Leena Sihombing: Baksaduar - Hellin Hukka-Dukpa 37 vuotta Himalajan kainalossa

Kun luin vähän aikaa sitten Bhutanista kertovan romaanin (tositarinan) Ylitse taivaan ja maan, muistui mieleeni tämä oman hyllyn kirja Baksaduar, joka oli vielä lukematta. Kiinnostava kirja se olikin ja hyvää jatkoa tuolle romaanille. Tällä kertaa kristillisestä näkökulmasta, kun edellisellä kerralla näkökulma oli buddhalainen.

Hellin Hukka syntyi Kiteellä 23.3.1920. Kun aloin lukea tätä kirjaa maaliskuun lopussa, minulle oli yllätys huomata, että hän olisi juuri täyttänyt sata vuotta. Tämä ei siis ollut mikään suunniteltu juttu / satavuotisjuhlabloggaus, kun en asiasta tiennyt, mutta hyvä kun sattui näin sopivasti!

Hellin opiskeli sairaanhoitajaksi ja lähti sitten lähetystyöhön. Hän matkusti laivalla Intiaan vuonna 1950 ja luuli vielä siinä vaiheessa menevänsä Sikkimiin, jossa vapaakirkolla oli ollut lähetystyötä. Alueen poliittinen tilanne oli kuitenkin muuttunut ja Hellinin kohteeksi tulikin Intian Länsi-Bengalissa, aivan Bhutanin rajalla sijaitseva Baksaduar (eli Baksa Duar). Aluksi hän oli pettynyt siitä, ettei päässytkään Sikkimiin, mutta:

Kun Hellin nousi ensimmäistä kertaa jyrkkää polkua ylös Baksan kylään, hän muisti Hilja Aaltosen profetian. Hän oli nyt totisesti perimässä Hyttisen manttelia. Hilja ei ollutkaan erehtynyt nimistä. Yhtäkkiä Hellinistä tuntui, että hän oli tulossa kotiin. Hän ei voinut mitenkään aavistaa, että hänestä tulisi baksalainen vaimo ja äiti, suuren alueen sairaiden hoitaja, rakennustöiden valvoja, vesijohdon rakentaja, virkamiesten kanssa neuvottelija. Hänen kynttiläänsä poltettaisiin totisesti molemmista päistä, niin kuin Hilja Aaltonen oli ennustanut. 

Käytännössä Baksaduar ei ole vain rajalla, vaan se on raja, kuten kirjassa sanotaan, ja kyläläisiä asuu rajan molemmin puolin. Ihmiset myös liikkuivat paljon rajan yli molempiin suuntiin. Hellinille tuli potilaita myös Bhutanista, ja hän itsekin teki joitain matkoja Bhutaniin.

Baksaduar on ilmeisesti melko bhutanilainen, koska se on kuulunut aikoinaan Bhutanille, joka oli valloittanut sen Länsi-Bengalilta. Nykyään se kuuluu Intiaan.

Hellinistäkin tuli aivan oikea baksaduarilainen, kun hän avioitui paikallisen bhutanilaisen pastorin, Norbu Dukpan kanssa. He saivat kolme lasta, ja kuten jo kirjan nimestä käy ilmi, Hellin asui Himalajalla kokonaiset 37 vuotta. Ne olivat työntäyteisiä vuosia äitinä, sairaanhoitajana, kätilönä ja jopa rakennustöissä.

Kirjasta saa monipuolisesti tietoa elämästä ja työstä Himalajalla, paikallisista tavoista, buddhalaisuudesta ynnä muusta. Esimerkiksi yksi luku kertoo kiinnostavasti paikallisista pedoista. On hauskojakin yksityiskohtia. Sikäläisiä karhuja ei kuulemma kannata väistää alamäkeen, koska ne laskettelevat takapuolellaan rinnettä alas pitkiäkin matkoja - joskus kuulemma ihan huvikseenkin.

Vuosien varrella Hellin  koki monenlaista. Hän katsoi silmästä silmään leopardia, rosvoa ja hulluna riehuvaa puukottajaa. Joutuipa hän kerran käsirysyynkin junarosvon kanssa.

Baksaduarin uskonnollisesta ilmapiiristä kertoo jotain se, että joka perheessä oli ainakin yksi buddhalainen pappi, ja useimmissa perheissä oli myös yksi oma noita. Buddhalaiset polttivat vainajansa, ja kun kristityt puolestaan hautasivat kuolleet, sekin oli yksi syy pelätä kristityksi kääntymistä. Vainajalle nimittäin uskotaan tulevan vielä nälkä ja jano, ja jos hän on arkussa maan alla, miten hän pääsee enää syömään ja juomaan? Siksi ihmisille piti muistaa kertoa, ettei taivaassa tule nälkä eikä jano.

Baksaduarissa Hellin Hukka-Dukpa pääsi myös työskentelemään tiibetiläisten parissa, koska sitä kautta kulki tiibetiläisten pakolaisten virta, ja siellä oli pakolaisleiri vuosina 1959-1969.

Kirja kertookin niin Länsi-Bengalista, Bhutanista kuin hiukan Tiibetistäkin. Intialaisista paikannimistä tuttuja ovat Kalkutta ja Darjeeling. Dukpan perheen lapset kävivät koulua Kalimpongissa, jonne myös Bhutanin hallitus lähetti 60-luvulla lapsia kouluun (kuten myös Darjeelingiin). Dukpan poikien kanssa samaan aikaan koulua kävi muun muassa Bhutanin tuleva ulkoministeri.

Mukana on myös otteita Hellin Hukka-Dukpan kirjeenvaihdosta ja vapaakirkollisissa lehdissä julkaistuista jutuista. Niissä on vanhanaikaista kielenkäyttöä; esimerkiksi paikallisia ihmisiä sanotaan pakanoiksi ja maakalaisiksi. Kun Norbu Dukpa oli Hellinin kanssa Suomessa, häntä kuvattiin lehtijutussa ulkonäköä myöten aivan kuin hän olisi ollut joku ihmeolento - mutta niinhän ulkomaalaiset tietysti olivatkin Suomessa siihen aikaan, olikohan tämä 60-luvulla.

Tämä kaikki, mutta myös paljon muuta tässä kiinnostavassa kirjassa. Se on kylläkin hyvin asiapitoista tekstiä, jollaiseen minun on usein hankala keskittyä. Siksi lukeminen kesti useamman päivän, vaikka sivuja kirjassa on vain 218.

Hellin Hukka-Dukpa ei halunnut tästä mitään "Hellin eestä, Hellin takaa" -tarinaa, joten ehkä siksikin teos pysyttelee niin asialinjoilla. Minullahan on hyllyssäni myös Leena Sihombingin kirja Kämmenenleveys Indonesiassa, joka kertoo hänen omasta elämästään ja työstään. Nyt kiinnostaa lukea sekin - ja jospa hän kirjoittaisi siinä hiukan henkilökohtaisemmin kuin tässä kirjassa? Toivoa sopii. Hänhän lähti myös lähetystyöhön ja meni paikallisen miehen kanssa naimisiin, kuten Hellin Hukka-Dukpakin.

Päivä Oy 2002 
218 sivua 
Kansi: AD Studio Oy 
Kansikuva: Hellin Hukka-Dukpan kuva-arkisto

Lukemani kirjan olin ostanut kirpputorilla, ja sen kannessa oli iso ruma hintalappu, joka ei lähtenyt irti, joten siksi kannen alaosa ei näy tuossa kuvassa. Alaosassa lukee tuo kirjan nimen alaotsikko Hellin Hukka-Dukpa 37 vuotta Himalajan kainalossa.