torstai 19. heinäkuuta 2018

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

Tänä suomalaisittain helteisenä ja kuivana kesänä pystyi ehkä ainakin hiukan eläytymään siihen, miten rankkaa saattaa olla jossain todellisen kuivuuden riivaamassa Afrikan maassa. Sade lankeaa kertoo nimittäin eteläsudanilaisesta Adekin kylästä, jossa eletään kuivuuden ja nälänhädän sekä vuosikymmeniä jatkuneen sisällissodan keskellä (aikana, jolloin Etelä-Sudan ei ollut vielä itsenäistynyt, vaan kuului Sudaniin).

Kirjan alussa huomautetaan, että se on fiktiota, vaikka perustuukin todellisiin tapahtumiin, jotka sijoittuvat oikeasti olemassa olevalle sotatoimialueelle. Ros Wynne-Jones on palkittu toimittaja, joka on työskennellyt useilla maailman kriisialueilla, myös Etelä-Sudanissa. Kirjan lopussa hän paljastaa, että osa tapahtumista on saanut vaikutteita hänen omista traumaattisista kokemuksistaan Itä-Timorissa.

Romaani kertoo kolmesta länsimaisesta avustustyöntekijästä, joiden on tarkoitus tehdä vain avustuslentoja rajan takaa Etelä-Sudanin puolelle alueen levottoman tilanteen takia. Heidän epäonnekseen kylän kiitorata kuitenkin tuhoutuu pommituksessa, ja he jäävät jumiin Adekiin moneksi kuukaudeksi. Siellä he tutustuvat kyläläisiin, jotka kuuluvat pituudestaan tunnettuun dinka-heimoon, ja yrittävät auttaa heitä. Parimetriset dinkat ovat komea näky.

Kirjan minäkertoja on nuori lääkäriopiskelija Maria, joka suree äitinsä kuolemaa ja lähtee oikeastaan surua pakoon Afrikkaan. Lisäksi hänen äitinsä oli aina haaveillut Afrikasta, mutta ei päässyt sinne, joten siksikin Marialle on tärkeää päästä toteuttamaan äitinsä unelma. Surua hän ei kuitenkaan pysty pakenemaan kylässä, jossa ihmisiä kuolee päivästä toiseen. Eikä hänen ilmoitustaululla näkemänsä mainos lääketieteen opiskelijan "sapatinviettomahdollisuudesta Itä-Afrikassa" voisi olla kauempana Etelä-Sudanin julmasta todellisuudesta.

Vaikka kylässä on paljon kärsimystä ja kuolemaa eikä kirja ole mitään kevyttä luettavaa, ei se silti pelkkää ahdistustakaan tarjoa. Muun ohessa kerrotaan Marian tutustumisesta kyläläisiin, avustustyöntekijöiden ihmissuhteista ja monista hyvistäkin hetkistä esimerkiksi iltanuotiolla. On ystävyyttä ja rakkautta. Myös kylää ympäröivää karua luontoa kirjassa kuvataan kauniisti.

Paikoitellen on lyhyitä lukuja, joissa Maria on kymmenen vuotta myöhemmin kotonaan Lontoossa ja on yhä edelleen täysin traumatisoitunut jostain järkyttävästä, mitä hänelle sattui Etelä-Sudanissa. Mitä se järkyttävä sitten oli, se selviää ajallaan.

Kirja auttaa hiukan ymmärtämään Etelä-Sudanin tilannetta. Esimerkiksi sitä, että El Niño kyllä aiheutti kuivuuden, mutta ihmiset aiheuttivat nälänhädän, koska sodan takia miljoonat ihmiset joutuivat pakenemaan omista kotikylistään maailman karuimpiin kuuluville seuduille.

Toisaalta nuori opiskelija Maria on joissain tilanteissa järkyttävän naiivi ja ajattelematon - lähtee esimerkiksi yksin kävelylle kylän ulkopuolelle, vaikka on sotatoimialueella. Mutta on sitä itsekin tullut joskus oltua nuori ja ajattelematon, joten ehkä tällainen menee iän piikkiin.

Maria joutuu kohtaamaan ihanteiden ja todellisuuden välillä ammottavan syvän kuilun. Eli sen, että vaikka hän kuinka haluaisi, hän ei pysty jakamaan ruokaa kaikille eikä pelastamaan kaikkia nälkäkuolemalta:

"Ajattelin itseäni vain muutama viikko aikaisemmin sanomassa radioparakin raunioissa: 'En tullut tänne leikkimään Jumalaa.' Mutta nyt moraalillani ei ollut enää kiintopistettä, olin ulapalla.
  Ymmärsin, ettei puolikuolleen lapsen ruokkimisessa ollut järkeä. Se oli vähäisten ruokavarojen tuhlausta ja johtaisi lopulta siihen, että kuolema alkaisi korjata parempikuntoisia lapsia, jotka voisivat ruuan avulla parantua ja vahvistua. Mutta miten kukaan, joka näännytti puolikuolleen lapsen nälkään, voisi nukkua öisin? Maailmassa, jossa meidän sääntömme olivat laki, jossa ratkaistiin puutikun avulla, kuka sai syödä ja jossa meidän uupuneet, epätäydelliset mielemme päättivät, kuka sai elää ja kenen täytyi kuolla, kaipasin jotain erehtymätöntä tahoa, jonka puoleen kääntyä. Mutta ei ollut muita kuin me. Africaid ja YK:n johtajat olivat kaukaisia ääniä eri maailmasta, enkä minä enää uskonut Jumalaan."

Jos Afrikka kiinnostaa eikä rankka aihe pelota, Wynne-Jonesin romaani kannattaa ehdottomasti lukea. Kriisialueilla työskennelleenä hän tietää, mistä kirjoittaa. Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Nämä ovat asioita, joita me rikkaat eurooppalaiset emme saisi unohtaa, vaikka ne tapahtuvatkin jossain kaukana.

Like Kustannus 2010, 366 sivua
Julkaistu yhteistyössä Suomen UNIFEM ry:n kanssa
Alkuteos: Something is Going to Fall Like Rain
Suomentanut Einari Aaltonen

2 kommenttia:

  1. Nyt on todella kuivaa ja kuumaa. Meillä on satanut kolmessa kuukaudessa kahtena päivänä. Piha alkaa muistuttaa aavikkoa. Vesi on elämisen ehto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä veden tärkeyden alkaa tajuta tällaisena kesänä! Yleensä meille suomalaisille vesi on ollut nin itsestäänselvä asia... Ei meilläkään ole monena päivänä satanut. Silloinkin kun on luvattu sadetta tai ukkosta, se ei välttämättä ole tänne tullut...

      Poista