Meksikolaissyntyisen María Amparo Escandónin romaani jos mikä on todella meksikolainen, värikäs ja maaginen. Pidin tästä kirjasta joskus 20 vuotta sitten ja osittain pidin vieläkin, mutta kuten joskus joutuu huomaamaan, olin kyllä muuttunutkin aika paljon tänä aikana enkä enää pitänyt aivan kaikesta tässä tarinassa. Moni muu kuitenkin varmasti ihastuu, varsinkin levottoman latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ystävät.
Meksikolaisessa Tlacotalpanin kaupungissa Esperanza Díazin 12-vuotias tytär Blanca kuolee aivan yllättäen sairaalassa tavallisen nielurisaleikkauksen jälkeen, juuri kun hänen piti päästä kotiin. Surun murtama äiti rukoilee hautajaisiltana San Judas Tadeoa, epätoivoisten tapausten suojelijaa, koska tämä tekee ihmeitä.
Ja kuinka ollakaan, San Judas Tadeo ilmestyy hänelle likaisessa uuninluukussa, kun hän on paistamassa hautajaisvieraille kanaa chipotlekastikkeessa. María Amparo Escandonin tekstissä on myös huumoria:
En ole puhdistanut uunia kuukausiin. Ja nyt tajuan, että se ei ole ollut laiskuutta. Epäsiisteyteeni oli taivaallinen syy. San Judas Tadeo tarvitsi likaa ilmestyäkseen minulle.
Pyhimys kertoo Esperanzalle, ettei hänen tyttärensä ole kuollut. Esperanza alkaa uskoa tätä, mutta isä Salvador, jolle hän kertoo asiasta rippituolissa, ja Esperanzan ystävä Soledad pitävät häntä hulluna. Tyttären ollessa vauva Esperanza on jo jäänyt leskeksi, ja tietenkään hän ei vain kestä vielä ainoan lapsensakin kuolemaa, vaan tekee järjettömiä suunnitelmia lähteä etsimään Blancaa ties mistä. Isä Salvador ja Soledad ovat kauhuissaan, kun eivät voi estää Esperanzaa jatkamasta hulluuksiaan.
Epätoivoinen äiti odottaa uusia ilmestyksiä ja lukee myös tyttärensä päiväkirjaa yrittäen löytää rivien välistä vastauksia ja piilomerkityksiä. Esperanza päättelee lopulta, että hänen on lähdettävä etsimään tytärtään Tijuanan ilotaloista. Sinne hän päätyy itsekin töihin, mutta tekee kaiken vain voidakseen salaa tehdä tutkimuksiaan. Kun asiat eivät etene Tijuanassa, hän jatkaa lopulta matkaa Los Angelesiin asti. Välillä hän soittelee isä Salvadorille ja kertoo uusimmat tiedot sekä tekee synnintunnustukset, vaikka isä Salvadorin mielestä rippiä ei voi tehdä puhelimessa.
Kirja ei ole mitenkään kristillinen, vaan todella kaukana siitä, kaikesta Esperanzan katolisuudesta ja pyhimysalttarista huolimatta. Nykyinen minäni piti tämän tarinan alusta ja lopusta, mutta keskivaiheilla ollaan aika kauan ilotalojen maailmassa, mistä en jaksanut innostua. Suoraan sanoen varsinkin se kirjan keskiosa tihkuu himoa ja erotiikkaa. Pelkkä äidinrakkaus ja suru eivät tietenkään riittäisi kuuman lattariromaanin aiheeksi.
Joka tapauksessa halusin tietää, miten tälle epätoivoiselle äidille lopulta käy. Kirjamuistini kun on niin huono, etten yhtään muistanut, mihin loppuratkaisuun Amparo Escandón päätyy teoksessaan.
Ratkaisu olikin mielenkiintoinen, vaikka ei ehkä erityisen mullistava. Takakannen sanat siitä, että Esperanzan matka on lopulta matka itseen, pitivät paikkansa. Hän löysi omat vastauksensa.
María Amparo Escandón kirjoittaa värikkäästi, visuaalisesti ja muutenkin aistillisesti. Kirja pursuaa makuja, tuoksuja, kosketuksia - ja taitaapa siellä olla hiukan ääniäkin. Amparo Escandónin kerronnassa on myös huumoria ja paljon värikästä latinalaista elämänmenoa. Latinalaisen Amerikan ja maagisen realismin ystäville Santitos - Esperanzan ihmeet tarjoaa railakkaan nojatuolimatkan Meksikoon.
Minulla synkkaa tällaisten Esperanzojen kanssa, jotka eivät kestä todellisuutta ja ovat niin hulluja, että alkavat nähdä näkyjä uuninluukussa. Omakin uuninluukkuni on melko likainen, joten tervetuloa vain meillekin, San Judas Tadeo!
Gummerus 1999
Alkuteos: Esperanza's Box of Saints 1998
Suomentanut Päivi Paappanen
Kannen kuva: Christian Clayton
Kannen suunnittelu: Pirjo Toroskainen
Kirjasta muualla:
Hurja Hassu Lukija
Lumikin luetut
Meilläkin uuni vaatisi puhdistamista :)
VastaaPoistaMielenkiintoinen kirja, varsinkin kun se sijoittuu Meksikoon. Meksikosta olen lukenut yhden kirjan Umami, josta pidin tosi paljon.
Minäkin olen suunnitellut sen Umamin lukemista, mutta toistaiseksi se on jäänyt. Meksiko on tosi kiehtova maa. Tässä kirjassa on paljon värikästä meksikolaista kulttuuria, esimerkiksi hautausmaalle voidaan mennä eväsretkelle ja isä Salvadorilla on aina kiire päästä katsomaan saippuaoopperaansa. Tämä kirja on melkoinen ilotulitus; uskon että voisit tykätä tästä, kun kerran Meksiko kiinnostaa.
PoistaEteläamerikkalaisten maaginen realismi on niin kaukana meistä. Luin joskus espanjaksi kolumbialaisen Laura Restrepon kirjan Dulce compañía, joka meni aika lailla yli ymmärrykseni, mutta hän sanoi näin:
VastaaPoista"Kolumbia on maa, jossa tapahtuu eniten ihmeitä neliömetrillä. Kaikki taivaan neitsyet laskeutuvat maan päälle ja kaikki Kristus-kuvat vuodattavat kyyneleitä. On näkymättömiä lääkäreitä, jotka leikkaavat umpilisäkkeitä ja selvänäkijöitä, jotka näkevät ennalta lottonumerot. On selvää että meillä on suora yhteys tuonpuoleiseen eikä kansakunta tule toimeen ilman suurta taikauskon määrää."
Laura Esquivelin suklaakirja, Pöytään ja vuoteeseen oli ihan hillitön. Tilasin leffankin netistä, ja oli sekin kyllä katsomisen arvoinen.
Latinalaisen Amerikan kirjallisuus, siis juuri tuo maaginen realismi, on ihan omaa luokkaansa! Sellaista ei kirjoiteta missään muualla. Siinä on aina sellaista karnevaalimeininkiä, jossa voi tapahtua ihan mitä tahansa. Kuten yksi laulu sanoo: La vida es un carnaval! Sehän on varmasti ihan heidän elämänasenteensa.
PoistaVarmasti se Esquivelin kirja on hillitön. Minulla on niin pitkä aika sen lukemisesta, että pitäisi ottaa joskus uusiksi.