maanantai 28. joulukuuta 2020

Vuoden 2020 parhaita lukuelämyksiä

 

On taas aika muistella mennyttä kirjavuotta ja listata omia parhaita lukuelämyksiäni. Ja sehän ei tälläkään kertaa tarkoita mitään objektiivista paremmuutta, vaan nämä ovat täysin omia subjektiivisia kokemuksiani lukemistani kirjoista. Listalle päässeet kirjat ovat eri syistä olleet minulle itselleni kiinnostavimpia, merkittävimpiä ja nautinnollisimpia lukuelämyksiä tänä vuonna. Paljon hyviä kirjoja jää silti listan ulkopuolellekin. 

Kirjat eivät luonnollisestikaan ole pelkästään vuonna 2020 ilmestyneitä, vaan vuonna 2020 lukemiani. Mukana on kyllä myös muutamia uutuuksia. 

Kirjakuvaus sen sijaan ei läheskään aina innosta minua, joten otin tähän postaukseen vanhan kuvan arkistojeni kätköistä, eikä tuota kuvan kirjaa edes ole tässä blogissani (se jäi kesken melko nopeasti). Mutta joulun ajan tunnelmia tässä kuvassa kuitenkin on. 

Tässäpä siis tämän vuoden valintani. Jokaisessa kategoriassa kirjat ovat kirjailijoiden sukunimien mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Useimpien otsikoiden alla on viisi kirjaa, mutta kristillisissä kirjoissa oli niin paljon tunkua listalle, että valitsin niistä kuusi kappaletta, kuten viime vuonnakin taisi käydä. 


Kotimaiset romaanit: 

Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Otava 2019.  
Joel Haahtela: Elena. Otava 2003.  
Kirsi-Klaudia Kangas: Punainen myssy. Väylä 2017. 
Annamari Marttinen: Tässä meillä on kaikki nyt. Tammi 2019. 
Antti Rönkä: Jalat ilmassa. Gummerus 2019. 


Ulkomaiset romaanit: 

Tahar Ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa. Gummerus 1990. 
Kim Fay: Kadonneiden muistojen kartta. Bazar 2013. 
Eowyn Ivey: Lumilapsi. Bazar 2013. 
Delia Owens: Suon villi laulu. WSOY 2020. 
Jamie Zeppa: Ylitse taivaan ja maan. Tammi 2000. 


Dekkarit / trillerit: 

Anja Gustafsson: Mansikkatyttö. Myllylahti 2009. 
Jane Harper: Luonnonvoimat. Tammi 2020. 
Mary Kubica: Don't you cry - Menneisyyden varjot. HarperCollins Nordic 2017. 
Maria Lang: Kahdeksastoista Lucia-neito. Gummerus 1968. 
Maarit Nurmi: Epäilyksen alla. Myllylahti 2017. 


Runot: 

Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän. WSOY 1977. 
Irja Hiironniemi: Kävelyllä paratiisissa. Herättäjä-Yhdistys 1987. 
Niilo Rauhala: Puitten kauneus kulkee mukanamme. Atrain&Nord 2020. 
Eeva Tikka: Odotus ja ilo. Gummerus 2003. 
Eeva Tikka: Rauhaan on vielä matkaa. Gummerus 1994. 


Tietokirjat: 

Jasmin Darznik: Iranilainen tytär. Like 2011. 
Päivi Niemi: Rajansa kaikella. Päivä 2018. 
Suvi Teräsniska & Inka Nousiainen: Suvin talvi. Otava 2017. 


Kristilliset kirjat: 

Miika Auvinen: Kun ovet avautuvat. Päivä 2020. 
Pekka Havupalo: Kun Jumala kutsuu - Abrahamin kanssa kutsumustiellä. Aikamedia 2020. 
Seppo Jokinen: Rakkauden arkisempi veisu. Päivä 2019. 
Floyd McClung Jr.: Jumalan Isänsydän. Lähetysnuoret 1986. 
Lloyd John Ogilvie: Ilman pelkoa tulevaisuuteen. Aika Oy 2001. 
Jaakko Pirttiaho: Rakkaat raajarikot. Päivä 2020. 


Nämä kaikki ja paljon muitakin ihania kirjoja olen lukenut tänä vuonna. Jos nyt jostain syystä sattuisin vielä lähipäivinä lukemaan jotain "vuoden parasta", käyn sitten lisäämässä senkin tänne listalle, mutta en tiedä tuleeko tänä vuonna enää juuri luettua. Kirjastossa odottaa kyllä yksi varaus, jolla saattaisi olla potentiaalia päästä vuoden parhaisiin; ainakin odotukset ovat korkealla. Eri asia sitten, kumman vuoden puolella se tulee luettua. 

Aikaisemmin olen tehnyt tällaiset listat vuosista 2018 ja 2019

maanantai 21. joulukuuta 2020

Tahmima Anam: The Good Muslim


He approaches her. "I've been praying." 
  "For what?" She is reading the Observer
  "Not for anything. Just praying." 
  "Please, Bhayia", she says, "don't start talking religious mumbo-jumbo, we won't recognise you any more." She turns her attention away, folding her newspaper to the classified ads. 
  "But that is what prayer is. It is the abandonment of all other thoughts, all other pursuits." 

Bangladeshilaissyntyisen Tahmima Anamin romaani The Good Muslim on jatkoa Kulta-ajalle, jonka luin muutama kuukausi sitten. Kysymyksessä on trilogia, josta vain ensimmäinen osa on suomennettu. 

Kulta-aika kertoi Bangladeshin itsenäistymissodan ajasta dhakalaisen Rehanan, hänen poikansa Sohailin ja tyttärensä Mayan näkökulmasta. Tai no, lähinnä näkökulma taisi olla Rehanan, jonka kaikkensa uhraava äidinrakkaus jäi kirjasta päällimmäiseksi mieleen. 

The Good Muslim puolestaan kertoo Sohailista ja Mayasta. Sota on ohi ja Bangladesh on saavuttanut itsenäisyytensä. Sohail kuitenkin palaa sodasta muuttuneena miehenä. Ennen niin iloinen nuori mies on muuttunut synkäksi ja sulkeutuneeksi. Maya ei enää tunne veljeään, varsinkin kun tämä hylkää koko entisen elämänsä ja ryhtyy tiukaksi muslimiksi. Sohail kasvattaa parran, alkaa pukeutua valkoiseen kaapuun, polttaa kirjansa eikä enää halua olla tekemisissä entisten ystäviensä kanssa. Perheestäänkään hän ei tunnu paljoa välittävän. Hän kerää ympärilleen hartaan muslimiyhteisön, joille pitää saarnoja. Kaikki normaalitkin elämään kuuluvat asiat ovat äkkiä pahoja ja kiellettyjä. 

Maya ei kestä tätä ja lähtee vuosiksi kauas pois kotoa. Hän työskentelee lääkärinä pienessä kylässä, mutta kun Sohailin tiukka muslimivaimo kuolee, Maya palaa kotiin. Hän järkyttyy tavatessaan pienen veljenpoikansa Zaidin, joka näyttää olevan aivan heitteillä. Pojan ei anneta käydä käydä koulua, hän ei osaa edes aakkosia, hän varastaa ja valehtelee. Sohailia ei juuri näy kotona. Yläkerrassa kokoontuu muslimiyhteisön naisia, jotka ovat kasvattavinaan Zaidia, mutta eivät kai tee muuta kuin lukevat hänelle Koraania. 

Maya suree veljensä menetystä; ovathan he kaksi olleet lapsena ja nuorena erottamattomat. Eikö ole mitään keinoa palata entiseen, saada veljeä takaisin, saada häneen jälleen yhteys? Entä miten Zaidia voisi auttaa? Mayalla riittää huolta myös heidän äidistään Rehanasta. 

Tahmima Anam vie lukijaa vuorotellen 70-luvun alkuvuosiin, sodanjälkeiseen aikaan, ja 80-luvulle, jolloin Maya palaa vuosien jälkeen kotiin Dhakaan. Maya itse on hyvin itsenäinen nainen, joka ei edes halua mennä naimisiin, koska siitä ei seuraa naiselle kuin harmia. Uskonto on hänen, hänen ystäviensä ja Sohailin entisten ystävien elämässä sivuseikka, joten heidän on todella vaikea ymmärtää Sohailin mustavalkoisia asenteita. 

Tarinaa kerrotaan Mayan näkökulmasta, mutta toki Sohailinkin sisimmän tuntoja hiukan avataan. Sodassa tunne-elämältään haavoittunut mies pakenee äärimmäiseen uskonnollisuuteen, koska kokee sillä sovittavansa tekemänsä vääryyden. 

Kirja ei kerro enää sota-ajasta, mutta sota on kuitenkin sen sivuilla läsnä, koska Sohail ja muutkin kantavat sisällään omia sotatraumojaan. Siksi tämän postauksen tunnisteissakin on mukana myös sota. 

Samalla kun The Good Muslim käsittelee hyvin kipeitä aiheita, se myös kuvaa dhakalaisten tavallista arkea, johon oli kiinnostavaa päästä uppoutumaan. 

Canongate Books Ltd 2011, lukemani pokkari 2012 
297 sivua 
Kannen suunnittelu Rafaela Romaya / Canongate Art Dept. 
Kuva Daniela Terrazzini 

torstai 17. joulukuuta 2020

Miika Auvinen: Kun ovet avautuvat

 

Arvostelukappale pyydetty kustantajalta 

Miika Auvinen kertoo tässä syksyn uutuuskirjassa siitä, miten Jumala johdatti hänet mukaan vainottuja kristittyjä auttavan kansainvälisen Open Doors -järjestön työhön. Open Doors oli toiminut maailmalla jo pitkään, mutta Suomessa toimintaa ei ollut. Miika Auvinen eli tällä välin omaa elämäänsä ja ihmetteli joskus, miten hänen monenkirjava työ- ja elämäkokemuksensa oikein nivoutui yhteen. Hän oli ollut niin monessa mukana. 

Sitten Auvinen joutui jäämään sairauslomalle loppuunpalamisen takia. Uupumuksen keskellä hän sopersi rukouksen: "Jos, Jumala, vielä johdatat elämääni, osoita se minulle." Sitten hän avasi Raamatun, ja sieltä nousivat tietyt jakeet, jotka puhuivat hänelle voimakkaasti. 

Sairausloman jälkeen vanha tuttu työ jatkui taas. Mutta Miika Auvinen ei tiennyt, mitä Jumalalla oli samaan aikaan tekeillä helsinkiläisen Hannun, kotkalaisen Maija-Liisan ja tanskalaisen Jørnin elämässä. Kirja kertoo siitäkin: mitä heistä itse kunkin elämässä tapahtui. Heitä kaikkia johdatettiin kohti Open Doorsin toiminnan käynnistämistä Suomessa. 

Kirjan nimellä on hieno kaksoismerkitys: se kertoo, miten ovet uuteen avautuivat Miika Auviselle, ja samalla se kertoo järjestöstä, jonka nimi on Open Doors eli suomeksi avoimet ovet. Työtä tehdään maissa, joissa kristilllisyys on kielletty tai kristittyjä ainakin vainotaan ankarasti, mutta evankeliumille ei ole suljettuja ovia. Se menee eteenpäin kaikkialla maailmassa. Esimerkiksi tiukoissa islamilaisissa maissa monet ovat alkaneet kaivata sitä armoa ja rakkautta, joka on niin päinvastaista heidän omalle vaatimusten täyttämälle uskonnolleen. 

Kun ovet avautuvat on rohkaisevaa luettavaa: se osoittaa, miten ihmeellisesti Jumala voi johdattaa meitä ja avata juuri niitä tehtäviä, jotka hän on itse kullekin tarkoittanut. Miten siitä elämän sekalaisesta tilkkutäkistä lopulta muodostuu järkevä kokonaisuus, Jumalan tarkoin suunnittelema taideteos. 

Mutta kirja on myös sytyttävää luettavaa siitä, miten voimme olla auttamassa maailman vainottuja kristittyjä. Auvinen kertoo tilanteita ja tapauksia eri maista. Maiden ja henkilöiden nimiä ei välttämättä aina kerrota, turvallisuussyistä, mutta tapaukset ovat puhuttelevia. Ne kertovat siitä, miten tärkeää tämä työ todella on. 

Maita ja maanosiakin kyllä mainitaan sen verran, että varsinkin Pohjois-Afrikka, Lähi-itä ja muu Aasia ovat esillä. Myös Kolumbian tilanteesta kirja kertoo. 

Jumalan ihmeistäkin saamme lukea. Mieleeni jäi erityisen ilahduttavana eräs tapaus, jossa pastorin seitsenvuotias tytär oli yksin kotona, kun poliisiupseeri tuli pidättämään hänen isäänsä. Poliisin ja lämminsydämisen pikkutytön kohtaaminen johti siihen, että kun isä lopulta tuli kotiin, poliisi oli aivan hämillään eikä pystynytkään pidättämään miestä. 

Ihmeitä ei kuitenkaan aina tapahdu, vaan kristityt joutuvat kokemaan todella julmaa väkivaltaa, vankeutta, kidutusta ja tappamista. Kärsimyksensä kauttakin he saavat kuitenkin olla Jeesuksen todistajina, kuten tässä: 

Erästä kristittyä äitiä haastateltiin Egyptin valtakunnallisen television keskusteluohjelmassa, kun hän oli juuri menettänyt tyttärensä ääri-islamistin hyökkäyksessä. Muslimitoimittaja kysyi äidiltä, toivooko hän hyökkääjälle kuolemaa tai joutumista helvettiin. 
  "En. Toivon, että hän löytäisi Jumalan, koska silloin hänen ja muiden väkivallantekijöiden elämä muuttuu", äiti vastasi. 
  Vastaus sai toimittajan sanattomaksi. Muslimiyhteiskunnassa tämänkaltaisen anteeksiannon osoittaminen on mullistavaa. Kymmenien ampumisten, itsemurhapommi-iskujen, puukotusten ja kirkkojen tuhopolttojen jälkeen Egyptin kristityt ovat osoittaneet kerta toisensa jälkeen anteeksiantamusta vihamiehilleen. 

Kun ovet avautuvat on kirja, jonka toivoisi jokaisen kristityn lukevan. Vainotut kristityt tarvitsevat meitä. Itsekin olen Open Doorsin postituslistalla ja rukoilen heidän päivittäisten rukousaiheidensa puolesta. Olin odottanut malttamattomasti, että saan tämän kirjan käsiini, ja se oli juuri niin antoisa, rohkaiseva, puhutteleva ja koskettava lukuelämys kuin olin arvellutkin. 

Päivä Oy 2020
Julkaistu yhteistyössä Open Doors Finland ry:n kanssa  
172 sivua 
Kansi: Päivä Oy 
Kannen kuva: Pixabay 

Tunnisteilla vaino ja marttyyrit blogistani löytyy monia muitakin kirjoja tähän aiheeseen liittyen. Vaino-osastossa on toki hiukan muutakin kuin kristillisestä uskosta johtuvaa vainoa. 

tiistai 15. joulukuuta 2020

Lassi Nummi: Olemassa toisillemme


Lassi Nummen Olemassa toisillemme -nimisessä kokoelmassa on paljon runoja, joissa tosiaan ollaan olemassa toisillemme. Näitä ovat runot rakkaudesta, parisuhteesta ja lapsenlapsista. Lisäksi Nummi pohtii esimerkiksi kirjoittamista kiinnostavassa runossa Sateen sanat. Siinä hän leikittelee sillä, kirjoittaisiko runonsa näin vai näin. Miten sanansa asettelisi? Mukana on myös muutamia runoja, jotka sopivat luettaviksi juuri näin marras-joulukuussa. Joissakin niistä marras-joulukuu mainitaankin. 

Kokoelman ensimmäinen runo Sarastaa. Tai oikeastaan ei paljasta ajankohtaa, mutta tähän marras-joulukuun harmauteen sekin sopii paremmin kuin hyvin, kun runoilija pyytää: 

Anna minulle tämä päivä. 
Tai 
jos se on hyvin harmaa 
ota se pois. Anna tilalle 
tähtikirkas yö. 

Runossa Ja joulukuu, yhä Nummi kirjoittaa: 

Pimeää. Hiljaista. Ja sitten 
mustarastas. 

On siis tullut kevät 
talven keskelle. 

Kuoleman kevät? Elämän? 

Pimeyden kohdussa me odotamme 
syntymän hetkeä. 

Kirjan rakkausrunot käsittelevät lämpimästi vanhenevan pariskunnan keskinäistä rakkautta. Kummallakin on jo omat vaivansa, ja kuunnellessaan Bachia kirjoittaja tulee surulliseksi, koska hän tietää, että joskus toinen heistä kuolee ja toinen jää yksin. Hän toivoo, että saisi itse kuolla ensimmäisenä. 

Bachia on myös runossa Adagio, Bach. Tällaiset lyhyet, herkät runot osuvat ja uppoavat minuun: 

Sinun kasvoillesi 
tämä melodia 
ankara, hellä. 
Sakramentti 
huulillamme: 
suru ja ilo, kaipaus, 
elämä. 

Lapsenlapsista ja isovanhemmuudesta kertovia runoja on paljon, alkaen siitä kun vauva on vasta kohdussa, syntymätön, mutta jo olemassa. Pikkulasten elämästä, touhuista ja sanomisista Nummi kirjoittaa humoristisesti, kuten seuraavassa otteessa runosta Isonsiskon mietteitä

Pikkusiskoa pitää suojella ja opettaa. Jos se ottaa 
                 minun tavaroitani 
se pitää työntää nurin. Sillä tavalla se oppii 
ja siitäkin tulee iso tyttö. 

Erityisesti vanheneville pariskunnille ja isovanhemmille tällä kirjalla on siis paljon annettavaa. Mutta myös kenelle tahansa, joka haluaa lukea rakkausrunoja tai runoja pienistä lapsista. Ja hiukan jotain muutakin kokoelmasta tosiaan löytyi, kuten noita marras-joulukuun tunnelmia. 

Otava 2003 
182 sivua 
Kannen suunnittelu Päivi Puustinen 

sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Heli Karhumäki: Tahdon, tahdon

 Yhdeksän tositarinaa avioliiton tyynistä ja myrskyistä 


Lukulistallani on ollut kolme oman hyllyn Tahdon-alkuista avioliittokirjaa, joista ensimmäisen, Saara Karppisen kirjan Tahdon, luinkin jo syksyllä. Siinä kuusi avioparia kertoi avioliittonsa myötä- ja vastoinkäymisistä. 

Nyt vuorossa on siis Tahdon, tahdon. Heli Karhumäen teoksessa on sama idea kuin Karppisella, mutta aviopareja on tässä peräti yhdeksän. Hyvin monenlaisiin elämäntarinoihin pääseekin tutustumaan tämän kirjan äärellä. On ollut puhumattomuutta, riitoja, toisen puolison pitkiä poissaoloja työmatkojen takia, rahahuolia, konkursseja, uskottomuutta ja vastuuttomuutta. Eräs puoliso omistautui Jumalan valtakunnan työlle niin, että puoliso ja perhe jäivät sivuseikaksi. Erästä naista varoitettiin ottamasta sokeaa miestä, mutta hänpä otti. 

Dramaattisimmillaan ongelmat saattoivat olla sellaisia kuin eräällä parilla, joka erosi, mutta meni myöhemmin uudestaan naimisiin. Uudesta liitosta tuli paljon ensimmäistä parempi. He molemmat olivat erossa ollessaan tulleet uskoon. Kristillisestä uskostaan tässä kirjassa kertovat kaikki muutkin avioparit; onhan kysymyksessä kristillinen kirja. 

Toinen aviopari oli vuosien ajan avioeron partaalla, ja kun he olivat jo vuosia käyneet avioliittoleireillä ja saaneet suhdettaan parannettua, mies vasta uskaltautui paljastamaan synkän salaisuutensa. Se ei ollutkaan mikään pikkujuttu. Tästäkin kuitenkin päästiin yli. 

Jokaisella pariskunnalla on myös omat luonne-eronsa; erilaisia ihmisiä kun olemme kaikki. Näissä luonteiden ja elämäntapojen eroavaisuuksissa riittääkin aina sovittelemista. 

Yksi kirjan henkilöistä kertoo tarinansa aivan yksin. Hän on nimittäin jo leski ja muistelee avioliittoaan syöpään kuolleen vaimonsa kanssa. 

Rohkaisevaa tässäkin kirjassa oli nähdä, miten erilaiset avioparit olivat löytäneet keinoja ratkoa ongelmiaan ja miten heidän suhteensa oli ajan mittaan muuttunut yhä paremmaksi. Jopa kaikkein rankimpia ongelmia keskenään läpikäyneet parit olivat nyt tyytyväisiä suhteeseensa. Myös sisäistä eheytymistä oli koettu; erityisesti jäi mieleeni vastuuton hulivilimies, joka alkoi lopulta vuosien jälkeen työstää ongelmiaan ja kasvoi vastuulliseksi aikuiseksi.  

Loppuun ajatus juuri tämän miehen puolisolta - vaikeiden aikojen keskeltä: 

Synkkä hetki yön pimeydessä ei kuitenkaan ollut aivan toivoton. Anneli tunsi, ettei ollut yksin. 
  - Minua helpotti ajatus, että Jumala näkee tämän kaiken. Vaikka tiukimpina hetkinä olinkin kapinoinut Jumalaa vastaan, tunsin vahvasti, että minun paikkani on tässä avioliitossa ja että Jumala hoitaa minua siinä. 

Kirja on myös ulkoasultaan upea; siinä on valokuvia henkilöiden elämästä ja - mikä ihastuttavinta - myös jokaisen avioparin hääkuva. 

Perussanoma Oy 2002 
237 sivua 
Kansi Tintti Pesonen 
Kuvat Studio Avanteca Oy ja kotiarkistot 

P. S. Se kolmas Tahdon-kirja hyllyssäni on Rob Parsonsin Tahdon rakastaa - Kaikesta huolimatta (Päivä Oy 1995). Jossain vaiheessa aion lukea myös sen. 

torstai 10. joulukuuta 2020

Maria Lang: Kahdeksastoista Lucia-neito

Suomentanut Elsemaj Hurmerinta 

Hyvää huomenta taloon 
Nyt isäntä ja emäntä. 
Tässä tulee Lucia. 
Hän lähestyy vuodetta päin 
Teille kahvia tarjoopi näin. 
Juokaatte terveydeksenne 
Mitä Lucia on teille tuonut. 

Nyt kun Lucian päivä lähestyy, tämä Maria Langin 60-luvulla ilmestynyt dekkari oli oikein ajankohtainen, vaikka suurimmalle osalle meistä suomalaisista Lucia onkin melko etäinen hahmo. Mutta varsin kiinnostavan ja jännittävän tarinan Lang on keittänyt kokoon tästä aiheesta. Talvisessa Tukholmassa oli mukava seikkailla. 

Joulukuun 13. päivän aamuna lukemattomat Luciat kansoittavat Tukholman kadut matkallaan viemään aamuglögejä suoraan tuntemiensa henkilöiden makuuhuoneisiin. Kirja kuvaakin aluksi useita erilaisia Lucian aamun kohtaamisia. 

Eräitäkin koulukaveruksia on peräti seitsemäntoista, ja he vierailevat miesopettajansa luona, jonka mielellään yllättäisivät pyjamassa, mutta tämä onkin kuullut heidän aikeistaan ja on jo valmiiksi pukeutuneena heitä odottamassa. 

Mutta entä se kahdeksastoista Lucia? Lääkäri Staffan Palmin ja hänen vaimonsa makuuhuoneeseen ilmestyy yllättäen aivan tuntematon Lucia, joka ei laula eikä puhu, vaan tarjoaa vain kahvinsa ja glöginsä. Molemmat luulevat puolison kutsuneen tuon Lucian, mutta vasta hänen lähdettyään selviää, ettei kumpikaan tuntenut häntä. 

Margot, joka on kova juomaan, on innoissaan juonut molemmat Lucian tuomat glögit. Kun sitten Staffan palaa kylpyhuoneesta, hän löytää vaimonsa kuolleena. Kuolinsyyksi paljastuu myrkytys. 

Tässäpä visainen pulma selvitettäväksi rikoskomisario Christer Wijkille, joka hälytetään paikalle. Miten hän voisi koskaan löytää tuota Luciaa kaikkien Tukholmassa vilisevien Lucia-neitojen seasta? Tytön ulkonäkökin oli ollut hyvin perinteinen vaaleine hiuksineen. Entä voiko Palmin kertomusta uskoa? Miten Lucia muka pääsi sisään lukitusta ovesta? Lisäksi Palmilla itsellään oli lääkärinä mahdollisuus päästä käsiksi myrkkyihin. Entä jos hän myrkyttikin vaimonsa itse? 

Alle kahteensataan sivuun Lang on saanut mahdutettua aivan kelpo dekkarin, jota luki ilokseen. Hän ei lavertele mitään ylimääräistä, joten tapahtumat etenevät koko ajan. 

Onhan toki joskus ihan kiva lukea poliisien yksityiselämästäkin, mutta toisaalta minulla kyllä menee hermo, kun aina jännässä kohdassa kirjailija siirtyy jaarittelemaan rikosta tutkivan henkilön arjesta, rakkaushuolista ja ties mistä epäolennaisesta. Kai sekin on eräs keino pitää lukijan jännitystä yllä... 

Melko lyhytjänteinen lukija kun olen muutenkin, minulle tällainen ohut dekkari sopi kuin nenä päähän. Lang myös rakensi juonta tosi hienosti ja onnistui jopa yllättämään minut lopussa. En muista lukeneeni häneltä mitään aikaisemmin, mutta tämän jälkeen voisin kyllä lukea. 

Väkivaltaa kirjassa ei ole juuri ollenkaan, joten myös raakuuksiin kyllästyneille Lang on hyvä valinta. 

K. J. Gummerus Oy 1968 
183 sivua 
Alkuteos Vitklädd med ljus i hår (1967) 

Kirjasta bloggasi viime joulukuussa Lucian päivänä Kirjahullun päiväkirja

Itse bloggasin vuosi sitten uudemmasta Lucia-aiheisesta dekkarista, joka on Eva Frantzin Kahdeksas neito. Hiukan samantyyppiset nimet on näillä kahdella dekkarilla, mutta muuten ne ovat aivan erilaisia. 

tiistai 8. joulukuuta 2020

Anni Polva: Elettiin kotirintamalla - Lehtiä päiväkirjastani

 


En ollut tiennyt, että Anni Polva oli kirjoittanut myös tällaisen tosielämästä kertovan teoksen, mutta löysin tämän kirjan vähän aikaa sitten eräästä ilmaishyllystä. Kirjassaan Polva kertoo sekä omia että vähän toistenkin sota-aikaisia kokemuksia kotirintamalta. Hiukan saamme myös kuulla hänen miehensä kuulumisia rintamalta. Polva ja hänen miehensä, jonka nimeä ei kerrota, muun muassa pelastuivat kumpikin tahoillaan täpärästi hengenvaarallisista tilanteista. 

Kun sitten aloin lukea, kiinnostuin entistä enemmän, koska vaikka Polva oli talvisodan ajan Hämeenlinnassa, hän ja hänen miehensä muuttivat sitten Turkuun, jonne suuri osa kirjan tapahtumista sijoittuu. Olen itsekin asunut Turussa, joten oli kiva lukea, millaista elämä siellä oli 80 vuotta sitten. 

Anni Polva asui tuomiokirkon lähellä. Hän mainitsee Piispankadun, ja myöhemmin käy ilmi, että pihan perällä asui rouva, jonka silloin omistamasta talosta tuli myöhemmin Ett Hem -museo. Sodan kauhuja Turussa koettiin esimerkiksi päivänä, jona satamaa pommitettiin niin, että joku jo epäili linnankin hajoavan. Savupilvet vain sakenivat sakenemistaan myös tuomiokirkon suunnalla. 

Jouduimme sinä päivänä juoksemaan kuusitoista kertaa pommisuojassa, ja illalla kuulimme radiosta, että sataman suunnalla oli hajonnut ja palanut sata puutaloa ja kahdeksantoista kivitaloa. 

Eniten kirja kertoo kuitenkin aivan tavallisen arkielämän vaikeudesta. Millaista oli yrittää kehittää tyhjästä syötävää, vaatteita ja kenkiä. Maalla ihmisillä oli ruokaa, mutta esimerkiksi Anni Polva ja hänen pieni tyttärensä elivät ainaisessa nälässä. Heidän asuntonsa oli lisäksi hirvittävän kylmä. 

Naisista kehittyi kekseliäitä selviytymisen mestareita, ja he jakoivat niksejä keskenään; myös lehdet olivat niitä täynnä. Anni Polva kertoo: 

Silloin ei ollut aikaa setviä toisten asioita, vaan kerrottin kakkuresepteistä, joissa aineksina oli vain vettä, sakariinia, ruisjauhoja ja villiruohojen siemeniä, tai vakuutettiin, että perunain keitinvesi oli terveellisempää juotavaa kuin mehut ja kivennäisvedet. Kaiken maailman poppakonsteilla yritettiin saada vanhasta uuden näköistä ja neuvottiin keinot toisillekin. 
  Minäkin opin, miten sipulinkuorilla, sammalilla ja lepänlehdillä voi värjätä vanhoja vaatteita uuteen uskoon ja että lappalaisten heinäkengät pitivät jalat lämpiminä. 

Anni Polva kertoo omaan värikkääseen tyyliinsä sekä traagisia että koomisia tapauksia sodan ajalta. Polvan huumori värittääkin kirjaa mukavasti, joten lukeminen ei ollut raskasta. Hän kuvaa myös muutamia sodanjälkeisiä vuosia, ja vielä aivan kirjan lopusta minua jäivät naurattamaan "paikallisen lehden" (olisiko Turun Sanomien?) tekemät aprillipilat, jotka menivät moniin turkulaisiin aivan täydestä. 

Loppukevennykseksi yksi sellainen humoristinen tapaus kirjasta: 

Kohta sodan loputtua alkoivat kiertelevät kaupustelijat kysellä lumppuja ovelta ovelle; Turussa on monella ihmisellä tapana nimittää kaikkia vaatteitaan lumpuiksi. Talossamme asui nuori pari, jolla oli pieni tyttö, ja he komensivat tyttöä aina iltaisin "lumput pois", niin ettei tyttö vaatteilleen muuta nimeä tiennytkään. 
  Eräänä päivänä pihaamme tuli lumppujen ostaja ja hän huusi jo portilta: - Lumput pois, lumput pois! Tyttö juoksi kauhistuneena sisälle ja alkoi itkeä äidilleen: - Siellä on mies ja se ottaa minulta lumput pois! Eikä hän uskaltanut palata ulos, ennen kuin mies oli lähtenyt tiehensä. 

Itsenäisyyspäivän jälkitunnelmissa tämä oli hyvä lukuelämys ja terveellinen muistutus siitä, miten vaikeaa suomalaisillakin on ollut vain 80 vuotta sitten. Aikoina, jotka minunkin vanhempani ovat kokeneet, äiti pikkulapsena ja isä jo vähän vanhempana. 

Vahva suositus! 

Arvi A. Karisto Oy 1981, 4. painos 
211 sivua 
Päällys Osmo Omenamäki 

Kirjasta muualla: 

tiistai 1. joulukuuta 2020

Säteilevä joulukuu

 

Joulukuu! Sen kunniaksi tässä Mika Waltarin runo 1.12.1939:

Suutelen silmiäsi, rakkaani. 
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani. 
Olkoon se hyvästi 
tai näkemiin - 
kaunista on elää täysin sydämin 
Suomen säteilevä joulukuu. 

Tämän runon myötä toivotan sinulle kaunista ja säteilevää joulukuuta. Eletään se täysin sydämin - tai vaikka sitten täydellisen vajaalla teholla, niin kuin minä ainakin täällä olen vähän talvihorroksessa. Ajattelin vihdoin armahtaa itseäni: jos kerran olen aina väsyneimmilläni marras-joulukuussa, niin voin kai ottaa joulun ihan levosta käsin. Ei minun ole pakko pystyä siihen, mihin jotkut tehopakkaukset pystyvät. Jokaisella on onneksi oma elämä ja oma joulu. 

Onkin tosi vapauttavaa, kun ei tarvitse stressata esimerkiksi neljänkymmenen joulukortin kirjoittamisesta (niin ihania kuin joulukortit ovatkin). Eikä ole pakko leipoa ihan niin monenlaisia herkkuja kuin ennen olen leiponut. Kun valitsee parhaat ja leipoo niitä, niin hyvin menee. 

Joten täysin sydämin voi elää myös tätä talvihorrosta! Mutta toivottavasti joulukuumme voi silti olla kaunis ja säteilevä - suokoon se meille myös muutamia auringonsäteitä. 

Jos muuten Mika Waltari ihan oikeasti kirjoitti tuon runon 1.12.1939, niin ihmeen valoisasti hän kirjoittaa, kun talvisota on juuri alkanut. Otetaan mekin hänen runostaan vähän valonsäteitä tähän korona-ajan joulukuuhun!