyyttä ja joutuu kohtaamaan omaa sisäistä pimeyttään. Ja tietysti on paljon ulkoista pimeyttä, ahdistavia olosuhteita, kärsimystä. Tai sitten on vain kyllästymistä, joka saattaa kuitenkin olla merkki siitä, että jotain uutta on tulossa. 

Erämaa on hiljaisuuden ja pelkistämisen paikka, jossa on aikaa kuulla omia ajatuksiaan ja Jumalan ääntä. Meidän 2000-luvun ihmisten mieli on monesti ruuhkainen; me hukumme informaatiotulvaan ja sanojen paljouteen niin ettemme kuule omia ajatuksiammekaan. Pysähtyminen, hiljaa oleminen ja sisimpänsä kohtaaminen voi toisaalta olla pelottavaakin. Mutta mikä ihana mahdollisuus sanojen paljouteen väsyneelle! 

Siellä erämaan hiljaisuudessa meissä tapahtuu myös kasvua. Siellä syntyy uutta, vaikka emme sitä sillä hetkellä huomaa. Joudumme nimittäin odottamaan, eikä mitään näytä tapahtuvan. Mutta se uusi, jota Jumala luo, puhkeaa ajallaan esiin. 

Kirja pohtii myös kärsimyksen ongelmaa. Miksi Jumala ei puutu käsittämättömiin asioihin, joita tapahtuu; miksi joillekin ihmisille kärsimystä annetaan enemmän kuin he jaksavat kantaa - ja niin paljon enemmän kuin monille muille? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole vastausta, eikä Riikonenkaan yritä sellaisia tarjota. Mutta hän kysyy, niin kuin moni meistä joutuu kysymään. 

Riikosen omien ajatusten lisäksi kirjassa on paljon hyviä lainauksia muilta kirjoittajilta. Lopussa onkin lähdeluettelo, josta voi löytää lisää luettavaa aiheeseen liittyen. Tässä ruotsalaisen Peter Nilssonin ajatuksia: 

Mutta sinun tulee tietää, että hänen poissaolossaan on jotakin mahtavaa. Juuri laiminlyömällä minua, Hän pakottaa minut ajattelemaan itseään. Tyhjyys voi olla käsin kosketeltavaa. Kaikki hiljaisuus ei ole vihamielistä... Jumalan hiljaisuus on merkki, että hän näkee sinut, että hän on ystäväsi. 

Itselläni on tällä hetkellä juuri sellainen ruuhkainen, sanojen paljouteen väsynyt mieli. Armollinen erämaa oli tähän kohtaan todella armollista luettavaa, koska Riikonen ei hukuta lukijaa sanojen paljouteen, vaan sanoo vähillä sanoilla paljon. Hänen kirjansa äärellä jää tilaa kuulla myös niitä kadoksissa olleita omia ajatuksia. Väsynytkin jaksoi tämän kirjan lukea, ja tuntui kuin olisi saanut tilkan raikasta vettä erämaan kuivuudessa. 

Muutama ote kirjasta. Tässä luvusta Minä hyvitän teille ne vuodet: 

Autiomaakokemus, joka näyttää turhilta vuosilta, voikin olla mahdollisuus tajuta oma sydän. Ihminen joutuu arvioimaan itseään uudella tavalla. Vaaroja ei karkoteta pakenemalla vaan kohtaamalla ne. Peter Halldorfin sanoin: "Kaikki se, mitä halusin välttää, seuraa minua varjon tavoin autiomaan armottoman auringon alla." 

Ja luvusta Erämaa on paikka, jossa syntyy uutta: 

Jumala tekee uutta rikkomalla vanhaa, sillä on myös "aika repäistä rikki" (Saarnaaja 3:7). -- Jumalan salattu tapa on se, että erämaassa ihmiseltä otetaan pois, jotta voidaan jotain antaa tilalle. 

Erämaan pimeydessä maisema, josta ei näytä olevan tietä ulos, voikin kätkeä uuden alun, jota emme huomaa. Kun me luulemme seisovamme lopussa, olemmekin vasta alussa. Erämaan poluilla meitä tullaan vastaan. Vasta erämaan jälkeen voimme huomata: "Sinä olit minun kanssani, enkä minä sinua tuntenut." 

Armollinen erämaa on pieni suuri kirja: syvällinen, puhutteleva ja hoitava. 

Katharos Oy 2009 

116 sivua 

Kannen kuva Jake Bonsdorff 

Graafinen asu Johanneksenleipäpuu Oy 

Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta. 

Pirjo ja Reijo Toivanen: Salsaa ja mojitoa

Pirjo ja Reijo Toivanen kertovat uudessa kirjassaan sanoin ja kuvin matkoistaan useisiin Latinalaisen Amerikan maihin. Heti kun sain kirjan käsiini, tiesin, että tässä on nyt täydellinen matkakirja. Parhaissa matkakirjoissa on nimittäin paljon suuria kuvia, ja juuri niitä niitä Salsaa ja mojitoa tarjoilee. Joka aukeamalla on Reijo Toivasen ottamia upeita, värikkäitä kuvia, joista osa täyttää koko sivun tai jopa koko aukeaman. Kuvien myötä voi melkein tuntea olevansa itse paikan päällä näkemässä ja kokemassa jotain siitä, mistä Pirjo Toivanen kertoo sanoin. 

Kirjan myötä päästään toinen toistaan vaikuttavampiin luontokohteisiin, kuten Iguazún putouksille, Amazon-joelle ja Atacaman autiomaan kuumaisemiin. Costa Ricassa tavataan mitä erilaisimpia eläimiä ja tutustutaan kahvinviljelyyn. Toisaalta Toivaset kertovat kaupunkilomailusta muun muassa Buenos Airesissa, Havannassa ja Bogotassa. Havannassa Toivaset pääsivät yllättäen kuuntelemaan itseään Fidel Castroa, joka piti puhetta heidän hotellinsa lähellä sijaitsevassa puistossa. 

Itselleni yksi kiehtovimmista asioista kirjassa oli päästä hiukan tutustumaan muun muassa mayojen, atsteekkien ja inkojen historiaan ja raunioihin. 

Mutta melkein vielä kiehtovampaa oli, kun kirjassa tuli yllättäen vastaan myös vierailu Pääsiäissaarelle. Olihan tuo Tyynellä valtamerellä sijaitseva Polynesian saariryhmään kuuluva saari kyllä mainittu jo takakannessa, mutta jotenkin se oli mennyt minulta ohi. En ollut tiennytkään, että saari kuuluu Chilelle. Onhan se kaukana, viiden tunnin lentomatkan päässä Santiago de Chilestä. En muista myöskään lukeneeni Pääsiäissaaresta ennen, joten oli todella kiinnostavaa tutustua sen historiaan ja nykypäivään, alkuperäisasukkaisiin ja miehenpääpatsaisiin, joita on saarella tuhatmäärin. 

Tässä vain muutamia otteita kaikesta, mitä Salsaa ja mojitoa pitää sisällään. Jos matkakirjat ja Latinalainen Amerikka kiinnostavat, suosittelen lämpimästi tätä todella ihastuttavaa teosta. Matkakuumetta tämä kyllä nostattaa melkoisesti! 

Oma sydämeni jäi Etelä-Amerikkaan parikymmentä vuotta sitten toteutuneella unelmien reissulla. Sen jälkeen olen ahminut monenlaisia tuosta maanosasta kertovia kirjoja. Niistä Salsaa ja mojitoa värikkäine kuvineen on ehdottomasti yksi parhaista. Kuvien kautta pääsee niin ihanasti sisälle sikäläisiin tunnelmiin, ja Pirjo Toivasen kerronta syventää ja täydentää lukuelämyksen. Tykkäsin! 

Stresa Kustannus osk 2021 

192 sivua 

Kuvat Reijo Toivanen 

Graafinen suunnittelu ja taitto Nalle Ritvola 

Kirjasta on blogannut myös Hemulin kirjahylly. 

Tuula T. Matintupa: Mirjami Doe

Kirjablogeissa on tällä viikolla vietetty dekkariviikkoa. Itse en ole siinä mukana mitenkään virallisesti, mutta satuinpa saamaan tämän uutuusdekkarin käsiini juuri nyt. 

Tuula T. Matintuvan uusi dekkari Mirjami Doe sijoittuu Etelä-Pohjanmaan Alajärvelle Kuoleman kylään, joka on aivan oikeasti olemassa oleva kylä. Mikäpä olisikaan sopivampi murhatarinan näyttämö? 

Vuonna 2005 Kuoleman kylässä asuva antiikkikauppias otti kyytiinsä liftarin, nuoren naisen, joka jäi hänelle töihin ja asuikin hänen luonaan. Mirjami oli kaunis, salaperäinen nainen, joka ei suostunut kertomaan kyläläisille itsestään mitään. Hän ei paljastanut edes sukunimeään tai sitä, mistä oli tullut. Sitten hän vain katosi aivan yllättäen. Kylällä arveltiin, että hän päätti lähteä pois, mutta miksi? 

Nyt neljätoista vuotta myöhemmin hylätystä maakellarista kuivuneiden kukkien alta löydetään ihmisen jäänteet. Henkilö on ollut nainen, mutta hänestä ei ole enää paljoa jäljellä. Tuntomerkit viittaavat kuitenkin Mirjamiin. Mitä hänelle tapahtui? Tappoiko joku hänet? 

Tapausta ryhtyy ratkaisemaan rikosylikonstaapeli Alina Mänty kollegoineen. Teos onkin jo kahdeksas osa Alina Mänty -sarjasta, jota en ollut ennen lukenut, mutta koska hänen yksityiselämäänsä ei käsitellä sivukaupalla, tarinaan pääsi hyvin sisälle näinkin. 

Kylästä kotoisin oleva Eeva Ruopakka puolestaan palaa siskojensa painostuksesta kotiinsa huolehtimaan alkoholisoituneesta isästään ja syrjäytyneestä veljestään. Mirjamin tapaus palauttaa hänen mieleensä muistot tuosta vuosien takaisesta kesästä, jolloin hän itse oli vasta viisitoistavuotias. 

Pidin todella paljon tästä dekkarista. Matintupa pysyy asiassa eikä lähde maalailemaan pitkiä sivupolkuja poliisien yksityiselämästä. Tarinassa on sopivasti jännitystä, mutta se on kuitenkin melko leppoisa, siis juuri sopivan rentoa kesälukemista. Aina ei jaksa lukea hirveän hyytävää jännitystä. Värikäs ja humoristinen kerronta koukutti minut heti alusta lähtien. Myös henkilöt ovat kiinnostavia, ja Matintupa saa lukijan epäilemään vuoron perään jokaista kyläläistä, kuten asiaan kuuluu. Enkä arvannut syyllistä, mikä on aina iso plussa dekkareissa. 

Sokerina pohjalla kirja on tietysti riemastuttavaa luettavaa kaikille Alajärveä tunteville. Kuunnellaan Järviradiota, syödään Kuoleman kaupasta ostettuja munkkipossuja ja käydään kahvilla Kyyjärven Paletissa. Mukavia paikallisia murresanoja unohtamatta. 

Aikaisemmin olen lukenut Matintuvalta vain yhden dekkarin, Kuolema kulkee kesässä, josta myös pidin, ja hänen dekkareitaan onkin ehdottomasti luettava jatkossa lisää. 

Kustannus-Mäkelä Oy 2021 

302 sivua 

Kansi: Nina Heinonen 

Kannen kuvat: Pixabay 

Aino Huilaja: Pakumatkalla

MTV:n uutisankkuri Aino Huilaja oli väsynyt työhönsä ja arjen oravanpyörään. Hän irtisanoutui työstään, jätti kaiken ja muutti miehensä Jerry Ylkäsen kanssa oranssiin pakettiautoon, Ranssiin, jonka nokka suunnattiin kohti Eurooppaa. Pakumatkalla on huikea tarina irtiotosta ja matkustamisen vapaudesta. Toki siellä tien päälläkin tuli myös vastoinkäymisiä ja huonoja päiviä, mutta nehän kuuluvat elämään. 
 

Eniten kirja kertoo Espanjasta (myös Kanarian saarista) ja Ranskasta, joissa Huilaja ja Ylkänen olivat pisimpään. Harmillista on se, että koronapandemia tuli katkaisemaan lupaavasti alkaneen matkan, ja pariskunnalle tuli kiire suoriutua mahdollisimman pian takaisin Suomeen, kun rajat Euroopassa alkoivat sulkeutua. Kirja kertookin koskettavasti myös siitä, miten ahdistavaa oli olla matkalaisena äkkiä aivan oudoksi muuttuneessa maailmassa. 

Onneksi Suomessa oli mahdollista vetäytyä Lappiin, jossa vapaa elämä sai jatkua. Ja ehkä Ranssin nokka suunnataan vielä takaisin maailmalle, kunhan tilanne helpottaa? 

Huilaja kirjoittaa mukaansatempaavasti, värikkäästi, hauskasti ja koskettavasti. Pakumatkalla olikin nautinnollista luettavaa. Jos tykkäät lukea matkoista ja irtiotoista, tämä on sinun kirjasi. Kiinnostavaa on myös lukea millaista on, kun kotina onkin auto. Miltä autossa asuminen tuntuu hyvine ja huonoine puolineen? Entä sitten, kun kotiin - eli autoon - tulee vikaa? 

Saksan ruuhkaisilla teillä minua vielä kismitti reittivalintamme, mutta enää en ole siitä lainkaan pahoillani. Olen täysin myyty pohjoisranskalaisille pikkukylille, jylhille rantakallioille, idylliselle maalaismaisemalle sekä ennen kaikkea Atlantin valtameren loputtomalle ulapalle, joka on vavahduttanut minua Normandiassa vahvemmin kuin koskaan aiemmin. 

  Ilon kyyneleet valuivat pitkin poskiani, kun seisoimme vihdoin korkeiden kalliojyrkänteiden laella ja aava meri aukesi eteemme vapaana ja pitelemättömänä. Siinä hetkessä kai ymmärsin ensi kertaa, miten vapaita me olemme nyt kulkemaan itsekin. 

Otava 2021 

191 sivua 

Kansi, kuvitus ja valokuvat: Jerry Ylkänen 

Kirjasta ovat bloganneet mm. 

Kirjakaapin avain 

Kirjakaapin kummitus 

Tuijata. Kulttuuripohdintoja 

Kirja vieköön 

Nannan kirjakimara

Kirjanmerkkinä lentolippu 

Eero Junkkaala: Epäilijöitä ja rukoilijoita

 

Tässä kirjassa teologian tohtori Eero Junkkaala käy läpi monia Raamatun henkilöitä, joilla oli omat epäilyksensä ja rukouksensa. Joku voisi kuvitella, että Raamatun henkilöt olivat täydellisiä, ongelmattomia ja uskossaan aina vahvoja, mutta todellisuudessa he olivat aivan samanlaisia kuin me. Ihanan inhimillisiä, erehtyväisiä ja epäileväisiä. He olivat heikkoja, ja heillä jokaisella oli omat vikansa ja puutteensa, niin kuin meilläkin, mutta heillä oli suuri Jumala - niin kuin meilläkin. 

Onkin rohkaisevaa lukea, miten se suuri Jumala toimi näiden pienten ihmisten elämässä ja vastasi heidän rukouksiinsa. Eivät he välttämättä olleet rukoilijoinakaan suuria, mutta armollinen Jumala kuuli ne huonotkin rukoukset, monesti niin epäilevien, olosuhteisiinsa ja ongelmiinsa tuijottavien ihmisten rukoukset. 

Esimerkiksi heti kirjan ensimmäinen henkilö on Abraham, jota on totuttu pitämään uskon isänä. Eikö hän jos kuka ollut kaiken aikaa uskossaan vahva? Kuitenkin myös hänen edessään oli suuri mahdottomuuksien vuori, ja vuodet kuluivat eikä Jumala näyttänyt tekevän asioille mitään. Ja kyllä - Abraham epäili. Silti hän sai aikanaan kokea ihmeellisen rukousvastauksen. 

Muita kirjan henkilöitä ovat esimerkiksi pelokas sankari Gideon, Raamatun huonoin rukoilija Simson, Daavid, joka lankesi mutta sai uuden alun, Elia, joka masentui ja toivoi kuolevansa, Daniel, joka jatkoi rohkeasti rukousta, vaikka se saattoi hänet hengenvaaraan, Joona, joka ratkaisi ongelmansa pakenemalla, koheltava Pietari, Emmauksen tien epäilijät sekä rikkinäinen Magdalan Maria. Ja monia muita! 

Kirjan loppupuolella mukana on itse Jeesuskin, joka rukoili kuoleman kauhuissa Getsemanessa ja jonka lähimmät ystävät eivät jaksaneet olla hänen tukenaan. Tuossa yksinäisessä rukoustaistelussa hän taipui Jumalan tahtoon. 

Oma rukoustaistelunsa oli myös Paavalilla, joka olisi niin hartaasti halunnut päästä eroon elämänsä "pistävästä piikistä", mutta hän joutui tyytymään vastaukseen, että Jumalan armo riittää hänelle. 

Luin tätä kirjaa pitkän ajan kuluessa muutaman luvun kerrallaan ja sain monen henkilön vaiheista paljon rohkaisua omaankin elämääni. Junkkaala osaa kertoa heistä hyvin rohkaisevasti. Lukija löytää näistä henkilöistä paljon tuttua, sellaista mihin voi samaistua. 

Junkkaala toteaa kirjan loppupuolella: 

Yllättävän monta epäileväistä on Pyhän kirjan lehdiltä löytynyt, ja löytyy vieläkin. Nuo uskon sankareina pitämämme henkilöt ovat osoittautuneet kaltaisiksemme, omien kysymystensä kanssa kamppaileviksi ja sekä voittoja että tappioita kokeviksi Jumalan ihmisiksi. 

  Useimmat kuvatut ovat oman heikkoutensa kanssa jääneet Jumalan käsiin ja saaneet olla hänen käytössään. Virheettömiä he eivät ole olleet, mutta he ovat löytäneet tien virheiden Korjaajan luo. 

Epäilijöitä ja rukoilijoita on antoisaa luettavaa sinulle, joka kaipaat Raamattuun pohjautuvaa rohkaisua omien epäilystesi ja epäonnistumistesi keskelle. 

Kirjapaja 1998 

184 sivua 

Piirrokset Ismo Rekola 

Ulkoasu Petri Kovács 

Kolme kirjaa -haaste

Ankin kirjablogissa otin kopin tällaisesta haasteesta (Ankin postauksen pääset lukemaan klikkaamalla tästä). Tarkoitus on kertoa kolmesta kirjasta, jotka haluaisi lukea uudestaan. Haaste sai alkunsa LauraKatarooman Kirjaimia-blogista, ja sen on tehnyt lisäksi ainakin Kirjojen kuisketta. 

Sellaisia uudestaan luettavia kirjojahan olisi tietysti pilvin pimein, mutta mieleen tuli kyllä erityisesti kolme kirjaa. No, sitten niitä alkoi tulla enemmänkin... Valitse siitä sitten! Mutta tässä nyt jotain. Otin mukaan sellaisia kirjoja, joista olen blogannut, joten kirjan nimeä klikkaamalla pääsee lukemaan, mitä olen siitä aikoinaan sanonut. 

Ensimmäinen on Heidi Liehun romaani Café Mandarin, josta löytyi tuo yllä oleva vanha kuvakin. Kirjassa on aivan vastustamattoman hurmaavia pariisilaistunnelmia. Ystävättäret viettävät aikaa Café Mandarinissa sekä myös kotona takkatulen ja viinilasillisen äärellä. Suomalainen romaani ranskalaisella kepeydellä, s'il vous plaît! Kirja, jonka luettuaan tekee mieli lähteä suorinta tietä Pariisiin! 

Suurta herkkua on myös ystäväni Satu Prusti Nelsonin romaani Aurinkoon puettu aika, joka puolestaan lumoaa meksikolaisilla tunnelmilla ja kauniilla kielellä. Olen jo kauan haaveillut, että lukisin sen uudestaan. Upea teos! Se kertoo Suomeen adoptoidusta meksikolaisesta Soledadista, joka lähtee muistaakseni parikymppisenä Meksikoon etsimään juuriaan. Mukana on myös jonkin verran elämänkatsomuksellisia pohdintoja ja kristillisyyttä. 

Kate Kerriganin romaanista Onnellisen avioliiton reseptejä pidin, koska se kuvaa minusta hienosti tosirakkautta: tahtomista ja sitoutumista. Onhan se ilmeisesti viihderomaani, mutta silti ihan tarpeeksi syvällinen minun makuuni. Ja kuka sanoo, ettei kirjan äärellä saisi viihtyä? Ei aina jaksa lukea haudanvakavia teoksia otsa rypyssä. Lukemisesta on lupa nauttia, ja joskus siitä haluaa nauttia kevyen kirjallisuuden äärellä.  

Näiden kolmen blogatun kirjan lisäksi mieleeni tuli pari ennen blogiaikaa luettua romaania. Nuorempana luin paljon Mika Waltaria, ja muistan pitäneeni hänen romaanistaan Appelsiininsiemen. Hassu juttu on, että vaikka pidin siitä silloin, en enää yhtään muista, mistä se kertoi! Siitä on niin pitkä aika, ja minulla on niin lyhyt kirjamuisti... Siksi olisi korkea aika lukea tuo kirja uudestaan. Sittenpä näkisin, mistä se oikein kertoo ja miten se tällä kertaa minuun uppoaa. Onko se enää edes minun juttuni?

Ennen blogiaikaa luin myös Chimamanda Ngozi Adichien kirjoja, joita ei taida täällä blogissa olla kuin yksi. Haluaisin lukea uudestaan hänen romaaninsa Kotiinpalaajat, koska se oli minulle tärkeä kannustaja blogin perustamiseen liittyen. Olin silloin haaveillut jo kauan omasta blogista, ja Kotiinpalaajissa päähenkilö perustaa blogin, mikä innosti minua suuresti, kun luin kirjan. Siitä meni muutama kuukausi, ja sitten minäkin toteutin blogihaaveeni. Muutenkin pidin Chimamanda Ngozi Adichiesta, ja vielä on ainakin yksi hänen romaaninsa kokonaan lukematta, nimittäin Puolikas keltaista aurinkoa. Se on paksuutensa takia jäänyt toistaiseksi lukematta, mutta eiköhän sen aika vielä tule. 

Ai niin, vielä kolmas ylimääräinen! Sittenpä näitä on 3+3... Lukioaikoina (eli noin 30 vuotta sitten) luin Laila Hietamiehen Kannas-sarjaa: Mäeltä näkyy toinen mäki, jne... Viime aikoina minua on alkanut kiinnostaa palata noihin kirjoihin, joista pidin silloin nuorena. Kun olen tässä lukenut sotaleskistä ja sotaorvoista, on alkanut kiinnostaa lukea enemmänkin noista ajoista, Suomen lähihistoriasta. 

Tässäpä haaste sinulle, jolla on blogi. Jos haluat osallistua, tee postaus kolmesta kirjasta, jotka haluaisit lukea! Mutta sen voin luvata, että on vaikeaa pysyä vain kolmessa kirjassa... 

Päivi Kuhalampi: Entä jos isä tulisi: Liisa, sotaorpo

 

Tämän kirjan luin jo kaatuneitten muistopäivänä äitini luona, joka on myös sotaorpo samoin kuin kirjan runoissa elämäänsä muisteleva alajärveläinen Liisa Kuhalampi, omaa sukua Liikala. Tarkoitushan oli lukea nämä runot silloin, kun teos ilmestyi, mutta kun siinä viivyttelin, onnistuimmekin jo hukkaamaan oman kirjamme. Se kun on niin ohut, että voi helposti hautautua jonnekin. Nyt vasta tuli mieleen, että senhän voi tietysti lainata myös paikallisesta kirjastosta, joten kirjakuvaukseen on käytetty kirjaston kirjaa. 

Liisa Kuhalammen miniä Päivi Kuhalampi on haastatellut anoppiaan, ja näiden elämänkaarimuisteluiden pohjalta syntyivät kirjan runot. Runomuotoon kirjoittaja päätyi, koska: Usein vähän on paljon. Vain muutamiin merkittäviin lauseisiin sisältyy suunnaton määrä tunteita ja ajatuksia. Se onkin toteutunut myös näissä runoissa. 

Runoissa käydään läpi Liisa Kuhalammen lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta perheen perustamiseen ja vanhuuden päiviin asti. Hänen isänsä Toivo Liikala katosi jatkosodassa Liisa-tytön ollessa vielä niin pieni, ettei hän muista isästään mitään. Lapsena Liisa suorastaan säikähti, kun kylällä puhuttiin, että isäsi on kadonnut, entä jos hän tulisikin takaisin? Eikä Liisa muistanut koko isää. 

Liisa Kuhalampi oli melkein kymmenvuotias, kun hänen isänsä julistettiin kuolleeksi. Kirkossa siunattiin kentälle jääneet: 

Isän Aarne-veli kantoi havuristin sankarihautaan, 

arkkua ei ollut, vain se risti. 

Ihmettelin, miten ihmisestä ei jää jäljelle mitään. 

Runot kertovat pienistä ja suurista arjen tapahtumista. Sotaorvot saivat sotakummit, ja Liisakin sai kummit Tanskasta, josta tuli kerran kuukaudessa paketti, samoin jouluna. Myös mahdollisuus ilmaiseen ammattikoulutukseen oli tarjolla sotaorvolle, ja Liisakin valmistui ompelijaksi. Hän alkoi tehdä työtä ja perusti perheen. Niin vuodet kuluivat, ja sotaorpous oli taustalla, kunnes vanhuuden päivinä lapsuuden kokemukset ovat nousseet yhä useammin mieleen. 

Sotaorpoja helpottaa, kun on muita saman kokeneita, joiden kanssa kokemuksiaan voi jakaa: 

On helpompaa, kun ymmärtää, 

että meitä on muitakin. 

Voi, kunpa lapsenakin olisi voinut puhua. 

Aika ja elämä oli niin toisenlaista, 

vaikenemista ja työn tekoa. 

Runot ovat koskettavia. Runo Kaipaus kertoo, millaista oli menettää isä, jota ei edes ehtinyt tulla tuntemaan: 

Ei minulla koskaan ole isänkaipuuta ollut, luulisin. 

Osaako lapsi sellaista kaivata, mitä ei koskaan ole ollut? 

Vai voisiko se olla naamioitunut tähän elämänmittaiseen 

haikeuden, yksinäisyyden ja vierauden tunteeseen? 

Entä jos isä tulisi: Liisa, sotaorpo on puhutteleva teos. On hyvä, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan nyt, kun sotaorvot ovat vielä kertomassa kokemuksistaan. Liisa Kuhalampi on halunnut omalta osaltaan tallentaa jälkipolville tämän verran suvun historiaa ja kokemuksia sotaorpoudesta. 

Itseäni kirja koskettaa erityisesti, koska myös oma äitini on sotaorpo. Liisa Kuhalampi puolestaan on mieheni serkku. Liisa Kuhalampi ja äitini ovat muistaakseni syntyneet samana vuonna, ja kumpikin menetti isänsä niin pienenä, ettei isästä jäänyt mitään muistikuvaa. Liisa Kuhalammen isän katoaminen ja minun isoisäni kaatuminen tapahtuivat molemmat heinäkuussa 1941, joten niistä tulee tänä kesänä kuluneeksi 80 vuotta. 

Kirjan kustantamista ovat tukeneet Alajärven kulttuuritoimi, Alajärven kaatuneitten omaiset ry. ja Pohjanmaan sotaorvot ry. 

Päivi Kuhalampi 2017 

Kansikuva: Liisa Kuhalammen kotialbumi 

Taitto: Jani Levijoki / Ikonos, Alajärvi 

Kirjasta on kertonut myös alajärveläinen Torstai-lehti otsikolla Sotaorvon Liisan muistelmat tallennettiin runoteokseksi. 

Kuva on otettu 6.12.2017, jolloin
sankarihaudalla oli kunniavartio.