perjantai 29. heinäkuuta 2016

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

En ole kirjoittanut kirjoista tänne kuukauteen mitään. Se olikin jo sopivan pituinen kesäloma. Nyt kun muut kirjabloggaajat ovat jo täyttä häkää kirjoitelleet Tommi Kinnusen uusimmasta romaanista Lopotista, minä vielä ihmettelen Neljäntienristeyksessä. Mutta itse asiassa vasta nähtyäni Lopotin kerran kirjakaupassa ja selattuani sitä kiinnostuin Tommi Kinnusesta, ja nyt aloitin häneen tutustumisen tästä hänen esikoisteoksestaan.

Kirjassa kerrotaan erään pohjoissuomalaisen perheen historiaa eri henkilöitten kautta 1800-luvun lopulta vuoteen 1996 asti. Eli sadan vuoden ajalta. Perheen kotitalo sijaitsee kylällä lähellä neljän tien risteystä, joka antaa kirjalle nimen. Henkilöt, joiden kautta tarinaa kuljetetaan eteenpäin, ovat kätilö Maria, hänen avioton tyttärensä Lahja, Lahjan mies Onni ja heidän miniänsä Kaarina. Luvut on otsikoitu teiden nimillä, jotka kuvaavat henkilöiden elämässään kulkemia teitä.

Maria tulee nuorena tyttönä kätilöksi pohjoiseen eikä häntä aluksi oteta vakavasti. Mutta hän onnistuu työllään luomaan itselleen arvostetun aseman ja rakentaa perheelleen ison talon. Talo tosin poltetaan Lapin sodan aikana, kuten koko kylä.

Lahja-tytär palaa sodan jälkeen poltettuun kylään, jossa he asuvat korsussa, kunnes hänen miehensä Onni saa rakennettua uuden talon neljäntienristeykseen. Lahjan ja Onnin elämä on päälle päin normaalia, mutta he kärsivät onnettomasta avioliitosta, jonka ylle varjoja heittävät Onnin salaisuudet. Mies käy kaupunkireissuilla maistelemassa kiellettyä rakkautta.

Kaarina ja hänen miehensä Johanneskin päätyvät asumaan perheen isossa mutta ahdistusten ja ristiriitojen täyttämässä talossa.

Ensimmäistä, Marian elämästä kertovaa jaksoa lukiessani en vielä oikein päässyt kärryille siitä, miksi Kinnusta pidetään niin erinomaisena kirjoittajana. Mutta mitä pitemmälle luin kirjaa, sitä vaikuttavammalta se alkoi tuntua. Kirja on kuin palapeli, jossa pala palalta muodostuu yhä tarkempi ja todentuntuisempi kuva erään perheen sisäisistä suhteista, salaisuuksista, vaietuista asioista, tukahdutetuista tunteista. Ja kaikkia näitä asioitahan suomalaisissa perheissä varmasti riittää enemmän kuin tarpeeksi. Vaikka tässäkin perheessä ihmiset asuvat yhdessä saman katon alla, jokainen on silti yksin omien ongelmiensa kanssa. Lopulta he ovat perhe vain ulkonaisesti, sisältä he ovat vieraita toisilleen.

Yksi kirjaa parhaiten kuvaavimmista kohdista onkin mielestäni tämä:

"Onni katselee nukkuvaa naista, ja miettii, kuinka se ei koskaan valita. Ei edes puhu särkevistä nivelistä. Eikä Lahja. Kenenkään epäonnisuuteen ei koskaan viitata eikä vastoinkäymisistä puhuta edes perheen sisällä. Kun kenenkään taakkaa ei jaeta tai pulmia ei edes mainita ääneen, ei niille voi hakea ratkaisuja. Onni ihmettelee, miten muut osaavat elää niin rauhallisina ja hymyillä. Hän itse istuu öisin vuoteensa reunalla ja antaa käsillensä luvan täristä, kun kukaan ei näe."

Kinnunen ei kerro kaikkea kerralla, vaan jättää asioita arvailujen varaan ja antaa lukijan mielikuvitukselle tilaa. Vasta loppua kohti arvoitukset alkavat ratketa ja synkimmät salaisuudet selvitä lukijalle. Alussa minulla oli vähän käynnistysvaikeuksia kirjan lukemisessa, mutta vauhti kiihtyi, koska lopulta kirja oli pakko lukea melkein kerralla saadakseen tietää, mistä tässä kaikessa oikein oli kysymys. Aivan upea kirja! Joten pakko se Lopottikin on jossain vaiheessa lukea. Sehän on käsittääkseni jatkoa tälle kirjalle.

WSOY 2014
334 sivua