tiistai 28. marraskuuta 2017

Gabriel García Márquez: Rojumyrsky

Aikaisemmin en ollut lukenut García Márquezilta kuin yhden tositapahtumista kertovan kirjan, Noticia de un secuestro (joka on olemassa myös suomeksi nimellä Uutinen ihmisryöstöstä). Välttelin nimittäin maagista realismia, koska en ollut varma pitäisinkö siitä. Muutenhan kyllä luin nuorena paljon latinalaisamerikkalaista kirjallisuutta.

Nyt uskaltauduin kokeilemaan tätä García Márquezin esikoisteosta, joka oli sopivan ohut, että sen voisi saada luettua, piti siitä tai ei. Lukiessani huomasin kuitenkin, että olenhan minä lukenut maagista realismia ennenkin, nimittäin ainakin Jorge Amado tuli tästä tekstistä mieleen, ja Googlessakin (tai siis ainakin Wikipediassa...) kerrottiin hänen edustavan kyseistä suuntausta. Luultavasti myös muutamat muut lukemani kirjailijat ovat sittenkin edustaneet juuri tätä samaa tyylilajia.

García Márquez oli 22-vuotias aloittaessaan tätä esikoisteostaan, jonka tapahtumat sijoittuvat siihen samaan kuvitteelliseen viidakon keskellä torkkuvaan Macondon kylään, jonka nimen olen kuullut mainittavan myös Sadan vuoden yksinäisyydestä puhuttaessa.

Macondon kylään on tullut "rojumyrsky" banaaniyhtiön tullessa ja samaisen yhtiön lähtiessä on myrskykin poistunut kyläpahasesta ja jättänyt sen hiljalleen rappeutumaan. Kylässä on ollut kummallinen ja salaperäinen lääkäri, joka ei koskaan kertonut taustastaan ja joka vetäytyi lopulta vuosiksi taloonsa tulematta sieltä enää ihmisten ilmoille. Kun hän sitten hirttää itsensä, häntä pitkään kotonaan majoittanut eversti, tämän tytär ja tyttärenpoika menevät suljettuun taloon viettämään hänen hautajaisiaan.

Kyläläiset ovat vihanneet lääkäriä ja odottaneet hänen kuolemaansa. Nyt kun hän on vihdoin kuollut, kukaan muu ei tule hautajaisiin. Näiden kolmen hautajaisvieraan kautta kerrotaan tarinaa lääkärin ja koko kylän monista kummallisuuksista. Jokainen kertoo omasta näkökulmastaan, poika vähiten, koska hän on lapsi eikä ymmärrä tilanteesta paljoakaan. Hän ei edes tiedä, miksi äiti otti hänet mukaansa tänne hirttäytyneen miehen hautajaisiin.

Isoisä ja äiti muistelevat menneitä vuosia Macondossa, ja näistä heidän muistoistaan punoutuu kirjan juoni, kuva tuosta salaperäisestä kylästä. Pala palalta arvoituksia keritään auki, mutta tilalle tulee uusia. Onhan kyseessä maaginen realismi, jossa kaikki on mahdollista! Joihinkin henkilöihin liittyvät arvoitukset myös jäävät avoimiksi; niitä ei paljasteta. Lukijan mielikuvitukselle jää tilaa...

Rojumyrsky oli siinä mielessä nimensä mukainen, että se veti minut pyörteeseensä myrskyn lailla. Varsinkin kirjan alussa pysähdyin vain ihailemaan ja ihmettelemään sen taiturimaista kieltä, joka oli väkevää, värikylläistä ja elävää. Tästä suuri kunnia kuuluu myös kirjan suomentaneelle Pentti Saaritsalle. Hänellä on ollut sana hallussa!

Aivan selvästi myös kirjoittajalla itsellään on sana hallussa, mutta jos minä nyt suomalaisena lukisin tämän kirjan espanjaksi, en varmasti tavoittaisi vivahteiden rikkautta samalla tavalla kuin omalla äidinkielellä luetusta kirjasta. Joka tapauksessa García Márquez on ollut lahjakas kirjoittaja jo nuorena.

Lopulta onkin sanottava, että juuri kielestä pidin eniten. Kylläkin myös osa kirjan maagisimmista kohdista oli juuri sitä - ne olivat maagisia. Jokin tuossa kaikessa hulluudessa ja outoudessa kiehtoi.

Kuitenkin täytyy todeta, että pienessä kyläyhteisössä kasvaneena ja sen huonoimmat puolet nähneenä minua ahdistavat tällaiset pienten, tiiviiden kyläyhteisöjen kuvaukset. Macondossa oltiin uteliaita, kytättiin, juoruttiin ja puhuttiin pahaa aivan kuin tosielämänkin pienissä kyläpahasissa....

Aivan samoin Jorge Amadokin on kirjoittanut pienten yhteisöjen elämästä, enkä pitänyt hänenkään kirjoistaan. Siksi, vaikka Sadan vuoden yksinäisyyden lukeminen aivan epäilemättä kuuluisi yleissivistykseen, taidan armahtaa itseäni ja jättää sen lukematta. Tai ainakaan en lue sitä aivan lähiaikoina! Nimittäin toisaalta minua kyllä kiinnostaisi lukea enemmänkin myös Kolumbiaan sijoittuvia kirjoja....

Tämä teos on upeaa kirjallisuutta ja maaginen realismi on loistava tyylilaji. Mutta ehkä en kuitenkaan kovin monta tällaista kirjaa jaksaisi lukea. Ymmärrän kuitenkin myös niitä, jotka pitävät tällaisista kirjoista. Olihan tässä oma viehätyksensä.

Itse voisin pitkästä aikaa lukea sen mainitsemani kirjan Noticia de un secuestro, joka on täyttä realismia. Ehkä olen tosiaan liian kiinni realismissa...

Joka tapauksessa nyt tiedän, millaista García Márquezin romaaniteksti on. Hänen kirjallisuutensa ystävien kannattaa ehdottomasti lukea myös tämä hänen esikoisteoksensa!

"Öljylampun valo loi Memelle ääriviivat. Voimakkaine intiaaninpiirteineen, silkoisine hiuksineen jotka olivat kuin hevosen harjasta hän näytti istuvalta jumalankuvalta, vihreältä ja kummitusmaiselta, niin kuin vanha epäjumala olisi ryhtynyt kertomaan ammoisesta maisesta olemassaolostaan. Minä en ollut koskaan tarkastellut häntä läheltä, mutta sinä yönä, tuon nopeasti ja suoraan ilmaistun läheisyyden jälkeen minusta tuntui että olin hänessä kiinni jollain verisiteitäkin vahvemmalla."

                       *******************************

"On tietty hetki jona siesta päättyy. Jopa hyönteisten salainen, olemattoman pieni piiloaherrus keskeytyy silloin; koko luonto seisahtaa, luomakunta horjuu kaaoksen partaalla ja naiset kömpivät kuolasuin jalkeille tyynyn painama kukka poskellaan, helteestä ja kiukusta näännyksissään ja ajattelevat: 'Yhä vaan on keskiviikko Macondossa.' Ja sitten he taas kyykistyvät nurkkaan, punovat yhteen unta ja todellisuutta, ja alkavat yksissä tuumin kutoa kuiskutusta, kuin kylän kaikkien naisten yhdessä valmistamaa valtaisaa lakanaa."

WSOY 1993

139 sivua
Espanjankielinen alkuteos La hojarasca
Suomentanut Pentti Saaritsa
Päällys Urpo Huhtanen

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Lina Ben Mhenni: Tunisialainen tyttö

Lina Ben Mhenni on tunisialainen bloggaaja ja aktivisti, joka oli monin tavoin mukana Tunisian arabikevään kuohuissa ja toimi aktiivisesti jo ennen sitä. Tässä kirjassa hän kertoo omat kokemuksensa tuolta ajalta sekä kaiken sen, mitä virallinen media ei uskaltanut tai voinut kertoa. Maa kun oli jo pitkään ollut diktatuurin alaisena eikä sananvapautta juuri ollut.

Sananvapauden puutteen saivat myös Ben Mhenni ja muut nettiaktivistit kokea monesti, kun he julkaisivat blogeissaan tai Facebookissa jotain hallitukselle epäedullista tietoa. Heidän sivunsa joutuivat toistuvasti sensuurin uhreiksi, mutta aina he keksivät keinot jatkaa ja levittää tietoa siitä, mitä maassa todella tapahtui. Kansalaisia sorrettiin; oli paljon köyhyyttä ja työttömyyttä samaan aikaan, kun vallanpitäjät harrastivat korruptiota ja nepotismia. Ammattiyhdistystoimintaa ja mielenosoituksia ei hyväksytty, ihmisiä vangittiin, kidutettiin ja tapettiin.

Lina Ben Mhenni matkusti arabikevään aikana ympäri Tunisiaa dokumentoimassa tapahtumia; hän kuvasi mielenosoituksia ja poliisien tappamia ihmisiä. Hän oli muiden nettiaktivistien kanssa järjestämässä ja kutsumassa kokoon mielenilmauksia. Vaikka poliisit yrittivät sabotoida heidän suunnitelmiaan, mikään ei pysäyttänyt heitä.

Me suomalaisetkin muistamme, kun koulutettu nuori mies, joka joutui silti elättämään itsensä myymällä vihanneksia, teki polttoitsemurhan Tunisiassa. Tuo sai kansanjoukot entistä voimakkaammin liikkeelle. Se ei ollut ensimmäinen vastaava polttoitsemurha, mutta se oli tunisialaisille viimeinen pisara. Siitä tapahtumat vyöryivät eteenpäin niin, että lopulta diktaattori Ben Ali pakeni maasta.

Kirja osoittaa sen, miten valtava voima on netillä ja sosiaalisella medialla. Siellä voi verkostoitua ja sitä voi käyttää näin suurten asioiden aikaansaamiseen.

Kun Ben Mhenni alkoi pitää blogia, hänelle sanottiin, ettei hän saisi yksin mitään aikaan, vaan hänen pitäisi liittyä puolueeseen. Kuitenkin hän sai kokea, että juuri netin kautta toimimisessa oli valtava voima. Hän toteaa heti kirjansa alussa, että puolueaktiivit haaskaavat aikaansa sisäiseen kädenvääntöön ja omiin valtapyrkimyksiinsä. Suuri osa heidän ajastaan menee neuvotteluihin ja kokousjärjestelyihin. Nettiaktivistit sen sijaan pystyvät heti ja jatkuvasti suoraan toimintaan.

En tiedä, millaiseksi tilanne Tunisiassa on vuosien varrella muotoutunut. Muutama kuukausi arabikevään tapahtumien jälkeen Lina Ben Mhenni toteaa, että poliisit jatkoivat edelleen kansalaisten surmaamista, ja joissain tiedotusvälineissä oli edelleen samat päätoimittajat kuin diktatuurin aikana, mistä hän oli huolissaan.

Niinpä kirja päättyykin sanoihin: "Pitää mennä takaisin koneen ääreen. Sanon tämän vielä kerran: bloggaajan työ ei lopu koskaan."

Kun itse pidän tällaista harmitonta kirjablogia vapaassa maassa (eikä blogini varmasti vaikuta kenenkään ajatteluun mitenkään), oli mielenkiintoista ja avartavaa lukea bloggaajan elämästä ja todellisuudesta, joka oli aivan toinen kuin omani. Että blogilla voi myös taistella ja vaikuttaa. Ihailen ja arvostan tällaisia rohkeita ihmisiä!

Takakannen mukaan teos käsittelee muun muassa naisten oikeuksia. Ei niistä mielestäni kuitenkaan juuri puhuta kirjassa, mutta kai ne näkyvät siinä, että naiset olivat niin aktiivisesti mukana vapaustaistelussa. Lina Ben Mhenni on lisäksi koulutettu nainen, englannin kielen opettaja, joka on työskennellyt niin kotimaassaan kuin Yhdysvalloissakin, jossa hän opetti arabiaa.

Hän oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi vuonna 2011.

Lina Ben Mhennin blogi löytyy täältä: http://atunisiangirl.blogspot.fi/. Ensin luulin, että siellä olisi vain arabiankielistä tekstiä, mutta löytyi sieltä ranskaa ja englantiakin. 

Avain 2012
63 sivua

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Mielenterveysviikko osa 2. Vapaapäivän kirjakauppakierroksella ostin tämän kirjan, josta olin lukenut jo monesta blogista, ja kaikki lukemani kuulosti hyvältä. Lukiessani sitten totesin, että olipa ihanaa, että tuli ostettua tämä ihan omaksi - niin huikeaksi kirja osoittautui!

Saastamoinen kertoo kirjassa omia kokemuksiaan depressioon sairastumisesta - ja kaikesta siitä muusta p-sta, mitä psyykkisesti sairastunut joutuu sairautensa lisäksi kestämään: ihmisten asenteet ja ymmärryksen puute, oma syyllisyys ja itseviha, se että joutuu hakemaan terapeuttia, vaikka pelkkä olemassaoleminenkin tuntuu liian raskaalta eikä ole voimia... ja paljon muuta.

Entä miten Saastamoinen sen kaiken itsellenikin niin tutun kertoo - siinä hän on huippu! Nautin tästä nuoren, vihaisen naisen tekstistä, jossa hän pilkkaa systeemiä, jonka rattaisiin masennukseen sairastunut joutuu, tekee pilaa itsestään ja toisista, purkaa aggressioitaan ja muuttaa tragedian komediaksi. Kirosanojakaan säästelemättä! Ne vielä tietenkin tehostavat kerrontaa.

Kaikki masennuksen eri asteet ja byrokratian rattaat elämäni aikana läpi kahlanneena ja lukemattomia omituisia ammattiauttajia tavanneena nautin Saastamoisen tekstistä aivan suunnattomasti!!! Enpä esimerkiksi ole koskaan nauranut ääneen masennuksesta lukiessani. (Tämä tapahtui kohdassa, jossa hän kertoi MIELENHALLINTARYHMÄSTÄ! CAPS LOCKilla tietenkin.)

Toivoin, että olisin saanut tämän kirjan käsiini nuorena, kun itse sairastin vakavaa masennusta. Olisipa ollut terapeuttista lukea tällaista tekstiä silloin! Mutta oli se nytkin - vaikka juuri tällä hetkellä en edes ole masentunut. Suorastaan parhaita masennuskirjoja, joita olen lukenut! Saastamoinen osaa pukea ihanan pureviksi ja viiltäviksi sanoiksi monet asiat, joista itsellänikin on kokemusta. Hän kirjoittaa suurella tunteella, johon on samoja asioita kokeneena helppo eläytyä, ja tarjoaa siten loistavaa vertaistukea muille masentuneille.

Kirjassa on oma erilainen näkökulmansa. Juuri tällaista masennuskirjaa en ole ennen lukenut. Kaikki ne psykiatrisella sairaanhoitajalla käymiset, terapeutin hakemiset, ihmisten typerät kommentit ja utelut - kaikki se kerrotaan jotenkin ihan eri tavalla kuin missään muussa kirjassa.

Lisäksi Saastamoisella ei ainakaan tuolloin ollut lapsia. Siinäkin mielessä minulle tämä kirja oli läheisempi, koska minullakaan ei ole (edelleenkään) lapsia, eikä siis ollut silloin nuorena ja vakavasti masentuneenakaan. Tähän mennessä olivat tulleet tutuiksi ne äitien masennustarinat, jotka luonnollisesti ovat osittain erilaisia.

No, tuosta kiroilusta ja CAPS LOCKilla kirjoittamisesta olinkin jo lukenut kirjablogeista. En siis niistä hätkähtänyt, ja itse asiassa jopa yllätyin, kun CAPS LOCKia käytettiin kuitenkin kirjassa suht vähän siihen nähden, mitä olin odottanut blogien perusteella. Kiroilusta taas jo sanoinkin, että (vaikka en itse kiroile), niin se tehosti kerrontaa ja sopi minusta juuri tällaiseen kirjaan.

Kirjassa oli valtavasti sellaisia kohtia, joita olisin halunnut lainata blogissa. Vaikea valinta siis! Oli niin repäisevän hyvää huumoria, hervottoman hauskoja ja osuvia sanankäänteitä, terävää kieltä.

Lopulta päädyin tähän otteeseen:

"Ensimmäinen käynti psykiatrisella sairaanhoitajalla pelotti. En tiennyt lainkaan, mitä odottaa. Odotin vuoroani lähimmän terveyskeskuksen toisessa kerroksessa, hoitajan oven takana sydän tutajaen. Kertasin omaa sairaskertomustani aivan kuin jotain helvetin vuorosanoja, kun olin törmätä tuttavaan, mutta hypähdin aneemisen ja kastelematta jätetyn huonekasvin taakse viime hetkillä. Olisi ollut ihan vitun kauhistuttavan hyytävä keskustelu tiedossa, silkkaa kiertelyä ja vaivaantunutta kynsinauhojen repimistä ja sekava hymyn ja kauhun välitila pakonomaisine nyökkäilyineen, hyi perkele."

KIITOS, Anni Saastamoinen, kun kirjoitit tämän kirjan!!! Kiitos, kun sanoitit kaiken sen, mitä en itse olisi osannut sanoa! Kiitos, kun avasit itsesi niin rohkeasti kaikkine heikkouksinesi! Itse en olisi uskaltanut kertoa kaikkea noin avoimesti, mutta hienoa, että joku uskaltaa.

Luulenpa, että Depressiopäiväkirjoista tulee yksi niistä kirjoista, joihin palaan vuosien varrella vielä monta kertaa. Uskomatonta, mutta totta: masennuskirja pelasti päivän! Tällaisesta kirjasta saa sitä paitsi apua paljon enemmän kuin monelta huonolta ammattiauttajalta. (Enkä nyt tarkoita, että kaikki ammattiauttajat olisivat huonoja, mutta kyllä sellaisiakin valitettavasti on olemassa.)

Toivottavasti myös ne ulkopuoliset, jotka eivät itse ole koskaan sairastaneet psyykkisesti, lukevat tämän kirjan - ja ymmärtävät edes jotain.

Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2017
157 sivua

maanantai 20. marraskuuta 2017

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Olin alkanut lukea tätä romaania jo ennen kuin kuulin, että mielenterveysviikkokin oli tulossa (eilen se sitten alkoikin). No, sekä masennusaiheisen romaanin lukeminen että mielenterveysviikko sopivatkin ajoitukseltaan hyvin marraskuuhun, joka on monelle suomalaiselle vuoden masentavin kuukausi - minulle myös.

Mielenkiintoista oli myös huomata, että saman kirjan lukemisella voi olla niin erilainen vaikutus eri elämäntilanteissa. Viime talvena jo aloitin tätä kirjaa, mutta silloin koin sen liian raskaana ja ahdistavana. Tiesin kyllä, että se olisi hyvä, mutta silloin en pystynyt sitä lukemaan (kuin 70 sivua). 

Mutta nyt taas, vaikka olin tällä(kin) kertaa lukemista aloittaessani masentunut, kirja ei lisännytkään kurjuutta, vaan helpotti oloa. Se tarjosi vertaistukea, luvan olla olemassa väsyneenä ja epäonnistuneena. No, tämänkertaisen marrasmasennukseni selätinkin onneksi - yllättäen - jo ennen kuin luin kirjan loppuun. Mutta lukukokemus oli siis nyt hyvä.

Itsestäni ei tällä kertaa enempää, mutta olen kyllä kokenut jo kaukaisessa menneisyydessä paljon pahempia ja pitkäkestoisempiakin masennuksia kuin tämänkertainen. Blogini taitaa vain olla jo niin laajasti tiedossa tuttavapiirissäni, etten tiedä mitä täällä enää uskaltaa itsestään kertoa. Tosin eipä se mikään häpeä olisi, vaikka kertoisin olevani kuinka hullu tahansa. Enemmän hävettävää on sillä, joka halveksii "hulluja" tai joka yleensäkin halveksii muita ihmisiä, ihan kuin itse olisi jotenkin täydellinen ja virheetön.

Mutta nyt kirjan tarinaan!

Kerttu on nelikymppinen opettaja, vaimo ja kahden lapsen äiti. Syksyn tullen masennus vetää hänet pimeisiin syvyyksiinsä. Työterveyspsykologin ehdotuksesta hän kiltisti ostaa "oman pienen vihkosen, positiivisia ajatuksia varten". Mutta niitä positiivisia ajatuksia sinne ei juuri keräänny, vaan sen sijaan suunnitelmia sopivasta itsemurhapäivästä. Sitten kun hän olisi yksin kotona...

Masennusta pahentaa työpaikalla sattunut ikävä välikohtaus - ja perheellisen ollessa kysymyksessä tietysti myös perheenjäsenten odotukset ja vaatimukset, puhumattakaan loputtomista kotitöistä, joita ei jaksaisi tehdä. Kerttu saa sairauslomaa ja lääkityksen ja pääsee terapiaan. Töihin hän kuitenkin tuntuu palaavan aivan liian aikaisin, tunnollinen ihminen kun on.

Kirjassa käydään talvea läpi kuukausi kuukaudelta kevättä kohti. Mitä mielen syvyyksistä avautuu terapiassa? Mitä kaikkea Kerttu kantaa painolastina sisällään? Miten hän pääsee eteenpäin?

Jo kirjan takakansi kuitenkin antaa ymmärtää, että toivoa on ja pimeys voi muuttua hämäräksi, hämärä valoksi. Todentuntuisesti ja uskottavasti Rauanjoki kuvaa sekä Kertun sisäistä pimeyttä että  matkaa kohti kevään valoa. On myös ihanaa lukea tällainen kirja, joka antaa toivottomalle toivoa.

Kirja oli kaunis ja hieno. Kuitenkaan en voi olla samalla kadehtimatta tuollaisia sekä kirjojen että tosielämän ihmisiä, jotka sairastavat lyhyen masennuksen ja paranevat sitten. Heille löytyy heti tehoava lääkitys ja ymmärtäväinen terapeutti. Toisenlaisiakin tarinoita nimittäin on. Mutta niin masentavaa kirjaa en ehkä itsekään jaksaisi lukea - en ainakaan ihan koska tahansa. Kyllä niitäkin kirjoja tarvitaan. Mutta toivoa me tarvitsemme. Siitä valon ja toivon pilkahduksesta kiitos sinulle, Katri Rauanjoki!

Atena 2016
48 sivua

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

Eteläkorealaisen Kyung-shook Shinin ensimmäinen suomennettu romaani Pidä huolta äidistä jätti minuun niin pysyvän jäljen, että oli aivan pakko saada lukea myös Jään luoksesi. Enkä joutunut pettymään odotuksissani, jotka olivat olleet korkealla. Jos mahdollista, tämä romaani teki minuun vielä syvemmän vaikutuksen - vai johtuuko se vain siitä, että tämä vasta luettuna on tuoreemmassa muistissa?! Joka tapauksessa Kyung-shook Shin on uskomattoman lahjakas kirjailija, jolta toivon saavani lukea vielä monta muutakin romaania!

Jeong Yunin nuoruudenrakastettu Myeong-seo soittaa hänelle kahdeksan vuoden hiljaisuuden jälkeen kertoakseen, että heidän yhteinen kirjallisuuden professorinsa on kuolemaisillaan. Tämä saa Jeong Yunin palaamaan muistoissaan opiskeluaikoihin iloineen ja suruineen. Vuosiin mahtui yksinäisyyttä ja ystävyyttä, rakkautta ja tuskaa - myös suurta tragediaa.

Jeong Yun oli opiskelujensa alkuaikoina syrjäänvetäytyvä ja yksinäinen. Hänen äitinsä oli jo sairastaessaan lähettänyt hänet kotoa pois, vaikka hän olisi halunnut olla äidin lähellä loppuun asti. Sitten äiti kuoli. Tämä suru sai Jeong Yunin vetäytymään kuoreensa yliopistolla - hän arveli, ettei kukaan ollut varmaan edes kuullut hänen ääntään siellä. Hän ei halunnut enää päästää ketään lähelleen, ettei joutuisi taas kokemaan sitä surua, minkä ero äidistä oli aiheuttanut.

Sitten hän kuitenkin ystävystyi Myeong-seon ja Mirun kanssa, ja heistä kolmesta tuli erottamattomat. Myös Jeong Yunin lapsuudenystävä Dan oli kuvioissa mukana. Näiden nuorten välistä ystävyyttä ja rakkautta kirjailija kuvaa niin syvällisesti ja taitavasti, että olen sanaton. Monet kirjabloggaajat kirjoittavat lukemistaan kirjoista niin upeasti, että heidän bloggauksensa ovat melkein parempia kuin kirjat itse. Minä taas koen varsinkin tällä kertaa, ettei sanoja ole - tai vaikka olisi, ne eivät riittäisi.

Kyung-sook Shinin vahvuus tässä romaanissa ei ole pelkkä ihmissuhteiden kuvaus, vaan myös se uskomaton jännite, jota hän pitää yllä loppuun asti. Tarina on täynnä arvoituksia ja salaisuuksia, jotka ratkeavat vasta vähitellen. Nautin tuosta arvoituksellisuudesta, joka pakotti lukemaan kirjan loppuun melkein yhdeltä istumalta, koska oli vain pakko saada tietää.... mitä tämä kaikki on, mistä on kysymys, mitä on tekeillä??? Kerro jo, kerro jo!!! Lisäksi aina kun johonkin kysymykseen sai vastauksen, eteen tulikin jo uusia kysymyksiä. Kirjaa luki melkein kuin psykologista trilleriä.

Kirja myös yllättää lukijansa. Tarinassa ei ole mitään ennalta-arvattavaa. Eikä se vain yllättänyt, vaan ravisteli ja kosketti minua tunnetasolla syvästi, aina kyyneliin asti. Kuinka kirja, jossa käsitellään muun ohella kuolemaa, surua ja syyllisyyttä, voisikaan olla koskettamatta?

Suurin osa kirjasta kertoo tuosta opiskeluajasta, jota Jeong Yun nyt muistelee. Nuorten ystävyyden, unelmien, pettymysten ja surujen taustalla kuohuu levoton Etelä-Korea opiskelijamielenosoituksineen, jotka aloittivat demokratisoitumiskehityksen maassa. Tuolloin 1980-1990-luvuilla mielenosoituksiin osallistuneita katosi ja kuoli hämärissä olosuhteissa, Kyung-sook Shin kertoo kirjan loppusanoissa. Myös tämä yhteiskunnallinen tilanne näkyy tässä tarinassa tavalla ja toisella.

Noissa loppusanoissa kirjailija myös kertoo:

"Henkeäsalpaavan tuskallisissakin tilanteissa tapaamme, rakastamme, unelmoimme ja kasvamme. Halusin kirjoittaa kauniin romaanin, jossa toista ei unohdeta eron jälkeen vaan kukin vaalii muistoa omalla tavallaan. Siksi tämä romaani on paitsi kuvaus menneestä aikakaudesta myös rakkauslaulu, joka on omistettu elämän tarkoitusta etsiville nuorille sukupolville."

Kaunis romaani tästä tulikin - ja todellinen rakkauslaulu nuoruudelle ja elämälle!

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. Kylläkin kun sain sen tällä kertaa pdf-muodossa, päädyin sittenkin lainaamaan kirjastosta luettavakseni ihan fyysisen kirjan, kuten kuvasta näkyy :)

Into Kustannus 2017
299 sivua
Suomentanut Taru Salminen

P. S. Kun tänään alkaa kuulemma mielenterveysviikko, niin myös tässä kirjassa on jotain aiheeseen liittyvää, mutta mitä se on, se paljastuu lukijalle ajallaan...

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja

Chileläinen kirjailija ja runoilija Alejandro Zambra oli minulle täysin tuntematon, kunnes törmäsin yhtenä päivänä tähän hänen romaaniinsa kirjakaupassa. Heräteostoshan siinä tuli tehtyä! Eikä ollenkaan huono sellainen.

Vuonna 1975 syntynyt Zambra on Chilen uuden kirjailijasukupolven keulahahmo. Takakannen tekstin mukaan tämä lukemani pienoisromaani on "melankolinen tutkielma Chilen historiasta ja nykyhetkestä sekä kirjailijan oikeuksista, velvollisuuksista ja vapauksista."

Kirjan minäkertoja (jonka nimeä ei kerrota, mutta joka on mies ja suunnilleen Zambran ikäinen) on ollut lapsi Chilen diktatuurin aikana. Hän kuvailee hienosti lapsen maailmaa ja sitä, kuinka tämä näkee ja kokee outoja asioita, joita ei ymmärrä, mutta mielessään selittää ne oman lapsen logiikkansa mukaisesti. Zambran sukupolven lapset Chilessä olivat elämänsä sivuhenkilöitä, ulkona tapahtumien keskipisteestä; he eivät ymmärtäneet, mitä heidän ympärillään tapahtui.

Nykyhetkessä päähenkilö on kirjailija, joka muistelee lapsuuttaan, kaipaa silloista ystäväänsä Claudiaa, yrittää lämmittää uudestaan suhdetta ex-vaimoonsa ja kirjoittaa romaania. Romaaniin tuntuu tulevan paljon hänen oman elämänsä henkilöitä: vanhemmat, Claudia ja ex-vaimo. Minkä roolin hän nyt heille antaa, entä itselleen? Mitä kirjailija voi kertoa; voiko hän käyttää tuntemiaan henkilöitä kirjan henkilöinä?

Koska minulla valitettavasti on usein huono keskittymiskyky, pidin Zambran kirjoitustyylistä, hänen lyhyistä luvuistaan, tuokiokuvistaan ja väläyksinä kerrotuista tilanteista. Sellaiseen pystyn keskittymään huonompanakin päivänä. Koska hän on myös runoilija, hänellä on varmaankin siksi hallussa kyky kertoa lyhyesti paljon.

Tässä pari otetta, joissa on minusta hienosti kiteytettynä se, mistä kirjassa on kysymys:

"Romaanit ovat vanhempien romaaneja, ajattelin silloin, ajattelen nyt. Kasvoimme siinä uskossa, että romaanit kuuluvat vanhemmille. Me kirosimme heitä varjoissa, ja sinne me myös pakenimme, huojentuneina. Sillä välin kun vanhempamme tappoivat tai olivat kuolleita, me piirtelimme jossain nurkassa. Sillä välin kun kotimaamme romahti, me opimme puhumaan, kävelemään, taittelemaan serveteistä laivoja ja lentokoneita. Sillä välin kun romaani tapahtui, me leikimme piilosta, katoamista."

******************************************

"Siihen mennessä me olimme kuulleet jo kaikki sukupolvelta toiselle periytyvät temput. Meitä prepattiin vilppiin, ja opimme nopeasti. Kokeissa oli aina henkilöhahmoja käsittelevä kohta, jossa kysyttiin pelkistä sivuhenkilöistä: mitä vähäpätöisempi hahmo, sitä suurempi todennnäköisyys että sitä kysyttäisiin, ja niinpä opettelimme nimet ulkoa, alistuneesti mutta myös riemuissamme varmoista pisteistä. Oli tärkeää tietää, että nuoren ramman rengin nimi oli Hippolyte ja palvelijattaren nimi Félicité ja että Emman tytär oli nimeltään Berthe Bovary.

Siinä oli jotain kaunista, sillä mitäpä me noina aikoina olisimme olleet ellemme sivuhenkilöitä, kaikki me sadat lapset, vaeltaessamme kaupungin halki farkkulaukkuja olalla tasapainotellen. Naapurit kokeilivat laukkujemme painoa ja saimme aina kuulla saman vitsin: Kiviäkö sinä täällä kannat? Kyynelkaasukranaatit lentelivät Santiagon keskustassa, mutta meidän kivemme olivat algebran tai biologian tai Flaubertin tiiliskiviä."


*******************************************

Hienoa minusta on, että jokaisen Fabriikki Kustannuksen kirjan takana on luettelo eri kustantajien kirjoista (sekä viime vuosilta että vuosikymmenten takaa), jotka voisivat kiinnostaa lukijaa. Esimerkiksi tämän kirjan listalla on Marcela Serranon myös Chilestä kertova Näkemiin, pikku naiset, jonka olen myös aikonut joskus lukea.

Fabriikki Kustannus 2017
155 sivua
Alkuteos Formas de volver a casa (2011)
Suomentanut Laura Vesanto
Runot suomentanut Jukka Koskelainen
Gustave Flaubert -lainaukset Rouva Bovarysta (WSOY 2005, suomentanut Anna-Maija Viitanen)

lauantai 11. marraskuuta 2017

Riitta Saastamoinen: Hymyilevä kameli - Elämää Saudi-Arabiassa

Nyt marraskuun synkkyyden syöksyessä päälle olen halunnut tehdä edes nojatuolimatkoja jonnekin, missä on aurinkoista ja lämmintä. Loistava keino juuri nojatuolimatkailuun onkin tämä Riitta Saastamoisen kirja!

Hän asui Saudi-Arabiassa vuosina 1996-2000 miehensä Jukan kanssa, joka toimi siellä gynekologina. Siellä kun yllättävän suuri osa työvoimasta oli ainakin vielä tuolloin ulkomaalaisia, joskin saudien määrää työelämässä pyrittiin lisäämään.

Kirja kertoo maasta monenlaista: sen upeaa historiaa, loputtomasti retkiä hienoihin kohteisiin aavikolla ja missä milloinkin, islamin uskoa, sosiaalista elämää. Joku ulkomaalainen varoitti Saastamoisia ystävystymästä saudien kanssa, mutta nämä eivät välittäneet mokomasta varoituksesta ja saivat paljon paikallisia ystäviä. Ihmiset olivatkin todella sydämellisiä ja vieraanvaraisia. He ottivat Saastamoiset avosylin vastaan omaan elämäänsä, vaikka yleensä saudit seurustelevat lähinnä sukulaistensa kanssa; suku on heille kaikki kaikessa (niin kuin varmaan muissakin arabimaissa).

Jokapäiväisen elämän ystävien lisäksi yllättäviä kohtaamisia sattui muuallakin. Retkellä jos poikkesi matkan varrella olevaan kauppaan, siellä ihmiset saattoivat pyytää kotiinsa lounaalle. Myöhemmin kun Saastamoiset ajoivat paikan ohi, eräs kyseisen perheen jäsen kaasutti autollaan heidän peräänsä, pysäytti heidät ja kysyi, miksi he ajoivat ohi. Tulkaa meille teelle, hän kutsui. Sillä kertaa Saastamoiset eivät kuitenkaan ehtineet mennä. Mutta että noin ihania ihmisiä!

Ystävien kautta pääsi myös mukaan moniin perhejuhliin tai esimerkiksi ramadan-kuussa aina iltaisin nautittavalle "aamiaiselle" päivän paaston jälkeen. Tai vierailulle aavikolla teltassa asuvien sukulaisten luo.

Retkistä kirjassa on paljon kuvauksia. Ne ovat aivan ihania luettunakin, puhumattakaan millaisia niiden on täytynyt olla koettuna. Paljon Saastamoiset ehtivät nähdä ja kokea tuossa tarunhohtoisessa maassa vuosien varrella.

Ja entä sitten kertomukset Lähi-idän loistokkaasta historiasta prinsseineen ja haaremeineen - "tuhannen ja yhden yön satuineen"? (Ei sillä, että ihannoisin haaremeita!) Myös maahan salakuljettamaansa Raamattua Riitta innostui lukemaan, koska siellä kerrotaan myös Saudi-Arabiasta joskus hyvinkin kauniita kuvauksia. Ilmeisesti tuo kielletty kirja oli salakuljetettu maahan ainakin jouluevankeliumin lukemista varten. Niin, joulun viettohan oli myös kielletty, siis jopa ulkomaalaisilta! Siksi sitä vietettiin kotona salaa, ja saattoipa jostain kaupasta löytyä tiskin alta jopa "juhlapuita" (lue: joulukuusia)!

Kiellettyähän oli myös alkoholin nauttiminen, mutta kotiviiniä tehtiin salaa...

No, minua tietysti kiinnosti naisen asema, ja olihan siitäkin siellä täällä muutama kohta. Saastamoiset tulivat tuntemaan muistaakseni satoja saudeja, ja enimmäkseen nämä ainakin vaikuttivat tyytyväisiltä elämäänsä. Esimerkiksi joillekin naisille saattoi olla ihan ok, että miehellä oli monta vaimoa, mutta toki oli myös mustasukkaisuutta ja joskus draamaakin sen seurauksena. Kerran lehtiuutinen kertoi, että joku nainen jopa tappoi miehensä, kun tämä oli lähdössä hankkimaan toista vaimoa.

Kirjassa kerrotaan myös joitain vanhoja beduiinitarinoita, joissa on hienoa elämänviisautta.

Jäin kaipaamaan kokemuksia kulttuurishokista, koska ainakin kuvittelisin, että sellainenkin usein koetaan uudessa maassa. Mutta vain kirjan loppupuolella on pari lyhyttä mainintaa, että jotkut asiat ottivat päähänkin. Ehkä jälkeenpäin haluaa muistella kaikkea sitä, mitä rakastamastaan maasta kaipaa, koska onnellisia Saastamoiset olivat tuona aikana.

Aivan kirjan lopussa paljastuu myös dramaattinen syy siihen, miksi kirjasta ehkä saattaa puuttua jotain. Sen luettuani totesin, että kyllä tämä kirja on aivan hyvä tällaisena. Varmasti on hyväkin, että Saudi-Arabiasta on suomalaisille lukijoille kirjoitettu näin kaunis, myönteinen ja valoisa kirja, koska helposti meille tulee tuosta maasta mieleen vain alistetut naiset ja pyhiinvaellukset Mekkaan. Eihän Suomessa tiedetä saudeista paljoakaan. Ainakin minulle kirja tarjosi todella paljon uutta tietoa.

Kirjassa on kaunista luontokuvausta, aavikkoretkiä, beduiineja, kameleita, taateleita, ruusutarhoja, ruusuvesitehtaita - paljon eksotiikkaa. Lukiessa alkoi muuten tehdä kummasti mieli taateleita! Mielenkiintoista oli myös esimerkiksi se, kun Saastamoiset kutsuttiin yllättäen vierailulle prinssin luo. Eipä ihan jokapäiväistä tavalliselle suomalaiselle. Saudi-Arabiassa on myös Arabian niemimaan tärkein historiallinen nähtävyys, Jordanian Petran sisarkaupunki Meda'in Saleh, muinaisten nabatealaisten kaupunki, muinaiselta nimeltään al-Hijr, joka kuulostaa aivan upealta paikalta.

Sekä tiedon lisäämiseen että nautinnolliseen nojatuolimatkailuun tämä on hieno kirja. Epäkohdista voi sitten lukea enemmän jostain muualta.

Voisin ottaa monia otteita kirjasta, mutta kerrotaanpa kirjallisuuden ystävien "iloksi", mitä eräs saudimies ajatteli kirjallisuudesta. Hän oli asunut pitkään Amerikassa, mutta:

"Hasanin näkemykset kirjallisuudesta olivat kuin suoraan keskiajalta. Fiktio irrottaa kansan todellisuudesta, se on kuin hunajaan sekoitettua myrkkyä, hän sanoi. Vain valveutunut ja kriittisesti suhtautuva ihminen voi lukea kirjallisuutta. Vapaa kirjallisuus on kauhistus..."

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2006
274 sivua