torstai 30. huhtikuuta 2020

Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton

Olen muistaakseni joskus lukenut Jenni Haukion esikoisteoksen Paitasi on pujahtanut ylleni (1999), mutta se oli kauan ennen blogiaikaa. Tämä Sinä kuulet sen soiton on ollut hyllyssäni jo jonkin aikaa. Nyt kun olen hiukan niin kuin silmäpotilas, en malttanut olla rasittamatta silmääni sen verran, että luin edes vähän runoja. Sehän on kuitenkin silmälle pienempi paha kuin romaani... mutta silmä ei kyllä kiitä tästäkään.

No, ei kysytä silmältä, koska tämä runokokoelma oli kyllä upea lukuelämys. Nautin aivan täysillä! Parhaimmillaan se olisi kyllä ollut meren rannalla nautittuna, niin paljon merellisiä tunnelmia näissä runoissa on. Tulikin ikävä vanhaa lempipaikkaani Hangon rantakallioilla, mutta en ole käynyt siellä vuosiin.

Kokoelman runot kuvaavat kaikkia neljää vuodenaikaa; päällimmäiseksi minulle jäivät mieleen teoksen alun keväiset ja kesäiset tunnelmat. En tiedä, oliko syksyisiä ja talvisia runoja vähemmän vai muutenko vain ne eivät sillä tavalla jääneet mieleeni.

Kirja on jaettu viiteen osaan, joista ensimmäinen on Huhtikuu. Sen tunnelmiin olikin helppo eläytyä juuri nyt, kun huhtikuuta on takana kokonaiset 30 päivää. Muiden osien nimet ovat Hiekkaposetiivi, Aukko syreeniaidassa, Suvivirsi ja Lokakuu. 

Runoissa on merimaisemien lisäksi paljon eläimiä: lintuja, kaloja ja hyönteisiä. On lokkeja, haahkoja, yksinäinen pilkkasiipi, sudenkorentoja, muurahaisia, siikoja, salakoita ja monia muita. On myös kasveja, kuten laakakatajat ja tyrnit. Ja ihmisiä laskemassa verkkojaan.

Kaupungin kaduillakin muutamissa runoissa liikutaan. Tai istutaan junassa: Keskeltä helteisen kaupungin sinfoniaa / juna tempaisee minut ruostuneille kiskoille. Ja toisessa runossa pohjoisten asemien junat vavahtelevat pakkasessa. 

Myös rakkautta, kaipausta ja yksinäisyyden kokemusta löytyy näistä runoista. Riipaiseva on muistinsa menettänyt vanhus hoitokodissa ja yhden runon minäkertoja, joka takertuu aamuyöllä lehdenjakajan ranteeseen vain pitääkseen toista ihmistä kädestä.

Nautin valtavasti runojen tunnelmasta, Haukion kauniista kielestä. Kun nyt ollaan huhtikuun tunnelmissa, tässä eräs lyhyt huhtikuinen runo:

Yöllä on ikävä avaruuttasi. 

Unessa puhallan pehmeään niskaasi, 
laulan sinut pajulinnuksi huhtikuun aamuun. 

Suvivirsi on pitkä runo, jonka syntyhistoriaa en voi tietää, mutta siinä tuntuisi olevan rakkautta. Tässä vain pieni ote:

Sinä olet kaupunki jonka korttelit savuavat minussa, 
jonka kaduille yhä kauemmas tahdon vaeltaa, tuntea 

lumoavien mukulakivien opetukset jalkapohjissani, 
lempeästi mumisevien lehmusten sanat, niiden 
hyväilyt niskassani. 

Koska tässä kirjassa on niin paljon merellisiä tunnelmia, täytyyhän yksi sellainenkin jakaa tähän loppuun:

Pesimäluodon yllä on taivaan mannertenvälisessä kankaassa 
tyhjä kohta, jolle tiiraparvi maalaa impressionistisen teoksen. 

Aivan ihania runoja siis! Ainakin jos pitää kauniista kielestä sekä luonto- ja rakkausrunoista, kuten minä pidän.

Savukeidas 2009 
62 sivua 
Kansi ja kuvat: Ville Hytönen 

Kirjasta on blogannut myös Unelmien aika.

Vappua ja lukukuulumisia

Arkistojeni kätköistä löytyy tällainen vanha vappunalle, joka melkein hukkuu serpentiiniensä keskelle. Nyt kun lukeminen ei ole viime päivinä sujunut erinäisten vastoinkäymisten takia, niin tulinpa tänne toivottamaan edes olosuhteisiin nähden hauskat vaput itse kullekin säädylle! 

Samalla voin kertoa lukukuulumiset. Eli aloitin pari päivää sitten aivan ihanaa kirjaa, kuubalaissyntyisen Ana Menéndezin romaania Rakas Che. Kuten jo nimestä voi päätellä, se kertoo Kuubasta, ja lisäksi Menéndezin (ja suomentajan) kieli on hyvin kaunista ja pohdiskelevaa. Siis todellista lukunautintoa sekä Kuuban että kielen takia. Luin hitaasti ja nautiskellen, mutta en päässyt pitkälle, kun kuulin surullisia uutisia erään sukulaiseni terveydentilasta.

Lukeminen jäi sillä kertaa siihen, ja sen jälkeen myös tietyt silmäongelmat ovat haitanneet tahtia (ongelmat, joista en ala tilitellä, mutta ne eivät liity allergiaan eivätkä pöpöihin).

Mutta ehkä pian luen taas, ehkä jopa jo tänään - ja sitten luen innolla loppuun Menéndezin romaanin.

Mitä lukusuunnitelmiin tulee, en pysty koskaan vannomaan, mitä luen seuraavaksi, koska fiiliksiä tulee ja menee, mutta tässä muutamia kirjoja, joista olen viime aikoina haaveillut: 

Tommi Kinnunen: Pintti WSOY 2018)
Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen (Otava 2019)
Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä (Otava 2002)
Rajaa Alsanea: Riadin tytöt (Atena 2008)
Åsne Seierstad: Satayksi päivää (WSOY 2004)
Paula Harkki: Kadonnut Karibialla (Otava 2006)

Ja kristillisistä:

Leena Sihombing: Kämmenenleveys Indonesiassa (Päivä Oy 1998)
Lloyd John Ogilvie: Ilman pelkoa tulevaisuuteen (Aika Oy 2001)
Erwin Raphael McManus: Täysin hereillä (Päivä Oy 2010)
Floyd McClung Jr.: Jumalan Isänsydän (Lähetysnuoret 1986)

Kirjoja Satayksi päivää ja Ilman pelkoa tulevaisuuteen olen hiukan aloittanutkin. Kadonnut Karibialla sijoittuu Barbadokselle: siinäpä taas uusi maabongaus! Sekin on majaillut hyllyssäni jo ties miten kauan.

Ongelmanahan on tietysti vielä se, että olen kyllä haaveillut kymmenistä muistakin kirjoista, ja ne kymmenet muutkin huutelevat hyllystä koko ajan, sillä lukemattomia kirjoja tästä talosta todella löytyy! Joskus menen ihan lukkoon, koska haluaisin lukea niitä kaikkia yhtä aikaa enkä osaa päättää. Joskushan yksi kirja nousee välittömästi yli muiden, mutta toisinaan sitä on kyllä niin päättämätön loputtomien vaihtoehtojen suossa... Onko muita samanlaisia?

Aivan oman postauksensa voisi tehdä vielä siitäkin, mitä kaikkea aikoo lukea sitten, kun pääsee taas kirjastoon! Tai siitä, miten harva se päivä joutuu hillitsemään itsensä, ettei menisi nettiin tilailemaan kirjoja. Olen vasta kerran tilannut, nyt korona-aikana siis. Ja se oli aika edullinen tilaus nettidivarista. Olen siis suorastaan ylittänyt itseni! Olen harjoittanut aivan ällistyttävää itsehillintää.  Normaalielämässähän sitä kävisi vähintään kirpputoreilla aika usein ja löytäisi sieltä paljon enemmän kirjoja kuin ne kolme, jotka nyt tilasin netistä. Joten ehkä vähän vielä saisin tilata?!

No, joka tapauksessa mukavaa vappua itse kullekin! Olkoon se valoisa ja aurinkoinen, vaikka sitten perinteisen jäätävät lämpötilat olisikin!

maanantai 27. huhtikuuta 2020

Kim Hyun Hee: Sieluni kyyneleet - Pohjoiskorealaisen terroristitytön tarina

Kim Hyun Hee syntyi vuonna 1962 pohjoiskorealaisittain hyvin etuoikeutettuun perheeseen: hänen isällään oli tärkeä virka ulkoministeriössä, ja myöhemmin perhe asui useita vuosia Kuubassa, jonne isä määrättiin komennukselle.

Mutta onnea ei Pohjois-Koreassa takaa edes yläluokkaan kuuluminen. Ihmisen elämä ei ole hänen omissa käsissään, vaan on mentävä minne määrätään. Niinpä nuori Kim Hyun Hee erotettiin perheestään, koska hänet oli valittu tärkeään ja huippusalaiseen tehtävään, agentiksi. Agenteiksi määrätyt kävivät läpi sekä fyysisesti että henkisesti rankan koulutuksen ja asuivat eristetyssä paikassa, josta he eivät saaneet ilman lupaa lähteä käymään missään. Kim Hyun Hee ei tainnut vuosien varrella nähdä perhettään montakaan kertaa.

Hän oli kuitenkin koko elämänsä ajan kestäneen aivopesun tuloksena vain ylpeä mahdollisuudestaan tehdä jotain suurta isänmaansa hyväksi, vaikka se sitten tarkoittaisi, että joutuu tappamaan. Eroa perheestään hän tietysti suri ja karkasi jopa kerran salaa heitä tapaamaan, vaikka tiesi, että kiinnijäämisestä seuraisi erottaminen puolueesta ja joutuminen pakkotyöleirille loppuiäkseen.

Koulutukseen kuului myös Kiinassa asumista ja kiinan kielen opiskelua. Myös japania ja japanilaista kulttuuria Kim Hyun Hee opiskeli, koska maailmalla hänen oli tarkoitus esiintyä japanilaisena turistina. Agenttina Kim Hyun Hee pääsikin matkustelemaan monissa Aasian ja Euroopan maissa. Samalla hän yllättyi nähdessään, että kaikkialla ihmiset olivat rikkaampia kuin Pohjois-Koreassa, vaikka hänelle oli koko elämänsä ajan opetettu, mikä onni oli syntyä Pohjois-Koreaan, sillä muualla eletään suuressa kurjuudessa.

Lopulta Kim Hyun Hee sai elämänsä suuren toimeksiannon. Hänen piti taas matkustella toisen agentin kanssa pitkin Eurooppaa japanilaisina turisteina, ja lopulta he lentäisivät eteläkorealaisella koneella Bagdadista Abu Dhabiin. Heidän piti jättää lentokoneeseen aikapommi, joka räjähtäisi myöhemmin, kun kyseinen Korean Airin lento 858 jatkaisi matkaansa kohti Soulia. He itse vaihtaisivat Abu Dhabissa konetta ja lähtisivät toiseen suuntaan.

Minä istuin ikkunan vieressä, Kim keskipaikalla. Käytävän puoleiselle istuimelle asettui eurooppalaisen näköinen nainen. Tuntui huojentavalta, kun hän ei ollut eteläkorealainen, mutta sitten mieleeni tuli, mahtaisiko hänkin olla muutaman tunnin kuluttua kuollut. Se oli kolkko ajatus. 
  Olin rauhoittunut siirtyessämme koneeseen, mutta nyt minua alkoi pelottaa uudestaan. Ulkona vallitseva pimeys rajasi koneen omaksi pieneksi maailmakseen. Tunsin olevani loukussa, minua ahdisti. Sitä paitsi pommi saattoi räjähtää ennen määräaikaa. Saattaisin kuolla minä hetkenä hyvänsä tietämättä mitä tapahtui. Sitä oli epämiellyttävä ajatella. 

Agentit todella onnistuivat iskussaan, lentokone räjähti ja 115 matkustajaa kuoli. Mutta Kim Hyun Hee ja hänen rikostoverinsa jäivät kiinni. Kiinni jäädessään heidän oli tarkoitus niellä syanidikapselit ja kuolla, missä toinen agentti onnistuikin, mutta Kim Hyun Hee saatiin virkoamaan henkiin. Häntä kuulusteltiin pitkään jo Bahrainissa ja edelleen Etelä-Koreassa. Hän joutui pitkään odottamaan ja pelkäämään tuomiotaan. Syyllisyydestä ja masennuksesta kärsien.

Sieluni kyyneleet on järkyttävä tarina, kuten Pohjois-Koreasta kertovat kirjat aina ovat. Kuitenkin siinä on lopulta myös valoa ja toivoa, koska Kim Hyun Hee näkee ja kokee Etelä-Koreassa hyviä asioita, jopa vankeudessa ollessaan. Jopa eteläkorealainen vankila on parempi paikka kuin Pohjois-Korea parhaimmillaankaan voi olla.

Vaikka tarina on järkyttävä ja tosi, sitä lukee toisaalta myös kuin jännäriä. Niin paljon jännittäviä käänteitä siinä on. Surullista vain on se, että nämä käänteet ovat oikesti tapahtuneet.

Jälkisanoissaan toukokuussa 1991 Kim Hyun Hee kirjoittaa:

Nyt kun Saksat ovat yhdistyneet, toivon hartaasti, että meidän vuoromme tulee pian... Emme saa lakata toivomasta. 

Miten surullista, että melkein 30 vuotta on kulunut noista sanoista, eikä tuo toive ole vieläkään toteutunut. Mutta vieläkään emme saa lakata toivomasta! 

Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy 
1. painos WSOY 1994 
Alkuteos The Tears of My Soul 1993 
Suomentanut Anna-Maija Viitanen 
Päällyksen suunnittelu Eija Rossi 

Kirjasta muualla:

Tarinoiden syvyydet
Kaiken ei tarvitse olla totta
Lukijan kirjahylly
Notko, se lukeva peikko
Poika lukeekin

lauantai 25. huhtikuuta 2020

Ben Furman & Tapani Ahola: Palauta elämänilosi

Itsehoito-opas alakulosta, masennuksesta, työuupumuksesta ja vaikeista elämänkokemuksista toipuville 
Tässä toinen kirja, josta en muistanut blogata silloin kun luin sen, mutta se tuli tässä kerran vastaan yhden kirjakasan alta. Palauta elämänilosi on huikean hyvää luettavaa silloin, kun elämässä ei jaksa nähdä mitään valopilkkuja. Kirjan tehtävien avulla niitä voi vähitellen alkaa löytää.

Takakannen mukaan tehtävät soveltuvat kenelle tahansa, joka haluaa lisätä onnellisuuttaan tai edistää henkistä hyvinvointiaan. Ei siis tarvitse olla masentunut, ahdistunut tai uupunut voidakseen käyttää tätä kirjaa.

Ben Furman ja Tapani Ahola ovat kansainvälisesti arvostettuja ratkaisukeskeisen psykoterapian uranuurtajia, joten he jos ketkä ovat tämän aiheen asiantuntijoita.

Kirjassa on 25 lukua ja niihin liittyvää tehtävää, joita pohtimalla voi saada uutta näkökulmaa omaan elämäänsä, elämäntilanteeseensa ja tulevaisuuteensa. Helppoahan se ei ole, mutta jos todella haluaa paneutua näihin, niistä voi kyllä saada apua. Useinhan ihminen jumiutuu varsinkin vaikeuksien keskellä ja voimiensa loppuessa pyörittämään samaa levyä niin, ettei pysty näkemään mitään vaihtoehtoja. Nämä tehtävät auttavat ajattelemaan asioita uudella tavalla.

Silloin kun itse luin tätä kirjaa, en ollut pitkään aikaan nähnyt mitään valoa nykyhetkessä enkä tulevaisuudessa. Minä jos kuka osaan olla tosi synkkä, ja ainakin minua tämä kirja alkoi vähitellen auttaa. Olin kyllä ajatellut, että teen joka päivä yhden tehtävän, mutta eihän se niin helppoa ollutkaan. Joihinkin tehtäviin osasi vastata heti, mutta joskus niitä piti haudutella monta päivää ennen kuin jotain alkoi hahmottua. Mutta mikäpä pakko on kiirehtiä? Voi rauhassa sulatella yhtä tehtävää kerrallaan niin kauan kuin on tarvetta.

Toipuminen voi joskus olla nopeata, mutta pääsääntöisesti se on pienin askelin etenevä prosessi, joka alkaa siitä, että koet lyhyitä ohikiitäviä hyvän olon hetkiä tai ilon pilkahduksia. Vähitellen näitä hyvän olon hetkiä tulee enemmän ja ne alkavat kestää pitempään, kunnes eräänä päivänä huomaat, että hyvän olon hetkiä on enemmän kuin huonon olon hetkiä. 

Tässä maistiaisiksi joidenkin lukujen otsikoita:

1) Luo mielikuva siitä, että olet toipunut
2) Selitä mistä toipumisesi johtui 
6) Pidä kirjaa ilonpilkahduksista 
7) Hae ratkaisuja menneisyydestä
8) Kuvittele viisaan ihmisen neuvo 
9) Varaudu vaikeisiin päiviin 
11) Lataa akkusi 
15) Aseta itsellesi tavoite 
19) Kartoita voimavarasi 
20) ... ja keksi miten voit hyödyntää niitä 
23) Näe kärsimyksesi uudessa valossa 

Siinä muutama ote lukujen aiheista. Jokaisessa luvussa on alustus, joka herättelee pohtimaan omaa elämäänsä kyseisen luvun tehtävän valossa. Koska Palauta elämänilosi on kirja, jota ei vain lueta passiivisesti, vaan jossa tehtävien tekeminen on keskeisessä osassa, se todella pakottaa ajattelemaan asioita ja yrittämään löytää ratkaisuja. Totta kai voi olla laiska ja lintsata, mutta itselläni oli ainakin tätä kirjaa käyttäessäni vitsit niin vähissä, että halusin ihan oikeasti yrittää. Ja vähitellen todella aloinkin löytää valonpilkahduksia.

Tässä yksi itseäni puhutellut ajatus luvusta, jossa mietitään, mitä joku itselle merkittävä viisas ihminen, ystävä tai joku muu, neuvoisi tekemään elämänilon löytämiseksi:

Ratkaisukeskeisen psykoterapian edelläkävijällä, yhdysvaltalaisella psykiatrilla Milton H. Ericksonilla oli tapana sanoa, että ihmisten ongelma ei ole siinä, etteivätkö he tietäisi, mitä heidän pitäisi ongelmilleen tehdä vaan siinä, että he eivät tiedä tietävänsä. Tällä mietelauseellaan hän tarkoitti sitä, että kohdatessamme vaikeuksia elämässämme meillä on usein jokin alitajuinen tai tiedostamaton aavistus siitä, mitä meidän tulisi tehdä tai ajatella voittaaksemme vaikeutemme. Ongelma ei siis ole niinkään siinä, että emme tietäisi, mitä meidän ajatella tai tehdä vaan siinä, että myrskyn silmässä ollessamme meidän on vaikea saada yhteyttä omaan sisäiseen viisauteemme. 

Hmm... Tuota jään kyllä edelleen miettimään. Tiedänkö minä tosiaan alitajuisesti, mitä pitäisi tehdä...? Kiinnostava ajatus joka tapauksessa.

Kirjan aurinkoinen kansi antaa esimakua siitä, miten värikäs koko kirja on myös sisältä. Jokainen aukeama on kaunis ja iloisen värinen. Jo se piristää hiukan mieltä, ainakin jos pitää iloisista väreistä kuten minä. Palauta elämänilosi on siis myös todellista silmänruokaa, aivan upea myös ulkoasultaan.

No, omasta itsestäni voin sanoa, ettei tämäkään kirja toki tehnyt minusta mitään ikuista optimistia. Mutta nyt ainakin tiedän, että synkkyyttä vastaan voi yrittää hiukan taistella, ainakin aina silloin kun suinkin jaksaa ja kykenee. Ehkä aloitan kirjan tehtävien tekemisen alusta asti uudestaan.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2011, 2. painos 
112 sivua 
Ulkoasu: Katariina Tirkkonen-Wane 

torstai 23. huhtikuuta 2020

Kirsi-Klaudia Kangas: Afrikka valitsi minut - Pertti Söderlundin elämä

Afrikka todella valitsi lähetystyöntekijä Pertti Söderlundin eikä hän sitä. Pertistä tuli nimittäin valkoinen afrikkalainen jo nelivuotiaana, kun hän tuli Keniaan vanhempiensa Åke ja Pirkko Söderlundin kanssa. Åke ja Pirkko tekivät pitkään lähetystyötä ensin Keniassa ja sittemmin Ugandassa. Myöhemmin myös Pertti ja hänen vaimonsa Heidi ovat työskennelleet näissä molemmissa maissa.

17-vuotiaana Pertti oli kylläkin jo päättänyt jättää Afrikan ja aloittaa oman elämänsä Suomessa. Mutta juuri sinä iltana, jona hän aikoi kertoa lähdöstä isälleen, perhe joutui viidakkoveitsin aseistautuneen rosvojoukon hyökkäyksen kohteeksi. Sängyn alla pelätessään Pertti lupasi Jumalalle, että jos pelastat meidät tästä, palvelen sinua loppuikäni Afrikassa.

Ihme tapahtui, rosvot pötkivät pakoon ja perhe selvisi hengissä siitä tilanteesta. Niin Pertti on saanut elää värikkään ja vaiherikkaan elämän lähetystyössä Afrikassa.

Kun Pertin ja Heidin esikoinen Daisy syntyi toisesta kädestään vammaisena, he saivat sydämelleen Kenian vammaiset lapset:

Söderlundien sydämet olivat Daisyn syntymän myötä avautuneet vammaisille, joita Keniassa hävettiin ja pidettiin piilossa usein epäinhimillisissä oloissa. Vammaisuuden uskottiin johtuvan henkien kostosta vanhempien väärän teon takia tai siitä syystä, että joku oli kironnut lapsen. Monen vammaisen kohtalona oli elää piilossa ja kuolla vailla hoitoa ja ihmisarvoa liian varhain. Söderlundit kokivat voimakasta halua tehdä jotakin tämän unohdetun kansanosan eteen. Keniassa ei ollut vielä tuolloin montakaan hoivakotia tai koulua vammaisille. 

Söderlundit saivat sydämelleen rakentaa Kenian Kakamegaan koulun vammaisille lapsille. Aikanaan se toteutuikin, mutta paljon vastatuulta oli matkassa ja monia vuosia kului ennen kuin unelmasta tuli totta.

Minua liikutti lukea erityisesti tuosta Kakamegan Daisy Centeristä, koska minullakin oli joskus kummilapsi Fidan kautta juuri siellä. Tuli haikea olo, kun muistin hänet.

Söderlundit ovat auttaneet myös muun muassa aids-orpoja ja lapsisotilaita.

Värikästä heidän elämänsä on ollut muutenkin. Nuorena Pertti harrasti lentämistä, myöhemmin hän, suuri rallin ystävä, osallistui myös Safari-ralliin.

Kaikesta tästä, niin työstä kuin muusta elämästä Afrikan auringon alla, oli kiinnostavaa lukea. Nautin myös kohdista, joissa kerrottiin paikallisista eläimistä, linnuista, kukista, ruuista, tavoista ja elämänmenosta. Pertin elämäntarinaa lukiessaan pääseekin samalla nojatuolimatkalle Keniaan ja Ugandaan.

Olin joskus nähnyt televisiosta Pertti Söderlundista tehdyn dokumenttielokuvan, jonka nimi oli myös Afrikka valitsi minut. Siksikin oli kiinnostavaa lukea tämä kirja ja tutustua tarkemmin häneen ja hänen vaiheisiinsa. Pertti Söderlund tuntuu olevan hieno persoona, joka on tehnyt vaikuttavan elämäntyön rakastamiensa afrikkalaisten hyväksi.

Loppupuolella on myös värikäs kuvaliite, mikä on aina plussaa tämäntyyppisissä kirjoissa.

Kirja, joka kannattaa lukea!

Aikamedia 2018 
246 sivua 
Graafinen suunnittelu ja sivunvalmistus: Mika Kavasto / Aikamedia Oy 

P. S. Joskus on vaikea keksiä, millaisen kirjakuvan ottaisi. Aina ei ole hirveän kuolemattomia kuvausideoita. Olin miettinyt, olisiko hölmöä käyttää kuvassa tuota vuohimaskottia, kun en muutakaan keksinyt. Sitten kirjan viimeisessä luvussa tuli vastaan tämä:

Söderlundit jatkavat Kakamegasta matkaa kohti Ugandan rajaa. Tällä kertaa he eivät onneksi saaneet ystäviltä lahjaksi elävää kanaa tai vuohta. Eläinten kuljettaminen satoja kilometrejä autossa ei ole kenellekään mukavaa, eikä auton siivoaminen lannasta ole kummankaan puolison lempipuuhaa. Kotona Kampalassa laiduntaa porttivahtien silmien alla jo muutama lahjavuohi. 

Joten ehkä vuohellakin on oma paikkansa tässä postauksessa :)

tiistai 21. huhtikuuta 2020

Kirsi-Klaudia Kangas: En enää laske tunteja

Tällä viikolla tulee kymmenen vuotta siitä päivästä, jona olin isäni kuolinvuoteen äärellä. Muistot tulivat elävinä mieleen, kun kuulin pari päivää sitten erään henkilön kertovan hetkistä tajuttoman isänsä kuolinvuoteen äärellä.

Näissä tunnelmissa luin tämän Kirsi-Klaudia Kankaan kirjan, joka on hänen surupäiväkirjansa oman äitinsä kuoleman jälkeisen vuoden ajalta. Suripa itse sitten äitiä, isää tai muuta läheistä, En enää laske tunteja on todella koskettavaa luettavaa. Kangas kirjoittaa niin kauniisti ja herkästi:

Tänä aamuna sinä kuolit minun silmieni edessä, käsi minun kädessäni. Kietoudun peitteeseen pimeässä huoneessa ja käännän kasvoni seinään päin. Itken ikävää, avuttomuuttani ja kuoleman epäoikeudenmukaisuutta. Yhtäkkiä aistin sinun kumartuvan puoleeni ja silittävän poskeani hiljaa niin kuin aina teit tavatessamme pitkän ajan jälkeen. 
  Minä talletan tämän hetken syvimmälle sisimpääni kirkkaaksi majakan loistoksi surun pimeälle merelle. 

Kirsi-Klaudia Kangas oli tiennyt yhdentoista vuoden ajan, että hänen äitinsä kuolisi jossain vaiheessa krooniseen leukemiaan. Mutta vaikka sen tiesi, sitä ei ymmärtänyt. Ei edes kuolinvuoteen äärellä. Ei ennen kuin kuolema sitten todella tuli, niin peruuttamattomana kuin se tulee.

Päiväkirjassa Kangas käy läpi suruaan ja kaikkea siihen liittyvää. Suru oireilee useaan kertaan myös fyysisesti. Käytännön asioiden hoitaminen tuntuu raskaalta. Eikä helpottava itkukaan aina tule. On myös tarve puhua ja purkaa suruaan, mutta ihmiset eivät osaa kuunnella, vaan alkavat kohta muistella kälyn autokolaria ja naapurin syöpäsairauden vaiheita. Sureva tytär toivoo, että joku vain kuuntelisi.

Hän muistelee äitiä, sitä millainen tämä oli ja millaiset heidän välinsä olivat. Mieleen nousee muistoja vuosien varrelta, hyviä ja huonoja.

On hienoa ja lukijan kannalta terapeuttista, että päiväkirjassa käsitellään myös niitä huonoja muistoja. Äiti-tytärsuhteessa on ollut omat jännitteensäkin, ja mikäpä vanhemman ja lapsen suhde olisi täysin ongelmaton. Äidillä on ollut tapoja, jotka ovat tuntuneet tyttärestä rasittavilta tai ärsyttäviltä. Tytär ihmettelee sodan aikana syntyneen sukupolven ajatusmaailmaa ja toivoo, ettei äiti olisi uhrautunut niin paljon, vaan olisi elänyt omaa elämäänsä.

Mutta on paljon hyviä muistoja. Luopuminen tekee kipeää. Suru satuttaa. Toisaalta äidin jäljiltä löytyy paljon hänen kirjoittamiaan runoja ja raamatunlausekortteja, jotka lohduttavat.

Kirjan lopulla Kirsi-Klaudia Kangas kertoo, että vasta surua läpi käydessään hän on uskaltanut olla äidille myös vihainen ja käydä läpi sellaisen irtautumisprosessin, joka on jäänyt murrosiässä kokematta.

Kangas kertoo eläneensä suruaikana Jumalan kanssa läpi menneitä vuosia ja kohdanneensa siellä äitinsä uudella, armollisella tavalla. Hän kertoo surun ohjanneen hänet matkalle kohti omien juurien ja menneisyyden hyväksymistä. Viimeisessä luvussa Kankaalla on yhä äitiä ikävä, mutta hän pystyy jo hyväksymään sen, että tämän oli aika mennä Taivaan kotiin.

Lopulta itse sain tämän kirjan äärellä käydä läpi sekä isäni kuolemaa että suhdetta omaan äitiini, joka vielä elää, joten lukemisesta oli kaksinkertainen hyöty. En enää laske tunteja on hyvin ajatuksia herättävä teos, joten sen seurassa on hyvä käydä läpi omaa suruaan.

Kirsi-Klaudia Kangas on takakannen mukaan ivalolainen toimittaja. Koska kirjan ilmestymisestä on jo pitkä aika, en tiedä, asuuko hän siellä edelleen, mutta joka tapauksessa surupäiväkirjaansa kirjoittaessaan hän asui Lapissa, mikä näkyy myös tekstissä. Se sisältää kaunista Lapin luonnon ja vuodenaikojen kuvausta. Kuten tässä:

Pienet, hopeakylkiset kalat tuikkivat yhä laajenevassa sulassa. Virta kuluttaa haurasta jäätä yö yöltä enemmän. Joka aamu kesä on ainakin hehtaarin verran lähempänä. Jäähileet helisevät miljoonina tiukuina pulppuavan syvyyden reunalla. Se on pelkistetyintä jumalanpalvelusta missä olen ikinä ollut. Olen vain seisonut rannalla ja ihmetellyt hiljaa joka solu täydessä sopusoinnussa tapahtumien kanssa. Se hoitaa kuin balsami väsynyttä sydäntä. 
  Tässä luonnon jumalanpalveluksessa minä saan kerrankin uhrata kyllikseni sydänverta ja suolaisia kyyneleitä.  

Teoksessa on mukana myös Kankaan hienoja viivapiirroksia suruprosessin ajalta.

Aikamedia Oy 2006 
128 sivua 
Kannen suunnittelu: Aikamedia Oy / Markus Paajala 

maanantai 20. huhtikuuta 2020

Elaine Rhoton: Lähetyslaiva Logos


Joku aika sitten löysin hyllystäni tällaisen kirjan, jota en muistanut omistavani, mutta olen varmasti joskus lukenut. Muistin vain, että minulla on Elaine Rhotonin kirja The Doulos Story, ja sen olinkin aikonut lukea joskus uudestaan. Tämä The Logos Story on suomennettu nimellä Lähetyslaiva Logos.

Logos ja Doulos olivat molemmat kansainvälisen lähetysjärjestö Operaatio Mobilisaation lähetyslaivoja. Logos ajoi lopulta karille tammikuussa 1988, ja sen tarina päättyi siihen. Douloskaan ei enää seilaa maailman merillä. Minulta on mennyt ohi, mitä sille tapahtui, mutta Logoksen tilalle tuli Logos II, jolla eräs minunkin tuttuni vietti ehkä pari vuotta nuoruudestaan ainakin Etelä-Amerikan vesillä. (Muistelen hämärästi, että he olisivat käyneet Suomessakin ja että minäkin olisin silloin vieraillut laivalla.) Nykyään toiminnassa on kolmas Logos-laiva, Logos Hope.

Ensimmäisen Logos-laivan tarina kerrotaan tässä kirjassa aika tiivistetysti; onhan alle kahteensataan sivuun mahdutettu seitsemäntoista vuoden tapahtumat. Kaikkea ei tietysti kerrotakaan, mutta varmaankin tärkeimmät. Aika suuri osa kirjasta kertoo alkuvaiheista: laivan ostamisesta, käyttöön ottamisesta ja ensimmäisistä vuosista merillä.

Ideana oli alun perin saada laiva, joka voisi kulkea OM:n lähetyskentälle Intiaan, ettei sinne tarvitsisi matkustaa vaivalloisesti maitse. Lopulta laiva kuitenkin seilasi pitkin Aasiaa ja muuallakin maailmassa. Lokakuun 1970 ja tammikuun 1988 välillä se ehti vierailla noin sadassa maassa.

Laivalla oli kirjanäyttely, johon satamissa kävi paljon ihmisiä tutustumassa. Lisäksi sekä laivalla että maissa järjestettiin monenlaista ohjelmaa. Kirjoja myös myytiin ja tutustuttiin paikallisiin ihmisiin.

Kirja kertoo erityisesti vierailuista Aasian maissa. Näistä mieleen jäivät ainakin Qatar, Intia, Bangladesh, Indonesia, Filippiinit, Vietnam ja Libanon. Jopa Kiinassa Logos pääsi käymään. Filippiineillä itse presidentti Marcos vieraili laivalla, ja parin päivän kuluttua koko laivan väki sai kutsun hänen palatsiinsa aterialle. Vuonna 1980 Etelä-Kiinan merellä matkalla Thaimaahan Logos kohtasi vietnamilaisia venepakolaisia, jolloin jouduttiin ratkaisemaan, mitä heidän kanssaan tehdään. Lopulta kun heidät päädyttiin pelastamaan laivan kyytiin, se koitui siunaukseksi, vaikka aluksi siitä aiheutui ongelmia, kun pakolaisia ei satamassa saanut päästää pois laivalta.

Laivalla, jossa työskenteli ihmisiä erilaisista kulttuureista eri puolilta maailmaa, tuli tietysti paljon ihmissuhdeongelmia. Itse olenkin aina ajatellut, että tulisin hulluksi tuollaisessa suljetussa yhteisössä, josta ei pääse edes pakoon, ei varsinkaan merellä! Elaine Rhoton kirjoittaa:

Ei varmasti ole kenellekään yllätys, että laivalla tulee konfliktitilanteita. Tällaiset ristiriidat ovat normaali osa elämää myös Herralle antautuneiden kasvaneiden kristittyjen elämässä. Sen sijaan hämmästyttävää oli se, että tällaisten tilanteiden jälkeen Jumala vaikutti syvän anteeksiannon asianosaisten henkilöiden kesken. Hän jatkoi työtään heidän elämässään, niin että heidän välilleen syntyi syvä kiintymys ja kunnioitus toisiaan kohtaan.  

Monia puhuttelevia tilanteita kirjassa kerrotaan, tapauksia, joissa Jumala johdatti ja toimi ihmeellisesti. Erityisesti jäi mieleeni, miten laivaa ei kerran päästettykään Egyptiin, vaikka kaiken piti olla selvää, mutta sen sijaan Logokselle järjestyi yllättävä tilaisuus mennä Libanoniin. Kaikki ovet avautuivat epätavallisen helposti ja nopeasti, ja kaiken lisäksi se tapahtui lyhyenä ajanjaksona, jolloin siellä sattui olemaan rauhallista:

Logos lähti Libanonista elokuun 30. päivänä. Viikkoa myöhemmin uusi presidentti joutui salamurhan uhriksi ja maa joutui uudelleen veristen taistelujen näyttämöksi sodan jatkuessa jälleen. Nuo Logoksen vierailun päivät olivat miltei ainoat suhteellisen rauhalliset päivät koko maassa pitkään aikaan. Kuka muu kuin Jumala olisi voinut ennalta tietää tuon ajankohdan ja valmistaa Logoksen vierailun juuri siksi ajaksi? 

Kirjan lopussa kerrotaan sitten onnettomuudesta, joka laivalle tapahtui Argentiinan Ushuaiasta lähdön jälkeen pahamaineisen vaarallisella purjehdusosuudella kapealla väylällä, jossa myrsky yllätti. Laiva ajoi karille ja kallistui uhkaavasti, mutta onneksi kaikki laivalla olleet saatiin turvaan, eikä kukaan loukkaantunut. Kirjassa ei suoraan sanota, että laiva olisi uponnut; sen sijaan kerrotaan, että Chilen laivaston annettiin ottaa se haltuunsa sellaisenaan. Joka tapauksessa OM:lle laiva oli menetetty tapaus. Kokemuksen on täytynyt olla hyvin järkyttävä laivalla silloin olleille.

Kirja päättyy kuitenkin toivon näköaloihin:

Rukoilemme vilpittömästi, että tämä koskisi myös Logosta: että Logoksen menetys olisi valmistamassa tietä toiselle, vielä paremmalle laivalle. 

Aivan kirjan lopussa on vielä tietoja laivasta ja sen miehistöstä.

Päivä Oy 1990 
188 sivua 
Alkuteos The Logos Story 1988 
Suomentanut Marja Matikka 

lauantai 18. huhtikuuta 2020

Jane Harper: Luonnonvoimat

Arvostelukappale kustantajalta

Viime keväänä ihastuin Jane Harperin Kuivaan kauteen, Aaron Falk -dekkarisarjan ensimmäiseen osaan, joten odotin innolla jatkoa. Eikä Luonnonvoimatkaan tuottanut pettymystä. Sekin on herkkua Australian ja dekkarien ystäville. On pelkkää plussaa, jos dekkari jännityksen ohella kertoo myös jostain tavallista kiinnostavammasta maasta. Jane Harperin teoksissa nämä kaksi tekijää yhdistyvät hienosti.

Aaron Falk ja hänen työparinsa Carmen Cooper ovat tutkineet kaikessa hiljaisuudessa rahanpesujuttua, johon erään melbournelaisen yrityksen epäillään syyllistyneen. Sitten tulee tieto, että kyseisen yrityksen virkistysviikonloppu Giralangin ylängöllä (netistä lukemani perusteella kuvitteellisessa paikassa) on päättynyt huonosti. Juuri se nainen, joka on ollut heidän tärkeä tietolähteensä tapauksen tutkinnassa, on kadonnut.

Retkeilyalueella on ollut liikkeellä erikseen naisten ja miesten ryhmä. Miesten ryhmä palaa ajallaan, mutta naisia ei ala näkyä. Kun he lopulta palaavat, vain neljä naista viidestä on jäljellä. Mitä tapahtui Alicelle? Myös reitiltä palanneet ovat kuka milläkin tavalla huonossa kunnossa: on tullut mustelmia, käärmeenpuremaa ynnä muuta. Naiset ovat eksyneet reitiltä melko varhaisessa vaiheessa ja harhailleet pitkään eksyksissä ilman ruokaa ja juomaa, kylmissään (koska on talvi) ja pinna yhä kireämmällä. Puhelimia ei ollut saanut ottaa mukaan, eikä korven keskellä ollut juuri kenttääkään. Kadotessaan Alice oli vienyt heidän ainoan puhelimensa, omansa, jonka oli salaa ottanut mukaan.

Auttakaa! joku heistä huusi. Useampi kuin yksi. Olemme täällä. Tarvitsemme apua, hän tarvitsee lääkäriä. Auttakaa. Luojan kiitos, että löysimme teidät.  
  Etsijät juoksivat; miehet, joiden puhelimet lojuivat hylättyinä auton istuimilla, puuskuttivat useita askelia heidän takanaan. 
  Eksyimme, joku sanoi. Joku toinen: kadotimme hänet. 
  Oli vaikea saada selvää, kuka puhui. Naiset huusivat, itkivät, äänet sekoittuivat toisiinsa. 
  Onko Alice täällä? Selvisikö hän? Onko hän turvassa? 
  Siinä kaaoksessa, yön pimeydessä, oli mahdotonta sanoa, kuka neljästä oli kysellyt Alicen perään. 
  Myöhemmin, kun kaikki muuttui pahemmaksi, jokainen väitti, että juuri hän se oli ollut. 

Giralangin ylängöllä on pelottava maine, vaikka menneistä tapahtumista on jo yli 20 vuotta. Silloin siellä liikkui sarjamurhaaja, joka tappoi retkeileviä nuoria naisia. Liittyykö Alicen katoaminen vielä jotenkin häneen vai mistä on kysymys?

Joka toisessa luvussa kerrotaan alusta alkaen naisten retken vaiheista; joka toisessa luvussa taas ollaan nykyhetkessä ja seurataan Falkin ja Carmenin tutkimuksia. Naisista kertovat osuudet olivat ajoittain jo aika väsyttäviäkin, koska heidän epätoivonsa tulee niin iholle: eksyminen, kommellukset, tapaturmat ja riidat. Huh huh! Naisten välillä on ollut omat jännitteensä jo ennestäänkin, ja varsinkin Alicea kaikki pitävät häijynä. Ääriolosuhteissa yhteenotoilta ei voi välttyä.

Ehkä retken rasituksia olisi voinut kuvata hiukan tiivistetymminkin. Mutta toki näin perusteellisesti kerrottuna ne auttavat eläytymään naisten kokemaan ahdinkoon. Joka tapauksessa nautin kirjasta, jossa myös jännitystä on mukana sopiva annos, ja loppuratkaisu yllätti ainakin minut. Australian luonnostakin tällaisessa kirjassa pääsee nautiskelemaan, kuten vaikka tässä:

Kumipuut väistyivät, ja he saapuivat huimaavan näköalan äärelle. Kumpuilevat kukkulat ja laaksot levittäytyivät heidän allaan aina horisonttiin asti. Pilvien varjot saivat aikaan vihreän meren, joka väreili aaltojen lailla. He olivat päässeet huipulle, ja näky oli henkeäsalpaava. 
  Jill pudotti rinkkansa maahan. Kaikki viisi naista seisoivat vierekkäin katsomassa, kädet lanteilla, jalat kipeinä, ja antoivat hengityksensä tasaantua. 
  "Uskomatonta." 
  Melkein kuin käskystä pilvet erkanivat ja paljastivat matalalla roikkuvan auringon. Se kosketti ylimpien puiden kärkiä ja peitti ne kalpeanleimuavaan hehkuun.

Käännöksen hienosta ja sujuvasta kielestä vastaa Tuulia Tipa. Nautinnollinen lukuelämys, joka saa odottamaan Jane Harperilta taas uusia dekkareita. Pysyttelen ehdottomasti kuulolla.

Tammi 2020 
400 sivua 
Alkuteos Force of Nature 2017 
Suomentanut Tuulia Tipa 
Alkuperäiskansi: MDCN Creative 
Kannen valokuvat: Getty Images 

Kirjasta ovat bloganneet ainakin

Kartanon kruunaamaton lukija
Leena Lumi
Kuunnellut äänikirjat -dekkariblogi
Lukemista

keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Tatiana de Rosnay: Mokka

Nelikymppinen pariisilainen Justine saa tavallisena arkipäivänä järkyttävän puhelinsoiton: Justinen ja hänen englantilaisen miehensä Andrewin kolmetoistavuotias poika Malcolm on jäänyt auton alle ja yliajaja on paennut. Sairaalassa Justinelle selviää, että poika on koomassa eikä voida tietää, mitä hänelle jatkossa tapahtuu. Herääkö hän joskus koomasta, kuinka kauan kooma voi kestää - ja kuoleeko Malcolm?

Justinen ja koko perheen elämä menee onnettomuuden takia raiteiltaan. Justine ja Andrew surevat kumpikin omalla tavallaan ja etääntyvät toisistaan. Andrew luottaa, että poliisit tutkivat tapausta ajallaan, mutta Justine on kärsimätön, kun mitään ei ala tapahtua. Hän haluaa toimintaa ja vastauksia heti eikä viidestoista päivä. Hänen on pakko saada tietää, kuka yliajaja oli. Justine on surun ohella täynnä vihaa ja kostonhimoa, ja siksi hänellä on suorastaan pakkomielteinen tarve päästä tapaamaan kyseistä henkilöä. Tehdäkseen mitä? Puhuakseen ja syytelläkseenkö - vai kostaakseen?

Niinpä Justine alkaa kaikessa hiljaisuudessa tutkia asiaa itse, lähipiirin ja poliisinkin varoituksista huolimatta. Silminnäkijöiden mukaan Malcolmin yli ajanut auto oli mokanruskea Mercedes Benz, jota ajoi vaalea nainen ja jonka rekisteritunnuksestakin osan joku oli nähnyt. Näiden tuntomerkkien perusteella Justine lähtee penkomaan tapausta.

Kirjan takakannessa puhutaan psykologisesta jännityksestä, ja olihan sitäkin teoksen loppupuolella, mutta jännityksen kannalta Mokkaa ei minun mielestäni kannata lukea. Itse ainakin luen psykologista jännitystä rentoutuakseni ja saadakseni irrotusta, mutta siihen tarkoitukseen Mokka on aivan liian vakava ja ahdistava. Tosin kun sen jaksaa lukea loppuun asti, siitä jää kyllä ihan hyvä jälkimaku, mutta jos jättää kirjan kesken, ahdistus jää varmasti päällimmäiseksi.

Rimpautin ovikelloa uudestaan. Sanoin: "Rouva X?" kummallisella, vapisevalla äänellä. Ei ketään. Menin sisään varovasti kuin tunkeilija ainakin, kuin varas. Sydämeni jyskytti. Panin avaimen takaisin ovimaton alle ja suljin oven äänettömästi perässäni. 
  Olin hänen kotonaan. 

Siinä pieni ote, josta sensuroin rouvan sukunimen enemmän spoilauksen välttämiseksi.

Suuri osa kirjasta ei ole jännitystä, vaan äidin surun, epätoivon ja vihan kuvausta. Mutta toki sitten lopussa on sitä jännitystäkin - ja jopa yllätyksiä. Suosittelen siis Mokkaa ennen kaikkea sellaiselle lukijalle, joka haluaa lukea raskasta äidin suruprosessin ja vihan kuvausta. Rentoutumista etsivän lukijan kannattaa puolestaan etsiä jotain muuta luettavaa.

Justinen tunne-elämän ja ihmissuhteiden kuvauksessa de Rosnay onnistuu loistavasti. Mutta kieltämättä jossain vaiheessa ahdistuskiintiö tuli täyteen. Tosielämässä suru ja viha tietysti voivatkin jatkua loputtomiin, mutta kirjassa asia olisi tullut selväksi vähemmälläkin jauhamisella.

Uskon, että juuri tällaisia kirjan kuvaamia tuntoja voi käydä läpi joku, jonka oman lapsen tai muun läheisen päälle on ajettu yhtä vakavin seurauksin. Tai on sattunut jotain muuta yhtä järkyttävää. Justinen mielialat heittelevät surusta vihaan, ja hän pohtii muun muassa, miksi ihmistä ei varoiteta aamulla, että tänään tapahtuu jotain tällaista. Toisaalta hän tajuaa, että jos ihminen valmistautuisi koko ajan pahimpaan, eihän silloin pystyisi elämään. Justine pohtii, miten onnettomuuden kokeneet ihmiset pystyvät jatkamaan elämäänsä, miten he selviytyvät. Hän myös muistelee Malcolmin kanssa elettyjä arkisia hetkiä, hyviä ja huonoja, kaivaten niitä huonojakin. Seuraavassa hetkessä hän ei edes kestä nähdä Malcolmista muistuttavia tavaroita.

Justinen ahdistusta käydään läpi pitkään ennen kuin mitään varsinaista jännitystä tulee. Kannattaa siis ottaa se huomioon kirjavalintaa tehdessään. Kumpi kiinnostaa enemmän: surutyö vai jännitys?

Bazar 2012 
278 sivua 
Ranskankielinen alkuteos Moka 2010 
Suomentanut Pirkko Biström 
Suomenkielinen kansi Satu Kontinen 

P. S. De Rosnay on sukujuuriltaan ranskalais-englantilais-venäläinen, ja niinpä hän kertoo tässä kirjassa myös ranskalaisen ja englantilaisen välisestä avioliitosta sukujen välisine kulttuurieroineen. Toiseksi päähenkilö Justine on ammatiltaan kielenkääntäjä, mikä myös tulee esiin siellä täällä. Tämä vain vinkiksi, jos joku on kiinnostunut.

Kirjasta muualla:

Rakkaudesta kirjoihin
Elämäni kirjat
Järjellä ja tunteella
Kirjava kammari
Nenä kirjassa

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Mary Kubica: Don't You Cry - Menneisyyden varjot

Chicagolainen Quinn herää eräänä marraskuisena sunnuntaiaamuna kämppiksensä ja ystävänsä Estherin herätyskelloon, joka soi ja soi lakkaamatta. Kun Quinn menee Estherin huoneeseen katsomaan, tätä ei näy missään, mutta ikkuna sen sijaan on auki, ja siitä virtaa sisään kylmää ilmaa. Esther on kadonnut jäljettömiin. Päivät kuluvat, eikä hänestä kuulu enää mitään.

Jälkiviisaana voin sanoa, että minun olisi pitänyt tietää oitis jonkin olevan pielessä. Rämisevä meteli keskellä yötä, avoin ikkuna, tyhjä vuode. Syytin myöhemmin välinpitämättömyydestäni kaikkea mahdollista aina päänsärystä väsymykseen sekä silkkaan typeryyteen. 
  Silti. 
  Minun olisi pitänyt tietää oitis jonkin olevan pielessä. 

Ajan kuluessa Quinn huolestuu yhä enemmän ja alkaa penkoa tavaroita Estherin huoneessa sekä muutenkin tutkia asioita. Tekee hän toki ilmoituksen poliisillekin, mutta täysi-ikäisen katoaminen on usein vapaaehtoista, eikä poliisi innostu heti tutkimaan asiaa. Quinn sen sijaan tekee tapausta tutkiessaan sekä outoja että pelottavia löytöjä.

Kuka Esther lopulta oli; oliko Quinn sittenkään tuntenut häntä ollenkaan?

Samaan aikaan reilun sadan kilometrin päässä michiganilaisen pikkukaupungin kahvilaan ilmestyy uusi asiakas, salaperäinen nuori nainen, johon kahvilassa työskentelevä 18-vuotias Alex ihastuu. Hän ei voi aavistaa, miten kohtalokkaat seuraukset naiseen tutustumisella on. Se mikä alkoi viattomana tutustumisena ja ihastuksena johtaa johonkin todella synkkään ja pelottavaan.

Tarinaa kerrotaan vuorotellen sekä Quinnin että Alexin näkökulmasta, ja kirjan tapahtumat kestävät sunnuntaista torstaihin asti.

Tämä kirja jäi minulta kerran kesken, koska silloin tapahtumat etenivät mielestäni liian hitaasti. Nyt kun en edes odottanut mitään raivoisaa actionia kirja oli minusta ihan sopivan jännittävä. Kyllä joka luvussa aina jotain uutta ja outoa paljastuu, ja tunnelma muuttuu koko ajan uhkaavammaksi ja pahaenteisemmäksi. Varsinkin Quinn joutuu lopulta suorastaan pelkäämään, mutta Alex puolestaan on huoleton eikä aavista pahaa.

Jotain arvasin jo kauan ennen kuin kirjailija paljasti sen lukijoille, mutta oli tässä teoksessa silti myös ihan riittävästi jännitystä ja yllättäviä käänteitä.

Toki pidin enemmän Kubican aikaisemmista psykologisista trillereistä, Good Girl - Kunpa tietäisit ja Pretty Baby - Kuinka pitkälle olet valmis menemään, mutta myös Don't You Cry oli ihan kelvollista luettavaa jännityksen ja viihteen nälkään.

HarperCollins Nordic AB 2017 
351 sivua 
Alkuteos Don't You Cry 2016 
Suomentanut Virpi Kuusela 

Kirjasta muualla:

Kaksi sivullista
Kirjasähkökäyrä

lauantai 11. huhtikuuta 2020

Niilo Rauhala: Ruoko ja liekki saavat elää

Tässä Niilo Rauhalan runokokoelmassa vuodelta 1983 on pelkästään kristillisiä runoja ja monien runojen kielikin poikkeaa täysin niistä Rauhalan runoista, joita olen aikaisemmin lukenut. Kieli on vanhahtavaa ja hiukan kankeaa, mutta kristillinen sanoma on hyvin selvästi esillä. Siellä täällä pilkahtelee kyllä myös se minun tuntemani Niilo Rauhala, varsinkin luontokuvausten kohdalla.

Ruoko ja liekki saavat elää on Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen kustantama teos, ja vanhoillislestadiolaisuus näkyykin monissa runoissa selvästi. Uudestaan ja uudestaan tulevat vastaan esimerkiksi sanat Jumalan valtakunta, ja niillähän noissa piireissä tarkoitetaan pelkästään vanhoillislestadiolaisten yhteisöä. Runot, joissa ollaan kiitollisia lapsista tai puhutaan siitä, miten Herra voi antaa väsyneelle uutta voimaa, kääntävät ajatukset väkisinkin suurperheiden väsyneisiin äiteihin.

Joka tapauksessa tässäkin kirjassa oli paljon runoja, joista pidin. Yksi sellainen runo on Seison armossa, joka on valittu myös kirjan takakanteen. Se sopii myös hyvin tähän pääsiäisen aikaan. Tässä runon loppuosa:

Seison lämpöisellä kalliolla 
ja aallot iskevät jalkojeni juureen. 
Minun onneni on tässä valossa, 
minä seison armossa, 
kun keskipäivä alenee 
ja luuni hiljalleen lakastuvat. 
Sinun rakkautesi, Lunastajani, 
säteilee tälle kalliolle. 
Tässä vapisevassa ja tyhjässä ajassa 
minä nojaan kunniaani: 
               sinun kärsimykseesi ja tuskanhuutoosi, 
kun kaikesta kunniasta riisuttuna 
huusit minunkin sieluni ylitse 
               armon puhtaan päivän. 

Runo, johon on helppo yhtyä, on myös Kuule minua, josta tässä osa:

Rukousteni savu 
hapuilee hauraana 
               Jumalan istuinta kohti, 
hiillos tummuu, 
sanat väsyvät. 
Hyvä Jumalani, 
ethän käännä silti korvaasi pois! 
Tummuneen tuhkan keskeltä 
leimahtaa huokaus ja hätä. 
Kuulethan minua, 
vaikka sanat ovat voimattomat? 

Sellaista minulle ennestään tuttua Niilo Rauhalan tyyliä, sitä hänen kaunista kieltään, on esimerkiksi runossa Varjot polttavat jalkansa, joka alkaa näin:

Kerään punaisen auringon säteitä, 
ennen kuin se laskee. 
Nyt on aika uskoa valkeuteen. 
Olen pukeutunut punaisen auringon säteisiin 
ja pukuni on kirkas yölläkin 
                       pimentyneillä kaduilla. 


Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys r. y. 1983 
124 sivua
Kansi: Raimo Österberg 

torstai 9. huhtikuuta 2020

Anna-Maija Raittila: Ristin tien äärellä

Tämän Anna-Maija Raittilan kirjan myötä oli hyvä aloittaa hiljentyminen pääsiäisen sanoman äärellä. Kirja olikin niin puhutteleva ja ajatuksia herättävä, että sitä voi lueskella pääsiäisen aikana vielä uudestaan pienissä pätkissä.

Saatesanoissa kerrotaan, että Herramme ristintie on perinteisesti kuvattu 14 asemana eli pysähdyspaikkana, joista jokainen kertoo, millainen on Jumala.

Hän on kärsivä Rakkaus, joka ei vetäydy eroon ihmisten synkimmästäkään pimeydestä, vaan on valmis äärimmäiseen uhriin pelastaakseen luomansa maailman. 

Tässä kirjassa käydään läpi nuo 14 pysähdystä. Jokaisella pysähdyspaikalla on aiheeseen liittyvä raamatunkohta, tekstistä nouseva mietiskely ja rukous. Anna-Maija Raittilan jakamat ajatukset pysäyttävät lukijankin todella mietiskelemään Kristuksen kärsimystä, sen merkitystä ja omaa ristin kantamistamme kristittyinä. Vaikka kirja on kooltaan pieni ja luvut ovat lyhyitä, näistä ajatuksista löytyy varmasti aina uutta ammennettavaa eri elämäntilanteissa.

Jokainen pysähdys puhutteli minua omalla tavallaan. Esimerkiksi viidennen pysähdyksen kohdalla muistellaan Simon Kyreneläistä, joka pantiin kantamaan Jeesuksen ristiä. Raittila pohtii, että mies halusi ehkä laskea painavan hirren maahan ja karata, mutta hän suostui kantamaan sitä. 

"Hyväksymällä sen mitä nyt on ja lepäämällä siinä antaudut Jumalan käsiin", kirjoittaa Wilfrid Stinissen. "Siinä silmänräpäyksessä, jolloin uskallat kohdata silmänräpäyksen tilanteen, sinä putoat suoraan Jumalaan. - Ellen tahdo hyväksyä, pakenen irti todellisuudesta. Luisun pois Jumalan käsistä. Silloin ei tilanne voi kantaa hedelmää, ei minun itseni eikä toisten hyväksi. Mutta jos hyväksyn, silloin kaikki muuttuu hedelmälliseksi... Ihmisen kaiken kärsimyksen Herra muuttaa, jos se luovutetaan hänelle, ristin kantamiseksi hänen tiellään." 

Kahdennentoista pysähdyksen kohdalla Jeesus kuolee ristillä. Raittila kirjoittaa:

Herra, avaa sydämeni! Sinä kaikkien hylkäämä, sinä epäonnistunut, sinä käännät nyt pimeydessä kasvosi Isän kasvojen suuntaan ja huudat: "Se on täytetty!" Kun kaikki pimeni, Isän rakkaus leimahti ristillä kirkkaimmilleen. Elämän salaisuus välähti hetkeksi, näkymättömänä, nähtäviin. Elämän, joka ehtyi, valui tyhjiin, antoi itsensä kokonaan pois. Viimeinen henkäys. Pää kallistui. 
  Ja temppelin painava, käsin koskematon väliverho repesi ylhäältä alas asti. Tätäkö se on: Isän sydän halkesi laupeudesta. Tästä lähtien ei mikään, ei kukaan, ei milloinkaan erota meitä Jumalan rakkaudesta.
Viimeisellä pysähdyspaikalla Jeesuksen ruumis on haudattu. Kirja päättyy ylösnousemustoivon tunnelmiin. Se muistuttaa, että vaikka perjantai-illan hämärässä emme näe vielä kolmanteen aamuun asti, se kolmas aamu on kuitenkin jo tulossa. Myös kun hautaamme rakkaitamme, siihenkin suruun yltää lohdutus: Jeesuskin on kuollut ja laskettu hautaan - mutta hän voitti kuoleman.

Eikä ristintie pääty Herramme hautaamiseen. Edessämme seisoo Ylösnoussut Voittaja ja kutsuu meitä liikkeelle, viemään maailmalle viestiä kärsimykseen kätketystä ilosta. 

Nämä pienet maistiaiset olivat vain pintaraapaisuja tämän kirjan syvällisestä annista. Myös lukujen lopussa olevat rukoukset ovat hyvin puhuttelevia. Niissä kauhistutaan omia syntejä, rukoillaan että omatuntomme pysyisi valveilla, pyydetään armahdusta, että osaisimme katsoa itsekkyydestämme lähimmäisten tarpeisiin ja rohkaista toisia toivoon. Niissä tahdotaan suostua Jumalan tahtoon ja ristin kantamiseen.

Yksi minua puhutelleista rukouksista loppuu:

Ja anna minun joka kerta, vielä 
viimeisenkin kerran kaatuessani 
langeta sinun käsiisi. 

Siunattua pääsiäistä sinulle!

Kirjaneliö 1995 
63 sivua 
Kansi: Maija Sohlman 

Kirjasta muualla:

Elinan blogi
Kaikkea kirjasta

María Amparo Escandón: Santitos - Esperanzan ihmeet

Meksikolaissyntyisen María Amparo Escandónin romaani jos mikä on todella meksikolainen, värikäs ja maaginen. Pidin tästä kirjasta joskus 20 vuotta sitten ja osittain pidin vieläkin, mutta kuten joskus joutuu huomaamaan, olin kyllä muuttunutkin aika paljon tänä aikana enkä enää pitänyt aivan kaikesta tässä tarinassa. Moni muu kuitenkin varmasti ihastuu, varsinkin levottoman latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ystävät.

Meksikolaisessa Tlacotalpanin kaupungissa Esperanza Díazin 12-vuotias tytär Blanca kuolee aivan yllättäen sairaalassa tavallisen nielurisaleikkauksen jälkeen, juuri kun hänen piti päästä kotiin. Surun murtama äiti rukoilee hautajaisiltana San Judas Tadeoa, epätoivoisten tapausten suojelijaa, koska tämä tekee ihmeitä.

Ja kuinka ollakaan, San Judas Tadeo ilmestyy hänelle likaisessa uuninluukussa, kun hän on paistamassa hautajaisvieraille kanaa chipotlekastikkeessa. María Amparo Escandonin tekstissä on myös huumoria:

En ole puhdistanut uunia kuukausiin. Ja nyt tajuan, että se ei ole ollut laiskuutta. Epäsiisteyteeni oli taivaallinen syy. San Judas Tadeo tarvitsi likaa ilmestyäkseen minulle.

Pyhimys kertoo Esperanzalle, ettei hänen tyttärensä ole kuollut. Esperanza alkaa uskoa tätä, mutta isä Salvador, jolle hän kertoo asiasta rippituolissa, ja Esperanzan ystävä Soledad pitävät häntä hulluna. Tyttären ollessa vauva Esperanza on jo jäänyt leskeksi, ja tietenkään hän ei vain kestä vielä ainoan lapsensakin kuolemaa, vaan tekee järjettömiä suunnitelmia lähteä etsimään Blancaa ties mistä. Isä Salvador ja Soledad ovat kauhuissaan, kun eivät voi estää Esperanzaa jatkamasta hulluuksiaan.

Epätoivoinen äiti odottaa uusia ilmestyksiä ja lukee myös tyttärensä päiväkirjaa yrittäen löytää rivien välistä vastauksia ja piilomerkityksiä. Esperanza päättelee lopulta, että hänen on lähdettävä etsimään tytärtään Tijuanan ilotaloista. Sinne hän päätyy itsekin töihin, mutta tekee kaiken vain voidakseen salaa tehdä tutkimuksiaan. Kun asiat eivät etene Tijuanassa, hän jatkaa lopulta matkaa Los Angelesiin asti. Välillä hän soittelee isä Salvadorille ja kertoo uusimmat tiedot sekä tekee synnintunnustukset, vaikka isä Salvadorin mielestä rippiä ei voi tehdä puhelimessa.

Kirja ei ole mitenkään kristillinen, vaan todella kaukana siitä, kaikesta Esperanzan katolisuudesta ja pyhimysalttarista huolimatta. Nykyinen minäni piti tämän tarinan alusta ja lopusta, mutta keskivaiheilla ollaan aika kauan ilotalojen maailmassa, mistä en jaksanut innostua. Suoraan sanoen varsinkin se kirjan keskiosa tihkuu himoa ja erotiikkaa. Pelkkä äidinrakkaus ja suru eivät tietenkään riittäisi kuuman lattariromaanin aiheeksi.

Joka tapauksessa halusin tietää, miten tälle epätoivoiselle äidille lopulta käy. Kirjamuistini kun on niin huono, etten yhtään muistanut, mihin loppuratkaisuun Amparo Escandón päätyy teoksessaan.

Ratkaisu olikin mielenkiintoinen, vaikka ei ehkä erityisen mullistava. Takakannen sanat siitä, että Esperanzan matka on lopulta matka itseen, pitivät paikkansa. Hän löysi omat vastauksensa.

María Amparo Escandón kirjoittaa värikkäästi, visuaalisesti ja muutenkin aistillisesti. Kirja pursuaa makuja, tuoksuja, kosketuksia - ja taitaapa siellä olla hiukan ääniäkin. Amparo Escandónin kerronnassa on myös huumoria ja paljon värikästä latinalaista elämänmenoa. Latinalaisen Amerikan ja maagisen realismin ystäville Santitos - Esperanzan ihmeet tarjoaa railakkaan nojatuolimatkan Meksikoon.

Minulla synkkaa tällaisten Esperanzojen kanssa, jotka eivät kestä todellisuutta ja ovat niin hulluja, että alkavat nähdä näkyjä uuninluukussa. Omakin uuninluukkuni on melko likainen, joten tervetuloa vain meillekin, San Judas Tadeo!

Gummerus 1999 
Alkuteos: Esperanza's Box of Saints 1998 
Suomentanut Päivi Paappanen 
Kannen kuva: Christian Clayton 
Kannen suunnittelu: Pirjo Toroskainen 

Kirjasta muualla:

Hurja Hassu Lukija
Lumikin luetut

tiistai 7. huhtikuuta 2020

Maarit Nurmi: Epäilyksen alla

Tämä kirpputorilta löytämäni dekkari vaikutti kiinnostavalta ja olikin sitä. Kerrassaan koukuttava tarina!

Hanna Udd on seksuaaliterapeutti, jonka vastaanotolle tulee uusi asiakas, Petteri Liinanen. Mies vaikuttaa epävarmalta ja innottomalta, mutta saa lopulta kerrottua jotain itsestään.

Minua kiehtoo se, että Hanna kyselee työkseen ihmisten seksiasioista. Vähän aikaa sitten en edes tiennyt, että sellainen ammatti on olemassa, puhumattakaan siitä, että sitä pidetään oikeana työnä. Seksistä puhumista päivät pitkät! Kyllä se vieläkin tuntuu hieman vaikealta uskoa todeksi. Mutta vielä vaikeampaa on uskoa, että minä menen toisen kerran tämän naisen luokse. 
  Tällä kertaa soitan ovikelloa vaativasti, sillä haluan antaa itsestäni eri kuvan kuin viimeksi. Silloin olin heikoilla, mutta nyt olen tullut sinuiksi asian kanssa: minulla on ongelma, joka pitää ratkaista tavalla tai toisella. Olen täällä selvittämässä, mikä tapa on oikea. 

 Hanna järkyttyy huomatessaan, että hänen ja Petterin avioliitoissa on jotain oudon samanlaista. Hän alkaa kaikessa hiljaisuudessa tehdä omia tutkimuksiaan tietyistä asioista.

Sami Vänninen eli Vänskä puolestaan on joutunut vuosia sitten pettymään raskaasti, kun rakastettu jätti hänet aivan yllättäen ja selittelemättä. Samille ei jäänyt kuin lappu, jossa luki: "Olen lähtenyt. Älä ota yhteyttä." Kun Sami nyt törmää ensirakkauteensa uudestaan, hän on heti valmis aloittamaan alusta tämän kanssa. Mutta onko se enää mahdollista? Ovatko he enää samoja ihmisiä?

Omalla tahollaan Hannan mies Anders Udd, joka on rikospoliisi, ja tämän työkaveri Selja Maakola saavat tutkittavakseen oudon tapauksen. Löytyy aivan selvä murhapaikka, mutta missään ei näy ruumista.

Katson kylpyhuoneen lattiaa ja seiniä. Ne on kaakeloitu vaaleilla laatoilla. Tässä ei todellakaan tarvita luminolia ja ultraviolettilamppua sen näkemiseen, että sekä lattialla että seinillä on laajoilla alueilla verijälkiä. Varsinkin saumakohdissa ne näkyvät hyvin, vaikka veri onkin haalistunutta. Miten paljon verta on oikein mahtanut olla, ja mitä ihmettä kylpyhuoneessa on tapahtunut?

Poliisit löytävät lopulta myös ruumiin, ja samalla alkaa tapahtumaketju, jossa monen ihmisen salaisuudet ja valheet tulevat päivänvaloon. Niitä salaisuuksia ja valheita tämä kirja tarjoaakin aimo annoksen!

Tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin ja Vantaalle. Tarina koukutti minut ensimmäisiltä riveiltä lähtien. Uteliaisuus heräsi heti alussa, jossa oltiin Hannan vastaanotolla, jonne ilmestyi arvoituksellisen tuntuinen asiakas. Oli jännä lukea eteenpäin ja miettiä, miten nää kaikki henkilöt ja tapahtumat liittyvät toisiinsa.

Eri luvuissa tarinaa kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta, mikä lisää kiinnostavuutta. Tarina on myös jännittävä ja siinä on sopivasti yllättäviä käänteitä. Muutaman asian arvasin kyllä jo etukäteen, ja kirjan lopussa Selja Maakola osasi minusta liian helposti päätellä erään asian, joka ei minusta ollut noin vain pääteltävissä. Mutta nämä olivat pieniä asioita, kun kirja oli muuten niin mukaansatempaava.

Kannattaa siis ehdottomasti tutustua, jos dekkarit kiinnostavat!

Myllylahti Oy 2017 
245 sivua

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Terttu Tupala (toim.): Runo puhuu toivosta

Tähän vuonna 1988 ilmestyneeseen kokoelmaan on valittu runoja useilta suomalaisilta runoilijoilta, joita on kirjan lopussa melkein kolmen sivun mittainen luettelo.

Osa runoista puhuu toivosta hyvin suoraan, mutta useimmissa elämänusko ja luottamus on esillä jotenkin muuten. Teos alkaa ihanilla kevätrunoilla, ja keväässähän jos missä on toivoa. Esimerkiksi Matti Paloheimo kirjoittaa ihanasti:

Lumesta puhkeaa kukka, se valaisee pihan, 
linnut asettuvat taloksi, lapset puhuvat varpusten kieltä, 
mihin minä panen jalkani, niillä on pesä joka nurkassa, 
poikaset kirkuvat ruokaa, ilma täynnä untuvia, 

aamu aamun jälkeen toivon ettei tämä olisi unta.

Runot kertovat luonnosta, sen kiertokulusta ja elämän uusiutumisesta. On myös runoja rakkaudesta ja lapsista. Aivan kirjan loppupuolella otsikon Tähti yöhön alla on myös kristillisiä runoja.

Ei minulle kyllä joka runon kohdalla avautunut, miksi ne oli valittu juuri toivosta kertovaan kokoelmaan. Joukossa on muutama hyvinkin raskas ja synkkä runo, kuten Kaarlo Kramsun Onneton, jossa elon tie on niin musta, ettei taivaalla tuiki edes yhtä ainoaa tähteä. Siksi kärsivä ihminen rukoilee yhtä tähtöstä loistamaan kurjaan mieleensä. Niin, kyseisessä runossa se hauras toivo on tietysti juuri siinä rukouksessa - jospa edes yksi tähti syttyisi.

Suoraan toivosta puhuva runo on esimerkiksi Maaria Leinosella. Tässä sen loppuosa:

Vastaan kuin lukisin 
uskontunnustusta: 
"Uskon - uskon - minä uskon: 
aina sentään joku ilo
joku mahdollisuus 
joku toivo - 

Aina sentään tässä pimeydessä 
ja kylmyydessä 
joku lämmin käsi 
joku avoin mieli 
aina joku ihmisen veli. 
Ja niin kauan 
emme ole hukassa." 

Kun nyt elämme tätä koronaviruksen aikaa, huomioni kiinnitti Liisa Immosen runo Corona, vaikka sen nimi ei tietysti virukseen liitykään. Joka tapauksessa siinä on hieno ajatus, joka sopii tähänkin hetkeen:

Kuu on auringon edessä, 
taivaalla pimeys; 
mutta aurinko ei väisty paikaltaan. 

Väinö Kirstinä kirjoittaa mukavan mieltälämmittävästi:

  Johannes katsoo lämpimästä tuvastaan lämpömittaria ja moittii: 
  - Se ei kerro koko totuutta. On myös paljon hyvää ja lämmintä, mutta siitä se ei kerro. 
  Johannes menee ulos ja lämmittää tulitikulla mittaria, palaa sisälle ja katsoo tyytyväisenä ulos. Siellä on nyt mittarin mukaan lämmintä. 

Nyt kun on pääsiäisviikko, jaan vielä lopuksi Sirkka Anttila-Markkasen runon:

KUOLEMAA JA YLÖSNOUSEMUSTA 2 

Toiveet murskana. 
Kuolin illuusiosta 
takaisin todellisuuden kohtuun, 
pääsiäisikonin tuonelaan. 

Kokoelmassa on mukana paljon sekä tunnettuja että vähemmän tunnettuja suomalaisia runoilijoita. Valitsin otteita niistä runoista, joissa toivo näkyi tavalla tai toisella, mutta kirjassa on myös paljon muuta - moneen lähtöön, moneen makuun ja mielialaan sopivaa.

Kirjapaja 1988 
235 sivua 
Päällys: Matti Kota

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Leena Sihombing: Baksaduar - Hellin Hukka-Dukpa 37 vuotta Himalajan kainalossa

Kun luin vähän aikaa sitten Bhutanista kertovan romaanin (tositarinan) Ylitse taivaan ja maan, muistui mieleeni tämä oman hyllyn kirja Baksaduar, joka oli vielä lukematta. Kiinnostava kirja se olikin ja hyvää jatkoa tuolle romaanille. Tällä kertaa kristillisestä näkökulmasta, kun edellisellä kerralla näkökulma oli buddhalainen.

Hellin Hukka syntyi Kiteellä 23.3.1920. Kun aloin lukea tätä kirjaa maaliskuun lopussa, minulle oli yllätys huomata, että hän olisi juuri täyttänyt sata vuotta. Tämä ei siis ollut mikään suunniteltu juttu / satavuotisjuhlabloggaus, kun en asiasta tiennyt, mutta hyvä kun sattui näin sopivasti!

Hellin opiskeli sairaanhoitajaksi ja lähti sitten lähetystyöhön. Hän matkusti laivalla Intiaan vuonna 1950 ja luuli vielä siinä vaiheessa menevänsä Sikkimiin, jossa vapaakirkolla oli ollut lähetystyötä. Alueen poliittinen tilanne oli kuitenkin muuttunut ja Hellinin kohteeksi tulikin Intian Länsi-Bengalissa, aivan Bhutanin rajalla sijaitseva Baksaduar (eli Baksa Duar). Aluksi hän oli pettynyt siitä, ettei päässytkään Sikkimiin, mutta:

Kun Hellin nousi ensimmäistä kertaa jyrkkää polkua ylös Baksan kylään, hän muisti Hilja Aaltosen profetian. Hän oli nyt totisesti perimässä Hyttisen manttelia. Hilja ei ollutkaan erehtynyt nimistä. Yhtäkkiä Hellinistä tuntui, että hän oli tulossa kotiin. Hän ei voinut mitenkään aavistaa, että hänestä tulisi baksalainen vaimo ja äiti, suuren alueen sairaiden hoitaja, rakennustöiden valvoja, vesijohdon rakentaja, virkamiesten kanssa neuvottelija. Hänen kynttiläänsä poltettaisiin totisesti molemmista päistä, niin kuin Hilja Aaltonen oli ennustanut. 

Käytännössä Baksaduar ei ole vain rajalla, vaan se on raja, kuten kirjassa sanotaan, ja kyläläisiä asuu rajan molemmin puolin. Ihmiset myös liikkuivat paljon rajan yli molempiin suuntiin. Hellinille tuli potilaita myös Bhutanista, ja hän itsekin teki joitain matkoja Bhutaniin.

Baksaduar on ilmeisesti melko bhutanilainen, koska se on kuulunut aikoinaan Bhutanille, joka oli valloittanut sen Länsi-Bengalilta. Nykyään se kuuluu Intiaan.

Hellinistäkin tuli aivan oikea baksaduarilainen, kun hän avioitui paikallisen bhutanilaisen pastorin, Norbu Dukpan kanssa. He saivat kolme lasta, ja kuten jo kirjan nimestä käy ilmi, Hellin asui Himalajalla kokonaiset 37 vuotta. Ne olivat työntäyteisiä vuosia äitinä, sairaanhoitajana, kätilönä ja jopa rakennustöissä.

Kirjasta saa monipuolisesti tietoa elämästä ja työstä Himalajalla, paikallisista tavoista, buddhalaisuudesta ynnä muusta. Esimerkiksi yksi luku kertoo kiinnostavasti paikallisista pedoista. On hauskojakin yksityiskohtia. Sikäläisiä karhuja ei kuulemma kannata väistää alamäkeen, koska ne laskettelevat takapuolellaan rinnettä alas pitkiäkin matkoja - joskus kuulemma ihan huvikseenkin.

Vuosien varrella Hellin  koki monenlaista. Hän katsoi silmästä silmään leopardia, rosvoa ja hulluna riehuvaa puukottajaa. Joutuipa hän kerran käsirysyynkin junarosvon kanssa.

Baksaduarin uskonnollisesta ilmapiiristä kertoo jotain se, että joka perheessä oli ainakin yksi buddhalainen pappi, ja useimmissa perheissä oli myös yksi oma noita. Buddhalaiset polttivat vainajansa, ja kun kristityt puolestaan hautasivat kuolleet, sekin oli yksi syy pelätä kristityksi kääntymistä. Vainajalle nimittäin uskotaan tulevan vielä nälkä ja jano, ja jos hän on arkussa maan alla, miten hän pääsee enää syömään ja juomaan? Siksi ihmisille piti muistaa kertoa, ettei taivaassa tule nälkä eikä jano.

Baksaduarissa Hellin Hukka-Dukpa pääsi myös työskentelemään tiibetiläisten parissa, koska sitä kautta kulki tiibetiläisten pakolaisten virta, ja siellä oli pakolaisleiri vuosina 1959-1969.

Kirja kertookin niin Länsi-Bengalista, Bhutanista kuin hiukan Tiibetistäkin. Intialaisista paikannimistä tuttuja ovat Kalkutta ja Darjeeling. Dukpan perheen lapset kävivät koulua Kalimpongissa, jonne myös Bhutanin hallitus lähetti 60-luvulla lapsia kouluun (kuten myös Darjeelingiin). Dukpan poikien kanssa samaan aikaan koulua kävi muun muassa Bhutanin tuleva ulkoministeri.

Mukana on myös otteita Hellin Hukka-Dukpan kirjeenvaihdosta ja vapaakirkollisissa lehdissä julkaistuista jutuista. Niissä on vanhanaikaista kielenkäyttöä; esimerkiksi paikallisia ihmisiä sanotaan pakanoiksi ja maakalaisiksi. Kun Norbu Dukpa oli Hellinin kanssa Suomessa, häntä kuvattiin lehtijutussa ulkonäköä myöten aivan kuin hän olisi ollut joku ihmeolento - mutta niinhän ulkomaalaiset tietysti olivatkin Suomessa siihen aikaan, olikohan tämä 60-luvulla.

Tämä kaikki, mutta myös paljon muuta tässä kiinnostavassa kirjassa. Se on kylläkin hyvin asiapitoista tekstiä, jollaiseen minun on usein hankala keskittyä. Siksi lukeminen kesti useamman päivän, vaikka sivuja kirjassa on vain 218.

Hellin Hukka-Dukpa ei halunnut tästä mitään "Hellin eestä, Hellin takaa" -tarinaa, joten ehkä siksikin teos pysyttelee niin asialinjoilla. Minullahan on hyllyssäni myös Leena Sihombingin kirja Kämmenenleveys Indonesiassa, joka kertoo hänen omasta elämästään ja työstään. Nyt kiinnostaa lukea sekin - ja jospa hän kirjoittaisi siinä hiukan henkilökohtaisemmin kuin tässä kirjassa? Toivoa sopii. Hänhän lähti myös lähetystyöhön ja meni paikallisen miehen kanssa naimisiin, kuten Hellin Hukka-Dukpakin.

Päivä Oy 2002 
218 sivua 
Kansi: AD Studio Oy 
Kansikuva: Hellin Hukka-Dukpan kuva-arkisto

Lukemani kirjan olin ostanut kirpputorilla, ja sen kannessa oli iso ruma hintalappu, joka ei lähtenyt irti, joten siksi kannen alaosa ei näy tuossa kuvassa. Alaosassa lukee tuo kirjan nimen alaotsikko Hellin Hukka-Dukpa 37 vuotta Himalajan kainalossa.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Pirjo Puukon romaani Kunnes jalkasi kantavat kertoo äidistä ja tyttärestä. Elli syntyy vaatimattomiin oloihin vuonna 1927, hänen tyttärensä Anita puolestaan syntyy vuonna 1949. Molemmat syntyvät Savossa, mutta Anitan lapsuudessa perhe muuttaa työn perässä ja paremman elämän toivossa Helsinkiin.

Puukko kertoo molempien tarinaa vuorotellen lapsuudesta aikuisuuteen asti. Elli kasvaa orpotyttönä Hallanmökissä tätiensä ja pelottavan Ukon kasvattamana, ja olot ovat ankeat. Myöhemmin hän häpeää aina taustaansa ja haluaakin tyttärelleen parempaa.

Ellin osana on elää nuoruuttaan sota-aikaan. Sota katkaisee koulunkäynninkin, ja tyttö määrätään sotaolojen takia piiaksi maatilalle. Muutenkaan todellisuus ei aina vastaa unelmia, vaan pettymyksiä tulee. Sota varjostaa koko elämää, rakkauttakin.

Juna loittoni puuskuttaen kohti pimeää kunnes viimeinenkin havainto hajosi maisemaan. Möykky kohosi rintalastan taakse. Kun Elli astui laiturilta hiekkatielle ja käveli kohti kotia, mielessä kilkatti vain yksi ajatus - kuin ratapuomin kello. Älä Oiva hyvä kaadu rintamalla. 
  Älä sinä. 

Omat pettymyksensä kokee myöhemmin Anitakin, vaikka hänen sukupolvensa elämä on jo paljon helpompaa. Anitan sukupolvi elää 60-luvun huumassa: ollaan vapaita, kasvatetaan hiukset pitkiksi ja laitetaan kukka tukkaan, otetaan kantaa, osoitetaan mieltä. Kapinoidaan vanhempien sukupolven arvomaailmaa vastaan.

Musiikki, se ei ole vain musiikkia vaan muutos. Kaikki muuttuu. Vaatteet ja hiusmuoti, tapa olla ja suhtautua maailmaan. On kuin tunkeutuisimme vanhempiemme maalaaman maiseman läpi, kohti jotain vapaampaa ja valoisampaa. Siellä on muitakin värejä kuin ruskea ja vihreä. 

Kunnes jalkasi kantavat kuvaa hienosti niin Ellin kuin Anitankin kasvua tytöstä naiseksi ja naisena olemista. Tähän viittaa jo kannen kuvakin, jossa on kaksi kohtua vierekkäin. Varsinkin äidittömänä kasvanut Elli on saanut elämään ja äitiyteen niukat eväät. Kuten Anita aikuisena toteaa:

Ei äidille annettu evääksi elämään kuin tähteitä. Niillä ei ruokita lapsen tarpeita. 

Samalla teos piirtää myös hienoa ajankuvaa aina 20-luvun lopulta 70-luvulle asti. Monet oman aikansa suuret ja pienet historialliset tapahtumat punoutuvat hienosti mukaan tarinaan. Esimerkiksi äitiyspakkauksia alettiin jakaa juuri sinä vuonna, jona Anita syntyi.

Siellä täällä on myös lyhyitä pätkiä Anitan mietteistä sairaalassa vuonna 2019, kun kaikki kirjan kertomat tapahtumat ovat jo takanapäin.

Erityisesti molempien naisten nuoruudesta oli kiinnostavaa lukea: millaista oli nuoruus sodan aikana, entä 60-luvun nuoruus? Valtavan suuri ero on monessa asiassa näiden kahden sukupolven välillä, vaikka ikäeroa äidillä ja tyttärellä on vain 22 vuotta.

Hieno teos, jonka kohdalla kiinnostukseni kasvoi mitä pitemmälle luin. Minussahan on lukijana sellainen henkilökohtainen vika, että jos tarina alkaa henkilön lapsuudesta, se usein pitkästyttää minua. Kaikki lukijat eivät varmasti ole tällaisia. Tässä kirjassa lapsuuskuvausta oli suunnilleen puolet kirjasta, mutta onneksi en silti luovuttanut, koska kokonaisuutena pidin kirjasta todella paljon. Ja lapsuuden kuvaaminen antoi tietysti hyvän pohjan naisten tarinalle.

Kaiken kaikkiaan lupaava esikoisromaani. Puukon esikoisnovellikokoelma Mutkanlukutaito puolestaan ilmestyi vuonna 2017. Siihen liittyvästä bloggauksestani on ote tämän romaanin takakannessa:
Stresa Kustannus osk 2019 
305 sivua 
Kuvitus ja graafinen suunnittelu: Amelia Nyman

Kirjasta ovat bloganneet mm.

Kulttuuri kukoistaa
Kirjahullun päiväkirja
Tuhansia sivuja
Pirja & Kirja