Petri Välimäki: Rakkauden parantava voima

Katsotaan, osaisinko sanoa jotain tästä kirjasta. Nyt en kyllä ole valtavaa bloggaamisen tarvetta potenut, vaan lukenut enemmän omaksi ilokseni. Tätäkin ohutta kirjaa luin monta päivää, koska eipä ollut mihinkään kiire. Ihan kaikessa rauhassa saan paistatella päivää armon auringossa. 

Petri Välimäki kirjoittaa Jumalan rakkaudesta kauniisti, armollisesti ja hoitavasti. Hän kertoo, miten Jumala rakastaa meitä ilman mitään omia ansioitamme. Pelastus on yksin armosta, ja armoa ovat myös meidän tekomme (ne jotka Raamatun mukaan on meille jo edeltäpäin valmistettu), koska niitä emme tee pelastuaksemme, vaan jo pelastettuina, lähimmäisen parhaaksi. Jumalan armoa ja parantavaa rakkautta ei olekaan tarkoitettu vain meille itsellemme nautittavaksi, vaan välitettäväksi eteenpäin myös muille. 

Välimäki kertoo, miten rakkaus luo perustuksen, se parantaa, hoitaa kokonaisvaltaisesti, antaa tarkoituksen, varustaa ja vahvistaa. Kirjan loppupuolella hän opastaa lukijaa hyvin käytännönläheisesti siinä, miten omat lahjansa ja kutsumuksensa voi löytää - sen oman ainutlaatuisen mahdollisuuden palvella ja rakastaa. Petri Välimäki rohkaisee uskomaan, että meillä jokaisella on omat luonnonlahjamme ja armolahjamme, jotka voimme löytää ja ottaa käyttöön. Hän antaa hyviä vinkkejä niiden löytämiseen. 

Kirja pohtii sitäkin, miten lahjojaan, mahdollisuuksiaan ja kutsumustaan etsivää ihmistä voidaan tukea. Uskonelämän alkuaskeleita ottavaa ja omaa kutsumustaan etsivää ihmistä Välimäki kannustaa etsimään rauhassa ja rukoillen itselleen tueksi hengellisen isän tai äidin. Tästä hengellisestä ohjauksesta kirjassa on oma lukunsa. 

Rakkauden parantava voima on monella tavalla antoisaa luettavaa niin Jumalan armon ja rakkauden kuin myös sen oman kutsumuksen löytymisen näkökulmasta. 

Siitä parantavasta rakkaudesta Välimäki kirjoittaa: 

Jumalan rakkauden kohteen ei tarvitse ensin jollakin tavoin ansaita rakastetuksi tulemistaan. Jumala ei katso onnistumisiasi tai epäonnistumisiasi, syntejäsi ja heikkouksiasi tai sitä mitä sinulla on laittaa sosiaaliseen vaihtoon. Hän ei arvioi sinua sen perusteella, mitä mieltä jotkut muut ovat sinusta. Hän rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet. Sinä olet hänelle arvokas ja rakas. Epäonnistuneena olet yhtä rakas ja arvokas kuin onnistuneenakin. Huonona päivänä olet yhtä kallisarvoinen kuin hyvänäkin. Ei ole kysymys sinun teoistasi vaan sinusta. -- Jeesuksessa me saamme tulla osalliseksi jostain todella syvästä ja arvokkaasta (Joh. 1:12). Uskon, että Jumala rakastaa sinua paljon enemmän, kuin mitä voit aavistaakaan. 

     "Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun ... 

     koska olet arvokas minun silmissäni, koska olet kallis ja rakas" (Jes. 43:1, 4) 

Aikamedia Oy 2015 

158 sivua  

Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet

Camilla Nissisen esikoisromaani kertoo Jehovan todistajiin kuuluvan perheen tyttärestä Siljasta, joka elää kirjassa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Menneisyydestä kertovien lukujen kanssa vuorottelevat luvut, joissa Silja on nuorena naisena joutunut tahdonvastaiseen hoitoon syömishäiriöklinikalle. Miten tähän on tultu? 

Meitä vastaan rikkoneet kuvaa koskettavasti, miten vaikeaa on olla se, joka joutuu aina kokemaan koulussa ulkopuolisuutta ja pelkäämään silmätikuksi joutumista erilaisuutensa takia - koska on "jehova", kuten toiset nimittelevät. Silja on ulkona kaikesta, oli sitten kysymys joulun, pääsiäisen, isänpäivän tai syntymäpäivien vietosta - ja monesta muusta. Koulussa tulee kiperiä tilanteita, kun pitäisi vaikka kirjoittaa aine siitä, miten vietti joulua, eikä Silja ole koskaan viettänyt sellaista. Jo pelkkä joulusuklaan syöminenkin on näköjään syntiä. Näissä tilanteissa pitäisi myös olla rohkeutta todistaa ja tuoda esiin oma uskonsa, vaikka sen takia leimautuu oudoksi. 

Entä sitten, kun kierretään ovelta ovelle, ja joutuu pelkäämään, että osuu jonkun koulukaverin ovelle? Miten siitä selviää seuraavana päivänä koulussa? Kun ovelle tulee joku, jonka Silja tuntee, hänen sydämensä kutistuu. 

En halua myöntää, että silloin sieluun kiipeää häpeä. Ensin häpeä siitä, että olen siinä kutsumatta, ei-toivottuna, alastomana ja pohjattoman yksin. Sitä seuraa toinen häpeä, voimakkaampi ja syvempi. Häpeä siitä, että ei todellisuudessa pidä saarnaamisesta. Että oikeasti vihaa olkahihnan varassa heiluvaa kenttälaukkua, Raamatun väliin taitettuja lunttilappuja ja muistiinpanovihkoja. Häpeä siitä, ettei ole esimerkillinen kristitty, ettei jaksaisi kantaa olalla sellaista taakkaa, edustaa jokaisella hengenvedollaan Jumalaa ja hänen nimeään. 

On myös paljon sääntöjä: esimerkiksi miten pitää pukeutua, millaisia kirjoja voi lukea, kenen kanssa saa olla tekemisissä. Jehovan todistajat ovat kristittyjä, kaikki muut maailmallisia, joiden kanssa ei pidä ystävystyä eikä pitää yhteyttä. Eikä uskonsa hylänneen kanssa olla tekemisissä, vaikka hän olisi perheenjäsen. 

Mikä pelottavinta: Harmagedon voi tulla koska tahansa, ja entä jos ei ole silloin valmis? Entä jos itselle käykin huonosti?  

Kaiken tämän keskellä Silja kasvaa tytöstä naiseksi. Muiden ahdistusten ohella hänelle luodaan myös liian suuria ulkonäköpaineita. Joku poika sanoo Siljan mahaa isoksi, ja laihdutusintoinen äitikin kritisoi tytön ulkonäköä ja patistelee laihduttamaan. Mihin tämä kaikki lopulta johtaa: 

Punnitsen itseni joka aamu ajan hämärään asti, ja se on minun tapani hallita sitä, mikä hallittavissa on. 

Oli kiinnostavaa lukea, miltä elämä Jehovan todistajana voi tuntua, kun siitä aiheesta en ole ennen lukenut. Meitä vastaan rikkoneet on järkyttävä kuvaus siitä, miten ahdistavaa tiukkaan uskonnolliseen yhteisöön kuuluminen voi olla kaikkine vaatimuksineen ja muusta maailmasta eristäytymisineen. 

Myös syömishäiriötä Nissinen kuvaa koskettavasti. Ihan alusta lähtien en kylläkään jaksanut kiinnostua sairaalaan sijoittuvista luvuista, kun Siljan elämästä ei tiennyt siinä vaiheessa vielä mitään, eikä niissä sairaalaluvuissakaan heti paljoa tapahtunut. Mutta vähitellen Siljan tarina alkoi hahmottua, niin myös tuo syömishäiriökuvio. 

Hieno teos, joka koukutti minut niin, että se oli pakko lukea melkein kertaistumalta loppuun asti. 

Välillä koko elämä tuntuu pelkältä näytelmältä, jota itse Jumala taivaasta katsoo ja jolle hän toivon mukaan lopussa taputtaa. 

Camilla Nissinen on itse eronnut Jehovan todistajista, joihin hänen lapsuudenperheensä kuului. "Kirjan tarina on fiktiivinen, mutta siinä kuvatut tunteet aitoja", Nissinen kertoo jutussa, jonka pääset lukemaan klikkaamalla tästä. 

Tammi 2022 

375 sivua 

Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen 

Kirjasta on blogannut myös Leena Lumi. 

Mark Gyde: Isä sinulle - Raamatullinen näkökulma Jumalan kokemiseen isänä

Suomentanut Tarja Nieminen 

Viime aikoina olen kovasti toistanut itseäni näissä lukemisissani, mutta kun sitä kuitenkin lukee itseään eikä blogia varten, niin pitää vain antaa itselleen lupa olla joskus yksipuolinen. Monipuolisuuden ja muiden genrejen aikakin varmasti taas koittaa. 

Tämän kirjan löysin viikko sitten lukemani Saara Kinnusen Isän kaipuun lähdeluettelosta, ja ihana löytö se olikin. Olen lukenut tätä satasivuista kirjaa kokonaiset viisi päivää, koska joskus lukemaansa haluaa sulatella ja sisäistää ajan kanssa. 

Elokuun alussa luin myös kansainvälisen Isän sydän -liikkeen perustaja James Jordanin kirjan Pojan sydän - Löytöretki Isän rakkauteen. Mark Gyde edustaa samaa liikettä ja kirjoittaa samasta aiheesta, mutta omalla tavallaan. Siinä missä James Jordan tuntui paikoitellen hiukan korkealentoiselta, Gyden kirjassa on ihan tavallista kristillisyyttä, joten tällä kertaa ei tarvinnut ollenkaan putoilla kärryiltä. 

Myös Mark Gyde puhuu siitä,miten monet kristityt ehkä tiedon tasolla ymmärtävät, että Jumala on Isämme, mutta tunnetasolla hän voi tuntua etäiseltä, vaativalta tai millainen itse kunkin oma isä on ollut. Emme pysty kokemaan Jumalaa läheisenä Isänä, vaikka Raamatun mukaan saisimme kutsua häntä läheisesti Isiksi tai Iskäksi. Jopa itse Martti Lutherille tämä ongelma oli tuttu. Gyde lainaa uskonpuhdistajan sanoja: 

Minun on vaikea rukoilla Isä meidän -rukousta, sillä joka kerta kun sanon "Isä meidän", ajattelen omaa isääni, joka oli kova, taipumaton ja säälimätön. En voi olla ajattelematta Jumalasta samaa. 

Mark Gyde kirjoittaa esteistä, joita meillä voi olla Jumalan tuntemiselle Isänä, ja miten niiden esteiden yli voi päästä. Hän toteaa, että meillä voi olla kuin orvon tai orjan sydän suhteessa Jumalaan, mutta sittenkin on mahdollista saada lapsen sydän ja oppia ottamaan vastaan Isän ylitsevuotavaa rakkautta. Taivaallisen Isämme rakkaus on tuhlailevaa, kuten oli tuhlaajapojan ja hänen vanhemman veljensä isälläkin Jeesuksen vertauksessa. Vertauksen isä tuhlasi rakkauttaan molemmille pojilleen, joiden oli eri syistä vaikea ottaa sitä vastaan. Kuitenkin kaikki isän rakkaus oli koko ajan heidän. 

Hänen suurin halunsa on, että tulisimme hänen luokseen hänen lapsinaan ja antaisimme hänen olla meille isä hyvin henkilökohtaisella ja läheisellä tavalla. Hän voi muuttaa rakkausvajeemme rakkausylijäämäksi. Hän voi korvata kaiken sen rakkauden, joka meiltä on ryöstetty. Hän voi parantaa sydämemme ja täyttää sen rakkaudellaan.

Kuten James Jordan, myös Mark Gyde kirjoittaa muun muassa anteeksiantamisesta ja lapsen kaltaiseksi tulemisesta. Mitä kaikkia ominaisuuksia lapsella onkaan, jotka me valitettavasti iän myötä menetämme? Emme enää osaa olla esimerkiksi luottavaisia ja huolettomia. Entä kuinka tulla heikoksi ja suostua Isän kannettavaksi? 

Koin tämän kirjan valtavan hoitavana. Se Jumalan isänrakkaus aivan tulvi näiltä sivuilta. Siksi halusinkin lukea hitaasti ja ajatuksella. Tällainen kirja pitäisi olla omassa hyllyssä, niin tähän voisi palata aina tarpeen tullen. 

Me kaikki tarvitsemme Jumalan hellää, hyvää ja ylitsevuotavaa isänrakkautta. Voimme kaikki nauttia siitä vapaudesta, jonka hän on luvannut lapsilleen. Voimme juurtua ja rakentaa perustamme hänen rakkauteensa. Se ei ole vain ylimääräinen vaihtoehto. Se on tarkoitettu sinulle! Jumala todella, todella haluaa olla Isä sinulle - henkilökohtaisesti, nyt ja aina - sinulle! 

Päivä Oy 2013 

Yhteistyökumppanina Father's House Finland 

111 sivua 

Alkuteos: A Father to You 

Kannet: Trevor Mason 

Kansikuva: Mark Gyde 

Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta. 

Saara Kinnunen: Isän kaipuu - Mielen sovinto isäsuhteessa

Olen jo pitkään aikonut lukea uudestaan kaksi oman hyllyni isäsuhdekirjaa, joista tämä on toinen. Ilmestymisensä jälkeen Isän kaipuu valittiin jopa vuoden kristilliseksi kirjaksi, eikä ihme, on tämä niin hyvä teos. Kirjoittaja on sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti, joka on jo työnsä puolesta perehtynyt tähänkin aiheeseen. 

Saara Kinnunen käsittelee isäsuhdetta ja sen kipuja monesta eri näkökulmasta. Millainen on isän merkitys lapselle, entä erikseen tytölle ja pojalle? Millaista on, kun lapsella on kyllä isä, mutta hän on esimerkiksi ankara, vaativa, passiivinen, välinpitämätön, kiireinen tai poissaoleva? Tai sitten isä on peräti väkivaltainen tai rikkoo lapsen seksuaalisia rajoja. Entä sitten, kun isää ei syystä tai toisesta edes ole, tai vaikka hän olisi olemassa, hän asuu jossain kaukana, ehkä jopa saavuttamattomissa? 

Kirja kuvaa, millä tavalla erilaiset isäsuhteen kivut vaikuttavat meihin lapsuudessa ja myöhemmin aikuisina. Luonnollisesti Kinnunen johtaa lukijaa myös toipumisen tielle; hän kertoo, miten isän kaipuusta ja isätraumasta voi toipua, miten asioita voi käsitellä. 

Tärkeä askel toipumismatkalla on anteeksiantoprosessi, jonka kautta omista vaatimuksista päästetään irti ja vapautetaan näin isäkin hänen mahdollisesti kokemastaan syyllisyydestä. Eihän esimerkiksi narsisti tunne syyllisyyttä, mutta moni tavallinen isä voi kyllä tuntea. 

Aina ei ole mahdollista tehdä konkreettista sovintoa oman isän kanssa; hän voi olla jo kuollut tai esimerkiksi sairauden tai luonteensa takia kykenemätön käsittelemään asioita. Mutta omassa mielessään ja Jumalan avulla on mahdollista käydä läpi sovintoprosessia. Todella rankankin isän kohdalla voi ainakin pyrkiä ymmärtämään, mitkä hänen omat kovat kokemuksensa ovat tehneet hänestä niin kykenemättömän rakastamaan. 

Kinnunen kirjoittaa isäsuhteesta hyvin kauniisti. Hän osaa myös kertoa sellaisia asioita ja esittää sellaisia kysymyksiä, että omaan isään liittyvät muistot ja tilanteet nousevat elävästi mieleen. Minun kohdallani esiin nousi monia hyvin rakkaita ja lämpimiä muistoja jo edesmenneestä isästäni, vaikka kyllä myös kipua ja surua sellaisista asioista, joihin hän ei pystynyt. Lukuelämys oli koskettava ja hoitava. Sain surra, mutta myös iloita. Tämä oli minulle taivaan Isän täysihoitoa. 

Lopuksi Kinnunen käsittelee myös isäsuhteen vaikutusta jumalakuvaamme. Kirja kuvaa kauniisti ja herkästi sitä, millainen meidän taivaallinen Isämme todellisuudessa on, ja miten hänet on mahdollista löytää sellaisena rakastavana Iskänä, joka pitää meistä huolta, hoitaa meitä ja parantaa haavojamme. Hän on Isä, joka on oikeasti kiinnostunut lapsistaan ja välittää meistä. Se meidän vääristynytkin jumalakuvamme voi muuttua tuon taivaallisen Isän lempeässä hoidossa. 

Pitkin kirjaa mukana on myös useiden ihmisten kirjoituksia omasta isäsuhteestaan ja lopuksi vielä suhteestaan Jumalaan Isänä. Myös nämä kuvaukset käytännön elämästä, ihmisten sisäisistä haavoista ja heidän toipumismatkastaan olivat todella antoisaa luettavaa. 

Ihana kirja. 

Ottamassani kuvassa kirja on keinutuolissa, jossa oma rakas isäni paljon istui. 

Perussanoma Oy 2016 

168 sivua 

Kansi: Jani Stefanovic 

 Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta. 

Tapio Aaltonen (toim.): Syvien kurujen kulkija

Runoilija ja julistaja Erkki Lemisen syntymästä on tänä vuonna kulunut sata vuotta. Sen kunniaksi ilmestyi tämä uusi kirja, johon on koottu useiden hänet tunteneiden henkilöiden muistoja hänestä sekä runsaasti Lemisen omia runoja. 

Tekstit ovat kirjassa aihepiireittäin seuraavien otsikoiden alla: Testamentti, Armo, Kutsumus, Kivut, Syli, Kaipaus, Lohdutus, Riisuminen ja Polku. 

Itse olen tuntenut Lemisen vain hänen kirjojensa, runojensa ja hänestä tehdyn elämäkerran kautta. Mutta niistäkin on välittynyt juuri se sama kuva, joka tulee esiin tässä kirjassa. Pirun pieksemä ja elämän repimä saarnamies, joka kipuili oman riittämättömyytensä kanssa samalla kun kutsui toisia Jumalan syliin. Mies, joka sanoitti runoissaan ihanasti kipua, kaipausta ja masennusta ja joka osasi tuoda armon niin alas, että se riitti kurjimmallekin. 

Eli kuten Anna-Mari Kaskinen sen kauniisti kiteyttää: 

Hän itse tarvitsi armoa ja johdatti muita kovia kokeneita Kristuksen syliin. 

Juha Vähäsarja toteaa: 

Erkki oli enemmän kuin kirjansa. Lohdutuksen lähdemies, jonka juuret olivat Vapahtajan haavoitetuissa käsissä ja kärsivissä kasvoissa. 

  Ne kuiskaavat: Armo kuuluu mulle juuri. 

Esko Luukkonen puolestaan kirjoittaa: 

Muistaakseni ilmauksen kurottaudu armoa kohti hän kumosi. Kurottautuminen vaatii voimia ja omaa yritystä! Ei vaan jaksa. Siis ei omaa yritystä, koska "armo on sinun alapuolella; muljahda kyljelleen ja pudottaudu, armo kestää". 

Lemisen runot ovat aina yhtä ihania ja hoitavia; niissä hän jakaa niin syvästi henkilökohtaisia tuntoja, joista moni lukija voi löytää omatkin kokemuksensa. Niin kuin tästäkin Lemisen viimeiseksi jääneestä runosta: 

Ota minut syliin 

Jumala, kuljetat outoja teitä. 

Ymmärrän sinua yhä vähemmän, 

mutta tarvitsen entistä enemmän. 

Olen edessäsi avuton kuin vastasyntynyt lapsi. 

Kohta purskahdan itkuun jälleen. 

Ota minut syliin. 

Olikin ilo löytää tästä kirjasta niin monia tuttuja, rakkaita runoja, mutta myös sellaisia, joita en joko muistanut tai ehkä en ollut koskaan lukenutkaan. Erkki Lemisen lapset olivat valinneet kirjan runot. 

Tämä teos kunnioittaa kauniisti Lemisen muistoa ja julistaa sitä avaraa armoa, jota hänkin julisti. 

Karas-Sana 2022 

95 sivua 

Kannen kuva: Kalevi Koskela 

Kannen suunnittelu: Päivä Oy 

Blogissani on myös seuraavat kirjat: 

Erkki Leminen: Kootut - Runoja ja mietteitä 

Erkki Leminen & Toimi Hälvä: Vaeltajan matkassa 

Erkki Leminen: Armo kuuluu sulle juuri 

Jaakko Pirttiaho: Jaakon psalmit

Jaakko Pirttiahon uudessa kirjassa on lyhyitä, yhden tai kahden sivun mittaisia lukuja, joista jokaisessa hän jakaa ajatuksia jostain psalmin jakeesta. Psalmeissa on paljon niin kipua ja tuskaa kuin lohdutusta ja iloakin. Näitä kaikkia löytyy myös tämän kirjan teksteistä. 

Psalmeissa kysytään monesti, miksi Jumala tuntuu olevan niin kaukana, ja kuinka kauan hän vielä aikoo viipyä. Näitä kysymyksiä myös Jaakko Pirttiaho esittää. Samalla hän kuitenkin löytää psalmien teksteistä valtavia toivon näköaloja. Se, mikä vaikuttaa meistä kaiken lopulta, voikin olla alku. Kuten tavallista, nämä Pirttiahon kirjoitukset ovat hyvin hoitavia ja lohdullisia erityisesti ahdistusten ja miksi-kysymysten keskellä eläville lukijoille. 

Pitemmittä puheitta jaan muutaman otteen kirjasta; ne puhuvat varmasti enemmän kuin minun sanani pystyvät kertomaan. 

Jos sinä olet, en ole koskaan yksin. En ole koskaan niin ahtaalla, ettet sinä avartaisi elämääni; en niin särkynyt, ettet sinä pystyisi tekemään palasista vielä alkuperäistäkin kauniimpaa taideteosta. 

  Jos sinä olet, minun on hyvä olla, vaikkei olisikaan. Jos sinä olet, minä saan käpertyä väsyneenä ja kipeänä syliisi ja tiedän, että pidät minusta huolen. 

  Jos sinä olet, tahdon minäkin olla. 

* 

Avuttoman ja epätoivoisen avunhuuto ja odotus. Se riittää. Jumalamme lempitehtävänä on ottaa meistä tiukka ote kainaloiden alta ja nostaa meidät kalliolle, jonka nimi on Armo. Sen päällä likainen puhdistuu, heikko vahvistuu ja näköalaton saa uuden suunnan. 

* 

"Askel askeleelta" tarkoittaa, että jokaisella askeleella on merkitystä. Jopa askel taaksepäin voi olla Jumalan kartalla jättiloikka eteenpäin, siirtyminen, jota emme muutoin koskaan saavuttaisi. 

(Tämä liittyen jakeeseen Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa. Ps. 84:8) 

* 

Mistä voisi karkkihyllyn edessä äärirajoillaan raivoava pieni lapsi tietää, että isän ehdoton kielto ja sitä seuraava pettymyksen kuilu ovat hänen parhaakseen? Mistä voisi kristitty tietää, että riipaiseva kokemus Isän etäisyydestä tai yllättävä suolla tarpomisen vaihe koituu hänen hyväkseen? 

  Kun epätoivo valtaa mielesi ja koet kosmisiin mittasuhteisiin kasvavaa yksinäisyyttä ja kipua, muista nämä Raamatun järkähtämättömät sanat: Jumala tahtoo sinun parastasi! 

  Juuri sinun. Ja juuri tänään. 

(Jakeesta, jossa sanotaan: Ylistetty olkoon Herra, joka tahtoo palvelijansa parasta. Ps. 35:27) 

Jaakko Pirttiaho jakaa kirjassa myös omia kipeitä tuntojaan, joiden keskeltä nämä tekstit ovat nousseet. Kirjasta voikin saada kokemuksen vertaistuesta, kun tietää, että kirjoittaja on itse samassa veneessä. Hän tietää mistä kirjoittaa, koska on itsekin ollut siellä masennuksen syvyyksissä, joissa myös moni lukija voi olla. 

Päivä Oy 2022 

160 sivua 

Kannen suunnittelu ja toteutus: Päivä Oy 

Johanna Lindfors: Elämäni ranskattarena

Taidehistorioitsija Johanna Lindfors kertoo tässä kirjassa kokemuksiaan siitä, millaista on, kun suomalainen nainen yrittää löytää omaan arkeensa unelmiensa ranskalaisuutta ja myyttisen ranskattaren elämää. Hän lainaa erään henkilön sanoja: Sinun ei tarvitse asua tietyssä fyysisessä paikassa elääksesi siellä. Eli jos ei ole mahdollista muuttaa Pariisiin, minkä verran pariisittaren elämää voisi elää täällä Suomessa? Erityisesti juuri Pariisi on nimittäin toistuvasti esillä Lindforsin kirjassa. 

Eri luvuissa käydään aihepiireittäin läpi monia eri elämänalueita ja Lindforsin löytöretkeä niihin liittyen. Esimerkiksi ranskalainen taide, koti, kauneus, muoti, lasten kasvatus, keittotaito, rakkaus ja nautinnot. Välillä ollaan paikan päällä Ranskassa, välillä kotona soveltamassa tai yrittämässä soveltaa sitä kaikkea ranskalaisuutta. Lindfors käy myös keskusteluja aiheesta Ranskaa tuntevien henkilöiden ja ystäviensä kanssa. 

"Se kaikkinainen eleetön tyylikkyys! Se, kuinka helposti he vaikuttavat olevan chic, silloinkin, kun eivät oikeastaan ole", Hanna-Maija huokaa. 

  "Ehkä me vain kuvittelemme heidän olevan kiinnostavampia kuin me itse", huokaan takaisin. 

  Nyökkäämme toisillemme tietäväisinä. Siinähän saattaa olla perää. Me kuvittelemme jotain, projisoimme toiveemme maahan ja paikkaan, jossa on kauneutta, ja luotamme sitten siihen, että kyseinen unelma kannattelee meitä. 

Lindfors kirjoittaa hyvin eloisasti ja pilke silmässä, itseironiaakaan unohtamatta. Missä määrin sellainen unelmien ranskalaisuus on olemassa ja minkä verran sitä pystyy omassa elämässään toteuttamaan? Joskus käy niinkin, että suomalainen tapa on sittenkin parempi. Eikä kaikki aina onnistu läheskään ranskattaren tyyliin. Jos ei pidä ruuanlaitosta eikä edes juuri hallitse sitä, voi keittiössä lopulta kajahtaa ranskalaisen pontevasti: Merde! 

Mieheltään ja pojiltaan Lindfors saa usein epäilevää ja huvittunutta palautetta Ranska-vouhotuksestaan. Näistä sain monet hyvät naurut, niin paljon kuin itsekin ranskalaisuutta ja ranskattaria ihailen. 

Kirja käsittelee kiinnostavasti kulttuurieroja. Kuten vaikka tässä ranskalaista nautiskelua ja suomalaista syyllisyydentunnetta: 

La paresse - laiskuus - mikä ero jälleen ranskan ja suomen kielessä. La paressen voi antaa anteeksi. Se kuulostaa juuri siltä, mitä nyt teen: kuin lojuisit puutarhatuolissasi, laventelin ja ruusuntuoksun keskellä, Baudelairen runokirja kädessäsi (hyvä on, luen ennemmin mukavia murhamysteerejä) ja vain odottaisit päivän päättyvän. Laiskuus puolestaan tarkoittaa sitä, että et tartu mihinkään; et viikkaa pyykkiä, et laita ruokaa, et moppaa lattioita. Välttelet velvollisuuksia, joista päiväsi koostuu, halusitpa tai et. 

  Haluan vain keskittyä la paresseen, unohtaa pyykit ja sallia itselleni tämän hetken auringossa. Mutta tarkoittaako se, että en suorita, kuten minun pitäisi suorittaa? Onko olemassaoloni oikeutus kiinni suorituksesta? Siitä, että lakanat ovat siisteissä riveissä kaapissa? 

Tällainen kirja on valtavan inspiroiva, jos Ranska kiinnostaa - ja erityisesti juuri naisellisesta näkökulmasta. Itse olin varsinkin nuorempana suuri Ranska-fani, ja silloin aikoinaan joku jopa sanoi minua "pariisittareksi". Nyt enimmät ranskalaisuudet ovat tainneet jo minusta karista, mutta olipa ihanaa ja innostavaa lukea tällaisista unelmista ja siitä, miten niitä voi tehdä todeksi oman suomalaisen arkensa keskellä. 

Ranskatar haluaa olla ja tietää olevansa oman itsensä tavaramerkki. Ainutlaatuinen. Ei tarvitse olla Madame Favier ollakseen kiinnostava. Alan pohtia, mitä sellaista osaan tehdä, joka on vahvasti ominta itseäni - ja jota kukaan muu ei ehkä osaa aivan yhtä hyvin. 

WSOY 2022 

187 sivua 

Kannen suunnittelija: Riikka Turkulainen 

Kirjasta muualla: 

Hurmioitunut 

M. James Jordan: Pojan sydän - Löytöretki Isän rakkauteen

Suomentanut Tarja Nieminen 

Uusiseelantilainen James Jordan on Fatherheart Ministries International -järjestön perustaja. Hänen elämänsä muuttui syvällisen Jumalan rakkauden kokemuksen kautta, ja hän löysi Jumalan myös Isänä. 

Kuten James Jordanin aikoinaan, myös monen meistä voi olla vaikea tuntea Jumalaa Isänä, jos omaan isäsuhteeseemme liittyy kipua ja haavoja. Jordankin ajatteli mielellään "Jeesus yksin", mutta tajusi myöhemmin, että Jeesus itse sanoo Johanneksen evankeliumissa olevansa tie Isän luo. Jeesuksen ristinkuoleman kautta meille avautui pääsy Isän yhteyteen, Isän lapsiksi. 

Jordan kertoo kiinnostavasti pitkästä ja kivuliaasta tiestään sovintoon oman isänsä kanssa. Sulkiessaan sydämensä isältään hän oli menettänyt pojan sydämen. Anteeksiantoprosessi ja rakkauden löytyminen isää kohtaan avasi tietä myös Jumalan isänrakkauden kokemiselle. Jordanilla oli myös hengellinen isä, jolle hän sai olla poika, millä oli varmasti myös suuri merkitys hänelle. Tästä olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin. 

Ote kirjasta väliotsikon Hän rakastaa meitä jo nyt alta: 

Isän rakkauden ilmestyksessä ei ole kyse siitä, että yrittäisimme saada häntä vuodattamaan rakkauttaan sydämiimme. Hänen rakkautensa sataa yllemme joka hetki. Kysymys kuuluu: Miksi en koe sitä enemmän? Miksi se ei ole todellista minulle? 

  Suurin ongelma, jonka joudumme kohtaamaan, ovat meissä olevat tukokset, jotka estävät tätä tulemasta todeksi elämässämme. Kun pääsemme eroon näistä esteistä, koemme hänen rakkautensa yhä todellisempana. Walesin herätyksen tunnuslaulu oli kaunis virsi: "Rakkaus laaja kuin valtameri, hyvyys niin kuin tulva." Jumalan rakkaus on kuin valtameri. Tiedän, millainen valtameri on. Lentomatka Uudesta-Seelannista Los Angelesiin kestää melkein kaksitoista tuntia, ja välissä on enimmäkseen pelkkää merta. Olemme vasta alkaneet kastaa varpaitamme Isän rakkauden ihmeelliseen valtamereen. 

Olemme vasta alkaneet kastaa varpaitamme Isän rakkauden ihmeelliseen valtamereen. Ihanasti sanottu. 

Jordanilla on hyviä ajatuksia myös lapsen kaltaiseksi tulemisesta ja siitä, ettei kristillisyyden ole tarkoitus olla suorittamista, vaan lepoa. 

Kirjassa oli omat hyvät juttunsa ja ajatuksensa, mutta ehkä itse kompastuin moniin yksityiskohtiin, joista en ollut samaa mieltä. James Jordan edustaa selvästi kovin erilaista kristillisyyttä. Hän esimerkiksi ajattelee, että kun rukoushetkessä Jumalan läsnäolon kokemus meni ohi, niin silloin "Jumala oli mennyt pois, olin yksin". Olisipa meistä monella huonosti asiat, jos Jumalan läsnäolo olisi meidän tunteistamme riippuvainen. Hän lähtisi ja jättäisi meidät aina yksin, kun meistä ei tunnu miltään tai tuntuu pahalta. Miten kaikkivaltias, kaikkialla läsnäoleva Jumala, joka kaiken lisäksi asuu meidän omiensa sydämissä, yleensä voisi lähteä jonnekin pois meidän luotamme? Hän, joka on luvannut olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. 

Otin sitten kirjasta ne hyvät jutut ja sivuutin sellaiset kohdat, jotka menivät yli hilseen. Jordanilla oli kyllä niitäkin ajatuksia, jotka puhuttelivat syvästi. 

Koin kuitenkin kirjan äärellä todeksi sen, mitä Jean Pierre de Caussade on sanonut: Kun ihminen on janoinen, jano tyydytetään juomalla eikä lukemalla kirjoja vedestä. Näinhän tässäkin kävi. Kirja tuli luettua, sanat paperilla olivat teoreettista tietoa, jano jäi. Isän rakkauden jano ja nälkä.  

Itselleni tärkeä kirja tästä aiheesta on ollut Floyd McClung Jr:n Jumalan Isänsydän. Sen voisi lukea joskus uudestaan. Ihanasti Iskästä puhui muutama päivä sitten myös eräs pappi, jolle tässä vielä lämpimät kiitokset ja terveiset. 

Päivä Oy 2015

192 sivua 

Alkuteos: Sonship 2014 

Kannen suunnittelu: Tom Carroll 

Kannen toteutus: Päivä Oy 

James Jordanin kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta. Kuten hän, kiinnitin itsekin huomiota siihen, että Jordan puhuu toistuvasti tuosta pojan sydämestä, aivan kuin tässä olisi pelkästään miesten elämästä kysymys. No, mainitsee hän sentään tyttäretkin muutaman kerran. Olisi kyllä voinut puhua vaikka Jumalan lapsista ja Jumalan lapseudesta, jos minulta kysytään. 

Terttu Tupala (toim.): Runo puhuu kauneudesta

Viimeksi runo puhui ilosta, nyt se puhuu kauneudesta. Tässäkin valikoimassa on mukana kymmeniä suomalaisia runoilijoita, osa hyvin tunnettuja, toiset ainakin minulle tuntemattomia. Tällaisten kokoelmien kautta on kyllä kiva löytää sellaisia itselle uusia runoilijoita, joihin tutustuisi mielellään lähemminkin. 

Runo puhuu kauneudesta sisältää paljon luonnon kauneutta, mutta myös esimerkiksi rakkauden ja rakastetun ihmisen kauneutta. Kirjan viimeisen osan runot kuvaavat muun muassa kuvataiteen, musiikin, veistosten ja erilaisten esineiden kauneutta. 

Kauneutta olikin kirja niin tulvillaan, että on vaikea valita mitä siitä kaikesta täällä blogissa jakaisi. Tässä nyt kuitenkin jotain. 

Tuoksu joka illan pimetessä voimistuu 

humisee täyttymätöntä ikävää. 

Tulee yö. Rastas soittaa hiljaista huiluaan. 

Taivaalle on joku nostanut tähden. 

Yhden vain. 

Kukka huokaa. 

Kerran vain. 

Hannu Mäkelä (osa runosta) 

Vain aitoja koruja 

kantavat 

kaislan hiukset: 

sudenkorentoa 

         kastepisaraa. 

Maaria Leinonen 

Elämä on suuri suru 

josta tippuu kirkkaita, 

valtameren täyttäviä 

ilon pisaroita. 

Timo Pusa 

Kauneus on minuun piirretty 

sinun katseesi, askeltesi, 

sinun kasvojesi värähtävän rytmin mukaan. 

Mihin maailman ääreen minä voisin sitä paeta? 

Lassi Nummi 

Ja lopuksi vielä Risto Rasa, joka kirjoittaa maamiehestä työssään sipuli- ja porkkanamaalla. Runo loppuu näin: 

Hänen huudetaan syömään. 

Mäellä hän pysähtyy, katselee työtään. 

Maanvärit ja tuore vihreä ovat 

haikea yhdistelmä, 

kuin punavarpusen ääni. 

Hm. Täällä van Gogh 

olisi maalannut voikukkia. 

Tämä on muuten blogini seitsemässadas postaus. Niistä noin 650 on kirjapostauksia, joten onhan tässä tullut jo muutama kirja esiteltyä. 

Kirjapaja 1989 

171 sivua 

Päällys: Matti Kota