Joel Haahtela: Elena

Joel Haahtelan pienoisromaani Elena kertoo kaupungissa asuvasta yksinäisestä miehestä, joka kiinnostuu tuntemattomasta naisesta. Mies istuu aamuisin puistonpenkillä kastanjapuun alla, kun nainen kävelee aina samaan aikaan puiston ohi yliopistolle. Nainen ei huomaa miestä, mutta miehelle tulee hänestä pakkomielle. Mies, kirjan minäkertoja, seuraa naista, unelmoi hänestä ja kuvittelee, millaista hänen elämänsä on - todellisuudessahan mies ei tiedä hänestä mitään.

Kerran mies saa kuitenkin selville naisen nimen - se on Elena. Kesällä nainen katoaa, ja mies tajuaa hänen olevan lomalla. Miehen elämä tuntuu suistuvan raiteiltaan, kun hän ei enää näe naista. Lopulta hän saa kuitenkin tietoonsa, että nainen viettää kesäänsä eräällä saarella.

Herään yöllä, enkä saa unta. Menen parvekkeelle ja näen vain meren. Tai oikeastaan en näe mitään, mutta kuulen meren äänen ja tiedän sen olevan siellä. Taivaanrannassa on himmeä valonkajo, joka erottaa meren ja taivaan. Ja kun seison siinä, tunnen Elenan läsnäolon, kuin välissämme ei olisi mitään. Hänen muistonsa ympäröi minut pimeässä, painautuu ihoon kiinni. 

Syksyn tullen miehelle valkenee myös se, miksi hän on niin kiinnostunut juuri tästä naisesta. Miehen omatkin arvoitukset ratkeavat kirjan lopulla.

Elena on melankolinen, runollinen, kaunis ja herkkä kertomus rakkaudesta, yksinäisen miehen unelmista. Siinä on jotain valtavaa lumousta, sellaista unenomaista tunnelmaa, joka nosti sen suorinta tietä lempiromaanieni joukkoon. Elena on helmi, kuten tammikuussa lukemani lukemani Adèlen kysymyskin oli.

Haahtelan kaunis kieli ja tunnelmakuvaus vei sanat suustani, joten en sano enempää, mutta puhukoon teos itse puolestaan.

Me kuljemme vuosien halki ja löydämme itsemme muistoista, joista tulee yhtä todellisia kuin todellisuus itse. Ja eikö kaikki lopulta kutistukin vain yhdeksi hetkeksi, jossa on kaikki mitä olemme halunneet ja mitä olemme menettäneet? Hänen kätensä laskeutuu olkapäälleni ja rutistaa kangasta sormiensa väliin. En kuule musiikkia, kuulen vain sanat, jotka hän kuiskaa korvaani. Voiko sellaiseen kysymykseen edes vastata? 
  Kuvittelen illan sellaiseksi ja katson ikkunasta ulos. Puutarhaan tulee heikko valo ja yön hämärä tekee huoneesta rakeisen. Juon lasin viiniä ja lasken lasin pöydälle. Kaadan toisen lasin, mutta en juo sitä vielä. Edessäni on valkea sormikas. Se hohtaa pimeässä ja näyttää kevyeltä kuin se olisi ilmaa. Ja kun tartun siihen: tyhjää. 


Otava 2003 
126 sivua 
Kuva: Otavan arkisto 
Graafinen suunnittelu: Päivi Puustinen 

Elena on hurmannut monia muitakin. Siitä ovat bloganneet mm.

Rakkaudesta kirjoihin
Lumiomena - Kirjoja & haaveilua
Kirjanurkkaus
Järjellä ja tunteella
Pihin naisen elämää
Kirjoihin kadonnut