keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Anna Misko: Armovuosi

1700-luvun lopulle sijoittuvassa historiallisessa romaanissaan Anna Misko kertoo Sydän-Hämeessä sijaitsevan Karhinpään pikkupappilan kohtalon vuodesta. Pääsiäisen jälkeen vuonna 1793 kappalainen Anders Gottleben kuolee äkillisesti, ja suremaan jäävät leski Ingrid sekä heidän neljä jo aikuista lastaan. Poika Julius opiskelee Turussa ja tyttäret, kolme nuorta neitoa, elävät kotona äidin kanssa.

Tuohon aikaan oli näköjään tapana, että papin leskelle haettiin armovuotta: hän sai jäädä vielä vuodeksi asumaan pappilaan, ja sinä aikana papin paikkaa hakevista asetettiin etusijalle ne, jotka olivat naimattomia ja valmiita avioitumaan joko edeltäjänsä lesken tai tyttären kanssa. Gottlebenin perheessä tulevalla papilla onkin varaa valita, koska on myös kolme naimatonta tytärtä.

Tilanne on kuitenkin surevalle äidille tyttärineen erittäin kiusallinen ja nöyryyttävä. Kunnioitettuun asemaan tottunut Ingrid Gottleben ja hänen tyttärensä Beata, Maria ja Sara joutuvat yllättäen tilanteeseen, jossa kuka tahansa halukas saa tulla arvioimaan heitä. Kelpaisivatko he kenellekään? Suostuisiko kukaan heidän elättäjäkseen? Itsehän he naisina eivät tuohon aikaan voineet itseään elättää.

Nyt Ingrid tyttärineen on siis tilanteessa, jossa joku heistä saattaa joutua vaikka vasten tahtoaan avioitumaan jonkun vastenmielisen miehen kanssa vain saadakseen elättäjän ja oikeuden jäädä asumaan kotiinsa. Pelon ja jännityksen sekaisin tuntein he odottavat, mitä tuleman pitää.

"Maria hillitsi itsensä, vaikka oli yhä kiihdyksissä vieraan tulosta. Pappila oli ollut heille tähän asti koti ja vain heidän käytössään. Nyt se pitäisi jakaa ventovieraan kanssa, ja yhden heistä pitäisi kenties naida Närpiön apupappi. Hän ei kyennyt sovittamaan näitä asioita toisiinsa.
  Tähän päivään asti tyttärien huoneessa oli tehty käsitöitä: ommeltu, kirjailtu ja kudottu tai luettu hartauskirjallisuutta, varsinkin vanhaa ja kulunutta isän antamaa nidettä Totisesta kristillisyydestä. Mutta tänään mikään ei ollut ennallaan. Iltapäivän aurinko heitti ikkunasta kaltevat säteensä, jotka yleensä loivat raukean tunnelman huoneeseen hieman ennen päivällistä, mutta nyt tuo keltainen valo oli kova ja armoton. Se paljasti säälittä tytärten pakokauhun ja toivottomuuden."

Hyvin erilaisia ehdokkaita ilmestyy tutustumaan pappilaan ja sen asukkaisiin. Monenlaisia tunteita herää puolin ja toisin: niin myönteisiä kuin kielteisiäkin. Yllättäviä ja dramaattisiakin käänteitä seuraa ennen kuin armovuosi kääntyy loppuaan kohti. Kaiken keskellä Ingrid myös odottaa, että hänen kultapoikansa Julius ehtisi valmistua ajoissa papiksi ja pääsisi huolehtimaan perheestään.

Anna Misko kirjoittaa kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti. Ihailin sitä, miten taitavasti hän rakentaa juonen ja vie tarinan minusta uskottavan ja realistisen tuntuiseen päätökseen. Ihmisten, heidän tunteidensa ja heidän välistensä suhteiden kuvaus on myös taidokasta; samoin ajankuvaus on nautittavaa luettavaa. 1700-luvun elämänmenoon liittyen hän kertoo muun muassa sen ajan ruuista, pukeutumisesta ja tavoista. Kirja antaa kuvaa sekä rikkaista että köyhästä palvelusväestä.

Myös tuon ajan poliittisesti epävakaa tilanne tulee tarinan myötä esiin. Kustaa III on murhattu. Eletään Ruotsin vallan alla, mutta jotkut ovat kallellaan myös Venäjälle päin. Venäjäkin havittelee Suomea omakseen. Pitää olla varovainen ja harkita tarkkaan, missä seurassa kertoo mielipiteitään.

Minusta tämä oli oikein hyvä ja koukuttava tarina, joka onnistui yllättämään minut melkein dekkarin tapaan! Historiallisten romaanien ystäville on siis luvassa hieno lukuelämys!

Koska takakannen mukaan kirja on historiallisen romaanitrilogian ensimmäinen osa, toivon että saamme vielä lukea ne seuraavatkin osat. Ainakaan en ole kuullut, että ne olisivat vielä ilmestyneet (?). Enkä pikaisella googletuksellakaan löytänyt tietoa jatko-osista.

Minerva Kustannus Oy 2014
356 sivua
Kannen kuva: Nottingham City Museums and Galleries
Kansi, graafinen ulkoasu ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Melba Escobar: Kauneussalonki - Manikyyrejä, mutanaamioita & murhia

Vihdoin sain käsiini tämän hartaasti odottamani kolumbialaisen dekkarin, joka ilmestyi suomeksi tänä kesänä. Enkä joutunut pettymään. Kirja on niin Latinalaista Amerikkaa kuin olla voi! Kylläkään ei vain hyvässä, vaan myös pahassa... ja sitä pahaa siellä päin maailmaa on monin verroin enemmän kuin täällä meillä, vaikka ei Suomikaan enää aivan lintukoto ole.

Bogotássa asuva Karen työskentelee hienossa kauneussalongissa, jossa osa hänen asiakkaistaan on hyvinkin rikkaita ja kuuluisia, kuten kongressiedustajan vaimo ja tv-juontaja. Monet uskoutuvat hoitojen lomassa Karenille asioistaan, mutta on hänellä sellainenkin asiakas, joka suhtautuu häneen halveksivasti ja haukkuu häntä aina heidän tavatessaan.

Muutaman kerran Karenin luona asioi myös teinityttö Sabrina, ja pian heidän viimeisen tapaamisensa jälkeen hän yllättäen kuolee. Syyksi ilmoitetaan itsemurha, mutta onko kaikki sitä miltä näyttää?

Sabrinan kuolema on vain alkua monille järkyttäville ja epäoikeudenmukaisille tapahtumille, joita sitten seuraa. Karenin elämä menee pois raiteiltaan, kun hän joutuu tapahtumien pyörteeseen. Romaani kuvaa laajasti latinalaisamerikkalaisen maan epäkohtia. Naisen osa on olla pelkästään kaunis esine, jolle mies saa tehdä mitä haluaa. Samoin köyhälle saa rikas tehdä mitä haluaa. Rahalla ja vallalla voi myös pestä kätensä pahoista teoistaan maassa, jossa korruptio kukoistaa. Myös mustiin ja intiaaneihin kohdistuva rasismi tulee kirjassa esiin.

Kevyttä lukemista tämä kirja ei todellakaan ole, mutta taidokas, pysäyttävä ja vaikuttava romaani kyllä. Loppuratkaisu yllättää ja jättää hiljaiseksi. Tätä en todella odottanut - mutta varmasti tällaista tapahtuu...

Itse pari kuukautta Kolumbian naapurimaassa viettäneenä nautin siitä nojatuolimatkasta, jonka Escobarin romaani tarjosi tutun tuntuiseen ympäristöön. Siitäkin huolimatta, että tässä tapahtui niin rankkoja asioita, että mitä pitemmälle luin, sitä enemmän myös järkytyin...

Kirja kertoo kuitenkin myös ystävyydestä, kolumbialaisesta musiikista ja ruuasta, se vertaa lämpimän rannikon ja kylmän vuoriston luontoa ja ihmisiä - siinä on paljon sellaista, josta voi nauttiakin, varsinkin jos on itse joskus käynyt siellä päin tai haluaisi käydä.

Loppuun pieni - ja niin tutun tuntuinen - tuokiokuva Bogotán kaduilta:

"Kun Karen ylitti kadun 100, kaikki se häly sai hänet hämmentymään: autontorvien tuuttaaminen, pakokaasun katku, vihreät linja-autot, jotka olivat vanhoja kuin almua anovien kerjäläisten nälkä, ikkunanpesuvälinein varustautuneet rammat jahtaamassa kolikkoja. Kotikylistään pois ajetut ihmiset olivat asettuneet jokapäiväisiin kadunkulmiinsa siinä toivossa että herättäisivät ohi ajavissa autoilijoissa kiusaantunutta myötätuntoa; heidän likaisissa, kielioppivirheitä vilisevissä pahvikylteissään, jotka kaikki oli kirjoitettu samanlaisella tussilla, lähes aina mustalla, kerrottiin hävitetyistä kylistä ja joukkomurhista, ja niiden haparoiva käsiala kuului selvästi ihmiselle, joka oli juuri ja juuri käynyt alakoulun kolmannen luokan ja jonka ainoa kirjoitusalusta oli jalkakäytävän sementti. Joillakin naisilla, jotka olivat lähes aina mustia tai intiaaneja, roikkui lapsi joko rintaa vasten tai selässä, ja he kannattelivat yhdellä kädellä pienokaistaan ja toisella pahvikylttiä..."

Jos kolumbialaisen yhteiskunnan pimeä puoli, pahuus, väkivalta ja epäoikeudenmukaisuus ei pelota, kannatta kyllä lukea tämä kirja. Se palkittiin Kolumbiassa vuoden parhaana romaanina vuonna 2016, mitä en yhtään ihmettele! Toivottavasti saamme kuulla Melba Escobarista vielä lisää!

Kustannusosakeyhtiö Aula & Co 2018
262 sivua
Alkuteos La Casa de la Belleza (2015)
Suomentanut Taina Helkamo
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

torstai 19. heinäkuuta 2018

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

Tänä suomalaisittain helteisenä ja kuivana kesänä pystyi ehkä ainakin hiukan eläytymään siihen, miten rankkaa saattaa olla jossain todellisen kuivuuden riivaamassa Afrikan maassa. Sade lankeaa kertoo nimittäin eteläsudanilaisesta Adekin kylästä, jossa eletään kuivuuden ja nälänhädän sekä vuosikymmeniä jatkuneen sisällissodan keskellä (aikana, jolloin Etelä-Sudan ei ollut vielä itsenäistynyt, vaan kuului Sudaniin).

Kirjan alussa huomautetaan, että se on fiktiota, vaikka perustuukin todellisiin tapahtumiin, jotka sijoittuvat oikeasti olemassa olevalle sotatoimialueelle. Ros Wynne-Jones on palkittu toimittaja, joka on työskennellyt useilla maailman kriisialueilla, myös Etelä-Sudanissa. Kirjan lopussa hän paljastaa, että osa tapahtumista on saanut vaikutteita hänen omista traumaattisista kokemuksistaan Itä-Timorissa.

Romaani kertoo kolmesta länsimaisesta avustustyöntekijästä, joiden on tarkoitus tehdä vain avustuslentoja rajan takaa Etelä-Sudanin puolelle alueen levottoman tilanteen takia. Heidän epäonnekseen kylän kiitorata kuitenkin tuhoutuu pommituksessa, ja he jäävät jumiin Adekiin moneksi kuukaudeksi. Siellä he tutustuvat kyläläisiin, jotka kuuluvat pituudestaan tunnettuun dinka-heimoon, ja yrittävät auttaa heitä. Parimetriset dinkat ovat komea näky.

Kirjan minäkertoja on nuori lääkäriopiskelija Maria, joka suree äitinsä kuolemaa ja lähtee oikeastaan surua pakoon Afrikkaan. Lisäksi hänen äitinsä oli aina haaveillut Afrikasta, mutta ei päässyt sinne, joten siksikin Marialle on tärkeää päästä toteuttamaan äitinsä unelma. Surua hän ei kuitenkaan pysty pakenemaan kylässä, jossa ihmisiä kuolee päivästä toiseen. Eikä hänen ilmoitustaululla näkemänsä mainos lääketieteen opiskelijan "sapatinviettomahdollisuudesta Itä-Afrikassa" voisi olla kauempana Etelä-Sudanin julmasta todellisuudesta.

Vaikka kylässä on paljon kärsimystä ja kuolemaa eikä kirja ole mitään kevyttä luettavaa, ei se silti pelkkää ahdistustakaan tarjoa. Muun ohessa kerrotaan Marian tutustumisesta kyläläisiin, avustustyöntekijöiden ihmissuhteista ja monista hyvistäkin hetkistä esimerkiksi iltanuotiolla. On ystävyyttä ja rakkautta. Myös kylää ympäröivää karua luontoa kirjassa kuvataan kauniisti.

Paikoitellen on lyhyitä lukuja, joissa Maria on kymmenen vuotta myöhemmin kotonaan Lontoossa ja on yhä edelleen täysin traumatisoitunut jostain järkyttävästä, mitä hänelle sattui Etelä-Sudanissa. Mitä se järkyttävä sitten oli, se selviää ajallaan.

Kirja auttaa hiukan ymmärtämään Etelä-Sudanin tilannetta. Esimerkiksi sitä, että El Niño kyllä aiheutti kuivuuden, mutta ihmiset aiheuttivat nälänhädän, koska sodan takia miljoonat ihmiset joutuivat pakenemaan omista kotikylistään maailman karuimpiin kuuluville seuduille.

Toisaalta nuori opiskelija Maria on joissain tilanteissa järkyttävän naiivi ja ajattelematon - lähtee esimerkiksi yksin kävelylle kylän ulkopuolelle, vaikka on sotatoimialueella. Mutta on sitä itsekin tullut joskus oltua nuori ja ajattelematon, joten ehkä tällainen menee iän piikkiin.

Maria joutuu kohtaamaan ihanteiden ja todellisuuden välillä ammottavan syvän kuilun. Eli sen, että vaikka hän kuinka haluaisi, hän ei pysty jakamaan ruokaa kaikille eikä pelastamaan kaikkia nälkäkuolemalta:

"Ajattelin itseäni vain muutama viikko aikaisemmin sanomassa radioparakin raunioissa: 'En tullut tänne leikkimään Jumalaa.' Mutta nyt moraalillani ei ollut enää kiintopistettä, olin ulapalla.
  Ymmärsin, ettei puolikuolleen lapsen ruokkimisessa ollut järkeä. Se oli vähäisten ruokavarojen tuhlausta ja johtaisi lopulta siihen, että kuolema alkaisi korjata parempikuntoisia lapsia, jotka voisivat ruuan avulla parantua ja vahvistua. Mutta miten kukaan, joka näännytti puolikuolleen lapsen nälkään, voisi nukkua öisin? Maailmassa, jossa meidän sääntömme olivat laki, jossa ratkaistiin puutikun avulla, kuka sai syödä ja jossa meidän uupuneet, epätäydelliset mielemme päättivät, kuka sai elää ja kenen täytyi kuolla, kaipasin jotain erehtymätöntä tahoa, jonka puoleen kääntyä. Mutta ei ollut muita kuin me. Africaid ja YK:n johtajat olivat kaukaisia ääniä eri maailmasta, enkä minä enää uskonut Jumalaan."

Jos Afrikka kiinnostaa eikä rankka aihe pelota, Wynne-Jonesin romaani kannattaa ehdottomasti lukea. Kriisialueilla työskennelleenä hän tietää, mistä kirjoittaa. Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Nämä ovat asioita, joita me rikkaat eurooppalaiset emme saisi unohtaa, vaikka ne tapahtuvatkin jossain kaukana.

Like Kustannus 2010
366 sivua
Julkaistu yhteistyössä Suomen UNIFEM ry:n kanssa
Alkuteos: Something is Going to Fall Like Rain
Suomentanut Einari Aaltonen

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Kate Kerrigan: Onnellisen avioliiton reseptejä

Takakannen perusteella Kate Kerriganin romaani on viihdekirjallisuutta. Mutta viihteeksi se oli minusta kyllä todella viisasta ja syvällistä ja pureutui realistisesti avioliiton arjen ongelmiin. Eikä tarjonnut helppoja ratkaisuja. Eli en minä ainakaan hömpäksi tätä kirjaa sanoisi.

Tressa on New Yorkissa asuva ruokatoimittaja, joka lähestyy neljänkymmenen vuoden ikää. Koettuaan taas yhden pettymyksen petollisten miesten taholta hän päätyy menemään naimisiin Danin kanssa, joka on kyllä todella komea, mutta vain "ihan mukava", ei mikään sukulaissielu. Tressan mielestä heillä ei ole mitään yhteistä, ja tuskin häät on juhlittu, kun hän jo tajuaa suorastaan inhoavansa koko miestä. Hän tekee jopa listaa kaikista Danin ärsyttävistä ominaisuuksista, joihin kuuluu muun muassa nenän niistäminen ruokapöydässä.

Danin takia Tressa joutuu luopumaan omasta ja itsensä näköisestä elämästään ja muuttamaan Yonkersiin, jossa uuteen elämään kuuluvat muun muassa rasittavat sunnuntaivierailut anopin luo. Siellä ovat koolla muutkin ärsyttävät sukulaiset, ja hieno ruokatoimittaja kärsii roskaruuasta, jota siellä mätetään naamaan jokaikinen sunnuntai.

Dan kyllä rakastaa Tressaa, mutta yhtä lailla hänelläkin on vaikeuksia sopeutua niihin hienoihin piireihin, joissa Tressa puolestaan on kotonaan:

"Puhuimme samaa kieltä: ruokaihmisten ammattikieltä, mutta jotenkin Danin läsnä ollessa minusta tuntui oudolta käyttää sitä. Väärältä. Se teki selvästikin hänen olonsa epämukavaksi, mutta täytyikö minun todella luopua tästä osasta elämääni hänen takiaan? Oliko minun tarkoitus viettää jokainen viikonloppu hänen perheensä kanssa oluen ja grilliruoan merkeissä ja tukahduttaa kaikki, mikä liittyi aikaisempaan elämääni ja uraani?"

Häiden aattona Tressa on saanut äidiltään irlantilaisen isoäitinsä Bernadinen päiväkirjan. Joka toisessa luvussa kerrotaankin Bernadinen avioliitosta, jossa oli myös suuria vaikeuksia. Hän oli menettänyt suuren rakkautensa ja joutunut vasten tahtoaan naimisiin James-nimisen opettajan (eli Tressan isoisän) kanssa, joka oli kyllä hyvä, kiltti ja kunnollinen, mutta jota Bernadine ei rakastanut. Hän suri ja kaipasi loppuelämänsä ajan suurta rakkauttaan, Michaelia.

Sekä Tressan että hänen isoäitinsä avioliitossa ehtii sitten olla monet kriisit ja kivut, mutta lopulta molemmat oppivat tärkeitä läksyjä rakkaudesta ja onnellisen avioliiton salaisuuksista. Sekä siitä, millaista miestä kannattaa rakastaa.

Lopulta Bernadine toteaa:

"Nyt ajattelen, että romanttisen rakkauden tulisi aina pysyä sellaisena kuin minä sen koin. Ullakolle arkkuun kätkettynä arvokkaana koruna, joka otetaan esiin vain silloin tällöin; sen kauneutta voi ihailla, mutta sitä ei koskaan tuoda räikeään päivänvaloon. Ehkä romanttinen rakkaus on liian haurasta, liian kaunista kestääkseen arkipäivän koettelemuksia."

Kirjassa on monia hienoja elämänviisauksia. Myös vertaistukea löytyy avioliiton tai muun pitkän parisuhteen arjen ongelmiin. Ja vaikka Tressa ja Bernadine käyvät läpi hyvinkin vaikeita asioita, huumorikin pilkahtelee kerronnan lomassa, ja muutenkin Onnellisen avioliiton reseptejä onnistuu olemaan todellinen hyvän mielen romaani. Sen äärellä voi sekä pohtia omaa parisuhdettaan että suorastaan viihtyä ja tulla hyvälle tuulelle. No, riippuu tietysti siitä, mikä on kenenkin henkilökohtainen tilanne kirjaa lukiessaan, mutta itse onnistuin tosiaan saamaan nuo molemmat puolet irti tästä nautinnollisesta lukuhetkestä!

Lisäksi lukujen alussa on aina jokin irlantilainen leivonta- tai ruokaohje, mikä on minusta aina kiva idea tällaisessa naisille suunnatussa romaanissa.

Siis: aivan ihana kirja!

Bazar Kustannus
334 sivua
Alkuteos Recipes for a Perfect Marriage
Suomentanut Helinä Kangas
1. kovakantinen painos 2008
Pokkari (2. painos) 2015
Taitto Sisko Honkala