Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja

Chileläinen kirjailija ja runoilija Alejandro Zambra oli minulle täysin tuntematon, kunnes törmäsin yhtenä päivänä tähän hänen romaaniinsa kirjakaupassa. Heräteostoshan siinä tuli tehtyä! Eikä ollenkaan huono sellainen.

Vuonna 1975 syntynyt Zambra on Chilen uuden kirjailijasukupolven keulahahmo. Takakannen tekstin mukaan tämä lukemani pienoisromaani on "melankolinen tutkielma Chilen historiasta ja nykyhetkestä sekä kirjailijan oikeuksista, velvollisuuksista ja vapauksista."

Kirjan minäkertoja (jonka nimeä ei kerrota, mutta joka on mies ja suunnilleen Zambran ikäinen) on ollut lapsi Chilen diktatuurin aikana. Hän kuvailee hienosti lapsen maailmaa ja sitä, kuinka tämä näkee ja kokee outoja asioita, joita ei ymmärrä, mutta mielessään selittää ne oman lapsen logiikkansa mukaisesti. Zambran sukupolven lapset Chilessä olivat elämänsä sivuhenkilöitä, ulkona tapahtumien keskipisteestä; he eivät ymmärtäneet, mitä heidän ympärillään tapahtui.

Nykyhetkessä päähenkilö on kirjailija, joka muistelee lapsuuttaan, kaipaa silloista ystäväänsä Claudiaa, yrittää lämmittää uudestaan suhdetta ex-vaimoonsa ja kirjoittaa romaania. Romaaniin tuntuu tulevan paljon hänen oman elämänsä henkilöitä: vanhemmat, Claudia ja ex-vaimo. Minkä roolin hän nyt heille antaa, entä itselleen? Mitä kirjailija voi kertoa; voiko hän käyttää tuntemiaan henkilöitä kirjan henkilöinä?

Koska minulla valitettavasti on usein huono keskittymiskyky, pidin Zambran kirjoitustyylistä, hänen lyhyistä luvuistaan, tuokiokuvistaan ja väläyksinä kerrotuista tilanteista. Sellaiseen pystyn keskittymään huonompanakin päivänä. Koska hän on myös runoilija, hänellä on varmaankin siksi hallussa kyky kertoa lyhyesti paljon.

Tässä pari otetta, joissa on minusta hienosti kiteytettynä se, mistä kirjassa on kysymys:

"Romaanit ovat vanhempien romaaneja, ajattelin silloin, ajattelen nyt. Kasvoimme siinä uskossa, että romaanit kuuluvat vanhemmille. Me kirosimme heitä varjoissa, ja sinne me myös pakenimme, huojentuneina. Sillä välin kun vanhempamme tappoivat tai olivat kuolleita, me piirtelimme jossain nurkassa. Sillä välin kun kotimaamme romahti, me opimme puhumaan, kävelemään, taittelemaan serveteistä laivoja ja lentokoneita. Sillä välin kun romaani tapahtui, me leikimme piilosta, katoamista."

******************************************

"Siihen mennessä me olimme kuulleet jo kaikki sukupolvelta toiselle periytyvät temput. Meitä prepattiin vilppiin, ja opimme nopeasti. Kokeissa oli aina henkilöhahmoja käsittelevä kohta, jossa kysyttiin pelkistä sivuhenkilöistä: mitä vähäpätöisempi hahmo, sitä suurempi todennnäköisyys että sitä kysyttäisiin, ja niinpä opettelimme nimet ulkoa, alistuneesti mutta myös riemuissamme varmoista pisteistä. Oli tärkeää tietää, että nuoren ramman rengin nimi oli Hippolyte ja palvelijattaren nimi Félicité ja että Emman tytär oli nimeltään Berthe Bovary.

Siinä oli jotain kaunista, sillä mitäpä me noina aikoina olisimme olleet ellemme sivuhenkilöitä, kaikki me sadat lapset, vaeltaessamme kaupungin halki farkkulaukkuja olalla tasapainotellen. Naapurit kokeilivat laukkujemme painoa ja saimme aina kuulla saman vitsin: Kiviäkö sinä täällä kannat? Kyynelkaasukranaatit lentelivät Santiagon keskustassa, mutta meidän kivemme olivat algebran tai biologian tai Flaubertin tiiliskiviä."

*******************************************

Hienoa minusta on, että jokaisen Fabriikki Kustannuksen kirjan takana on luettelo eri kustantajien kirjoista (sekä viime vuosilta että vuosikymmenten takaa), jotka voisivat kiinnostaa lukijaa. Esimerkiksi tämän kirjan listalla on Marcela Serranon myös Chilestä kertova Näkemiin, pikku naiset, jonka olen myös aikonut joskus lukea.

Fabriikki Kustannus 2017
155 sivua
Alkuteos Formas de volver a casa (2011)
Suomentanut Laura Vesanto
Runot suomentanut Jukka Koskelainen
Gustave Flaubert -lainaukset Rouva Bovarysta (WSOY 2005, suomentanut Anna-Maija Viitanen)