Sarjakuvista en kylläkään koe osaavani blogata, mutta yritänpä kuitenkin sanoa tästä jotain ihan pientä. Tämä oli siis ensimmäinen kerta, kun luin Kamalaa luontoa ihan kirjan muodossa. Hauska kokemus se olikin; sai kerralla kunnon naurut ja monet hyvät ahaa-elämykset suoraan elävästä elämästä!
Kamalan luonnon eläinten kautta pohditaan ovelasti samalla ihmisten elämää. "Eläinsuhteitten" kautta tulevat esiin monet ihmissuhteista tutut asiat. Jossain lehtijutussa tekijät sanoivatkin, että eläinten kautta on helppoa käsitellä sellaisiakin asioita, joita ihmishahmojen kautta voisi olla vaikeampi sanoa.
Eläimet pohtivat hauskasti ja hilpeästi elämää, ystävyyttä, onnistumista, epäonnistumista, virheistä oppimista, "eläimenä kasvamista" (tämän terrmin näin joskus jossain stripissä, jota ei ollut tässä kokoelmassa). Välillä ne riitelevät ja sitten ovat taas ylimpiä ystäviä. Ilves, kärppä, kettu ja muut kumppanit ovat ihanan symppiksiä ja hellyttäviä olentoja kommelluksineen. Niiden toilailuista ja ahaa-elämyksistä voi todella löytää sekä itsensä että kanssaihmisensä.
Lohdullisen usein ne lyövät päätä mäntyyn, kiveen tai mihin milloinkin. Lohdullista siksi, että tällainen päätään jatkuvasti seinään lyövä pieni ihminen löytää kohtalotovereita ja voi samalla nauraa omille mokilleen ja vastoinkäymisilleen. Koska tällaistahan elämä on! Kuitenkin Kamalan luonnon eläimet ovat ihanan optimistisia, nousevat pystyyn ja jatkavat taas. Lähtevät uudestaan tekemään virheitä ja oppimaan niistä, kuten eräässäkin Sunnuntaijengin stripissä tapahtuu.
Joitain tämän kokoelman stripeistä olin nähnyt jo aikaisemmin sosiaalisessa mediassa. Yksi niistä naurattaa minua vieläkin, vaikka olikin jo ennestään tuttu. Siinä majava istuskelee yksikseen pohtimassa, että aitous on yliarvostettua ja että se ei ainakaan halua kertoa kenellekään, millainen on. Sitten paikalle tulevat ilves ja kärppä ja kysyvät: "Mitä elukka? Mitä puuhaat?!"
Majava vastaa: "Eipä tässä mitään.... Lepäilen." - ja mielessään se miettii samalla: "En jaksa nyt noita kahta."
Kun ne kaksi sitten lähtevät, se sanoo: "Kiva kun kävitte!" mutta ajattelee: "Huh, ne lähtee."
Pois kävelevät ilves ja kärppä juttelevat keskenään:
"Tuo on sitten mukava elukka."
"Jotenkin aito."
Tarvitseeko kertoa, miksi tämä naurattaa?! Ehkä on itsekin tullut oltua joskus ihan yhtä "aito"...
Omalla kohdallani olen miettinyt monesti, että miksi tuleekin luettua joskus suorastaan liikaa niin kovin raskasta kirjallisuutta. Pitäisi osata myös keventää välillä. Huumori on elämän parhaita asioita, joten sitä ei pidä unohtaa. Sarjakuvat - myös ne, joissa ei ole huumoria - ovat sitä paitsi helpompaa luettavaa kuin paksut romaanit, joiden lukeminen menee aina silloin tällöin väkisin kahlaamiseksi, ainakin minulla (hitaaana lukijana)...
Sunnuntaijengi on riemastuttava kirja, siis kiitos Jarkko ja Marja! Täytyypä lukea näitä enemmänkin!
Kustannusosakeyhtiö Otava 2018
80 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti