sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Tomihiro Hoshino: Sairaalan puistossa kukkii atsalea

Kesäkuussa 1970 japanilainen Tomihiro Hoshino oli 24-vuotias vastavalmistunut voimistelunopettaja, joka oli ehtinyt tehdä unelmiensa työtä vasta noin yli kaksi kuukautta, kun sattui onnettomuus, joka muutti hänen koko loppuelämänsä. Hän oli näyttämässä oppilailleen hyppyä, mutta putosikin niskoilleen ja halvaantui pysyvästi kaulasta alaspäin.

Urheilu oli ollut Hoshinolle kaikki kaikessa; hän oli vahva ja terve ja harrasti muun muassa jyrkännekiipeilyä vuoristossa. Koulussa hän oli omien sanojensa mukaan täysi nolla, mutta heräsi eloon liikuntatunneilla. Ammattinsakin Hoshino oli valinnut voidakseen harrastaa rakastamaansa liikuntaa myös työssä. Kenelle tahansa olisi traumaattista halvaantua noin kokonaan, puhumattakaan ihmisestä, jolle liikunta oli ollut koko elämä. Ja vielä niin nuorena... Arvata saattaa, että hän vajosi masennukseen ja epätoivoon.

Tässä kirjassa Hoshino kertoo oman tarinansa. Kirjan alkuosa on ahdistavaa ja yksitoikkoistakin sairaalaelämän ja liikuntakyvyttömyyden kuvausta. Hoshinon äiti käytännössä muutti kotoa sairaalaan, nukkui vuosikaudet hänen sänkynsä vierellä ja auttoi häntä kaikessa. Muutenkin omaiset näyttävät siellä olleen potilaita hoitamassa, mutta eipä Hoshinon tapauksessa kenelläkään hoitohenkilökunnasta olisi edes ollut aikaa päivystää koko aikaa vain hänen vierellään; niin jatkuvaa oli hänen avuntarpeensa.

Halvaantuneen Tomihiro Hoshinon traagisen elämän kuvaus tuntui niin masentavalta, että mietin jo, jaksanko lukea kirjaa loppuun. Mutta olin lukenut tämän kirjan ennenkin, joskus vuosia sitten, ja tiesin, että kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu, joten päätin jatkaa.

Ihanasti sitten lopulta alkoi valoakin tulla elämään. Jossain vaiheessa Hoshino keksi alkaa käyttää suutaan piirtämiseen ja runojen kirjoittamiseen. Entisenä telinevoimistelijana hän tiesi, että harjoitus tekee mestarin, ja alkoi sinnikkäästi opetella suunsa käyttämistä luovuuden välineenä. Taiteen kautta hän löysi iloa elämäänsä. Tästä kaikesta iloitsin näin lukijana ja sivustaseuraajanakin valtavasti.

Kirjassa onkin siellä täällä Hoshinon kirjoittamia runoja, ja muutama hänen piirustuksensakin löytyy aivan lopusta. Kansikuva on myös hänen omaa käsialaansa.

"Hennon punainen kukka
on äidin värinen.
Heikkous ja murhe luovat yhdessä
lämpimän 
äidin värin."

(Ruusu)

Uhrautuvaa äidinrakkautta Hoshinon tarina kuvaa todella koskettavasti. Kukapa muu kuin äiti olisi jaksanut asua vuosikaudet sairaalassa halvaantuneen miehen sängyn vierellä ja auttaa 24/7?  Vaikka äiti oli voimiensa äärirajoilla ja Tomihiro purki monesti häneen kiukkuaan, silti äiti jaksoi rakastaa ja huolehtia. Kuinka poika olisikaan selvinnyt noista vuosista ilman äitiään?

Tomihiro Hoshino löysi sairautensa kautta myös kristillisen uskon, joka omalta osaltaan antoi hänelle toivoa ja valoa elämään. Joulukuussa 1974 hänet kastettiin sairaalassa kristityksi:

"Tiesin, etteivät vaikeuteni vähenisi sen tähden, että minut oli kastettu. Minä kadehdin toisia, olin katkera, enkä voinut antaa heille anteeksi, mutta tällaisena kauhistuttavana ihmisenä halusin polvistua pitkämielisen ja anteeksiantavan Jumalan eteen. Tiesin, että tulisin jatkuvasti tekemään sellaista, mikä Raamatun mukaan on syntiä. Edessäni oli varmaan myös päiviä, jolloin vain valittaisin kärsimyksiäni. Halusin kuitenkin elämässäni seurata häntä, joka synnittömänä rukoili ristillä: 'Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.'"

Sairaalan puistossa kukkii atsalea on hyvin koskettava tositarina, joka antaa paljon toivoa siihen, että synkimmistäkin elämänvaiheista voi selviytyä, tavalla tai toisella, ja vaikka kaikki synkkyyskään ei aina häviäsi, kuten ei Hoshinollakaan, niin sittenkin, sen keskelläkin, voi olla myös valoa ja iloa. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Aivan ihana kirja, jos minulta kysytään! Itseäni Hoshinon teoksessa puhuttelivat monet sellaisetkin asiat, joita en tässä maininnut. Erittäin pysäyttävä, puhutteleva ja ajatuksia herättävä hänen tarinansa onkin. Kirjassa on jotain hyvin kaunista ja herkkää. Se hoitaa lukijan sielua, koska sen kirjoittaja on käynyt kärsimyksen koulua ja löytänyt sen kautta siunauksia syvyydestä.

SLEY-Kirjat Oy 1985
167 sivua
Japaninkielinen alkuteos Ai, fukaki fuchi yori
Suomentanut Virpi Turunen
Kannen kukkapiirros: Tomihiro Hoshino
Kannen suunnittelu: Pertti Judin

torstai 28. maaliskuuta 2019

Aino Leppänen: Positiivinen yllätys

17-vuotiaan lukiolaistytön tavallisen koulupäivän keskeyttää kouluterveydenhoitajan luona tehty raskaustesti. Tulos on se, mitä Aino on pelännytkin: hän on raskaana. Äkkiä hän on tilanteessa, josta ei pääse ulos kuin joko tekemällä abortin tai päättämällä pitää lapsen. Melkoinen valintatilanne teinitytön elämässä! Kumpaakaan valintaa hän ei haluaisi tehdä, vaan haluaisi vain päästä pakoon tilanteesta, mutta päätös on pakko tehdä. Lopulta Aino päättää pitää lapsen ja saa siihen onneksi perheensä tuen, mutta poikaystävän kanssa asiat eivät suju aivan niin hyvin.

Tästä alkaa kempeleläisen Aino Leppäsen (s. 1982) esikoisromaani, joka perustuu hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa. Eletyn ja koetun tuntu näkyykin kirjassa vahvasti. Niin hyvin Aino kuvaa nuoren tytön tuntemuksia raskausaikana, synnytyksessä ja lapsen vauva-aikana. Aluksi on pelko, mitä ihmiset sanovat: omat vanhemmat, sukulaiset, poikaystävä, koulukaverit ja opettajat. On vaikeus tehdä niin isoa ratkaisua, joka vaikuttaisi hänen koko loppuelämäänsä. Pelko siitä, miten selviytyy yksinhuoltajana. Omilleen muuttaminen vain kuukautta ennen vauvan syntymää. Synnytyspelko, synnytyskivut, erilaiset hyvät ja huonot kohtaamiset sairaalassa ja neuvolassa. Rakkaus omaa vauvaa kohtaan jo odotusaikana ja vielä enemmän sen synnyttyä. Mutta toisaalta hirveä väsymys, yksinäisyys ja masennus vauvaa yksin hoitaessa (tosin onneksi Aino sai kyllä paljon apua vanhemmiltaan).

Kaikesta tästä Aino Leppänen kirjoittaa hyvin koskettavasti. Siinä ainakin tämän lukijan omat murheet unohtuivat, kun eläydyin Ainon iloihin, suruihin, pelkoihin, suuttumukseen ja väsymykseen. Lisäksi tarinaa on höystetty raikkaalla huumorilla. Alusta lähtien kirja on mukaansatempaavaa ja koukuttavaa luettavaa. Leppänen kirjoittaa sujuvasti.

Siitä huumorista pieni esimerkki. Kun Aino on sairaalassa odottamassa synnytystä, hänelle luvataan laittaa aqua-rakkuloita kipua helpottamaan. Hän ei yhtään tiedä, mitä ne sellaiset ovat, mutta joltain lempeältä ne kuulostavat.

"Todellisuus olikin sitten jotain ihan muuta. Ystävällinen hoitaja ohjasi minut odotushuoneeseen istumaan ja otti neulan esille. Hän pyysi minua nostamaan kaapuani ja sen suurempia varoittamatta survaisi piikin selkääni. Kahteen otteeseen. Kipu oli valtava. Vesi nousi silmiini väkisinkin. Olin myös sokissa siitä, että minua tällä tavalla kidutettiin, vaikka tarkoitus oli nimenomaan vähentää kipua. 
  Kun pahin sokki väistyi, huomasin, että supistusten aiheuttama kipu oli poissa. Tämä oli siis selvästi hoitomuotoja sarjassamme 'lyö varvas seinään niin kyllä se pääkipu hellittää'."

Vaikka itselläni ei ole lapsia, naisena tämä aihe kuitenkin kiinnostaa. Joutuuhan jokainen nainen varmasti jossain vaiheessa miettimään omaa suhdettaan raskauteen,synnytykseen ja äitiyteen. Olikin hienoa, että Leppänen kertoi romaanissaan niin tarkkaan raskausajasta ja synnytyksestä; näin pääsi tällainen asiaa kokematonkin kurkistamaan siihen, mitä kaikkea se voi pitää sisällään. Niille taas, joilla on lapsia tai jotka ovat raskaana - ja ennen kaikkea tietysti teiniäideille ja yksinhuoltajille - tämä kirja tarjoaa mahtavaa vertaistukea.

Nostan Ainolle hattua rohkeudesta ottaa tuleva lapsi vastaan. Lopulta lapsesta tulikin hänelle kirjan nimen mukaisesti positiivinen yllätys. Hän alkoi rakastaa vauvaa heti päätettyään pitää sen, ja kirjan lopussa hän toteaakin: "Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että rohkenin valita näin."

Ainon tarina myös rohkaisee, koska lopulta hän sai apua väsymykseensä, sai elämänilonsa takaisin ja jatkoi äitiysloman jälkeen lukiossa. Kirja päättyykin lakkiaisiin. Loppuhuipennus on aivan ihana ja jättää lukijalle päällimmäiseksi hyvän mielen. Kaikin puolin hieno esikoisromaani.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Docendo Oy 2019
195 sivua
Kansi Terhi Ekebom

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Jarkko Vehniäinen & Marja Lappalainen: Kamala luonto: Sunnuntaijengi

Yksi Suomen tunnetuimmista ja rakastetuimmista sarjakuvista lienee tällä hetkellä Kamala luonto. Ainakin jopa minä, joka en muuten ole mikään sarjakuva-asiantuntija, tunnen sen, luen sitä lehdistä ja seuraan sosiaalisessa mediassa.

Sarjakuvista en kylläkään koe osaavani blogata, mutta yritänpä kuitenkin sanoa tästä jotain ihan pientä. Tämä oli siis ensimmäinen kerta, kun luin Kamalaa luontoa ihan kirjan muodossa. Hauska kokemus se olikin; sai kerralla kunnon naurut ja monet hyvät ahaa-elämykset suoraan elävästä elämästä!

Kamalan luonnon eläinten kautta pohditaan ovelasti samalla ihmisten elämää. "Eläinsuhteitten" kautta tulevat esiin monet ihmissuhteista tutut asiat. Jossain lehtijutussa tekijät sanoivatkin, että eläinten kautta on helppoa käsitellä sellaisiakin asioita, joita ihmishahmojen kautta voisi olla vaikeampi sanoa.

Eläimet pohtivat hauskasti ja hilpeästi elämää, ystävyyttä, onnistumista, epäonnistumista, virheistä oppimista, "eläimenä kasvamista" (tämän terrmin näin joskus jossain stripissä, jota ei ollut tässä kokoelmassa). Välillä ne riitelevät ja sitten ovat taas ylimpiä ystäviä. Ilves, kärppä, kettu ja muut kumppanit ovat ihanan symppiksiä ja hellyttäviä olentoja kommelluksineen. Niiden toilailuista ja ahaa-elämyksistä voi todella löytää sekä itsensä että kanssaihmisensä.

Lohdullisen usein ne lyövät päätä mäntyyn, kiveen tai mihin milloinkin. Lohdullista siksi, että tällainen päätään jatkuvasti seinään lyövä pieni ihminen löytää kohtalotovereita ja voi samalla nauraa omille mokilleen ja vastoinkäymisilleen. Koska tällaistahan elämä on! Kuitenkin Kamalan luonnon eläimet ovat ihanan optimistisia, nousevat pystyyn ja jatkavat taas. Lähtevät uudestaan tekemään virheitä ja oppimaan niistä, kuten eräässäkin Sunnuntaijengin stripissä tapahtuu.

Joitain tämän kokoelman stripeistä olin nähnyt jo aikaisemmin sosiaalisessa mediassa. Yksi niistä naurattaa minua vieläkin, vaikka olikin jo ennestään tuttu. Siinä majava istuskelee yksikseen pohtimassa, että aitous on yliarvostettua ja että se ei ainakaan halua kertoa kenellekään, millainen on. Sitten paikalle tulevat ilves ja kärppä ja kysyvät: "Mitä elukka? Mitä puuhaat?!" 

Majava vastaa: "Eipä tässä mitään.... Lepäilen." - ja mielessään se miettii samalla: "En jaksa nyt noita kahta." 

Kun ne kaksi sitten lähtevät, se sanoo: "Kiva kun kävitte!" mutta ajattelee: "Huh, ne lähtee."

Pois kävelevät ilves ja kärppä juttelevat keskenään:

"Tuo on sitten mukava elukka." 

"Jotenkin aito."

Tarvitseeko kertoa, miksi tämä naurattaa?! Ehkä on itsekin tullut oltua joskus ihan yhtä "aito"...

Omalla kohdallani olen miettinyt monesti, että miksi tuleekin luettua joskus suorastaan liikaa niin kovin raskasta kirjallisuutta. Pitäisi osata myös keventää välillä. Huumori on elämän parhaita asioita, joten sitä ei pidä unohtaa. Sarjakuvat - myös ne, joissa ei ole huumoria - ovat sitä paitsi helpompaa luettavaa kuin paksut romaanit, joiden lukeminen menee aina silloin tällöin väkisin kahlaamiseksi, ainakin minulla (hitaaana lukijana)...

Sunnuntaijengi on riemastuttava kirja, siis kiitos Jarkko ja Marja! Täytyypä lukea näitä enemmänkin!

Kustannusosakeyhtiö Otava 2018
80 sivua

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta

Afrikkalainen Zimbabwe näyttäytyy näissä Petina Gappahin novelleissa räiskyvänä, railakkaana ja värikkäänä. Siten kirjaan sopiikin hyvin tuo värikäs kansi. Gappah on kotoisin Zimbabwesta, ja hänellä on oikeustieteen tutkinto Cambridgen, Grazin ja Zimbabwen yliopistoista. Ainakin tämän kirjan julkaisun aikoihin hän on työskennellyt Genevessä organisaatiossa, joka avustaa kehitysmaita kansainvälisessä kauppaoikeudessa. Näin kerrotaan kirjan kansilehdellä.

Novellit kertovat mitä rankimmista asioista, mutta monesti niin pilke silmäkulmassa, että on pakko nauraa. Näissä tarinoissa näyttäytyy afrikkalainen todellisuus, jossa on tosi köyhiä ja tosi rikkaita, slummeja, AIDS-potilaita, moniavioisuutta, vaimoaan pettäviä miehiä, huijauksen kohteeksi joutumista niin raha-asioissa kuin rakkaudessa, korruptiota, juoksentelemista apua hakemassa mitä erikoisimman nimisissä kirkoissa tyyliin Voidellun Karitsan Pyhä Kirkko, Jumalan Pelastuksen Temppeli ja Vapahtajamme Ilosanoman Kirkko.

Zimbabwelaisilla on omat unelmansa niin kuin meillä kaikilla. Unelma paremmasta elämästä. "Pienen pieniä asioita, jotka olivat kärventyneet inflaation liekeissä", Gappah kirjoittaa novellissa Neuvotteluratkaisu.

Inflaatio zimbabwelaisittain ei ole mikä tahansa pikkujuttu:

"Hän ei puhunut, lukuun ottamatta kahdenkymmenen sentin vaatimustaan.
  Tobias, Tawanda ja muut lapset pitivät sitä vain yhtenä hulluuden merkkinä, koska hän pyysi sellaista, mitä kukaan ei voinut antaa. Senttiä, he pohdiskelivat, kakskyt senttiä mitä, kunnes Tobiasin isä BaToby, ainoa aikuinen joka vaivautui selittämään heille mitään, kertoi että sentit olivat vanha rahayksikkö, erivärisiä kolikoita. Siihen aikaan kun limppu ei vielä maksanut puolta miljoonaa dollaria, hän kertoi, dollari oli yhtä kuin sata senttiä. Hän otti hyllyltä vanhan peltipurkin ja sanoi sitä avatessaan: 'Näitä kolikoita käytettiin vielä vuonna 2000.'"

Novelleissa mainitaan monesti siirtomaavalta, sota, sissit, itsenäistyminen ja presidentti. Puhutaan politiikkaa tai poliitikoista. Järkyttävän inflaation takia talouskysymykset saavat sijansa näissä kertomuksissa. Monet myös muuttavat tai ainakin yrittävät muuttaa ulkomaille paremman elämän toivossa. Mutta maailmalla ei aina käy hyvin. Oleskelulupaa ei myönnetä tai opettajat ja insinöörit joutuvatkin uudessa kotimaassa hoitamaan vanhuksia. Gappahin tarinat ovat hyvin yhteiskunnallisesti kantaaottavia. Hänen novelleissaan on myös paljon loistavaa satiiria.

Yksi omista lempinovelleistani oli Annexen laahustajat, joka kertoo Annexe-nimisen psykiatrisen sairaalan potilaista. Gappah kuvailee sairaiden ja sairaalan todellisuutta hyvin osuvasti, ja vaikka hän tekee sen tapansa mukaan huumorilla, hän suhtautuu henkilöihinsä lämmöllä, ei pilkaten. Novelli on myös hyvin koskettava.

"Annexessa Emilylle selviää, ettei hän ole ainoa, joka ei ole hullu.
  'Minä en ole hullu', sanoo Ezekiel.
  'Enkä minäkään ole hullu', sanoo Estelle.
  'Miksi sinä katsot minua kuin hullua?' kysyy Hedwig ja lyö Ezekieliä päähän. Ketkään eivät ole hulluja paitsi hoitajat..."

Englanninkielisen alkuteoksen nimi on An Elegy for Easterly. Kyseinen novelli Elegia Easterlylle kertoo - muun ohella - miten köyhyys siivotaan pois näkyviltä Englannin kuningattaren tullessa kolmipäiväiselle vierailulle pääkaupunki Harareen:

"Kaikki yöllä yksin kävelevät naiset ovat prostituoituja, hallitus sanoi - heittäkää ne putkaan, kuningatar on tulossa. Townshipeissä on laittomia asumuksia, hallitus sanoi - pankaa kaikki matalaksi. Townshipeissä on liikaa väkeä, hallitus sanoi, kerätkää kaikki kokoon ja kuskatkaa ne pois kuningattaren silmistä, Porta Farmiin, Hatcliffeen, Dzivaresekwa Extensioniin, Easterleyyn. Antakaa niiden kyhätä hökkelit ja luvatkaa niille kunnon seinät ja ovet, ikkunat ja vessat.
  Ja näin hallitus kätki köyhyyden, kansa viritti kasvoilleen muovihymyt ja kaupunginvaltuusto istutti uusia kukkasia kadunvarsille."

Köyhyyden vastapainona on novelli Kultaisen kolmion sydämessä, jonka päähenkilö on ison liikepankin rahoitusjohtajan vaimo, nainen jolla on pelkkää aikaa ja rahaa. Tässä novellissa Gappah kertoo naisesta sinä-muodossa. Kuilua köyhien ja rikkaiden välillä kuvaa seuraava ote naisen elämästä:

"Kun haluat shoppailla, lennät pois, pois kolmiosta ja ylös, ylös vapauden siivin, matkustat South African Airwaysilla yhdessä ministerien vaimojen kanssa, jotka ostavat kaikki elintarvikkeensa Johannesburgista samalla kun heidän miehensä lupaavat lopettaa ruokapulan."

Kerrassaan mainio teos, joka ei pelkästään kerro epäkohdista ja vääryyksistä, vaan samalla kuvaa aivan tavallisten ihmisten elämää ja ihmissuhteita. Monessa novellissa on huumoria keventämässä enemmän tai vähemmän rankkoja aiheita, mutta yhden novellin koin ahdistavana (Miehemme Genevessä voitti miljoona euroa), ja toinen (Apulainen Lalapanzista) osoittautui lopussa hirveän surulliseksi.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2009
199 sivua
Alkuteos An Elegy for Easterly, Iso-Britannia 2009
Suomentanut Seppo Loponen
Kansi ja kannen kuva Tuija Kuusela

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto

Olen kauan aikonut lukea näitä Lars Petterssonin dekkareita, mutta en ole jostain syystä saanut aloitettua. Nyt ihastuin kertaheitolla Norjan Lapin jäätävään talveen ja tähän vähintään yhtä jäätävään rikostarinaan. Tykkään talvesta, pohjoisesta ja Lapista, ja olenpa kerran käynyt myös tuolla Koutokeinossa.

Kylläkin minusta on vaikea käyttää sanaa Koutokeino, koska norjaksihan se näkyy olevan Kautokeino, ja sillä nimellä olen aina kuullut siitä puhuttavan. Mutta ehkä me suomalaiset sitten ääntäisimme sen väärin, jos se kirjoitettaisiin täälläkin Kautokeino...? Kirjassa käytettiin muutenkin paljon suomenkielisiä paikannimiä. Muut vielä menettelisivät, mutta en ole koskaan kuullut puhuttavan "Pohjoispohjasta". Se on kai sitten Norrbotten...?

No, se nimistä! Petterssonin teos on siis huikeaa luettavaa niin jännityksen, Lapin kuin arktisen talven ystäville. Päähenkilö Anna Magnusson on Tukholmassa asuva apulaissyyttäjä, jonka isä on ruotsalainen, mutta saamelainen äiti on aikoinaan muuttanut Ruotsiin juuri tuolta Koutokeinosta. Nyt Annan sukulaiset pyytävät häntä tulemaan Koutokeinoon auttamaan heitä eräässä rikosasiassa. Annan serkkua Nils Mattisia (Niilas Mahtea) syytetään raiskauksesta, ja Annan pitäisi olla puolustamassa häntä.

Perille päästyään Anna huomaa kuitenkin, että asiat ovat paljon monimutkaisempia kuin hän olisi voinut kuvitellakaan. Ensinnäkin Nils vaikuttaa hänestä ihan oikeasti syylliseltä. Toisaalta paikallisen yhteisön tavat ovat hänelle aivan uusia. Paljon rikoksia jätetään selvittämättä, varsinkin jos tekijä on poliisipäällikön sukulainen. Suvun etu ja kunnia on muutenkin aina etusijalla, vaikka suvun jäsen olisi oikeasti tehnytkin jotain pahaa. Kostamisessa käytetään oman käden oikeutta. Poliisi ei siis rankaise, mutta joku muu sen kyllä tekee.

Paikallisilla näyttää olevan kaikenlaista kinaa ja hankalia suhteita keskenään, eikä Annallakaan aivan helppoa ole. Hän joutuu kantamaan niskassaan syytöksiä siitä, että hänen äitinsä lähti pois ja jätti perheensä oman onnensa nojaan. Jokaisen perheenjäsenen kun kuuluisi olla mukana poronhoidossa, ainakin jos perhe elää omavarais- ja luontaistaloudessa. On myös ihmisiä, jotka tuntuvat haluavan raivata Annan pois tieltä, kun hän tekee tutkimuksiaan. Kuka tai ketkä eivät halua hänen tutkivan tapausta - ja mikä lopulta on totuus? Alkaa myös sattua salaperäisiä kuolemantapauksia.

Seuraavassa ote selviytymistaistelusta pakkasessa autiolla tiellä:

"Ei ollut enää yhtä kylmä kuin aiemmin illalla, mutta niin kylmä kuitenkin, että voisi hyvin paleltua kuoliaaksi jäätyneessä autossa.
  Nostin takkini hupun ylös ja yritin liikkua tiellä. Niin pitkälle kuin silmäni kantoivat, en nähnyt autojen valoja missään. Olin varmasti ajanut neljä-viisikymmentä kilometriä tunturiin enkä muistanut nähneeni taloja tällä tieosuudella. Porolauma, jonka ohi ajoin, oli parikymmentä kilometriä tästä Kaarasjoen suuntaan.
  Puhelin oli mykkä. Täällä ei ollut kenttää.
  En uskaltanut lähteä kulkemaan tietä pitkin, sen sijaan yritin juoksennella edestakaisin, mutta se ei lämmittänyt minua kummemmin. Asetuin pariksi minuutiksi keskelle tietä ja kuuntelin omaa hengitystäni. Katselin pääni päällä liehuvia revontulia."

Takakansitekstin mukaan ruotsalainen elokuva-alan freelancer ja kirjailija Lars Pettersson viettää talvet Koutokeinossa, ja hän ottaakin kirjassaan kaiken irti arktisen talven kuvaamisesta. Myös jännitystä on mukavasti. Lukuelämys on kaikin puolin nautinnollinen.

Koska kirja kertoo saamelaisista, Pettersson kirjoittaa myös heidän asemastaan ja heidän kokemistaan vääryyksistä, kuten siitä, että valtio maksaa saamelaisille siitä, että nämä luopuvat poronhoidosta. Kuulemma "ympäristösyistä". En toki ole mikään asiantuntija, mutta luulisi ihan, ettei tuollainen ikiaikainen ja luonnonläheinen elinkeino voi olla luonnolle kovin "vaarallinen", toisin kuin esimerkiksi teollisuus. Ja kaivokset...

Saamelaisten kokemaan sortoon liittyen eräs kirjan henkilö kertoo veljestään:

"Meillä oli samat vanhemmat, mutta hän kasvoi Oslossa. Meidän lapsuudessamme lapsia siirrettiin usein pois. Perheet olivat köyhiä, ja niissä oli paljon lapsia. Kätilö saattoi antaa lapsia adoptioon, kun perhe oli hänen mielestään liian suuri. Samemission ja muut uskonnolliset hyväntekeväisyysjärjestöt 'huolehtivat' köyhien saamelaisvanhempien lapsista ja lähettivät heidät etelän perheisiin." 

Sitä en tiedä, lieneekö Petterssonilla itsellään saamelaisia juuria vai onko hän muuten vain perehtynyt heidän elämäänsä viettäessään talvia Koutokeinossa.

Minä joka tapauksessa ihastuin tähän dekkariin, joka onkin voittanut Ruotsin dekkariakatemian esikoiskirjapalkinnon. Onneksi Petterssonilta on ilmestynyt tähän sarjaan myös jatkoa, joten saan jatkaa kirjallisia matkojani Koutokeinoon. Itsehän kävin siellä kesällä. Koska kirjassa oltiin yhdessä luvussa myös Koutokeinon punaisessa puukirkossa, jaan pari ottamaani kuvaa sieltä. Harmi vain, ettei minulla ollut silloin digikameraa. Paperikuvina nämä kyllä onnistuivat, mutta paperikuvasta kuvattuina eivät enää niinkään...

Koska Koutokeino ei ole kovin kaukana Suomen rajalta (ja Enontekiöltä), myös Suomea sivutaan tarinassa muutaman kerran. Tämäkin näin kuriositeettina mainittakoon...

Minerva Kustannus Oy 2014
Alkuteos: Kautokeino, en blodig kniv
Ruotsin kielestä suomentanut Salla Korpela
Kansi ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy

Kuvissa Koutokeinon punainen puukirkko, joka kirjassakin mainitaan.


maanantai 18. maaliskuuta 2019

Heli Suutari: Kaikki kääntyy hyväksi - 365 ajatusta itsensä auttamisesta

Heli Suutari on Belgiassa asuva yksilö- ja pariterapeutti, joka koki uupumuksen muita auttaessaan ja päätti auttaa itseään maistamalla omia lääkkeitään. Hän siis kirjoitti tämän kirjan, jossa on 365 päivälle erilaisia rohkaisevia ajatuksia omasta henkisestä hyvinvoinnista huolehtimiseen. Näitä vajaan sivun mittaisia ajatuksia voi lukea järjestyksessä yhden tai useamman päivässä - tai sitten selaten kirjaa ja poimien sieltä juuri tähän hetkeen sopivimpia rohkaisuja.

Kirjassa on ajatuksia monista eri aiheista: muutoksesta, vastuun ottamisesta, päätöksenteon vaikeudesta ja tärkeydestä, oman tahdon käyttämisestä, liiallisesta kiltteydestä, vihasta, kriisien, kivun ja surun kohtaamisesta, pettymyksistä ja epäonnistumisista, huolehtimisesta ja murehtimisesta, pessimismistä ja optimismista, tunteista, järjestä, unelmista.... siis taatusti jokaiselle jotakin!

Yksi tärkeä ajatus on se, että saatamme usein olla itse itsemme pahin vihollinen, ja meidän pitäisi oppia sen sijaan suhtautumaan myötätuntoisesti myös itseemme ja puhumaan itsellemmekin lempeästi ja rohkaisevasti, ei vain muille. On aika lopettaa itsensä vääränlainen syyllistäminen ja pelkästään omien vikojen ja heikkouksien näkeminen. Jokaisella meistä on myös vahvuuksia ja hyviä puolia. Miksi emme kiinnitä huomiota niihin? Pettymyksiä, vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia elämässä tulee, mutta niidenkään ei tarvitse antaa lannistaa itseään, vaan niistä voi ottaa opikseen ja mennä eteenpäin.

Jos taas ei omin voimin selviä, on aivan ok hakea itselleen apua ja opetella puhumaan asioistaan esimerkiksi terapiassa. Usein jo pelkkä puhuminen voi helpottaa oloa, vaikka itse asia ei heti ratkeaisikaan.

Kipeät tunteet on hyvä oppia kohtaamaan avoimesti; jos ne yrittää tukahduttaa ja pakenee niitä, ne voivat vain sairastuttaa ihmistä enemmän ja aiheuttaa fyysisiäkin oireita. Itselleen on annettava lupa olla väsynyt ja surullinen ja levätä silloin, kun voimat ovat lopussa. Toisaalta Suutari kirjoittaa myös siitä, että välillä kannattaa keventää, tehdä mukavia asioita ja kohdella itseään lempeästi.

Loppuun joitain otteita Heli Suutarin ihanan lohdullisesta kirjasta:

"Jos emme ole saaneet eväitä lentämisen opetteluun, saamme hakea apua. Ympärillämme on lukuisia aikuisia, jotka ovat oppineet siipiensä käyttämisen jalon taidon vasta myöhemmällä iällä. Voimme oppia heiltä. Voimme myös lukea neuvoja kirjoista tai kokeilla vaikkapa terapiaa.
  Varmasti opimme lentämään. Ensin vain tulee astua kotipesän ulkopuolelle. Pudotuksesta voi seurata suuri vapaus.
  
Tänään käytän siipiäni ja lennän haluamaani suuntaan. Vaikka siipeni tuntuisivat huterilta, luotan siihen, että ne vahvistuvat ja kantavat."

*************

"Voimme ottaa jonkin pienen, konkreettisen askeleen. Ensimmäinen askel on aina vaikein. 
  Asiat eivät ehkä helpota vähään aikaan ja selkeys antaa odottaa itseään, mutta siitä huolimatta kuljemme kohti haaveitamme. Voimme muistella, kuinka kauan kesti oppia soittamaan pianoa, pelaamaan jääkiekkoa tai avaamaan suu vieraalla kielellä. Myös elämäntaitojen oppiminen vie aikaa. Pikkuhiljaa, askel askeleelta riittää hyvin.
  
Tänään teen jotain konkreettista haaveitteni eteen. En tarvitse takuita lopputuloksesta, eikä minun tarvitse odottaa lisätietoja. Otan askeleen tänään."  

*************

"Ehkä elämä on kuin korttipeli. Vaikka saimme huonot tai keskinkertaiset kortit, niitä ei kannata lyödä pöytään vaan jatkaa pelaamista. Kurssi voi kääntyä suotuisammaksi. Vahvat kortit eivät ole takuu voitosta. Eläviä esimerkkejä hyvien korttien tuhlaamisesta löytyy yllin kyllin.
  Meidän vastuullamme on osallistua peliin ja tehdä parhaamme niillä korteilla, mitä meillä on.
  
Tänään keskityn siihen hyvään, mitä minulla on. En säti itseäni siitä, mitä en vielä osaa tai mitä en ole päässyt oppimaan. Elämäntaitoni karttuvat tekemällä."

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta ja Heli Suutarille siitä, että jaoit kaikki nämä rohkaisevat ajatuksesi meille lukijoille! Tämä on monille meistä ehdottomasti tärkeä ja tarpeellinen kirja! Itselläni se ainakin tulee kulumaan käytössä jatkossakin, koska tällainen synkkämielinen pessimisti on kroonisesti rohkaisun tarpeessa :)

Atena Kustannus Oy 2019

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Mari Mattelmäki: Jumalan västäräkki - Matkalla Kuninkaan kanssa

Riemulla ei ollut rajaa, kun kuulin, että Ecuadorissa lähetystyössä ollut Mari Mattelmäki on kirjoittanut kirjan elämästään ja työstään. Tässä se nyt on, melko lailla uunituoreena. Kun posti toi sen eilen, innostuin niin, että ahmaisin kirjan heti kerralla. En vain pystynyt bloggaamaan eilen, koska läppärimme suostuu nykyään toimimaan vain silloin, kun sitä sattuu huvittamaan. No, tänään se toimii!

Miksi sitten innostuin niin tästä kirjasta? No, ensinnäkin Mari oli Ecuadorissa ollessaan silloisen seurakuntani lähetti (kuuluin silloin vapaakirkkoon, nykyään olen luterilainen). Minulla on siis ollut ilo kuulla hänen puheitaan, kun hän oli kotimaassa ja kiersi lähettäjäseurakunnissa. Tiesin hänen railakkaan, värikkään persoonansa ja puhetapansa - ja sen, miten paljon ihmeellisiä asioita Mari oli saanut kokea Jumalan hommissa ja Jeesuksen seuraajana.

Toiseksi vietin itsekin 2,5 kuukautta Ecuadorissa reilut 20 vuotta sitten, ja pala sydäntäni jäi silloin Andien vuoristoon ja siihen koko huikeaan maanosaan. Melkein tapasin Marinkin siellä, mutta muistelen hämärästi, että kun menimme hänen luokseen, hän ei ollutkaan kotona. Jotain hämminkiä siinä oli kellonajasta. No, sellaistahan siellä päin taitaa enimmäkseen olla muutenkin!

No, nyt kun aloin lukea Marin kirjaa, nauroin jo ensimmäisten kymmenen sivun aikana niin kyyneleet silmissä, että mieleen alkoi palautua myös hänen loistava huumorinsa - ja itseironiansa, sana jota Paul Raja-aho käyttää kommentissaan kirjan alussa. Osuva sana kyllä. Mari ei teeskentele eikä hurskastele, vaan kertoo asiat ihanan avoimesti ja rehellisesti. Juuri samanlaisia me kaikki muutkin uskovaiset olemme, vaikka emme aina kehtaa ääneen tunnustaa.

Esimerkiksi kun Maria oli pyydetty puhumaan uskonasioista eräälle miehelle, tämä oli kuitenkin hyvin vastahakoinen, epäystävällinen ja kaikin puolin rasittava. Lopulta sekä Mari että mies olivat yhtä kärttyisiä ja väsyneitä, ja Mari ajatteli, että häntä ei voinut vähempää kiinnostanut tuon hyypiön uskoontulo!! Sitten heidän tapaamisensa päättyi vielä Marin dramaattiseen lähtöön - ja hänen dramaattisiin (mutta näin luettuna - ja jälkeenpäin kerrottuna - myös hyvin koomisiin!) sanoihinsa. Mari poistui paikalta itkua pidätellen ja koki epäonnistuneensa täysin. Mutta mitä kaikkea tapahtuikaan - sen koko tarinan saat lukea tästä kirjasta!

Jo ennen Ecuadoria Mari oli Lähetysnuorten (Missionuorten) kautta lähetystyössä monissa Latinalaisen Amerikan maissa: Puerto Ricossa, Meksikossa, Kolumbiassa ja Dominikaanisessa tasavallassa. Kaikista näistä maista kirja kertoo mitä erilaisimpia tapauksia ja tilanteita. Kuinka esimerkiksi México Cityssä Jumala johdatti Marin ja kanadalaisen Sonyan kohtaamaan erään naisen viime hetkellä ennen kuin tämä olisi lähtenyt tekemään dramaattisia, lopullisia tekoja. Tai kuinka toisaalta Jumala jossain tilanteessa osoitti välittävänsä Marin omista, vähäpätöisen tuntuisistakin tarpeista.

Jumalan västäräkki on aivan ihanaa ja rohkaisevaa luettavaa. Se muistuttaa meitä siitä, että Jumala kyllä toimii, ja elämä hänen kanssaan voi olla värikästä, vauhdikasta ja täynnä tarkoitusta. Ei tarvitse vain hautautua sohvan uumeniin odottamaan apaattisena Jeesuksen tuloa lempiohjelmaansa tv:stä katsoen, kuten Mari jossain kohdassa kirjoittaa. Lämmin suositus kaikille, jotka haluavat lukea rohkaisevan, innostavan kristillisen kirjan! Ja tietenkin niille, jotka haluavat lukea Latinalaisesta Amerikasta, niin kuin minä!

Saanen jakaa loppuun vielä ihan pienen otteen kirjasta, tämäkin sitä Marin loistavaa itseironiaa. Tapahtui Puerto Ricossa, bussissa matkalla kirkkoon:

"Yhtäkkiä yksi synkkä ajatus voitti muun masennusvyöryn: En ole saanut jätskiä moneen kuukauteen. 
  Häpeällistä edes kirjoittaa näistä 'lähetystyön' koetuksista, mutta niin se vain oli... Muut kotona syövät jätskiä yhdessä, Suomen ihanassa viileässä kesässä. Jorge vieressäni näki kostuvat silmäni.
  'Mari, itket varmaan sielujen puolesta?'
  Käännyin tiukemmin ikkunaan, enkä vastannut mitään. Totuus murskaisi hetkessä Jorgen korkeat ajatukset lähettitoverista."

Lämmin kiitos Marille, että kirjoitit tämän huikean tarinan meille muillekin rohkaisuksi! Kiitos myös kustantajalle arvostelukappaleesta ja tuosta kuvassa näkyvästä kauniista saatekirjeestä. Enpä ole koskaan saanut miltään kustantajalta noin hienoa saatekirjettä! (Niin no, eräältä kirjailijalta kyllä sain vähän aikaa sitten ihanan kirjeen.)

Kirja kuuluu TV 7 Kustannuksen naisista kertovaan sarjaan, joka haluaa välittää erityisesti uskovien naisten viisautta ja kokemuksia rohkaisuksi toisille. Jumalan västäräkki on sarjan kolmas osa.

TV 7 Kustannus 2019, 215 sivua
Taitto: Elina Savolainen
Kannen kuva: Tomas Lindroos

Tapani Sopanen: Juhani Huotari - Vainotun kristityn asiamies

Tämä kirja on värikäs ja monivaiheinen kertomus Juhani Huotarin elämästä Jumalan valtakunnan työssä Suomessa ja maailmalla. Kun Juhanin vanhemmat tulivat aikoinaan uskoon, hänen isästään tuli helluntaisaarnaaja. Niin tuli myöhemmin myös Juhanista. Jo hänen tehdessään työtään Suomessa Jumala teki monia ihmeellisiä asioita, johdatti, piti huolta ja vastasi rukouksiin. Löytyi myös vaimo Eeva, ja perhe alkoi kasvaa.

Perheenä he sitten lähtivät lähetystyöhön Boliviaan, Etelä-Amerikkaan. Siellä värikästä ei ollut vain latinalainen elämänmeno, vaan myös Jumalan suuret teot. Kirjassa oli niin paljon eri tapauksia, etten varmaan edes muista enää monta, mutta mieleen tulee esimerkiksi tilanne, jossa piti pitää ulkoilmatilaisuus, mutta satoi niin rankasti kuin vain siellä päin maailmaa voi sataa. Juhani aikoi perua koko jutun, mutta joku toinen - en muista kuka - ei suostunut luovuttamaan, vaan avasi auton ikkunan ja - tätäkään en enää muista tarkasti, mutta olikohan se jotenkin niin, että hän huusi sateelle, että sen pitäisi loppua Jeesuksen nimessä - ja se loppui kuin seinään! Sitten kokouspaikan yllä oli sateeton alue, vaikka kaikkialla ympärillä satoi. Ja välittömästi tilaisuuden loputtua sade alkoi taas.

Huotarit pääsivät palaamaan Boliviaan vielä 2000-luvullakin, mutta sitten siellä valittiin intiaanipresidentti Evo Morales. Muistankin, kun olin silloin innoissani siitä, että intiaani valittiin presidentiksi. Kristinuskolle se ei kuitenkaan tiennyt hyvää, vaan niin katolisten kuin muidenkin kristillisten kirkkokuntien lähetystyöntekijöiden viisumit katkaistiin. "Perustuslaista haluttiin siivota pois kristillisiin arvoihin ja kristinuskoon viittaavat pykälät, ja niiden sijaan nostettiin alkuperäisuskonnot. Niitä tulisi Boliviassa harjoittaa", kirja kertoo.

Kuten kirjan nimi kertoo, Huotari on tehnyt pitkän elämäntyön myös vainottujen kristittyjen parissa, järjestössä, joka oli Suomessa aluksi nimeltään Stefanus-Lähetys, nykyään Marttyyrien Ääni. Kansainvälisen järjestön perustaja Richard Wurmbrand oli romanialainen luterilainen pappi, joka itse virui vankilassa kidutettuna vuosikaudet. Uskonsa takia siis. Järjestö on yhteiskristillinen. Huotari on tehnyt yhteistyötä yhtä lailla vainottujen katolisten kuin protestanttisten kristittyjen kanssa.

Tästäkin työstä kirja kertoo katkelmia muun muassa Intiasta, Etelä-Sudanista ja Kolumbiasta. Vainotut kristityt joutuvat kokemaan todella järkyttäviä asioita ja siksi he tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen ja avun. Siitä syystä Suomenkin seurakunnissa kierretään kertomassa heidän tilanteestaan. Niin Marttyyrien Ääni kuin myös Open Doors -järjestö.

Myös Neuvostoliitosta kirja kertoo: Raamattujen salakuljettamisesta sikäläisille kristityille. Neuvostoliittoon liittyy myös erikoinen ja ihmeellinen tapaus, joka oli alkusysäys sille, että Juhani Huotari myöhemmin lähti vainotun kristityn asiamieheksi.

Kirja oli alusta loppuun todella puhuttelevaa, rohkaisevaa ja innostavaa luettavaa. Tietysti hengellisessä työssä tulee myös paljon vastuksia, ja niitä tulee henkilökohtaisessa elämässäkin. Tummat ja vaaleat värit yhteen kudottuina punovat kuitenkin tästäkin kirjasta puhuttelevan kertomuksen Jumalan johdatuksesta ja huolenpidosta. Ja siitä, että hän rakastaa niin kristittyjä kuin ei-kristittyjä kaikkialla maailmassa.

Joskus vainokin voi kääntyä siunaukseksi, kuten tässä otteessa, jossa Juhani on vierailulla Chennain miljoonakaupungissa Intiassa:

"Juuri ennen evankelioimistapahtuman ensimmäisen tilaisuuden alkua tuli viesti, että Graham Staines ja hänen molemmat pienet poikansa oli poltettu elävältä autoonsa toisaalla Intiassa. Graham oli tehnyt arvokasta työtä intialaisten parissa. Tohtori Staines oli monella tavoin auttanut lähetyssaarnaajia Intiassa omalla arvokkaalla panoksellaan. Se maksoi hänen ja hänen kahden poikansa hengen.
  Graham Stainesin leski esiintyi televisiossa tapahtuneen jälkeen ja antoi anteeksi hirmutyön tekijöille. Leski sanoi, että Jeesus rakastaa myös näitä surmaajia, joten hänkin haluaa antaa heille anteeksi. Esiintyminen sai valtavan huomion intialaisten parissa. Miten on mahdollista, että miehensä ja molemmat poikansa menettänyt nainen saattoi sanoa niin?
  Heräsi valtava kiinnostus kristittyjä kohtaan. Ensimmäiseen tilaisuuteen suurelle krikettistadionille tuli noiin 80 000 ihmistä, sunnuntain päätöstilaisuudessa oli toistasataatuhatta kuulijaa. Juhani ei ollut uskoa silmiään katsellessaan ihmismassaa edessään. Sanan saarma kosketti. Tuhansia ihmisiä riensi esille. He halusivat antaa elämänsä Jeesukselle."


Päivä Oy 2018, 221 sivua
Kansi: Jyri Taipale
Takakannen kuva: Maija Tillander
Kuvat: Huotarien perhealbumi

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Mailis Janatuinen: Kaksi naista - yksi usko

Tämä kirja on kahden naisen elämäkerta: suomalaisen Laura Suomisen ja japanilaisen Chieko Ishiin. Vaikka he ovat asuneet eri puolilla maailmaa eivätkä ole tunteneet toisiaan, heillä on myös paljon yhteistä.

Molemmat naiset ovat nimittäin syntyneet 1920-luvulla ja heillä on ollut traagisia kokemuksia lapsuudessaan. Heidän perheenjäseniään kuoli, esimerkiksi Laura jäi jo varhain täysorvoksi. Chieko puolestaan vammautui järkyttävässä onnettomuudessa.

He molemmat kokivat luonnollisesti myös toisen maailmansodan: karjalainen Laura joutui kahdesti lähtemään evakkotaipaleelle ja lopulta luopumaan lopullisesti kotiseudustaan; Chieko puolestaan asui miehensä kanssa lähellä Hiroshimaa ja koki atomipommin seurauksineen.

Aikanaan sekä Laura että Chieko avioituivat, mutta jäivät myöhemmin leskiksi. Toinen koki lapsettomuuden surun, toinen menetti yhden lapsistaan kuolemalle.

Tärkein yhdistävä tekijä naisilla on tietysti kirjan nimessäkin mainittu usko. Laura koki taivashetken ripillepääsypyhänään, ja ehtoollispöydässä hän "jätti elämänsä Jeesukselle koko nuoren sydämensä vakavuudella." Kuitenkin hän lopulta päätyi kulkemaan kahta tietä vuosien ajan, ja uskonasiat jäivät sivuun. Myöhemmin hänestä sitten tuli sitäkin innokkaampi ja iloisempi kristitty, joka oli koko sydämestään mukana muun muassa - ja ennen kaikkea - tukemassa lähetystyötä. Hänellä oli monia tuettavia lähettejä, joista yksi oli tämän kirjan kirjoittaja, Japanissa työskennellyt Mailis Janatuinen.

Chieko oli alun perin shintolainen ja buddhalainen, kuten suurin osa japanilaisista, mutta hänenkin tiensä johti lopulta kristilliseen kirkkoon, ja myös hänestä tuli innokas luterilainen kristitty. Koska Japanissa kristityt ovat minimaalisen pieni vähemmistö, siellä kristityillä on omat haasteensa, mutta Chieko on näyttänyt värinsä rohkeasti.

Kirjaa tehtäessä molemmat naiset olivat jo yhdeksänkymppisiä, joten mietinkin lukiessani, mahtavatkohan he enää elää. Chiekosta en ainakaan aivan äkkiä löytänyt tietoa (enkä jaksanut kauan etsiä), mutta Laura Suomisen muistokirjoituksen löysin hänen tukemansa Lähetysyhdistys Kylväjän blogista eli täältä. Hän on näköjään saanut taivaskutsun reilu vuosi sitten, 4.1.2018.

Kristityille Lauran ja Chiekon elämäntarinat ovat rohkaisuna ja innostuksena seuraamaan heidän jalanjäljissään, olemaan valona tässä maailmassa - ja tukemaan lähetystyötä, niin kuin Laura teki. Hänen kaltaistensa lähettäjien ansiosta myös japanilaiset, kuten Chieko, ovat saaneet mahdollisuuden kuulla evankeliumin. Kannattaa siis ehdottomasti lukea tämä kirja, jos et ole vielä lukenut!

Perussanoma Oy 2014, 272 sivua
Kansi Susan Seppälä
Taitto Taneli Törölä
Kuvat Laura Suomisen, Chieko Ishiin ja Jorma Pihkalan arkistot

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Kaarina Määttä: Kestävä parisuhde

"Kymmenen vuotta naimisissa ja vielä yhdessä? Kerro meille, mikä on juuri teidän avioliittonne keston ja onnen salaisuus ja sen pahimmat karikot. Voit voittaa VIP-viikonlopun kahdelle, uuden häämatkan."

Elokuussa 1998 Yhteishyvä-lehdessä oli tällainen ilmoitus, joka saikin monet kirjoittamaan ja kertomaan omasta liitostaan. Vastauksia tuli 342 avioparilta. Tässä kirjassa "rakkausprofessorina" tunnettu kasvatuspsykologian professori Kaarina Määttä jakaa lukijoille noiden pitkään yhdessä eläneiden pariskuntien avio-onnen reseptejä.

Parisuhdekirjoja on monenlaisia, mutta toisaalta jos niitä on lukenut paljon, ne joskus juuttuvat toistamaan aika paljon samoja asioita. Toisista kirjoista sellainen paljon lukenutkin saa enemmän uutta kuin toisista. Kestävä parisuhde -teoskin toki kertoo niitä "samoja asioita". Kuitenkin minusta tässä kirjassa näkökulma on piristävän erilainen ja tuore, koska siinä on niin paljon lainauksia noiden kirjoituskilpailuun osallistuneiden tarinoista, otteita elävästä elämästä, monelta eri avioparilta. Siis monen eri pariskunnan tarinoita ja näkökulmia. On kiinnostavaa lukea, mitkä tekijät ovat tehneet heidän suhteensa hyväksi ja kestäväksi.

Kaarina Määttä on jakanut kirjansa - eli ne avio-onnen ainekset - kahdeksan eri otsikon alle: He hyväksyvät toistensa muuttumisen ja erilaisuuden, He löytävät arjesta aarremaan, He osaavat ilahduttaa, He pysyvät päätöksessään rakastaa, He arvostavat itseään, He puhuvat toisilleen, He selvittävät ristiriidat, He vastaavat toistensa odotuksiin. Näiden otsikoiden puitteissa Määtän teos sitten pohtii parisuhdetta eri näkökulmista.

Viimeisessä luvussa Jokainen parisuhde on erilainen todetaan sitten lopulta myös se, että me kaikki olemme yksilöitä ja jokaisen parisuhde on omanlaisensa, eikä siksi ole mahdollista tehdä jotain kaavaa, että kun teet näin ja näin, varmasti onnistut. Jotkut esimerkiksi saattavat puhua ja vatvoa asioitaan ja tehdä kaiken "sääntöjen" mukaan ja silti heidän suhteensa ajaa karille, kun taas toiset toimivat aivan toisin ja ovat siitä huolimatta onnellisia. Jokaisessa parisuhteessa tärkeintä onkin löytää juuri meille kahdelle sopiva tapa hoitaa suhdettamme.

Itselleni päällimmäisenä jäi mieleen onnellisista pareista esimerkiksi se, etteivät he odota toisiltaan eivätkä yhteiseltä arjelta täydellisyyttä, vaan hyväksyvät itsensä, toisensa ja elämänsä puutteellisina. He osaavat myös nauttia arjen pienistä asioista eli löytävät sen arjen aarremaan, joka tuolla yllä jo mainittiinkin. He tahtovat sitoutua ja tietävät, että jokaiseen suhteeseen kuuluu sekä hyviä että huonoja aikoja. Niinpä vaikeatkin ajat menevät ohi, ja taas tulee hyviä aikoja. Varsinkin sitten, kun parille kertyy ajan mittaan kokemusta tästä, heidän ei tarvitse heti pelästyä, jos on vaikeaa.

"Jos pari on kyennyt selvittämään yhden tai useamman ristiriitatilanteen, tulevat ongelmanratkaisut tuntuvat helpommilta: tilanteisiin liittyvät tunnekuormitukset vähenevät ja puolisot kykenevät rohkeammin ja luottavaisemmin hallitsemaan uusia stressitilanteita."

He tietävät myös, ettei puoliso parane vaihtamalla - ellei tämä nyt ole väkivaltainen, psykopaatti tai muuta vastaavaa, mutta tämä kirjahan ei käsittele heitä, koska kysymyksessä ovat onnelliset suhteet.

Ei se "onnellinen suhdekaan" tietysti tarkoita, että olisi koko ajan jotenkin valtavan ihanaa. Arkeahan jokainen meistä elää, ja kyllä siihen aina mahtuu ongelmiakin. Eräskin vastaaja kirjoitti, ettei hän tiedä, ovatko he onnellisia, mutta eivät he  onnettomiakaan ole.

Avain pitkään parisuhteeseen ei ole Määtän mukaan edes "siinä, että osapuolet ovat persoonallisuudeltaan 'normaaleja', vaan siinä, että löytää jonkun, jonka kanssa sopii yhteen." Ei tarvitse olla ongelmaton ihminen voidakseen elää hyvässä suhteessa. Ja kukapa meistä olisi täysin ongelmaton?

Paljon hyviä elämänviisauksia on tässä kirjassa, johon kannattaa ehdottomasti tutustua, jos aihe kiinnostaa. Loppuun lainaus eräältä tyytyväiseltä puolisolta:

"Onnellisuutemme salaisuus lienee varsin arkinen: tykkäämme toisistamme omina itsenämme, oikeasti! Olemme tyytyväisiä tavallisista asioista ja unelmamme eivät ole pilviä hipovia."


WSOY 2000, 2. painos, 196 sivua

torstai 7. maaliskuuta 2019

Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä

"Pilvet kantavat sadetta vuorten yllä. 
  Napakettu jolkottaa kylän laitamilla, pysähtyy saadessaan viestin, joka ei ihmiselle kuulu. Kettu nostaa kuononsa kohti taivasta ja haukottelee.
  Merikihu kaartaa kylän yllä siivet levällään, katse tiukasti maassa. Se kallistaa itseään kuin tunnustellen tuulta ja odottaa nousevaa virtausta loppuun saakka. Tuuli käy ennen kuin se laskeutuu maahan, eikä linnun tarvitse räpäyttää kiiltäviä siipiään kertaakaan."

Näin houkuttelevasti alkaa Katri Rauanjoen uunituore romaani Lenin-setä ei asu enää täällä. Olin myyty heti tästä ensimmäisestä luontokuvauksesta - ja sitä tuli lisää.

Jäätävä arktinen talvi kaukana Huippuvuorilla - Pyramidenissa, entisessä venäläisten hiilikaivoskaupungissa, joka on nykyään hylätty ja tyhjillään, todellinen aavekaupunki. Siinä eksoottiset puitteet kirjan tapahtumille.

Pyramidenin autiudessa sinnittelee talven yli vain viisi henkilöä pitämässä paikasta huolta tulevan kesän turistisesonkia varten. Yksi heistä on suomalainen Kiril, muut ovat Venäjältä ja Ukrainasta. Kirilkin on isänsä puolelta venäläinen, minkä takia häntä kiusattiin lapsena. Siksi hän onkin käyttänyt Suomessa nimeä Karri, mutta täällä Pyramidenissa hänen on turvallista tulla Kiriliksi.

Miksi Kiril on lähtenyt talveksi sinne keskelle ei mitään? Ilmeisesti hän pakenee jotain, mutta onko mahdollista päästä pakoon? Ihmisiä voi toisaalta paeta, kun mailla halmeilla ei ole kuin neljä muuta ihmistä. Mutta niitä neljää ei tietenkään pääse pakoon - eikä itseään, omia ajatuksiaan ja muistojaan.

Aavekaupungin vartijana Kirilillä on tietyt päivittäiset tehtävät ja rutiinit, mutta on myös paljon aikaa ajatella. Hän muistelee elämäänsä, varsinkin isäänsä, joka joi ja oli väkivaltainen, ja toisaalta nuoruutta ja opiskeluaikaa Vladimir-sedän luona Pietarissa. Taakse jäänyttä elämää on myös suhde Karoliinaan, joka jätti Kirilin, kun tämä ei halunnut lapsia. Vanhat Pietarin aikaiset haaveet venäläisestä Irinasta alkavat Huippuvuorten talvessa uudestaan herätä henkiin.

Aikansa kuluksi Kiril kulkee hylättyjen talojen hylätyissä huoneissa, joihin venäläiset ovat lähtiessään jättäneet paljon tavaroitaan. Hän ottaa valokuvia ja elää omissa maailmoissaan, kuulee ja näkee epätodellisia asioita, on porukassa outo ja erilainen, "hullu suomalainen".

"Luin Kuolleita sieluja ja kiertelin hylättyjä huoneita. Himoitsin niitä tarinoita. Niitä, joissa ei noustu ylös kahdeksalta, koska niin oli sovittu. Tartuin kameraan yhä useammin, puhuin muille yhä vähemmän."

Paikassa on myös omat arvoituksensa. On kiellettyjä rakennuksia tai huoneita, joihin ei saa mennä. Mitä yhtiöllä on tekeillä tässä autioituneessa kaupungissa, kun Kirililtäkin salataan asioita?

Välillä kerronnan katkaisevat luvut, joissa ollaan Pyramidenin vilkkaimmissa kaivosvuosissa, kun kaupunki on vielä täynnä elämää. Näissä luvuissa kerrotaan Annasta, Tatjanasta ja Vasilista. Heidän tarinansa, kolmiodraamansa, punoutuu mukaan kokonaisuuteen viimeistään kirjan loppupuolella.

Jossain keskivaiheilla Pyramidenin talven tyhjyys ja tapahtumattomuus oli lannistaa minut, enkä pystynyt näkemään teoksen punaista lankaa. Toisaalta niinhän se aavekaupungin talvi varmasti lannistaa myös ne muutamat henkilöt, jotka siellä yrittävät sinnitellä kohti kevään valoa. Siinä mielessä tunnelma välittyy hyvin. Mitä sitten, kun on päässyt pakoon johonkin, mutta sieltä ei pääsekään pakoon mihinkään?

Kirjan loppupuolella alkaa sitten tapahtua yllättäviä ja dramaattisiakin käänteitä, ja myös palapelin paloista muodostuva kokonaiskuva hahmottuu kyllä aikanaan.

Nautin Rauanjoen teoksessa sen kauniista, suorastaan upeasta pohjoisen luonnon ja arktisen talven kuvauksesta. Myös Huippuvuorten eläimet näyttelevät omaa tärkeää rooliaan tässä kirjassa. Nimittäin siellähän esimerkiksi jääkarhut ovat niin konkreettinen uhka, ettei ulkona saa liikkua ilman asetta. Myös napakettuja, valaita ja hylkeitä pääsee tapaamaan kirjan sivuilla.

Toinen nautinnollinen asia tässä romaanissa on sen kuvaama venäläisyys. On samovaarit, teen juomiset, poskisuukot, votka, Kalinkat ja muut musiikit, kaiken yllä vieläkin leijuva neuvostoajan haamu.

Itselleni parasta antia olivatkin juuri sekä Huippuvuorten talvisen luonnon että venäläisyyden kuvaus

Tuosta tapahtumattomuudesta  ja eristäytyneestä elämästä keskellä ei mitään tuli mieleeni Elin Willowsin romaani Sisämaa. Varmasti Sisämaan ystävät kestävät myös tämän romaanin ajoittaisen hitauden paremmin kuin minä. Muuten Katri Rauanjoen romaani on kuitenkin aivan oma maailmansa. Sellainen, joka jää mieleen pyörimään vielä jälkeenpäin, teos, jonka arvoitukset avautuvat hitaasti viipyillen.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle!

Kustantamo S&S 2019
333 sivua
Kansi: Pinja Meretoja
Taitto: Jukka Iivarinen, Vitale Ay

Kirjasta on blogannut ainakin Anun ihmeelliset matkat.

Ilahduttava tieto tällaiselle pohjoisen ystävälle on myös se, että Rauanjoen seuraava romaani kertoo kolttasaamelaisista. Aiheesta lisää täällä.